2016/5
Nationalistinen ja kansainvälinen 1800-luku

Olli Turunen: ”The Emergence 
of Intangible Capital: Human, Social, and Intellectual Capital in Nineteenth Century British, French, and German Economic Thought.” Lectio praecursoria 22.4.2016.

FM Olli Turusen taloushistorian väitöskirja ”The Emergence of Intangible Capital: Human, Social and Intellectual Capital in Nineteenth Century German, French and British Economic Thought” tarkastettiin 22.4. Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori, VTT Reino Hjerppe (VATT) ja kustoksena professori Ilkka Nummela (Jyväskylän yliopisto). Väitöstilaisuus oli suomenkielinen.

Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulijat.

Tässä lektiossa pyrin kytkemään aineettoman pääoman käsitettä koskevan 1800-luvun keskustelun sellaisiin sekä menneisyyden että lähihistorian ilmiöihin, joita käsittelevässä tutkimuksessa inhimillinen, sosiaalinen ja aineeton pääoma olivat tai ovat edelleen keskeisen tärkeitä käsitteitä.

Debatissa väestön määrästä ja sitä määrittävistä tekijöistä aineettomalla pääomalla oli 1800-luvun alussa tärkeä tehtävä. Taustalla eli merkantilistisen ajan näkemys suuresta väestöstä keskeisenä valtioiden rikkauden muotona. Kun ihmisiä oli paljon, oli myös markkinoita, verotettavia, halpoja työläisiä ja armeijaan otettavia. Thomas Malthusin väestöteoria haastoi ajatuksen väestön määrästä vaurautena, mutta siitä muotoutui hänen innokkaimpien seuraajiensa käsissä opinkappale, jonka katsottiin lainomaisesti osoittavan, että kaikki parannukset alempien luokkien elämänolosuhteissa johtaisivat väestönkasvun takia parannuksen nollautumiseen tai peräti tilanteen huonontumiseen. Malthusin vastustajat taas pyrkivät osoittamaan, että vaikka Malthusin kuvailemissa positiivisissa ja ennaltaehkäisevissä rajoitteissa oli perää, hänen ajatuksensa väestön eksponentiaalisesta kasvusta ei historiallisissa yhteisöissä toteutunut, ja että oli historiallinen tosiasia, että esimerkiksi Britanniassa ruoan tuotanto oli kasvanut hiljan nopeammin kuin väestö, vaikka väestökin kasvoi erittäin nopeasti.

Tieto ja osaaminen olivat avain tuottavuuden nostamiseen ja siten kasvuun, jossa väestö ja elintaso saattoivat kasvaa yhtä aikaa. Ja koska kytkös pääoman ja yksilön tietojen ja taitojen tasolla oli olemassa, oli vain luonnollista laajentaa ajattelu kansantaloudelliselle tasolle. Tavallinen argumentti oli, että jos maataloutta hoidettaisiin sillä tehokkuudella, jolla sitä hoidetiin esimerkiksi Hollannissa, maapallo voisi elättää monikymmenkertaisen tai jopa monisatakertaisen väestön silloiseen tilanteeseen verrattuna. Lisäksi kasvavalle väestölle oli olemassa sama kirjo toimeentulon lähteitä kuin olemassa olevallekin väestölle edellyttäen, että maatalouden tuottavuus pysyi mukana tai että tuotantoa pystyttäisiin korvaamaan tuonnilla. Kasvava väestö paitsi osallistui tuotantoon myös laajensi markkinoita.

Malthus ja hänen pessimistisimmät seuraajansa olivat siinä mielessä väärässä, että teollistumisen myötä Euroopan väestö kasvoi valtavasti seuraavien kahdensadan vuoden aikana samaan aikaan kun elintaso monikymmenkertaistui. Lisäksi vastoin heidän ennusteitaan vaurastuminen ja koulutusmahdollisuuksien paraneminen toivat mukanaan yhä pienenevän lapsiluvun. Silti voi ajatella, että ihmiskunta on kuitenkin viimeisen malthuslaisen rajoitteen edessä siinä mielessä, että Englannin, pienen saaren, sijaan kyseessä on koko maapallon kantokyky suhteessa väestöön. Kuinka miljardien ihmisten pyrkimys parempaan elintasoon kyetään sovittamaan yhteen planeetan kestokyvyn kanssa lienee ihmiskunnan kohtalon kysymyksiä.

Väestökeskustelun ohella tulonjako ja koulutuksen suhde tulonjakoon oli elämänalue, johon talouden mekanismeja miettivät kytkivät varhain pääoman käsitteen. Mutta paljon ennen kuin taitoja, tietoja tai koulutusta käsiteltiin eksplisiittisesti pääomana, ymmärrettiin niiden investointien kaltainen luonne. Oppiajalta pois jäävän palkan tai työpanoksen saattoi olettaa kompensoituvan myöhemmin, kun uusia tietoja tai taitoja saattoi soveltaa työssä. Taitoja saatettiin myös verrata maaomaisuuteen, kun pääoma ei vielä hallinnut talouskeskusteluja. Adam Smithin 1700-luvun lopulla esittämä ajatus tiedoista ja taidoista kiinteänä pääomana levisi nopeasti sekä ranskankieliseen että saksankieliseen talouskirjallisuuteen niin, että 1800-luvun taitteen paikkeilta on mahdollista löytää lukuisia esimerkkejä, joissa koulutuksen ja taitojen hankkimista eriteltiin pääomainvestointeina. Esimerkkeinä saksankieliseltä alueelta voi mainita Christian von Schlözerin termin persönliches Kapital vuodelta 1805 ja Johan Paul Harlin termin Kunstkapital vuodelta 1811.

Ranskan vallankumouksen raivotessa oli myös luonnollista, että samat ajattelijat, jotka käsittelivät tällaista tietojen ja taitojen aineetonta pääomaa kiinnittivät huomionsa vapauteen ja tasa-arvoon tai ainakin elinkeinon ja markkinoiden vapauteen. Orjuus oli vielä eurooppalaistenkin valtioiden harjoittamaa, Venäjällä ja joissakin Saksan osissa maaorjuus oli vielä arkipäivää ja lisäksi kiltojen ja feodaalisen järjestelmän rippeet pitivät pintansa suuressa osassa Eurooppaa. Siten valtava määrä ihmisiä eli sellaisessa oikeudellisessa asemassa, että mahdollisuus itsensä kehittämiseen, koulutuksen hankkimiseen tai vapailla markkinoilla toimimiseen oli mahdotonta, hankalaa tai tiukasti säädeltyä riippuen maasta ja yksilön sääty- tai sosioekonomisesta asemasta.

Paitsi että orjuus instituutiona mahdollisti ihmisten käsittelemisen fyysisenä inhimillisenä pääomana yksityistaloudellisessakin mielessä, eri tavoin rajoitettu yksilönvapaus tarkoitti, että monen yksilön asemaan perustuva korvaus oli mitä suurimmassa määrin kytköksissä säätyyn tai syntyperään. Vielä useammalle tämä tarkoitti sitä, että mahdollisuudet oman aseman parantamiseen olivat heikot. Useat liberaalit talousajattelijat Britanniassa, Ranskassa, Saksassa ja Venäjällä havaitsivat tämän epäkohdan, ja argumentoivat, että vapaus ja tasa-arvo lain edessä ja taloudessa mahdollistaisivat paitsi materiaalisten myös sitä tärkeämpien henkisten voimavarojen kasvun, joita useat käsittelivät erilaisin aineettoman pääoman käsittein sekä yksilö- että kollektiivisella tasolla.

Vaikka Ranskan vallankumousajan ja sitä seuranneen vuosisadan vapauskamppailujen vertaaminen nykypäivään voi tuntua kaukaa haetulta, aineettoman, inhimillisen ja sosiaalisen pääoman käsitteet ovat edelleen tärkeä osa myös sosiaalista liikkuvuutta ja koulutusjärjestelmien reiluutta käsittelevää tutkimusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, Saksassa ja Britanniassa on jopa hieman järkytytty siitä, missä määrin oppilaiden sosioekonominen tausta määrittää koulutukseen pääsyä ja läpäisyä osaamisen sijaan tai ohella. Tässäkin aineettoman pääoman käsitteillä on selitetty eräänlaista residuaalia, eli sitä millaiset seikat selittävät yksilön menestystä kulloisissakin institutionaalisissa puitteissa, jos osaamistaso on sama. Vaikka länsimaiseen ajatteluun on iskostunut vahva usko meritokratiaan ja koulutusjärjestelmiin, jotka seulovat ihmisiä osaamisen perusteella erilaisiin ammatteihin, monissa maissa sosiaalisen taustan merkitys näyttää jälleen kasvavan. Usein tämä on yhteydessä suuriin tai kasvaviin tuloeroihin, jotka eriyttävät yksilöille tarjolla olevat koulutusmahdollisuudet päiväkoti-iästä alkaen.

Mutta merkittävämmässä roolissa inhimillisen pääoman idea on kuitenkin ollut koulutuksen hyötyjen osoittajana. Yhä paremmalla datalla ja yksityiskohtaisemmin taloustieteilijät ovat todistaneet aina uudestaan ja uudestaan parin vuosisadan aikana, että yleensä koulutus kannattaa. Esimerkiksi korkeakoulutus kannattaa hyvin, oltiin sitten Yhdysvalloissa tai Suomessa. Korkeakoulututkinnon suorittaneilla elämänuran mittaiset tulot ovat noin puoli miljoonaa muita korkeammat. Suomessa työttömyys on merkittävästi alempi korkeakoulutetuilla, kun taas palkat ovat noin kolmanneksen korkeammat mediaanitasoilla vertailtaessa.

Muualla detaljitaso on sellainen, että esimerkiksi The Economist-lehti rankkaa amerikkalaisia yliopistoja ja niiden yksittäisiä oppialoja sen mukaan, miten niistä valmistuneet tienaavat määräajoin valmistumisensa jälkeen. Opiskelupaikkaa hakeva voi vertailla kuinka kustakin yliopistosta vaikkapa historiasta tai taloustieteestä valmistuva keskimäärin tienaa valmistumisensa jälkeen, ja ovatko tienestit suuremmat vai pienemmät kuin muista saman kategorian yliopistojen samoista oppiaineista valmistuneilla. Siinä määrin kuin opiskelijaa voi pitää kuluttajana, tietoa on näin kyllä tarjolla.

Yksilötason tarkastelussa myös eräs vanha jo 1800-luvullakin ymmärretty pääoman käsitteen dilemma on huomioitu nykytutkimuksessa vaihtelevilla tavoilla. Kyse on siitä, että varhaisella 1800-luvulla esimerkiksi Jean-Baptiste Say katsoi, että pääoma oli ihmisen luomaa, niin kutsuttua sosiaalista vaurautta, eikä luonnon antimia pitänyt katsoa pääomaksi. Auguste Walras kuitenkin huomautti 1830-luvulla, että monien muiden ilmiöiden ohella vaikkapa ihmisen osaaminen ja taidot sekä fyysiset voimat olivat osin luonnon muokkaamia ja aikaansaamia. Tästä saattoi edetä useampaan suuntaan. Yksi ratkaisu oli lopettaa kokonaan ihmisten ominaisuuksien tai ihmisten käsittely pääoman käsitteen alla, koska molemmat olivat väkisin kytköksissä ”luontoon” tai ”luonnolliseen”. Näin teki muiden muassa Adolph Wagner 1900-luvun taitteessa. Samoihin aikoihin Irving Fisherin ratkaisu oli, että koska tietoja ja taitoja ei voinut erottaa ihmisistä, pääomaa olivatkin tietävät ja taitavat ihmiset, eivät heidän ominaisuutensa erikseen abstrahoituna. Pääomalla ja sen tuotolla tai tarjoamalla palvelulla ei muodon tai olemuksen suhteen tarvinnut olla mitään tekemistä keskenään. Osaavien ihmisten tuotto oli osaava työ, jota he saattoivat vaihtaa markkinoilla rahaan tai muihin hyödykkeisiin. Olennaista oli, että rahapalkka ei ollut tässä tapauksessa pääoman tuotto vaan tuotto oli se työ tai palvelu, jota ihminen osaamisensa avulla tarjosi.

Yksi nykytutkimuksen lähestymistapa on ollut unohtaa tai jättää vähemmälle huomiolle se näkemys, että pääoman pitäisi olla kokonaan ihmisten luomaa, mistä ei tosin aiemminkaan vallinnut kovin kummoinen yksimielisyys, ja hyväksyä pääomaksi oikeastaan kaikki resurssit, mitkä palvelevat yksilön tai yrityksen taloudellista toimintaa. Näin on voitu toisaalta ajatella synnynnäisiä ominaisuuksia tai taipumuksia pääomankaltaisena resurssina, kun on haluttu tarkastella yksilöitä formaalia koulutusta tai työssäoppimista syvällisemmin. Yritystaloustieteessä pääoman määrittelyä hölläävät säännöt ovat myös mahdollistaneet sen, että kaikkia yrityksen resursseja on voitu tarkastella samalta viivalta ilman joutumista vanhaan hetteikköön sen suhteen, voiko henkilöstöstä tai sen osaamisesta puhua yrityksen näkökulmasta pääomana.

Toinen lähestymistapa, joka usein mainitaan inhimillisen pääoman käsittelyn yhteydessä taloustieteen oppikirjoissakin, on niin kutsuttu signaaliteoria, jossa koulutusjärjestelmän tehtävä ei olekaan parantaa koululaisten ja opiskelijoiden tietoja, taitoja ja tuottavuutta, vaan lähinnä seuloa ihmisiä heidän enemmän tai vähemmän synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella, ja arvosanojen ja tutkintojen myötä tarjota työnantajille jonkinlainen signaali kyseisen henkilön ominaisuuksista ja soveltuvuudesta. Vähemmän yllättävästi empiirinen tutkimus viittaa siihen suuntaan, että synnynnäisillä lahjoilla on kyllä merkitystä, mutta että kokonaisuutena koulutusjärjestelmällä päiväkoti-iästä korkeakouluihin on erittäin suuri absoluuttinen vaikutus yksilöiden pärjäämiseen ja elämänkaariin.

Yksilön sosiaaliset verkostot, asema verkostoissa ja niiden kautta avautuvat resurssit ovat olleet yhteiskunnallisen luottamuksen ja vastavuoroisuuden ohella niitä ilmiöitä, joita lähinnä 1970-luvulta asti on käsitelty yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa sosiaalisena pääomana. Käsite on kytkeytynyt paitsi yksilölle verkostojen kautta avautuviin resursseihin että myös kollektiivisen tason ilmiöihin. Näistä yksilötason tarkastelu on vanhempaa, ja sillä on osin selitetty sitä, mikä ei selity tietojen ja taitojen inhimillisellä pääomalla. Ranskalaisessa sosiologiassa sekä sosiaalisen että kulttuurisen pääoman käsitteiden kautta on havainnollistettu luokkayhteiskunnan rakenteiden ja luokkien uusiutumista. Amerikkalaisessa sosiologiassa taas kollektiivisen tason tarkastelu on ollut kenties yleisempää, joskin sosiaalisen pääoman viitekehys on myös palvellut analyysiä, jossa sosiaalisen pääoman merkitys inhimillisen pääoman syntymisen kannalta on ollut tärkeä tutkimussuunta.

Kollektiivisella tasolla yhteiskunnallisen niin kutsutun yleisen luottamuksen on voitu osoittaa olevan yhteydessä korkeampaan kansantuotteeseen. Luottamuksella, yhteisöllisyydellä ja vastavuoroisuudella on luonnollisesti muitakin taloutta laajempia onnellisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä seurauksia. Sosiaalisen pääoman tutkimuksessa kausaalisuhteiden osoittaminen ja selkeiden ilmiötä kuvaavien muuttujien osoittaminen on ollut monien taloustieteilijöiden mielestä vaikeaa, ja siksi sosiaalisen pääoman teoriaa käsitellään edelleen harvemmin taloustieteen oppikirjojen sivuilla. Monet tutkimuksen piiristä nousseet havainnot ovat kuitenkin mitä konkreettisimpia nyky-yhteiskuntien kannalta. Esimerkiksi käy vaikkapa lähes vääjäämättömältä vaikuttava ilmiö, jossa ainakin alkuvaiheessa monietnistyvissä ja -kulttuurisissa yhteiskunnissa yleinen luottamus vähenee, millä voi olla seurauksia kansalaisten valmiuteen rahoittaa esimerkiksi koulutus- ja hyvinvointipalveluita.

Vielä yksi aineettoman pääoman nykysovellus lienee tässä hyvä mainita, koska se saattaa olla niistä tärkein. Kiinnostus inhimilliseen pääomaan suorastaan räjähti 1960-luvulla, mikä liittyi koulutukseen ja teknologiaan niin kutsutun Solowin residuaalin selittäjänä. Solowin residuaalilla tarkoitettiin sitä osaa talouskasvusta, jota ei voitu selittää perinteisin tuotannontekijöin. Robert Solowin kasvuteoriassa tieto oli vielä annettu ulkoinen muuttuja, mutta 1990-luvun taitteessa makrotaloustieteessä syntyi endogeeninen kasvuteoria, jossa teknologian tasoa alettiin tarkastella vuorovaikutuksessa muun talouden kanssa. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että vuoden 2008 YK:n kansantalouden tilinpidon standardissa tutkimus- ja kehitystoimintaa käsitellään kiinteiden pääomainvestointien tavoin. Siten investoinneilla tutkimukseen ja kehitystoimintaan on nykyisin suora laskennallinen yhteys kansantuotteeseen. Tutkimusmenojen leikkaaminen leikkaa siten suoraan bruttokansantuotetta. Tällainen kansantalouden kirjanpidossa tapahtunut muutos heijastaa myös jo ainakin muutaman vuosisadan elänyttä toivetta siitä, että tutkimus, tiede ja tuotekehitystoiminta ovat mitä tärkeimpiä investointeja, ja niiden osaaminen pitäisi ottaa huomioon kansakunnan vaurautta arvioitaessa.

Miksi sitten aineettoman pääoman käsitteiden hyväksyminen oli niin vaikeaa 1800-luvulla? Miksi siitä piti debatoida vuosisata? Palkkojen määräytymisen kannalta sekä 1700-luvun merkantilismista että fysiokratiasta vaikutteita ottava klassinen ajatusmaailma sisälsi työntekijän kannalta hankalia teorioita, joista osaa pidettiin suorastaan taloudellisina lakeina. Nämä ajatusmallit ulottivat vaikutuksensa pitkälle 1800-luvulle ja itse asiassa monet niistä elävät ja voivat hyvin myös nykyisessä talouspoliittisessa keskustelussa, joskin hieman huonommin oppikirjojen sivuilla. Myös palvelujen tuottajien kannalta ja palvelujen taloudellisen merkityksen kannalta monet näistä teeseistä olivat ongelmallisia.

Stereotyyppisessä merkantilistisessa ajattelussa valtiot vaurastuivat pitämällä yllä mahdollisimman suurta kauppataseen ylijäämää. Piti siis viedä mahdollisimman paljon mahdollisimman kalliilla ja tuoda mahdollisimman vähän mahdollisimman halvalla. Valtiot olivat mukana eräänlaisessa kaupan nollasummapelissä, jossa suurimmat ylijäämät keräävä olisi voittaja. Merkantilistisen ajan eurooppalaiset valtiot olivat myös vielä korviaan myöten mukana orjakaupassa, joten ajan talouskirjallisuudessa vapaata ja ei vapaata työtä saatettiin käsitellä rinta rinnan.

Merkantilistinen ajattelutapa siis edellytti, että tuotteet tehtiin kotimaassa mahdollisimman halvalla. Lisäksi tuon ajan palveluita oli erittäin vaikea viedä, jos kauppamerenkulkua ja joidenkin suurpankkiirien rahoitustoimintaa ei osattu laskea palvelujen vienniksi. Maan vauraus oli siis kiinni fyysisten konkreettisten tuotteiden myymisestä mahdollisimman kalliilla naapureille. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää miksi palvelujen tuottajat nähtiin kansakunnan vaurauden kannalta tuottamattomina. Kaiken lisäksi kirjallisuudessa esiintyi jo kirkkoisiltä periytyvä ajatus, että palveluilta puuttui materiaalisten hyödykkeiden ”sisäinen substanssi”, minkä takia niiden arvo markkinoilla oli vaatimaton, vaikka ihmisten tarpeita tyydyttivätkin.

Klassinen taloustiede pyristeli 1700-luvun lopulta alkaen irti kauppatasefetisismistä. Adam Smith määritteli vaurauden niiden hyödykkeiden virraksi, jotka kansantalous pystyi vuodessa tuottamaan, ja Ricardo kehitti kaupan suhteellisen edun teoriaa, joka osoitti, että erikoistumalla kaikki maat saattoivat hyötyä kaupasta. Mutta palvelujen tuottajia ja aineettomien hyödykkeiden analyysiä kohtasi uudenlainen ongelma. Smith haki vauhtia ajattelulleen Ranskan fysiokraateilta, joiden mielestä maatalous oli ainoa oikeasti tuottava taloudellisen toiminnan muoto. Myöhemmät taloustieteilijät ovat vitsailleet, että Smith ei voinut Ranskasta palattuaan kuitenkaan julistaa kotikaupunkinsa tehtailijoita ja kauppiaita tuottamattomiksi, joten hän asetti tuottavan työn kriteeriksi materiaaliset hyödykkeet ja niiden kaupan. Ulkopuolelle jäivät kaikenlaisten palveluiden tuottajat hallinnosta kansallisen turvallisuuden kautta kotitalouksien palveluskuntaan. Lisäksi Smith esitti talouden toimialat hierarkkisesti siten, että mitä aiemmin ketjussa maatalous–teollisuus–kauppa resurssit kohdennettiin, sitä suurempi oli niiden kansantaloudellinen vaikutus. Vielä yksi hankaluus oli mahdollisuus tulkita Smithin pääoman teoria siten, että pääoman tuotto syntyi siitä, että työläisten tuottama arvo ryöstettiin kapitalistin taskuun. Tästä huomautti jo Smithin aikalainen Lord Lauderdale.

Näin Smithin työstä saattoi vetää ja myös vedettiin jyrkästi tulkiten johtopäätökset, että vauraus oli materiaalisia hyödykkeitä; pääoma oli se osa vaurautta, joka ohjattiin kulutuksen sijaan uuteen tuotantoon; myös pääoma oli siten välttämättä materiaalista; pääoman tuotto syntyi työläisten työn tuloksien ryöstämisestä kapitalistin taskuun; ja siten työn arvo oli välttämättä arvoteorian perusta. Kun tuotannon tehostuminen vielä pohjasi Smithin ajattelussa yhä hienosyisempään työjakoon, jonka päätepiste oli koneen ääressä yhtä työvaihetta mekaanisesti toistava työläinen, ainekset koulutuksen ja aineettomien hyödykkeiden eli palveluiden merkityksen tunnistamiselle taloudessa, saati aineettoman pääoman teorian kehittymiselle, olivat heikot, olkoonkin, että suurten kirjojen tapaan myös ne löytyvät Smithin työstä.

Smithin tärkeimmistä seuraajista Thomas Malthus katsoi, että taloustieteellisten teorioiden paremmuuden ratkaisi se, mihin tuottavan ja tuottamattoman työn raja vedettiin, ja toisaalta se, mikä erotti pääoman vauraudesta. Malthusin näkemys oli, että sekä vauraus että pääoma koostuivat materiaalisista hyödykkeistä, ja tuottavaa työtä oli vain sellainen, jonka tuloksena tällaisia hyödykkeitä syntyi. David Ricardo taas keskitti huomionsa työhön perustuvan universaalin arvoteorian kehittämiseen, mikä johti työn käsittelemiseen bulkkisuureena, jossa koulutukseen ja osaamiseen pohjautuvat erot tuottavuudessa tai palkoissa hävisivät aggregaattina tarkasteltuun työhön. Viimekädessä palkkatason ratkaisi malthuslaiseen väestöteoriaan ja maatalousyhteiskunnan vuodenkiertoon pohjaava palkkarahasto tai wage-fund, joka oli osa uuteen tuotantoon käytettävissä olevaa pääomaa.

Marx taas tarttui Smithillä idullaan olevaan ja Ricardon työn keskeisen osan muodostaneeseen työnarvoteoriaan ja kehitti siitä version, jossa kaikki lisäarvo eli Mehrwert syntyi työntekijöiden toimesta tehtaan lattiatasolla. Kun työntekijä oli aamupäivän aikana tuottanut oman minimiylläpitonsa, lopun päivää hän työskenteli pääoman voittojen eteen, eikä mahdollisuutta osalliseksi pääsystä ollut. Tästä pitivät huolen pääoman tuottovaatimukset, kiristyvä kilpailu ja ulkona odottava työttömien armeija, joka olisi hengissä pysyäkseen valmis saman tien korvaamaan jokaisen koneen ääressä puurtavan. Marx ei uskonut, että kapitalistinen talousjärjestelmä voisi muuttua siten, että voitot tai kasvavan tuottavuuden hedelmät jakaantuisivat ihmisten suuren massan hyvinvointia kasvattavasti. Kapitalismi oli matkalla kohti vääjäämätöntä tuhoa.  Lisäksi tiedot ja taidot yksilön henkilökohtaisena tuottavuutta kasvattavana pääomana oli Marxin viitekehyksessä absurdi ajatus, koska mitä mitä tuottavampi työläinen oli, sitä enemmän häntä kapitalistisessa järjestelmässä riistettiin.

Näin sekä merkantilistisessa, klassisessa että marxilaisessa talousajattelussa oli ainekset argumentteihin, joiden mukaan työntekijöiden suuri massa eli välttämättä talouden lainalaisuuksien takia toimeentulon rajamailla. Ylijäämäisen kauppataseen vaatimus merkantilismissa, väestöteoria, työnjaon vaatimukset ja niin kutsuttu wage-fund-teoria klassisessa taloustieteessä sekä pääoman ja työmarkkinoiden dynamiikka marxilaisessa ajattelussa ennustivat pessimistisimmillään ikuista kurjuutta suurelle osalle väestöä.

Klassinen tai marxilainen taloustiede eivät kuitenkaan olleet ainoat tavat tarkastella talouksien toimintaa. Yksi Adam Smithin oppien tärkeimmistä levittäjistä manner-Euroopassa oli ranskalainen Jean-Babtiste Say. Samaan aikaan hän teki kuitenkin tärkeän irtioton suhteessa Smithiin ja seuraajiin. Sayn mukaan kaikki työ oli pohjimmiltaan aineetonta. Työmies tuli työpäivän päätyttyä verstaalta yleensä kaikki sormet ja ruumiinjäsenet tallella. Sayn argumentoinnissa työläinen ei kuluttanut ylläpitoonsa varattua palkkarahaston osuutta työpäivän aikana, vaan vaihtoi kaupalliseen pääomaansa eli tietoihin ja taitoihin pohjaavaa työtä rahapalkkaan. Say käsittelikin hankittuja tietoja ja taitoja aineettomana pääomana. Ne olivat yksilön kaupallista tai teollista omaisuutta, jonka suojelua ja käyttöä piti koskea samat periaatteet kuin muutakin omaisuudensuojaa. Siksi kaikenlainen pakkotyö turhasta sotaväenotosta alkaen oli loukkaus yksilön omistusoikeutta kohtaan. Samoin kaikenlainen turha sääntely ja korporatismi, joka esti yksilöitä hyödyntämästä osaamistaan ja tietojaan kaupallisesti, rikkoi liki pyhää omistusoikeutta. Ranskassa tällaiselle oli pitkät perinteet, ja esimerkiksi Abbé de Condillac oli jo 1700-luvulla perustanut arvoteoriansa ihmismieleen fyysisen työn sijasta.

Siinä suhteessa Say pysyi vielä jokseenkin klassisessa viitekehyksessä, että kansantalouden vaurauden kannalta materiaalisten hyödykkeiden valmistus ja kauppa olivat oleellisia, vaikka yksilötasolla aineeton pääoma ja aineettomat hyödykkeet, oli kyse sitten taiteilijoista, lääkäreistä, lakimiehistä tai virkamiehistä, saattoivat johtaa merkittävään taloudelliseen hyötyyn. Jo Sayn työssä näkyi kuitenkin paikoin myös orastava rajahyötyteoreettinen ajattelu. Tuottavuutta ei voinut ajatella kategorisesti. Esimerkiksi toimiva oikeusjärjestelmä oli tärkeä osa toimivaa taloutta ja yhteiskuntaa, ja siten lakimiehet tässä mielessä tärkeitä tuotannon kannalta, mutta järjestelmän kehittämisessä ei silti ollut järkevää maksimoida lakimiesten määrää. Työpanoksen lisäämistä piti tarkastella suhteessa saatuun hyötyyn ja sitä seuraavana arvoon, ei kategorisesti talouden sektoreita arvottaen.

Alkavalla 1800-luvulla Sayn liberaalit seuraajat kytkivät aineettoman pääoman käsitteet tärkeäksi osaksi analyysiään. Yksilön pärjäämisen ja tulonjaon selittämisen ohella käsitteet kytkeytyivät talouskasvun, teknologian muutoksen ja sivistyksen analyysiin. Ymmärrettiin, että tieto ja keksinnöt eivät pudonneet taivaalta, vaan henkinen kehitys vaati materiaalisia uhrauksia, mikä synnytti lisää materiaalista hyvinvointia. Erittäin tärkeä oli oivallus, että investoimalla koulutukseen ja tieteeseen oli mahdollista nostaa tuottavuutta sekä yksilötasolla että kokonaisuutena. Nouseva tuottavuus mahdollisti korkeammat reaalipalkat ja suuremmat voitot, minkä ajateltiin kaventavan työn ja pääoman välistä ristiriitaa ja osin ratkaisevan teollistumisen myötä kärjistyneen ”sosiaalisen kysymyksen”, millä tarkoitettiin kaupunkien tehtaiden työväestön kurjia ja ainakin paikallisesti teollistumisen alkuvaiheessa kurjistuvia oloja. Optimistisimmat jopa ilmoittivat, että mikään ei ollut helpompaa kuin yhdistää korkeat voitot korkeisiin palkkoihin.

Tällainen ajattelu ei rajoittunut Ranskaan, vaan 1800-luvun alkupuolella edustajia löytyi esimerkiksi myös Britanniasta, Saksasta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Ranskassa ja Yhdysvalloissa tällaisten teesien voi katsoa nousseen talousajattelun valtavirtaan, mutta esimerkiksi Britanniassa ja Saksassa ne olivat jossain määrin syrjässä.

Porvarilliseen yhteiskuntajärjestykseen tiukasti kytkeytyvä ja varhaisessa liberalismissaan kenties hieman naiivi ranskalainen taloustiede joutui lopulta kritiikin kohteeksi monelta suunnalta. Ranskalaisten liberaalien ja esimerkiksi britti Nassau William Seniorin aineettomien tuotannontekijöiden korostaminen ja kenties liian pitkälle menevä vapauden korostaminen, jossa yksittäisen työntekijän olisi pitänyt itse ymmärtää ja kyetä investoimaan itse itseensä ja neuvotella yksin työehtonsa kapitalistien kanssa, joutui Marxin ja muiden kriitikoiden teksteissä armottoman kritiikin kohteeksi. Marxin jyrkkä materialismi olikin tietynlainen antiteesi tietoa, osaamista, taitoja, hyödyllisiä tapoja, mainetta ja moraalia korostavalle liberaalille ajattelulle. Pääoman muuttuminen luokkataistelun ja riiston symboliksi olikin varmasti osasyy sille, että niin syntymässä oleva uusklassinen kuin myös Saksan historiallinen koulukunta sekä itävaltalaiset halusivat ottaa useamman askeleen taakse päin siinä, kuinka pääoma määriteltiin. Tähän kuului myös pääoman koron selittäminen jostakin muusta kuin myrkylliseksi osoittautuneesta työnarvoteoriasta käsin.

Pyydän Teitä, arvoisa professori tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.