Alina Kuusisto: ”Korkeakoulun punainen aave. Keskustelu Joensuun korkeakoulun politisoitumisesta 1970-luvun sanomalehtikirjoittelussa ja muistelupuheessa”. Lectio praecursoria 15.9.2017.

Filosofian lisensiaatti Alina Kuusiston Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Korkeakoulun punainen aave. Keskustelu Joensuun korkeakoulun politisoitumisesta 1970-luvun sanomalehtikirjoittelussa ja muistelupuheessa” tarkastettiin 15.9.2017 Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimi professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta ja kustoksena yliopistonlehtori Arto Nevala Itä-Suomen yliopistosta.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.

Opettaminen, kasvattaminen ja kouluttaminen varhaiskasvatuksesta yliopistoon sisältävät aina ideologisen tason.  Viime vuosien koulutuspoliittisessa keskustelussa huomio kiinnittyy puolueiden varsin yksituumaiseen koulutuksen tärkeydellä ladattuun puheeseen, jossa korostetaan esimerkiksi, kuinka peruskoulun on annettava tasavertaiset lähtökohdat kaikille koko maassa ja kuinka satsaus koulutukseen on satsaus tulevaisuuteen. Koulutuksen epäpolitisoiminen ja koulutussektorillekin ulottuva taloudelliseen tehostamiseen liittyvä välttämättömyyspuhe vie kuitenkin väistämättä huomion siitä, kuinka koulutus on aina poliittista valintaa. Keitä koulutetaan, mitä koulutetaan, miten koulutetaan, kuinka paljon ja missä koulutetaan. Politiikalla tehdään koulutusta ja koulutuksella politiikkaa.

Siitä miten koulutuksella tehdään politiikkaa käy hyvänä esimerkkinä opposition viime vuosien koulutussäästöihin kohdistunut kärjekäs hallituskritiikki. Toisaalta esimerkiksi lukiokoulutukseen liittyvä jatkuva muutosinto heijastaa osaltaan vaihtuvien poliittisten päättäjien halua profiloitua lukion uudistajina. Myös pikainen silmäys Juha Sipilän hallitusohjelmaan tuo esiin sen, kuinka arvot ja koulutus kulkevat käsi kädessä. Opintojen ja työelämän vuorovaikutuksen lisääminen, nopea valmistuminen ja siirtyminen työelämään, korkeakoulujen kolmannen lukuvuoden kehittäminen, tutkimuksen vaikuttavuuden ja kaupallistumisen kehittäminen ja osaamisen kokoaminen kansainvälistä kilpailukykyä edistäviksi keskittymiksi ovat tavoitteita, jotka puhuvat tehostamistalouden ja markkinaliberalismin kieltä. Sivistyksestä ei mainita sanallakaan.

Viime vuoden elokuussa silloinen valtiovarainmisteri Petteri Orpo vastaanotti professori Bengt Hollmströmin, professori Sixten Korkmanin ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Vesa Vihriälän laatiman muistion Suomen talouden suuntaustarpeista. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan osalta muistion keskeinen sanoma oli korkeakoulujen työnjaon muuttaminen niin, että pääosa korkeakouluista keskittyisi kandidaatti- ja maisteritason koulutukseen ja laaja-alainen tutkimus ja jatkokoulutus jäisivät harvojen tutkimusyliopistojen harteille. Tällaisessa ajattelussa koulutuksen alueellinen ja sosiaalinen tasa-arvo jää väistämättä taka-alalle sen mitatessa yliopistokoulutuksen arvoa ja vaikuttavuutta lähinnä kansainvälisen kilpailukyvyn ja talouden mittareilla.

Myös peruskoulun arjen tasolla toteutettava kehitys opetussuunnitelmauudistuksineen kertoo siitä, millaisia ihmisiä, kansalaisia ja työntekijöitä yhteiskunta haluaa ja tarvitsee. Kouluissa tapahtuvat muutokset kuvaavat, millaiseen suuntaan suomalaista yhteiskuntaa halutaan kehittää, ja ovat siten poliittisia miellämme ne siksi tai emme. Vaikka suomalaisessa perusasteen koulutuksessa 1970-luvulle tyypillinen sosiaalidemokraattinen tasa-arvodiskurssi on edelleen vahva, ovat esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen lisääntyminen, vapautunut koulunvalintapolitiikka ja koulujen erilaistuminen sekä pienten koulujen lakkauttaminen ja koulutuksen keskittäminen yhä suurempiin yksiköihin heijastumia poliittisen ajattelun muutoksesta.

Koulu ja yliopisto muuttuvat hitaasti ja muutosvaatimukset kohtaavat aina vastarintaa. 1970-luvulla muutokseen liittyvä epävarmuus ja kritiikki näkyivät osaltaan korkeakoulujen poliittisessa lokeroitumisessa. Nykyisin avoin puoluepolitiikka nousee harvoin esiin, mutta yhtä lailla muutokset ja niihin pohjaavat erilaiset arvot aiheuttavat opettajien keskuudessa jakautumista erilaisia käytäntöjä painottaviin kasvattajiin ja kouluttajiin. Tänä päivänä koulutuksen uudistamisen ideologisia taustoja ei välttämättä täysin tunnisteta, eikä niistä käydä yhtä aktiivista julkista keskustelua toisin kuin 1960- ja 1970-luvulla, jolloin uudistusten politisoiminen sai jopa ylipolitisoituneen luonteen ja saattoi hukuttaa alleen ne todelliset epäkohdat, joihin uudistuksilla haettiin parannusta.

Tietynlainen ihmiskäsitys ja näkemykset yhteiskunnan toiminnasta ohjaavat siis koulutus- ja korkeakoulupolitiikkaa 2010-luvulla yhtä lailla kuin 1970-luvulla. Kun Joensuun korkeakoulun toiminta alkoi vuonna 1969 suomalainen koulutuskenttä varhaiskasvatuksesta yliopistoon eli suurta murrosta. Suomi kaupungistui, maataloustyö korvautui palveluammateilla, suuret ikäluokat siirtyivät koulun penkiltä jatko-opintoihin ja työelämään, rinnakkaiskoulu muuttui yhtenäiskouluksi, naiset astuivat joukoin työelämään, kulttuurinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri modernisoitui ja vapautui. Korkeakoulun perustaminen Joensuuhun oli osa 1960- ja 1970-luvulle ajoittunutta korkeakoulusektorin alueellista ja määrällistä laajenemista, ja se vastasi sekä valtakunnallisiin että paikallisiin koulutustarpeisiin.

Keskustelu korkeakouluun liittyvistä poliittisista ilmiöistä tai niin sanotusta punaisuudesta ryöpsähti julkisuudessa valloilleen muutama vuosi toiminnan käynnistämisen jälkeen Jouko Turkan ja teatterisodan jälkimainingeissa. Joensuulainen sanomalehti Karjalainen piti asiaa näkyvimmin esillä, mutta asia huomioitiin myös muissa paikallisissa ja valtakunnallisissa medioissa. Politisoitumisen ympärille kietoutunut korkeakoulukeskustelu kuvaa eri tasoillaan juuri sitä edellä mainittua murrosta, joka yhteiskunnassa, korkeakouluissa ja niiden välisessä suhteessa oli meneillään. Korkeakoulukeskustelu oli luonnollisesti myös heijastumaa kansainvälisestä radikaalista yliopistoliikehdinnästä ja yliopistojen aseman muutoksesta, mutta viime kädessä ilmiö oli mielestäni varsin suomalainen.

Suomessa poliittisten puolueiden asema yhteiskuntaelämässä oli 1970-luvulla poikkeuksellisen vahva. Erityisen sävynsä maan poliittiselle elämälle antoi suhde Neuvostoliittoon, työväenliikkeen pitkä perinne ja vasemmiston poliittisen vallan nousu toisen maailmansodan jälkeen. Vasemmistolaisuus oli Suomessa ennen kaikkea työväen poliittinen liike, eikä suomalaisissa yliopistoissa ollut samanlaista vasemmistolaista ja marxilaista intellektuellia traditiota kuin monissa muissa Euroopan maissa. Poikkeuksellista Suomessa oli myös valtiovallan erityinen ja suosiva suhde opiskelijaliikkeeseen ja yliopistoradikaaleihin. Suomessa radikaalit integroitiin yhteiskuntaelämään, ja monet heistä etenivät nopeasti politiikan ja akateemisen elämän eturivin paikoille.

Kuvassa vasemmalta oikealle: kustos dosentti Arto Nevala, väittelijä Alina Kuusisto ja vastaväittäjä professori Laura Kolbe.

Olen tutkimuksessani hahmottanut politisoitumiskeskustelun vastakkainasetteluita ja jännitteitä viiden diskurssiparin kautta, joista voidaan löytää kytköksiä myös tämän päivän yliopistokeskusteluun. Yhteisöllisyyden ja ristiriitaisuuden diskurssiparissa hyvän ja pahan politiikan välinen jännite oli yksi tapa hahmottaa politisoitumista. Ihmiselle on ominaista nostalgisoida menneisyyttä, ja siten myös 1970-luvun korkeakoulua koskeneessa muistelupuheessa nousi esiin kaipuu kadonneeseen yliopistolaisuuteen, jossa politiikka aktivoi ihmisiä keskusteluun ja ruokki kriittisyyttä. Toisaalta politiikan katsottiin leimanneen ja lokeroineen työyhteisöä ja vieneen aikaa ja energiaa olennaisimmalta eli tutkimukselta ja opetukselta. Yhteisöllisyyden-ristiriitaisuuden diskurssiparin ajallinen ulottuvuus näkyy muutoksena alkuaikojen koetusta nostalgisesta yhteisöllisyydestä 1970-luvun puolivälin avoimeen ristiriitojen korostamiseen. 1970-luvun loppupuolella diskurssissa painottui jälleen korkeakoulun yksituumainen kehittäminen ja vuorovaikutus suhteessa ympäröivään maakuntaan. Keskustelun aaltoilu osoittaa kuinka kiivain murrosvaihe, johon liittyi korkeakoulun nopea kasvu ja tieteellistyminen sekä opettajankoulutuksen uudistaminen, kärjisti kamppailua korkeakoulun diskursiivisesta hallinnasta. Keskustelun rauhoittuminen 1970-luvun puolivälin jälkeen ja paluu yhteisöllisyyteen puolestaan osoittavat, kuinka hallitsevaksi noussut diskurssi pyrki epäpolitisoimaan korkeakoulusta käytyä keskustelua. Aivan kuten tämän päivän koulutus- ja korkeakoulukeskustelussa.

Tieteellisyyden ja ammatillisuuden diskurssipari tuo esiin opettajankoulutuksessa edelleen näkyvän teorian ja käytännön välisen jännitteen. Opettajankoulutukseen keskittynyt Joensuun korkeakoulu syntyi pitkälti peruskoulun ja opettajankoulutusuudistuksen vaikutuksesta. Niiden myötä vanhat kansakoulunopettajaseminaarit ja normaalilyseot lakkautettiin, ja opettajankoulutus siirrettiin kokonaisuudessaan yliopistoihin. Yliopistollistamisen mukanaan tuoma teoriapainotteisuuden lisääntyminen ja vallan lipuminen ennen varsin itsenäisinä toimineilta seminaareilta ja normaalilyseoilta korkeakouluille ja opettajankoulutuslaitoksille ei saanut ainakaan Joensuussa vanhojen opettajankouluttajien täyttä ymmärrystä. Myöskään korkeakouluväki ei aina halunnut tai osannut antaa vanhan polven opettajankouluttajien osaamiselle sitä arvostusta, mikä sille olisi kuulunut. Peruskoulun, lastentarhanopettajakoulutuksen ja opettajankoulutuksen kohtaama kritiikki kanavoitui osaltaan politisoitumiskeskusteluun. Yhteiskunta kävi läpi suurta murrosta sen suhteen, miten tasa-arvoa tuli toteuttaa koulutuksessa ja mikä tuli yhteiskunnan roolin olla lapsen hoivassa ja kasvatuksessa. Politisoitumiskeskustelun voi siten myös nähdä viittaavan rakenteilla olleen hyvinvointiyhteiskunnan kohtaamaan epäluuloon.

Toinen tieteellisyyden ja ammatillisuuden diskurssipariin liittyvä ajankohtainen keskustelu liittyy yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen lähentymiseen. Joensuun korkeakoulun politisoitumiskeskustelussa välittyi akatemisoitumisen paine, halu ja tarve kehittyä opettajankoulutukseen painottuneesta korkeakoulusta uskottavaksi täysialaiseksi tiedeyliopistoksi. Opettajankoulutuksen ja kasvatustieteiden jännitteet liittyivätkin osaksi pyrkimykseen irtautua eräänlaisesta ammattikorkeakoulun luonteesta. Samankaltaista puhtaan akateemisuuden varjelua ja huolta opetuksen ja tutkimuksen yhteydestä voi siis tulkita myös viime vuosien ammattikorkeakoulukeskustelusta. Ehkä myös Joensuun kampuksen opettajankoulutuspainotuksen edelleen vahvistuminen Savonlinnan OKL:n lakkauttamisen myötä ruokkii vastaavaa ajattelua.

Vanhasta opettajankoulutusperinteestä irtaantumiseen ja tieteellistymiseen liittyy myös edelläkävijyyden ja takapajuisuuden diskurssipari, jossa vastakkain olivat käsitykset vanhakantaisesta seminaarihengestä ja sen vaikutuksesta korkeakoulun toimintaan sekä mielikuvat korkeakoulusta uudenlaisena ja modernina, perinteisistä akateemisista raja-aidoista vapaana opinahjona ja tutkimusyhteisönä. Käsitys korkeakoulusta ja sen ilmapiiristä oli siis kaksijakoinen, mikä yhtenä ruokki politisoitumiskeskustelua. Samalla se osoittaa, että yliopistojen kehittäminen on jatkuvaa perinteen ja modernin välistä kamppailua.

Toisaalta edelläkävijyyden ja takapajuisuuden jännite luonnehtii mielikuvia 1960- ja 1970-luvun vaihteen Joensuun kaupungista. Osan korkeakoululaisista edustama ajatusmaailma ja elämäntapa eivät vastanneet käsityksiä siitä yliopistolaisuudesta, jotka konservatiivisessa pikkukaupungissa vallitsivat. Korkeakoulu ei ollutkaan seminaarin jatke, kuten eräs haastateltava muotoili.

Odotusten ja pettymyksen diskurssiparissa tiivistyvät käsitykset yliopiston tehtävästä. Oliko yliopistojen merkitys ennen kaikkia välineellinen ja maakuntaansa tai laajempia yhteiskuntapoliittisia tarpeita palveleva vai oliko sen tarkoitus olla autonominen sivistystä lisäävä ja uutta tietoa tuottava ja jakava instituutio. Tästä samasta on pohjimmiltaan kyse 2010-luvun yliopistopoliittisessa keskustelussa, jossa pohditaan yliopistojen alueellista sijoittumista, yliopistojen kokoa, tutkimusrahoituksen suuntautumista tai eri tieteenalojen priorisoimista. 1970-luvun pohjoiskarjalaisessa keskustelussa korkeakoululta odotettiin paljon. Sen uskottiin nousevan alueen sivistys- ja kulttuurielämän keskukseksi ja tuovan työtä ja toimeentuloa rakennemuutoksesta kärsivään maakuntaan. Korkeakoulun ajateltiin olevan ikään kuin vastuullinen toiminnastaan sen sijaintialueelle. Kun korkeakoulun olemus ei vastannutkaan käsityksiä oikeasta akateemisuudesta, kun se toi mukanaan paikalliseen kulttuurikäsitykseen sopimattomia ilmiöitä ja kun sen tuottama tutkimus ei näkynytkään välittömänä hyötynä alueen elinkeinoelämälle, purkautui ympäristön pettymys kielteisissä reaktioissa korkeakoulua kohtaan. Korkeakoulun taholta tuotettu diskurssi puolestaan liitti sen laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin: maakunnan ohella korkeakoulun tuli palvella koko yhteiskuntaa sekä yleisempiä tieteellisiä ja sivistyksellisiä tavoitteita.

Viimeisenä diskurssiparina avoimen poliittisuuden ja puolueettomuuden diskurssipari pohtii yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen sitoutumista ja sitoutumattomuutta sekä poliittiseksi määrittelyn häilyvyyttä. 1960- ja 1970-luvuilla jatkuvasti lisääntyneet vaatimukset tutkimuksen kytkemisestä tiiviimmin yhteiskuntaan nostivat väistämättä esiin kysymyksen siitä, oliko tutkimuksen ylipäätään mahdollista olla arvovapaata. 1970-luvun korkeakoulukeskustelussa marxilainen tutkimus määriteltiin avoimen poliittiseksi aatteellisesti värittyneen tutkimuksen tyyppiesimerkiksi, mutta suomalaisen akateemisen perinteen sitoutumista kansallisiin, oikeisto-isänmaallisiin, ja siten poliittisiin, juuriin ei osattu tai haluttu tunnistaa. Edellisten vuosikymmenten yliopistoeliitin vahva osallistuminen valtakunnan poliittiseen päätöksentekoon otettiin ikään kuin itsestään selvyytenä, ja vasta vasemmistolaisen tutkijapolven edustuksen ja näkyvyyden nousu ja kriittisyyden lisääntyminen herätti huomaamaan yliopistot politisoituneina. Kun tutkimusteemat lähenivät ajan yhteiskuntaa ja sen ongelmia, ryhdyttiin pohtimaan missä kulki raja poliittisesti sitoutuneen ja sitoutumattoman tutkijan välillä. Toiset uskoivat tutkimustyön ja poliittisen vaikuttamisen erottamisen täysin mahdolliseksi. Toisille taas poliittisuus oli arvo ja lähtökohta, joka oli ikään kuin sisäänkirjoitettu osaksi tutkimusta.

Tänä päivänä, kun tutkijoiden käyttö mediakeskustelijoina yleistyy jatkuvasti, hämärtyy tutkijan ja poliitikon raja yhä enemmän. Näin etenkin mitä kauemmas menemme luonnontieteistä kohti yhteiskuntatieteitä ja politiikan tutkimusta. Kun tutkijan ja poliitikon raja on epäselvä, keskeiseksi nousee kysymys tieteellisen tiedon luonteesta ja merkityksestä muuhun tietoon. Mikä on tieteellisen tiedon erityisarvo ja miksi sitä kannattaa hyödyntää myös poliittisessa päätöksenteossa?

Asettamatta aikakausia paremmuusjärjestykseen tai kultaamatta menneisyyttä voi 1960- ja 1970-luvun koulutus- ja korkeapoliittisen keskustelun eduksi sen kaikista ylilyönneistä ja kärjistyksistä huolimatta todeta, että se sisälsi, ehkä nykyistä selvemmin, ymmärryksen erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta. Ja näistä vaihtoehdoista myös keskusteltiin julkisuudessa avoimesti, mikä teki ajasta politisoituneen. Aikakauden poliittisuuden ja sitä hallinneet jaot voi nähdä yhteiskuntaa eteenpäin vieneenä voimana, jossa politiikka sai avoimesti olla politiikkaa.

Tiede ja yliopistot eivät ole 2000-luvulla vähemmän poliittisia kuin 1970-luvulla. Poliittiset valta-asetelmat vaikuttavat jatkuvasti yliopistojen toimintaan ja siellä tehtävään tutkimukseen. Tutkimukselta vaaditaan entistä selkeämpää roolia osana poliittista päätöksentekoa sekä suurempaa vaikuttavuutta. Politiikan ja tutkimuksen liitto on kuitenkin monimutkaisempi, usein epäsuorempi ja vaikeammin hahmotettava kuin koulutus- ja tiedeoptimismin kultakaudella 1960- ja 1970-luvulla. Ei voi sanoa, että olisi olemassa yksiselitteisesti oikeita poliittisia päätöksiä, mutta myöskään tutkimustiedon —   etenkään yhteiskuntatieteellisen — kohdalla totuuden käsite ei ole mutkaton. Siten ei myöskään voi ajatella, että tieteelliseen tutkimukseen nojaaminen johtaisi automaattisesti oikeaan poliittiseen päätöksentekoon. Molemmissa on kyse valinnoista ja näkökulmista. Kiistatonta kuitenkin on, että politiikka ja tutkimus tarvitsevat toisiaan. Toivottavasti tutkijat otettaisiin tänä päivänä yhtä vakavasti kuin oman tutkimukseni aikakaudella, jolloin opetus ja tutkimus nähtiin jopa vallankumouksen välineinä.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *