Marita Kilpimaa: ”’Paljon olen mailimata kulkenut, paljon olen kokenut ja nähnyt’. Andreas Alarieston lauletut elämänpolut ja resilienssi”. Lectio praecursoria 31.3.2017.

Filosofian maisteri, kasvatustieteiden maisteri Marita Kilpimaan taidehistorian alan väitöskirja ”’Paljon olen mailimata kulkenut, paljon olen kokenut ja nähnyt’. Andreas Alarieston lauletut elämänpolut ja resilienssi” tarkastettiin 31.3.2017 Lapin yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Juha Suoranta Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Kaarina Määttä. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-484-962-3.

Andreas Alariestoon liittyvä tutkimushistoriani alkoi huhtikuussa vuonna 1976. Silloin avattiin Helsingin taidehallissa hyvin erikoinen näyttely. Esillä oli komeita värikkäitä naivistisia lapinaiheisia maalauksia, joiden tekijä, 75-vuotias lapinmies Andreas Alariesto oli täysin tuntematon. Hän kertoi  piirtäneensä ensimmäiset kuvansa jo 1900-luvun alussa hiilellä tuohen- ja laudankappaleille, sokeritoppapaperille ja kahden viikon kiertokouluaikana kivitaululle liitupökäleellä. Aikuisena hän alkoi maalata huonekalumaaleilla käyttäen omatekoisia pensseleitä. Vasta sotien jälkeen alkoivat harrastajamaalaritkin saada käyttöönsä taiteilijoille tarkoitettuja öljyvärejä. Ankaran työn ohella ei jäänyt paljon aikaa maalaamiseen. Vasta eläkkeelle pääsyn ja Rovaniemelle muuton jälkeen 69-vuotiaalla Andreas Alariestolla alkoi kiihkeä maalauskausi, joka huipentui seitsemän vuotta myöhemmin sensaatiomaiseen menestykseen Helsingin Taidehallissa.

Andreas Alariestosta tuli kuuluisuus, josta kerrottiin lähes kaikissa valtakunnan sanoma- ja aikakausilehdissä. Häntä haastateltiin radiossa ja televisiossa. Taiteilijasta ja hänen maalauksistaan kirjoitettiin hyvin positiiviseen sävyyn. Varsinaista taidekritiikkiä ei esitetty. Puhuttiin Alariesto-ilmiöstä. Hänen tuotantonsa laajuutta ihmeteltiin, samoin sitä, että pitkästä taiteilijaurasta huolimatta hänestä ei ollut aikaisemmin kuultu mitään. Hänen esiintymistään julkisuudessa ihailtiin, sillä hän esiintyi aina luontevasti ja rauhallisesti.

Heti näyttelyn avaamisen jälkeen alkoi ostoryntäys. Vaikka maalausten hinnat olivat melko  korkeat, ne olisi myyty välittömästi loppuun ellei Alarieston ”löytäjä”, Werner Söderström Osakeyhtiön pääjohtaja Hannu Tarmio olisi puuttunut tapahtumien kulkuun ja keskeyttänyt teosten myyntiä. Sekä Tarmio että itse taiteilija Alariesto olivat päätyneet ajatukseen maalausten säilyttämisestä yhtenäisenä kokoelmana.

WSOY julkaisi Alarieston töistä kaksi kuvateosta: vuonna 1976 Andreas Alarieston lapinkuvat, josta jouduttiin heti ottamaan uusintapainos ja Lisälehdet Andreas Alarieston lapinkuviin vuonna 1978. Seuraava näyttely oli Rovaniemellä, sitten töitä oli esillä kaikissa pohjoismaissa ja Itä-Saksassa Berliinissä ja Magdeburgissa. Kahtena kesänä Andreas oli kutsuvieraana Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Siellä hän esiintyi ennen kaikkea laulajana. Maaliskuussa 1980 hänet kutsuttiin Helsinkiin Taideteollisen Korkeakoulun Studia Generalia -luentosarjan luennoitsijaksi kertomaan töistään. Väkeä oli enemmän kuin koskaan ja taiteilija vangitsi yleisön mielenkiinnon diasarjana heijastetuilla maalauksillaan ja kertomuksillaan. Tapansa mukaan hän myös lauloi sekä suomeksi että saameksi.

Andreas Alarieston teos ”Onnelliset”. Marita Kilpimaan omistuksessa.

Voittokulkua jatkui 10 vuotta. Andreas otti kaiken vastaan omalla vaatimattomalla tavallaan. Hän jatkoi maalaamista ja kirjoitti kirjoituskoneella muistiin lähes 100 laulua.

Andreas Alarieston kuolemasta on kulunut jo lähes 30 vuotta. Ilokseni täällä salissa istuu muutamia hänen hyviä ystäviään ja myös niitä, jotka muistavat hänen sensaatiomaisen kuuluisuuteen nousunsa ja ovat ehkä tavanneetkin hänet.

Nuoremmassa ikäpolvessa on paljon niitä, jotka eivät tiedä Andreas Alariestosta muuta kuin nimen ja maalausten aihepiirin, ehkä ei sitäkään. Siksi haluan tässä lyhyesti kertoa hänen syntyperästään, lapsuudestaan ja elämänkokemuksistaan aikana, jolloin hän taivalsi elämänpolkujaan, joista hän kertoi ja lauloi mutta myös jätti paljon kertomatta.

Andreas Artturi Alariesto syntyi Sodankylän pitäjän Sompiossa tiettömän taipaleen takana pienessä Rieston kylässä. Hän oli perheen nuorimmainen. Vanhin sisaruksista sisko Hilma ja veljet Arvo ja Otto olivat syntyneet 1800-luvun puolella. Andreas syntyi 11. joulukuuta vuonna 1900.

Perhe sai elatuksensa karjanhoidosta, poronhoidosta, kalastuksesta, metsästyksestä ja marjastuksesta. Ohraa, naurista ja perunaa viljeltiin omiksi tarpeiksi.

Andreas on kuvannut lapsuutensa hyvin onnelliseksi. Varsinkin suhde äitiin oli lämmin ja hellä. Äiti sairastui Andreaksen ollessa 11- tai 12-vuotias ja kuoli joulukuussa 1912.

Isä ei pystynyt pitämään perhettä koossa. Hilma-tytär lähti piiaksi, vanhemmat pojat rengeiksi ja Andreaksen isä vei Lokan kylään Petteri Ylilokan taloon myös jonkinlaiseksi pikku-rengiksi. Tätä Andreas ei pitänyt minkäänlaisena hylkäämisenä tai katkeruuden aiheena. Päinvastoin hän on kertonut, että äidin kuoleman jälkeen hän ei ollut enää kotona viihtynyt.

Kotoa lähdöstään Andreas on maalannut iloisen kuvan ”Matka maailmalle” ja sepittänyt myös laulun ”Tämä poika”, joka on myös iloinen ja toiveikas:

Riestonkylänkummusta tällainen poika

kun ensi kerran mailimalle lähti.

Silloin oli kevätpäivä kirkkaimmillaan

kun sellainen tempaus sattui.

Matka Lokkaan oli tarkoitus tehdä hiihtämällä, mutta alkumatkasta tulvivan puron ylitse heidät auttoi Kuukkelin Antti hevoskyydillä heinähäkin päällä. Väitöskirjani kanteen olen valinnut tämän Andreaksen maalaaman kuvan kertomaan miten iloisella mielellä Andreas matkalle lähti.

Kuukkelin Antin heinähäkki silloin,

vetessä vain heiluskeli.

Isäukko sano että voipa nyt helekutti,

Tuluvatko meität jo veikin.

Kuukkelin Anttia ilmeisesti 12-vuotiaana äitinsä menettäneen pojan kohtalo säälitti, koska Andreas kertoo laulussaan hänen myötätuntoisista sanoistaan:

Tässä nyt sinullekin pikkuinen poika

ne mailiman vaivat alkaa.

Sellaista haasteli Kuukkelin Antti

kun katseli poikaparkaa.

Andreas itse puolestaan koki muuton Lokkaan merkittävänä historiallisena tapahtumana.

Tämän pojan elämässä historian lehti

vasta ensi kerran silloin kääntyi,

Lokan kylän kankaille tällainen poika

kuin sukset jalassansa vääntyi.

Erotessaan pojastaan isä laittoi hänen kouraansa viisipennisen. Siitä alkoi Andreaksen tie ahkerana työmiehenä. Hän halusi ansaita omaa rahaa ja elää itsenäistä elämää. Unelmana hänellä oli turvattu toimeentulo ja oma koti.

Jo 13-vuotiaana Andreas pääsi veljiensä kanssa töihin tienrakennustyömaalle Vuotsoon. Siellä monet Sompion miehet saivat töitä moniksi vuosiksi. Andreas oli työhönsä tyytyväinen. ”Hyvin siinä sai rahhaa!”

Petsamon tienrakentajiin Alarieston veljekset liittyivät vuonna 1916. Laulussaan ”Elämän tiellä” Andreas lauloi:

Niin kuin päivä paisteinen, etehen päin astellen

nuoruur ajan innolla mieli aina iloinen.

Andreas oli asettanut itselleen päämääriä, tulevaisuuden unelmia, jotka hän tähänastisten kokemustensa perusteella uskoi saavuttavansa.

Venäjän levottomuuksien takia jouduttiin tietyöt keskeyttämään lokakuussa 1917. Yli tuhannen miehen työläisjoukko jäi työttömäksi. Andreas veljineen ei voinut aavistaa millaiset ”työpaikat” heitä odottivat. Edessä oli tuntematon tulevaisuus ja ankarat vuodet, joista Andreas ei ole sepittänyt ainuttakaan laulua, ei maalannut ainuttakaan kuvaa eikä kertonut ainuttakaan muistoa tai tarinaa. Seuraavien kolmen vuoden kokemukset olivat Andreakselle niin kipeitä, että hän vaikeni niistä kuolemaansa asti.

Monien eri lähteiden kautta olen löytänyt tietoja näistä vuosista. Suomeen oli levinnyt huhu, että Muurmannin ratatyömaalla, savotoilla ja sahoilla tarvittiin työvoimaa. Osa työttömistä lähti hiihtäen rajan yli Venäjän puolelle. Monilla oli koko perhe mukanaan. Venäjän vallankumouksen takia olivat kaikki työt seisoksissa. Retkikunta joutui kamppailemaan kylmyyttä, nälkää ja sairauksia vastaan rakotulilla Muurmannin liepeillä. Pelastajaksi tuli englantilainen legioona, joka otti hoiviinsa koko suomalaisjoukon ja koulutti miehistä suomalaisen legioonan käymään taistelua Saksan ja valkoisen Suomen armeijaa vastaan.

Saksan häviön jälkeen syksyllä 1918 solmittiin rauha. 18-vuotias Andreas tuomittiin valtiorikosoikeudessa maanpetturuudesta kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Veljet Arvo ja Otto selvisivät tuomiotta. Andreas palasi pohjoiseen ehdonalaisena vankina. Laulussaan ”Maailman kulkuri” hän viittaa näihin tapahtumiin vaikka ei niistä koskaan kertonut:

Tuuli vinkuu, purjeet pullistuu,

kaikki toiveet usein luhistuu.

Myrsky pauhaa, rantoja ei näy,

kulkurin nyt kuinka silloin käy.

Purttansa hän sielä kääntelee,

sinne tänne usein vääntelee.

Epätoivon tuskan rajalla,

mieli hällä aivan hajallaan.

Andreaksen nuoruusvuodet päättyivät ”Maailman kulkuri” -laulun viimeiseen säkeistöön:

Kotirantaan mieli hällä lie,

purjeet ei vain häntä sinne vie,

vastatuuleen ei voi ponnistaa,

kulkurina aina olla saa.

Suomi oli saanut Tarton rauhanneuvotteluissa Petsamon. Mieli syvän tuskan ja häpeän vallassa Andreas palasi tietyömaalle yli kymmeneksi vuodeksi. Sen ajan hän kuittasi sanoilla ”Siinä ne meni minulla parhaat vuotet”. Tienrakennus päättyi Liinahamariin Jäämeren rannalle. Andreas sai töitä Suomen Matkailijayhdistyksen hotellinrakennuksella ja sen jälkeen hotellin talonmiehenä. Hän sai kokea arvostusta työnantajansa, työyhteisönsä ja hotellivieraiden taholta.

Andreas teki töitä, lauloi ja maalasi ensimmäiset taulunsa. Hän uskalsi taas uskoa tulevaisuuteen. Kodin paikka oli katsottuna ja mielitietty Riikka tuntui myöntyväiseltä. Mutta jälleen kerran pauhasivat maailmanhistorian myrskyt Andreaksen elämään ja luhistivat kaiken. Andreas pidätettiin perättömän ilmiannon perusteella epäiltynä vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi ja hänet vietiin kahleissa Kemiin kuulusteltavaksi.

Riikka ja Andreas Alariesto ja heidän ystävänsä Kirsti Suopanki Vuotsossa 1950-luvulla. Kirsti Suopangin arkisto.

Ilmiantajat peruivat syytteensä, mutta Andreas koki asian niin häpeällisenä, ettei hän koskaan enää palannut Petsamoon. Samoihin aikoihin alkoi talvisota, Neuvostoliitto aloitti pommitukset ja hotellikin tuhoutui. Henkilökunta ennätti juuri ja juuri lähteä evakkoon. Riikka joutui matkustamaan Poriin saakka ja Andreas sai määräyksen lähteä rintamalle Sallan suunnalle.

Andreas joutui osallistumaan sekä talvisotaan että jatkosotaan. Sodan ajoista Andreaksella oli tapana vaieta. Lauluja hän kertoi tehneensä paljonkin toisten huviksi, mutta niitä hän ei koskaan jälkeenpäin suostunut laulamaan.

Lapin sodan aikana Andreas joutui jälleen keskelle sodan raainta todellisuutta. Neuvostoliiton partisaanit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hän haavoittui mutta pääsi pakenemaan ja juoksemaan metsän halki Lokkaan varoittamaan kyläläisiä. Hänet toimitettiin sotilassairaalaan Ivaloon. Sillä aikaa yli 20 kyläläistä, suurin osa naisia, lapsia ja vanhuksia, surmattiin julmalla tavalla ja kaikki kylän talot poltettiin. Siinä paloi myös Andreaksen aloittama uuden kotitalon rakennus.

Myöhemmin Andreas aloitti rakentamisen uudelleen. Sen talon kehikon polttivat saksalaiset. Vasta evakosta paluun jälkeen Andreas sai talonsa valmiiksi. Vuonna 1948 Riikka tuli Andreaksen luo Lokkaan, jonne tämä oli rakentanut rakastetulleen kauniin kodin.

Elämänpolut johtivat pariskunnan vielä Vuotson matkailumajalle töihin entisen työnantajan palvelukseen. 20 vuotta rankkaa työtä mutta myös taulujen ja laulujen tekoa ja hyvien ystävien kanssa seurustelua. Vuotson aikaa molemmat muistelivat erittäin onnellisena.

Eläkepäiviksi Alarieston pariskunta muutti Rovaniemelle. 69-vuotiaalla Andreaksella oli tähtäimessä taiteilijan ura. Hän alkoi käydä taidenäyttelyissä tutkimassa niin sanottujen oikeiden taiteilijoiden töitä. Omaa tyyliään hän ei kuitenkaan muuttanut. Hänellä alkoi kiihkeä luomisen kausi. Kuvia syntyi kymmenittäin. Useana vuonna hän lähetti taidetoimikunnalle apurahahakemuksia, mutta kukaan ei tullut edes katsomaan hänen töitään. Andreas oli kuitenkin lannistumaton. Hän jatkoi maalaamista vuodesta toiseen.

Rovaniemen vuodet olivat Andreakselle pettymys. Hän joutui jäämään ilman huomiota, jopa hyljeksityksi. Hän ei kuitenkaan antanut periksi. Hän oli asettanut itselleen päämäärän, johon hän pyrki ja jonka hän uskoi saavuttavansa.

Miten Andreas Alariesto sitten löydettiin? Kirjailija Rauni Kivilinna, joka toimi taidekriitikkona sanomalehti Kalevassa, tuli Andreaksen kutsusta katsomaan tämän maalauksia. Sen käynnin seurauksena Rovaniemelle tuli myös kolmikko Helsingistä: WSOY:n pääjohtaja Hannu Tarmio, kirjallisuustoimittaja Martti Montonen ja taiteilija Urpo Huhtanen. Andreas tuli etelän herroja tapaamaan iso taulupaketti molemmissa kainaloissa. Pohjanhovin joenpuoleisessa kabinetissa hän levitteli maalauksiaan seiniä ja tuoleja vasten. Vieraat kulkivat taululta taululle. He pitivät lyhyen palaverin ja ilmoittivat sitten Andreakselle päätöksensä. Kuvista ja tarinoista tehtäisiin kirja ja kuvat pyrittäisiin saamaan näytteille johonkin Helsingin galleriaan. Andreasta tämä ilmoitus ei näyttänyt hämmästyttävän. Tarmion mukaan hän oli terveellä tavalla tietoinen töittensä arvosta. Hän ei ollut nöyrä vaan asiallinen ja kunnioittava, tietoinen myös omasta arvostaan.

Seuraavia kymmentä vuotta kuvasi Riikka-rouva omalla ainutlaatuisella tavallaan: ”Ennen paikkapöksy talonmies pokkaili herroja mutta nyt herrat pokkailevat paikkapöksy talonmiestä!”

Tapasin Alariestot ensimmäisen kerran Rovaniemellä Katajarannan koulun Kalevalajuhlassa helmikuussa 1979. Ystävystyimme heti ensi tapaamisella ja ystävyytemme kesti Andreaksen ja Riikan elämän loppuun asti. Kiinnostuin erityisesti Andreaksen lauluista ja aloin heti nauhoittaa niitä. Ensimmäisellä vierailullaan kotonani Andreas lauloi yhteen kyytiin 25 laulua. Muistiinpanoja hän ei koskaan käyttänyt. Laulut olivat hänellä muistissaan. Andreas oli silloin 79-vuotias.

Andreas Alarieston maalaus ”Elämän kaari”. Sodankylän Alariesto-galleria.

Laulujen lisäksi nauhoitin Andreaksen kertomuksia ja keskustelujamme, joissa koko perheeni oli mukana sekä radiohaastatteluja, joista Riikka yleensä ilmoitti minulle etukäteen. Lisäksi keräsin kansioihin  Andreasta koskevia lehtiartikkeleita.

20 vuotta Andreaksen kuoleman jälkeen aloitin taidehistorian aineopinnot Lapin yliopistossa. Pro graduni aiheena olivat Alarieston maalausten ja laulujen aihepiirit. Vastoin odotuksia ne eivät olleetkaan samoja. Opiskelin myös kulttuurihistoriaa ja tein pro graduni Turun yliopistoon. Aiheena olivat Andreas Alarieston laulut. Näinä opiskeluvuosinani opin tekemään tutkimusta. Löysin Andreaksen elämänkertomuksista vuosia, joista hän vaikeni kokonaan. Opin hakemaan tietoja monenlaisista lähteistä ja löysin ihmisiä, jotka olivat tunteneet Andreaksen ja pystyivät kertomaan hänen elämästään. Myös monet ennen suljettuina olleet arkistot aukenivat. Kulttuurihistoria, mikrohistoria, muistitietotutkimus, johtolankateoria ja voimaantumisteoria tulivat tulkinnan avuksi, samoin resilienssin käsite, joka tuntui parhaiten selittävän Andreaksen selviytymistä vaikeistakin elämänvaiheistaan.

Koko tutkimuksen ajan olen käynyt dialogia Andreaksen kanssa. Kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immosen mukaan dialogin päätyttyä kysyjän ymmärrys sekä menneisyydestä että itsestään ja omasta sijainnistaan maailmassa ja historiassa on muuttunut. Hän tietää toisin ja on mahdollista, että hän tietää myös paremmin.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *