Heta Aali: ”Merovingian Queenship in Early Nineteenth-Century French Historiography”. Lectio praecursoria 11.3.2017.

Filosofian maisteri Heta Aalin kulttuurihistorian alan väitöskirja “Merovingian Queenship in Early Nineteenth-Century French Historiography” tarkastettiin 11.3.2017 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Ian Wood (University of Leeds, Iso-Britannia) ja kustoksena professori Marjo Kaartinen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6742-1.

1820-luvulla historioitsija ja arkeologi Jacques-Antoine Dulaure kuvaili kahta hyvin tunnettua varhaiskeskiaikaista merovingikuningatarta seuraavasti: ”Brunehilde ja Fredegunda ovat nämä kaksi raivotarta, jotka helvetti vaikuttaa oksentaneen ulos heidän vuosisatansa pahaksi onneksi.”  Tämä lainaus edustaa hyvin 1800-luvun alun historiankirjoitusta ja tapaa, jolla merovingikuningattaret kuvattiin monissa aikakauden historianteoksissa. Historioitsijat eivät epäröineet arvottaa historian tapahtumia ja esittää tuomitsevia tai hyväksyviä kommentteja historian henkilöistä. Historiaa tutkittiin paljon mutta historia oli myös väline, jota käytettiin tukemaan omia poliittisia, kulttuurisia, ja sosiaalisia näkemyksiä. Olen väitöskirjassani tutkinut, miten kolmea varhaiskeskiaikaista merovingikuningatarta, Klotildea, Fredegundaa ja Brunehildea, tutkittiin ja kuvattiin 1800-luvun alun ranskalaisessa historiankirjoituksessa. Erityisesti minua kiinnostaa, miten heidän kuvaukseensa vaikuttivat muuttuva porvarillinen sukupuoli-ihanne ja uusi näkemys kuningattaren roolista monarkiassa sekä muuttuva historian ja historiankirjoituksen rooli ranskalaisessa yhteiskunnassa. Materiaalinani ovat olleet niin historiantutkimus, kuningatarbiografiat, oppikirjat, historiallinen fiktio kuin uskonnolliset teokset niin nais- kuin mieskirjoittajilta. Kehittyvän akateemisen historiankirjoituksen tradition rinnalla olen halunnut tavoittaa populaarit representaatiot kuningattarista.

Suuren vallankumouksen, kuningasparin mestauksen ja Napoleonin valtakauden jälkeen ranskalainen monarkia palautettiin valtaan vuosina 1814 ja 1815, mikä osassa ranskalaisissa aiheutti suurta tyytyväisyyttä ja osassa suurta pettymystä. Kaikki ranskalaiset eivät halunneet monarkiaa takaisin, ja nekin, jotka halusivat monarkian takaisin, olivat erimielisiä siitä, millainen uuden monarkian tulisi olla. Vuonna 1815 valtaistuimelle nousi Ludvig XVIII eli vallankumouksen aikana mestatun kuninkaan Ludvig XVI veli. Vuonna 1824 valtaistuimelle seurasi kolmas veli eli Kaarle X. Veljekset olivat Bourbonin sukuhaarasta, jonka taival kuningasperheenä päättyi vuonna 1830, kun uusi vallankumous syrjäytti Kaarlen vallasta ja valtaistuimelle nousi Ludvig Philip Orleansin suvusta. Uusi monarkia 1800-luvulla ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen suurta vallankumousta 1700-luvun lopussa — kyse oli nyt perustuslaillisesta monarkiasta, jossa kuninkaan valtaa rajoitti perustuslaki. Ludvig Philip oli vallassa vuoteen 1848 asti, jolloin jälleen kerran uusi vallankumous syrjäytti kuninkaan ja Ranskaan tuli toinen tasavalta. Vuosi 1848 päätti ranskalaisen monarkian tarinan. Nämä poliittisesti myrskyisät vuosikymmenet inspiroivat monia historioitsijoita ja kirjoittajia etsimään neuvoa ja esikuvia historiasta sekä menneistä vallankumouksista ja hallinnoista.

Yksi aikakausi ja historiallinen monarkia, joka 1800-luvun historioitsijoita erityisesti kiinnosti, oli merovingiaika, eli ajanjakso noin 400-luvun lopulta 700-luvun puoliväliin. Merovingit olivat germaaninen hallitsijaperhe, joka 1800-luvun alussa nähtiin alkupisteenä ranskalaiselle monarkialle. Merovingien valtaannousu sijoittuu samaan ajanjaksoon Rooman valtakunnan päättymisen kanssa, joten kyseessä oli olennainen kausi Euroopan historiassa, antiikin ja keskiajan taitekohdassa. Hyvin merkityksellistä on myös, että ehkä tärkein merovingikuningas eli Klodovig I, joka kuoli vuonna 511, kääntyi katolilaisuuteen ja täten hänet usein tulkitaan merovingidynastian ja koko ranskalaisen monarkian ensimmäiseksi kristityksi kuninkaaksi. Merovingiaika on kuitenkin hyvin tunnettu myös kuningattaristaan. Kolme kuningatarta, joiden representaatioita tutkin olivat Brunehilde, Fredegunda sekä pyhä Klotilde, joka oli Klodovig I:n vaimo. Klotilde on pyhitetty katolisessa kirkossa nimenomaan miehensä käännyttämisestä. Pyhä Klotilde kuoli vuonna 545. Fredegunda ja Brunehilde olivat Klotilden pojanpoikien vaimoja, he olivat siis naimisissa veljesten kanssa. Fredegunda kuoli vuonna 597 luonnollisen kuoleman kun taas Brunehilde koki vuonna 613 väkivaltaisen kuoleman Fredegundan pojan käsissä valtataistelun seurauksena.

Brunehilden kuolema kuvattuna Ranskan historiaa koskevassa teoksessa vuodelta 1883. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

Olen valinnut tarkasteluni keskiöön nämä kolme naista, koska tavat, joilla heitä kuvattiin ja käsiteltiin 1800-luvun alun historiankirjoituksessa, tuovat esille tietoa historiankirjoituksen konventioista ja siitä, miten valtaa käyttävät naiset nähtiin. Ranskassahan nainen ei ole koskaan perinyt kruunua samalla tavoin kuin esimerkiksi Englannissa. 1800-luvun porvarillisessa ideaalissa hyvän naisen ei edes nähty haluavan ottaa osaa julkiseen vallankäyttöön. Nainen, joka halusi valtaa, kuvattiin usein hyvin negatiivisesti ja luonnon vastaisena. Monet historialliset valtaa käyttäneet naiset kuvattiin negatiivisesti, jotta voitiin todistaa heidän vallankäyttönsä luonnottomuus, ja jotta voitiin korostaa 1800-luvun sivistystä, jossa naiset oli laillisesti suljettu vallankäytön ulkopuolelle. Toki monet naiset käyttivät 1800-luvun alussakin valtaa, mutta se tapahtui usein epäsuorasti. Esimerkiksi kuningas Ludvig Philipin, joka hallitsi vuosien 1830 ja 1848 välisenä aikana, sisar Adélaïde pystyi käyttämään poliittista valtaa veljensä kautta.

Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa merovingikuningattaret tarjosivat erinomaisia mahdollisuuksia muokata historiallista kuvastoa kirjoittajan tarpeisiin. On hyvä muistaa, että yksi historian tärkeimmäksi merkitykseksi nähtiin sen tarjoamat opetukset ja moraaliset sanomat. Ja näitähän merovingikuningattarista saatiin loputtomiin.

Ensinnäkin pyhä Klotilde. Häntä käytettiin esimerkiksi naisille suunnatussa uskonnollisessa kirjallisuudessa ideaalin äidin ja vaimon roolimallina, joka käännytti pakanamiehensä rukouksilla ja kyynelillä, ja kasvatti oikeaan uskoon katraan sotureita. Tämähän oli myös 1800-luvun ideaali porvarillinen katolinen nainen: äiti ja vaimo, ja perheensä uskonnollisen puhtauden suojaaja. 1800-luvulla nähtiin vääränlaisen kirjallisuuden saattavan vaikuttaa haitallisesti heikkoihin mieliin, eli erityisesti naisiin ja lapsiin, joten pidettiin hyvin tärkeänä, että heille tarjottiin vain oikeaoppista lukemista. Tämä on myös syy, miksi erilaisille lukijoille tarjottiin erilaisia tulkintoja kuningattarista. 1800-luvun alun kehittyvässä akateemisessa historiantutkimuksessa Klotildea ei välttämättä nähty yhtä keskeisenä hahmona hänen miehensä kääntymisessä kuin naisille suunnatussa kirjallisuudessa. Toisaalta hänen merkityksensä riippui myös kirjoittajan uskonnollisesta vakaumuksesta – vahvasti katolilainen ja rojalistinen kirjoittaja saattoi korostaa enemmän Klodovigin kääntymisen uskonnollista merkitystä poliittisten perusteiden kustannuksella.

Siinä missä Klotilde oli usein, tosin ei aina, positiivisesti kuvattu kuningatar 1800-luvun alussa, Fredegunda ja Brunehilde eivät sitä useimmiten olleet. Fredegunda erityisesti oli hyvin negatiivisesti kuvattu naishahmo. 1800-luvun historiankirjoituksessa hänen synneikseen luettiin, että hän oli alhaista sukua, hän oli ”vietellyt” kuninkaan, ja mahdollisesti ollut mukana tämän aiempien vaimojen syrjäyttämisessä ja jopa murhissa. Fredegunda kuvattiin ahneeksi, vallanhimoiseksi, kostonhaluiseksi, murhanhimoiseksi ja kevytkenkäiseksi. Hänen aviomiehensä kuvattiin usein yhtä negatiivisesti ja heidät nähtiin tässä mielessä toisilleen sopivina. Toisin kuin ylhäistä sukua oleva Klotilde ja Brunehilde, Fredegunda ei ollut syntynyt kuningattareksi. Hänen kuvattiin haluavan aktiivisesti valtaa, mikä oli synti 1800-luvun historioitsijoiden silmissä. Hänet kuvattiin käyttävän miehensä kuoleman jälkeen valtaa lapsikuninkaan äitinä. Toki merovingiajalla oli muitakin kuningattaria, jotka hallitsivat poikiensa puolesta, kuten esimerkiksi pyhä Bathilde 600-luvulla. Yksi tärkeä ero hänen ja Fredegundan välillä oli siinä, että 1800-luvun historioitsijat eivät kuvanneet Bathilden halunneen valtaa, kuten Fredegunda, vaan toimineen sijaishallitsijana vain, koska se oli hänen velvollisuutensa.

Brunehilde oli kolmesta kuningattaresta ehkä ristiriitaisin. Hänet kuvattiin usein sivistyneenä ja sopivana kuningattaren rooliin. Hänet kuvattiin tukemassa kirkkoa ja rakentamassa teitä sekä esimerkiksi hoitamassa diplomaattisia suhteita Bysanttiin ja Roomaan. Hänet teloitettiin Fredegundan pojan toimesta. Hän edusti 1800-luvun alun historioitsijoille toisaalta katoavaa roomalaista sivistystä, toisaalta hänet nähtiin barbaarina hallitsija, joka uhrasi jälkeläisiään vallan vuoksi. 1800-luvun historiankirjoituksessa Brunehilden ja Fredegundan välillä nähtiin olleen erityinen kostonkierre, koska Brunehilden sisar oli myös ollut naimisissa Fredegundan miehen kanssa. 500-luvun loppua, jolloin kyseiset hallitsijat elivät, väritti sarja sotia veljesten välillä ja monet 1800-luvun historioitsijat syyttivät Brunehildea ja Fredegundaa siitä, että he agitoivat lähipiiriinsä kuuluvia mieshallitsijoita toisiaan vastaan. Tätä taustaa vasten historioitsijoiden olikin helppo argumentoida, että aikakausi oli barbaarinen ja ”luonnoton”. ”Luonnottomat sukupuoliroolit”, jossa nainen saattoi käyttää julkista valtaa, johtivat myöhempien historioitsijoiden mukaan tuhoon ja sotiin.

Edouard Cibot’n maalaus Un trait de la vie de Frédégonde vuodelta 1832. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

Mutta toki 1800-luvun alun historioitsijoiden käsityksiin merovingiajasta ja sen kuningattarista vaikuttivat myös monet muut asiat kuin sukupuoli, uskonto ja kanta monarkiaan. Yksi tärkeimmistä oli aiempi historiankirjoituksen traditio ja käytetyt lähteet. Historian suosio kasvoi koko 1800-luvun ja samoin kasvoi historiaa käsittelevien teosten määrä. Historian tutkimus ja opetus institutionalisoituivat ja siitä kehittyi akateeminen oppiaine. Historioitsijat ja historian tutkimus professionaalistuivat. Kirjoittajat halusivat päästä alkuperäislähteille ja esimerkiksi merovingiajalta suosituin lähde oli Gregorius Toursilaisen kronikka 500-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta. Se oli tärkein lähde kolmesta kuningattaresta ja vain harva historioitsija kyseenalaisti Gregoriuksen sanat kuningattarista. Gregorius Toursilainen esitti Brunehilden paljon positiivisemmin kuin Fredegundan, mikä vaikutti vahvasti myöhempiin tulkintoihin kuningattarista. Toisaalta tulkintoihin vaikuttivat myös laajemmin 1800-luvun alun historioitsijoiden näkemykset merovingeista, jotka olivat germaaninen frankkiheimo. 1800-luvun alussa historioitsijat olivat hyvin jakaantuneita tulkinnoissaan siitä, olivatko frankit tulleet Galliaan, eli nykyisen Ranskan alueelle, valloittajina vai roomalaisten liittolaisena. Oliko germaaniheimo julmia valloittajia vai roomalaisten kutsumia hallinnon jatkajia? Jatkoivat 1800-luvun alun kuninkaat jo Klodovigista alkanutta kristittyjen kuninkaiden linjaa, vai oliko aika alistetuista gallialaisista alkunsa saaneen työväenluokan ottaa takaisin menetetyt oikeudet? Olivatko jo merovingit sulkeneet naiset kruununperimyksestä ja näin oikeuttaneet myös naisten myöhemmän ekskluusion vallasta?

Merovingiaikaan liittyi 1800-luvun alun historiankirjoituksessa runsaasti suuria ja tärkeitä kysymyksiä niin monarkian, luokkarakenteen, vallanjaon kuin esimerkiksi poliittisten oikeuksien kannalta. Kuningattaret kiinnostivat lukijoita ja historioitsijoita, koska heidän historiansa ja merovingien historia tarjosivat jokaiselle 1800-luvun alun lukijalle ja kirjoittajalle jotain: vahvaa uskonnollisuutta ja pyhimyksiä; sivilisaation lapsuuden; germaanisen vapauden; vahvoja soturikuninkaita ja nuorena kuolleita lapsikuninkaita; ideaaleja hallitsijoita ja turmeltuneita kuninkaallisia. Toisin sanoen, murroshetken Euroopan historiassa. Pyhimyksiä lukuun ottamatta kuningattaret eivät useinkaan mahtuneet ideaalin naisen muottiin mutta historian paradoksi on, että ne jotka mahtuvat siihen, unohdetaan, kun taas ne jotka luovat oman muottinsa jäävät historian muistiin, hyvässä ja pahassa.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.