Olli Kleemola: ”Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945”. Lectio Praecursoria 17.12.2016.

VTM Olli Kleemolan poliittisen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945” tarkastettiin Turun yliopistossa 17.12.2016. Vastaväittäjänä toimi tutkijatohtori Ville Kivimäki (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Vesa Vares. Väitöskirja on ostettavissa Sigillumin toimistolta osoitteessa Itäinen pitkäkatu 3A, Turku. 

Jatkosodan alkaessa kesällä 1941, palvelukseenastumismääräys jaettiin myös Kotkassa asuvalle valokuvaaja Antti Gunnar Saloselle. Salosta jäivät odottamaan vaimo sekä pieni poika, joiden elannon isän pyörittämä valokuvaamo oli tähän saakka turvannut. Nyt kun valokuvaamo jäi tyhjilleen, oli keksittävä toisenlainen ansaintakeino. Pioneerijoukoissa palvellut Salonen otti sotaretkelleen mukaan kameran, jolla tallensi näkemäänsä ja kokemaansa myydäkseen kuvia asetovereilleen.

Salosen myyntitoiminnan laajuus tekee hänestä erikoistapauksen. Hän pyrki kuvaamalla turvaamaan perheensä elannon. Useimmat muut sotilaat keskittyivät toisen maailmansodan aikana kuvaamaan lähinnä omaksi ilokseen ja korkeintaan myymään kuvia lähimmille asetovereilleen.

Erityisesti raakoja aiheita, kuten vihollisen kaatuneita esittävät kuvat olivat sotilaiden keskuudessa suosittuja: niitä käytettiin muun muassa statussymboleina, joilla osoitettiin kuulumista kaikkein kunnioitetuimpana ryhmänä pidettyyn etulinjan sotilaiden yhteisöön. Kuvia hyödynnettiin myös oman pelon kohtaamisessa ja käsittelyssä.

Valokuvia käytettiin myös sotapropagandassa, ja tässä kansallissosialistinen Saksa oli edelläkävijämaa. Saksan hallinto oli jo ennen sodan alkua luonut erityisiä propagandakomppanioita, joiden tehtävänä oli muun muassa tuottaa kuva-aineistoa propagandakäyttöön. Myös Suomen sodanjohto, joka havahtui kuvan merkitykseen propagandavälineenä vasta talvisodan jälkeen, lähetti jatkosodan rintamille yhdeksän tiedotuskomppaniaa. Niiden tehtävänä oli kuvin ja sanoin kertoa sodan kulusta ja omien joukkojen voitokkuudesta.

Tänään tarkastettavana olevassa väitöskirjatyössäni käsittelen suomalaisten ja saksalaisten toisen maailmansodan sotavalokuvien rakentamaa mielikuvaa Neuvostoliitosta, sen väestöstä ja sotilaista. Neuvostoliittokuvan tarkastelun avulla valotan myös kuvallisen sotapropagandan toimintaperiaatteita Suomessa ja Saksassa toisen maailmansodan aikana.

Sekä suomalaiset että saksalaiset ammensivat kuvissaan eurooppalaisten Venäjä-kuvien pitkästä perinteestä. Saksalaisissa kuvissa tämä näkyi muun muassa asuinolojen likaisuuden, ahtauden sekä yleisen takapajuisuuden ja heikon infrastruktuurin korostuksena. Perinteisesti Venäjään liitettyä hallinnon itsevaltiutta haluttiin niin ikään tuoda esille propagandakuvissa. Venäjä-kuvan perinteet näkyivät paikoitellen myös suomalaisessa propagandassa.

Venäjä-kuvaan on perinteisesti liittynyt myös ajatus Venäjän Toiseudesta Eurooppaan nähden. Tutkimuksessani tuon esille, kuinka saksalaiset propagandakomppanioiden kuvaajat rakensivat Neuvostoliitosta Toista muun muassa vastakkainasetteluun perustuvien kuvamontaasien kautta. Kuvan ”teho” mediana, sen kyky vaikuttaa tunteisiin korostui entisestään propagandistisen vastakkainasettelun kautta. Saksalaisen Neuvostoliittokuvan taustalla vaikuttava rotuajattelu ja kansallissosialistisen propagandan edellyttämät vastakkainasettelut soveltuivat kaikkiaan mainiosti visuaalisessa propagandassa käsiteltäväksi. Toiseuden rakentaminen ei kuitenkaan ollut ainoa saksalaisen propagandakuvaston linja: julistettuaan sanoin ja kuvin saapuneensa vapauttajina, saksalaiset pyrkivät vallattujen alueiden asukkaille sekä ulkomaille suuntaamassaan kuvallisessa propagandassa tarjoamaan vision siitä, miten valoisaa elämä saksalaisten hallinnan alaisuudessa tulisi olemaan.

Suomalaisessa ja saksalaisessa Neuvostoliitto-kuvaa luovassa propagandassa on eräs merkittävä ero: siinä missä saksalaiset omalle kansalleen ja sotilailleen suuntaamassaan kuvallisessa propagandassa saattoivat keskittyä rakentamaan Neuvostoliitosta Toista, oli suomalaisten propagandassaan jatkuvasti pyrittävä oikeuttamaan suomalaisten Itä-Karjalan miehitys löytämällä ja dokumentoimalla kuvissaan alueen ”suomalaisuutta”. Niinpä kuvat harmaantuneista karjalaistaloista, jotka saksalaiseen kontekstiin liitettynä olisivat kenties kertoneet neuvostojärjestelmän takapajuisuudesta, kertoivat suomalaisille sen sijaan karjalaisen kulttuurin säilymisestä turmeltumattomana. Jopa maisemia esittävät kuvat valjastettiin vallatun alueen suomalaisuuden todisteluun.

Kuten Neuvostoliittokuvan kohdalla yleisemminkin, perinteet vaikuttivat myös Neuvostoliitosta ja neuvostoliittolaisista konstruoidun viholliskuvan kohdalla. Molempien maiden propagandakuva-aineistoissa heijastuvat jo 1700-luvulta peräisin olevat, yleiseurooppalaiseen perinteeseen kuuluvat tarinat venäläisten julmuudesta sekä vanha ”aasialaisten massojen” viholliskuva. Voidaankin sanoa, että näiden teemojen kohdalla valokuva ei ole tuonut viholliskuvaan mitään varsinaisesti uutta, vaan se toimii vanhaa kaavaa noudattavia sisältöjä välittävänä mediana. Esimerkiksi syytteet siviilien ja sotavankien murhaamisesta sekä kaupunkien tuhoamisesta ja kunniattomista sodankäyntimetodeista ovat esiintyneet jo aikaisempienkin sotien propagandassa. Kyseessä olivatkin varsin universaalit sotapropagandan teemat.

Oikealla väittelijä, VTM Olli Kleemola, keskellä kustos, professori Vesa Vares ja vasemmalla vastaväittäjä, tutkijatohtori Ville Kivimäki. Kuva: Markku Seppä

Tutkimuksessani osoitan, miten saksalaisia propagandakomppanioita sekä suomalaisia tiedotuskomppanioita ohjasivat oman maansa sotilaallisen ja poliittisen johdon kulloinkin asettamat tavoitteet, joihin myös propagandavalokuvien tuotannon oli pyrittävä sopeutumaan. Ulkopuolinen ohjaus näkyi erityisesti saksalaisissa kuvissa, joissa aiheet ilmaantuivat ja katosivat propagandaministeri Goebbelsin mahtikäskyjen tahtiin. Säätely oli propagandan näkökulmasta tarpeen, kun viholliskuvaa hienosäädettiin aina kulloiseenkin sotatilanteeseen sopivaksi, ja siten pyrittiin varmistamaan propagandan tehon ja uskottavuuden säilyminen. Suomessa, jonka hallinto sota-aikana säilytti demokraattisen perusluonteensa, ohjaus ei ollut aivan näin yksioikoista, ja toisaalta Suomen sotilaallinen tilanne ja myös Neuvostoliitosta luotu kuva pysyivät pidempään staattisina.

Saksan propagandakoneisto käytti valokuvaa häikäilemättömästi ja taitavasti muiden aseiden rinnalla oikeuttaakseen siihenastisessa historiassa vertaansa vailla olevan valloitus- ja tuhoamissodan. Suomalaisia pidemmälle viety kuvallisen propagandan taso näkyy saksalaisista kuvalehdistä, joiden kulloistakin propagandakampanjaa tukevat kuvakertomukset sekä kuvalliset artikkelit on viritetty propagandamielessä äärimmäisen tehokkaiksi ja tunteita herättäviksi. Osittain tämä vaikutelma epäilemättä johtuu kansallissosialistisen hallinnon harjoittaman totaalisen kontrollin politiikasta. Suomessa oli sotienkin aikana huomattavasti vapaampi lehdistökulttuuri kuin totalitaristisessa Saksassa, eikä Suomessa toisaalta ollut yhtä pitkää kokemusta kuvallisen propagandan laatimisesta. Tekstien suhteen tiettyjä kampanjamaisia tendenssejä voidaan suomalaisissakin lehdissä havaita. Kuvitusratkaisut sen sijaan vaikuttavat kokonaisuudessaan varsin sattumanvaraisilta, ikään kuin lehdet olisivat julkaisseet kuvia periaatteella ”mitä nyt kulloinkin sattuu käsillä olemaan”.

Hajanainen, vailla selkeää linjaa oleva kuvien käyttö suomalaisissa kuvalehdissä jatkosodan aikana osoittaa, että Suomessa ei edelleenkään täysin ymmärretty kuvan arvoa ja merkitystä propagandalle, toisin kuin Saksassa. Vaikka valokuvaajien ottaminen mukaan tiedotuskomppanioihin oli niitä rakennettaessa itsestäänselvyys ja vaikka tiedotuskomppanioiden tuottamaa kuvamateriaalia pyrittiin levittämään mahdollisimman laajalle aina ulkomaita myöten, Suomen sodanaikaisen propagandan toimijat tarkastelivat kuvaa edelleen tekstille alisteisena mediana, täysin ymmärtämättä kuvan voimaa propagandavälineenä, sen kykyä vedota tunteisiin ja konstruoida todellisuuksia. Valokuvan näennäisestä ”todistusvoimasta” sitä vastoin oltiin Suomessakin hyvin selvillä, mitä osoittaa esimerkiksi se, että suomalaiset tiedotuskuvaajat kuvasivat saksalaisten kollegojensa lailla lentolehtisiä varten valokuvia, joiden oli määrä todistaa sotavankien hyvästä kohtelusta.

Suomalaisia ja saksalaisia rintamasotilaita eivät sitoneet maiden propagandayksiköihin kohdistuneet rajoitteet. Suomessa sotilaiden ottamat kuvat kyllä yritettiin saada sensuurin tarkastettavaksi, ja Saksassakin oli joitakin tämän suuntaisia pyrkimyksiä, mutta käytännössä rintamasotilaat eivät juuri piitanneet rajoituksista, vaan kuvasivat mitä tahtoivat. Sotilaiden albumeista löytyvät kuvat osoittavat, että usein ensimmäisellä ”ulkomaanmatkallaan” olevat nuorukaiset eivät suinkaan kohdanneet neuvostomaata, sen asukkaita ja sotilaita mieli tyhjänä, vailla ennakkoluuloja.

Suomalaissotilaat ikuistivat kuviinsa myös tiedotuskomppanioiden kuvista tuttuja näkymiä partasuisista runonlaulajavanhuksista aina kauniisti koristeltuihin itäkarjalaistaloihin. Saksalaissotilaiden kuvat puolestaan esittivät Neuvostoliiton vallattuja alueita sekä niiden asukkaita likaisuuden, kurjuuden ja köyhyyden perikuvina, aivan kuten Saksan propagandakomppanioiden kuvissakin. Kurjuuden kuvaamisen voi tulkita olleen tärkeää saksalaissotilaille heidän itseymmärryksensä kannalta: kansallissosialistinen propaganda korosti jatkuvasti, että Saksa oli valtaamiinsa alueihin nähden niin sotilaallisesti kuin kulttuurisestikin ylivoimainen ja heikoinkin saksalaissotilas oli arjalaisuutensa vuoksi ylivoimainen neuvostoliittolaisiin nähden.

Suomalaissotilaiden valokuvien ja suomalaisten TK-kuvien suhdetta ei voi luonnehtia aivan yhtä yksiselitteiseksi. Vaikka suurin osa kameran kaltaisen ylellisyysesineen omistaneista suomalaissotilaista kuului varakkaampiin yhteiskuntaluokkiin, joissa myös Suur-Suomi-ajatuksella oli suhteellisesti ottaen vahvin kannatus, suomalaissotilaiden kuvissa näkyy myös esimerkiksi Itä-Karjalan köyhyys TK-kuvia useammin. Kokonaisuutena kuitenkin niin suomalaiset kuin saksalaisetkin sotilaat omaksuivat pitkälti oman propagandansa linjaukset ja toistivat niitä omissa kuvissaan, mikä lienee ollut tärkeätä nimenomaan henkisen jaksamisen kannalta: jos sotilaat olisivat alkaneet kyseenalaistaa oman maansa sotapropagandan sisällön, sodankäynti olisi saattanut menettää mielekkyytensä mikä olisi voinut johtaa henkisen ja sitä kautta fyysisen kestokyvyn romahdukseen.

***

Toisen maailmansodan päättymisestä on tänään kulunut 71 vuotta. Muutaman vuoden kuluttua olemme tilanteessa, jossa sodan kokeneet sukupolvet ovat poistuneet keskuudestamme. Jäljellä on haastatteluaineistoa, kirjeitä, päiväkirjoja – ja valokuvia. Usein on ollut niin, että sotakuvia ei veteraanin eläessä ole juuri esitelty edes perheelle, eivätkä omaiset välttämättä edes tiedä niiden olemassaolosta.

Kun veteraanin jäämistöä selvitetään, jälkipolvet saattavat löytää piironginlaatikosta albumin, jossa on esimerkiksi kauniita itäkarjalaistaloja esittävien otosten keskellä kuva kappaleiksi repeytyneistä ruumiista. Tällainen kokemus on vähintäänkin hämmentävä.

Nykyaikana nimenomaan kuvat puhuttelevat ja kiinnostavat. Uudet verkkopalvelut kuten 2013 avattu SA-kuvaportaali sekä vastikään, viime itsenäisyyspäivänä julkistettu Sotapolku-sivusto tuovat suomalaiset toisen maailmansodan sotavalokuvat ennätyslaajan yleisön nähtäville -ensiksi mainittu sodanaikaiset tiedotuskomppanioiden kuvat ja jälkimmäinen tavallisten rintamasotilaiden yksityisiä kuvia. Molemmat palvelut joutuivat julkaisunsa jälkeen valtavan yleisöryntäyksen kohteeksi, ja etenkin SA-kuvapalvelun jatkuva suosio todistaa, että valokuvilla on ja tulee olemaan mittava vaikutus nykyisten ja uusien sukupolvien historiakuvaan.

Kannustaisinkin historioitsijoita irtautumaan nykyäänkin vahvana jatkuvasta traditiosta, jossa kuvia tarkastellaan vain potentiaalisena kuvitusmateriaalina ja varsinaiset tulkinnat tehdään lähes yksinomaan tekstiaineiston perusteella. Kuvat ovat kuitenkin hedelmällinen lähdeaineisto. Ne ovat itsenäisiä toimijoita, jotka tekstin tavoin voivat konstruoida todellisuuksia. Monilla tieteenaloilla tämä on jo tunnistettu: esim. sosiaalipsykologit kuvailevat nykyihmistä ”visual maniksi”, joka menneitä sukupolvia huomattavasti nopeammin poimii informaatiovirrasta nimenomaan visuaaliset viestit.

Taidehistoriassa kuvien tutkiminen on toki ollut arkipäivää jo pitkään. Kuvista ammentavat, historiantutkimukselliset kysymyksenasettelut on kuitenkin aika viedä taidehistoriaa laajemmalle. Suomessa olisi syytä saada aikaan historian visuaalisuuteen ja kuvallisuuteen keskittyvä tutkijaverkosto, joka ylittäisi perinteiset historian oppialarajat ja tekisi monialaista yhteistyötä esimerkiksi viestinnän tutkimuksen ja kansatieteen kanssa. Tällainen verkosto palvelisi myös tulevaisuuden historiantutkijoita, joille kuvallinen kompetenssi on välttämättömyys. Nykyaikainen viestintä on nimenomaan kuvallista, yleisöihin pyritään vaikuttamaan kuvin. Yhä edelleen sodissa kuvataan, ja kuvia jaetaan aikaisempaa nopeammin ja laajemmalle internetin ansiosta.

Saksankielisellä alueella tällainen historiallisen kuvatutkimuksen suuntaus on jo vakiinnuttanut asemansa ja kuvat ovat päässeet salonkikelpoiseksi osaksi historiantutkimuksen primaarilähdeaineistoa. Oma tutkimukseni sijoittuu osaksi tätä saksankielisen tiedemaailman Visual History -traditiota.

Toivon väitöskirjani olevan jatkossa avuksi niille, joita kuvat ja kuvallisuus historiassa kiehtovat. Toivon niin ikään, että työni lisää ymmärrystä myös nykyajasta, sillä viholliskuvia rakennetaan edelleen, sanoin – ja varsinkin kuvin.

 

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Olli Kleemola: ”Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945”. Lectio Praecursoria 17.12.2016.”

  1. Onnittelut ! Olet valinnut tärkeän aiheen, kuvakulman jota ei ole juurikaan käsitelty. Kuitenkin kuva pysäyttää ja kertoo ajasta ja reaalitotuudestakin. Itse lankesin käyttämään pääasiassa SA – kuvia, kun muita ei juuri löytynyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *