2017/3
Materiaalinen 1800-luku, osa I

Anu Salmela: ”Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuinprosesseissa”. Lectio praecursoria 9.9.2017.

FM Anu Salmelan väitöskirja ”Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuinprosesseissa” tarkastettiin 9.9.2017 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Marjo Kaartinen (Turun yliopisto). Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/143614.

Kun ihminen tappaa itsensä, ensimmäinen kysymys on ”Miksi?”. Lääketieteessä usein toistuvan selityksen mukaan syy piilee mielenterveysongelmissa, masennuksen kaltaisissa psyykkisissä häiriöissä. Itseäni selitys on vaivannut. Se paitsi yksinkertaistaa itsemurhan myös epäpolitisoi sen. Selitys jättää huomiotta itsemurhien ja mielenterveysongelmien sosiaaliset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset mutta myös materiaaliset ja ei-inhimilliset ulottuvuudet. Itsemurha näyttäytyy tyhjiössä syntyvänä tekona, itsemurhaaja taas yksinäisenä, omalakisena saarekkeena, jolla on valta vallita elämäänsä miten tahtoo. Psyykkisiin häiriöihin kytkettynä itsemurhaa ei myöskään tarvitse yrittää ymmärtää, koska mielettömyydessä ei ole järkeä. Ymmärtämisessä ei olisi mieltäkään, koska ongelma on yksilössä ja näin ollen tekijässä, johon ulkopuoliset eivät voi vaikuttaa.

Minulle tällaiset ajatukset ovat vieraita. Kulttuurihistorioitsijana katson, että oleellista on juuri ymmärrys, pyrkimys ymmärtää maailmaa, myös — ja etenkin — vastenmielisiä, häpeällisiä ja vaiennettuja asioita. Yhtä oleellista on ymmärtää ilmiöt maailman osana: itsemurhat ja mielenterveysongelmat eivät koskaan synny tyhjiössä. Ne syntyvät osana jotakin, muokkautuvat ja määrittyvät ajan ja paikan suomin ehdoin. Itsemurhia koskevaan lääketieteelliseen ymmärrykseen vaikuttavat siksi väistämättä elämää ja ihmisyyttä koskevat kulttuuriset käsitykset, käsitys siitä, mikä on tervettä ja mikä sairasta, mikä hulluutta ja mikä tervejärkisyyttä. Nämä käsitykset ovat historiallisesti kerrostuneet: moderni lääketiede on menneen perillinen. Tämän osoittaa kulttuurihistorian väitöskirjani, jonka keskiössä ovat 1800-luvun jälkipuolen naisten itsemurhat: se osoittaa, että psyykeä korostavien selitysmallien siemenet kylvettiin 1800-luvulla, jolloin itsemurha alettiin enenevässä määrin ymmärtää mielenterveyteen kytkeytyneeksi teoksi.

Aloitin aiheen tutkimisen pro gradu -tutkielmassa. Jo tuolloin kävi selväksi, ettei itsemurhien historiaa ole Suomessa juurikaan tutkittu ja että sukupuolihistoriallinen analyysi uupuu täysin. Halusin keskittyä nimenomaan naisiin, sillä naisen itsemurha oli poikkeava teko: itsensä tappanut nainen kyseenalaisti 1800-luvun jälkipuolen käsityksen, jonka mukaan nainen oli väkivallaton, uutta elämää luonut, ei sitä tuhonnut olento. Toisekseen halusin rikkoa itsemurhien miehisyyttä koskevat käsitykset. Vaikka valtaosa 1800-luvun jälkipuolen itsemurhaajista oli ja on edelleen miehiä —tilastojen mukaan Suomessa miehet tekevät kolme neljäsosaa itsemurhista ­— se ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että myös naiset tekivät itsemurhia. Itsemurhien ymmärtäminen miesten tekona peittää tämän alleen, yksipuolistaa itsemurhaa koskevat käsitykset. Pontta sukupuolihistorialliselle analyysille antoi edelleen se, että aiempi tutkimus oli osoittanut eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten 1800-luvun  lääkäreiden selittäneen miesten ja naisten itsemurhia eri tavalla. Lääkärit liittivät miesten itsemurhat taloudellisiin vaikeuksiin, naisten taas tunteisiin ja romanttisiin pettymyksiin. Tarvittiin siis tutkimusta, joka keskittyisi naisten itsemurhiin ja joka tuottaisi tietoa siitä, miten sukupuoli vaikutti itsemurhien jäsentymiseen.

Lähdeaineistokseni valikoituivat ruumiinavaus- ja oikeudenkäyntipöytäkirjat, sillä olin kiinnostunut yksilön ja yhteiskunnan hankauskohdista, siitä, miten viranomaiset määrittelivät tekoa, joka kohdistui yksilöön itseensä. Itsemurha oli 1800-luvun jälkipuolen Suomessa maallisten ja kirkollisten viranomaisten säätelemä teko. Vuoden 1889 rikoslain voimaan tuloon, vuoteen 1894 saakka, itsemurha oli rikos, minkä lisäksi kirkkolaissa oli itsemurhaa säädelleitä määräyksiä. Vuoden 1869 kirkkolaki sääti, että vakain tuumin tekonsa tehneet tuli haudata hiljaisuudessa, ilman kirkonkellojen soittoa, ruumissaattoa, saarnaa, puheita ja vain lähimmäisten läsnä ollessa. Määräys poistui vuoden 1910 kirkkolaista. Laki, joka hyväksyttiin vasta pitkällisten kirkolliskokouskeskustelujen jälkeen, lopetti täysijärkisiksi katsottujen itsemurhaajien hiljaisen hautaamiseen. Nämä lainsäädännölliset muutokset muodostuivat tutkimukseni aikarajaukseksi: tuntui perustellulta keskittyä vuosien 1869­—1910 väliseen aikaan, aikakauteen, jolloin itsemurhaa säädeltiin laeilla.

Lähdemateriaalien keräämisessä oli omat haasteensa. 1800-luvun osalta ei ollut olemassa tuomiokirjakortistoa, josta olisin voinut etsiä itsemurhaoikeudenkäyntejä, joten jäljitin niitä seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloista. Kuolinpaikkakunnan perusteella saatoin jäljittää tuomiokunnan ja pöytäkirjoja säilyttävän arkiston. Maantieteellisen kattavuuden varmistamiseksi otin tarkasteluun Tampereen kaupunginarkistossa, Kansallisarkistossa sekä Kansallisarkiston Joensuun, Jyväskylän, Mikkelin, Oulun, Turun ja Vaasan toimipisteissä säilytettäviä tapauksia. Seurakuntien luetteloiden ohella jäljitin oikeudessa käsiteltyjä itsemurhia ruumiinavauspöytäkirjojen kuolinpaikkaa koskeneiden tietojen avulla. Myös ruumiinavauspöytäkirjoissa oli omat haasteensa, sillä  niistä oli olemassa kuolintavat yksilöineet diaarit vain noin puolentoista vuoden ajalta. Näin ollen kävin tätä puolentoista vuoden ajanjaksoa lukuun ottamatta läpi kaikki vuosien 1869—1910 välillä Lääkintöhallitukselle lähetetyt ruumiinavauspöytäkirjat ja etsin niiden joukosta naisten itsemurhia koskeneet pöytäkirjat.

Aloitin lähdeaineiston analysoinnin ruumiinavauspöytäkirjoista. Ne olivat täynnä aivoja, sydämiä, suolia ja kohtuja koskeneita kuvauksia, selostuksia, joissa lääkärit erittelivät eri elinten ominaisuuksia ja lausuntoja, joissa he viittasivat milloin minkäkin elimen aiheuttamaan mielenhäiriöön. Aineistoanalyysin jälkeen aloitin ruumiinavauksia koskeneen pääluvun kirjoittamisen. Kirjoitustyö ei — monestakaan eri syystä — ottanut sujuakseen. Yhtenä syynä oli tunne siitä, että jotakin puuttui, en saanut aineistosta otetta, jokin lipesi käsistä ja tulkinnat jäivät vajaiksi, yksinkertaisiksi.

Kuva 1: Ruumiinavauksissa oli läsnä ajatus normiruumiista. Avattavat ruumiit järjestyivät dikotomioiden, säännöllinen– säännötön, tavanomainen – epätavanomainen, normaali – epänormaali, tavallista suurempi – tavanomaisen kokoinen, luonnehtimalla akselilla. Kuva: Anu Salmela.

Samoihin aikoihin tutustuin ihmiskeskeisyyden kyseenalaistavaan, materian aktiivisuutta ja dualismeja, kuten materian ja diskurssin erillisyyttä, purkavaan uusmaterialismiin, ennen kaikkea fyysikko-filosofi Karen Baradin toimijuusrealismiin. Ensi alkuun olin skeptinen. Olin tottunut ajattelemaan, että materia otti vastaan kulttuurin sille antamia merkityksiä. En myöskään ollut ajatellut, että ei-inhimilliset toimijat osallistuisivat itsemurhien — inhimillisiksi miellettyjen —ilmiöiden muotoutumiseen. Skeptisyys kuitenkin muuttui uudenlaiseksi tavaksi ymmärtää ontologia, olemisen luonne, ja samalla tutkimukseni ohjautui uusille urille. Huomasin, että sairauksien, kipujen ja kolotuksien tapaiset materiaaliset ja ei-inhimilliset tekijät vaikuttivat naisten itsemurhien jäsentymiseen, että lämmin sää mädätti ruumiin ja että mädäntynyt ruumis taas esti mielentilan määrittämisen, että puuttuva sormus saattoi vaikuttaa motiivia koskeneisiin oletuksiin ja että oikeus saattoi tulkita kuoleman vahingoksi pimeyden takia.

Näiden huomioiden myötä aloin kyseenalaistaa itsemurhan luonteen läpeensä inhimillisenä tekona. Ymmärsin, että kyse oli ilmiöstä, jossa inhimillinen ja ei-inhimillinen, materiaalinen ja diskursiivinen kytkeytyivät toisiinsa ja että naisten itsemurhissa oli näin ollen ulottuvuuksia, joihin ei aiemmissa tutkimuksissa ollut kiinnitetty huomiota. Eteeni avautui uudenlainen tulkintahorisontti. Ymmärsin, että vaikka diskurssit ja muut inhimilliset tekijät vaikuttivat olennaisesti siihen, millaisiksi naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen Suomessa muotoutuivat, diskursseja painottava tulkinta saattoi jättää huomiotta ne, joilla sanoja ei ollut — materian ja ei-inhimilliset toimijat. Samalla ihmisen rooli ylikorostui: menneisyys näyttäytyi inhimillisiin merkityksiin, toimintoihin, käytäntöihin, tapoihin ja kommunikaatioon tyhjentyvänä ilmiönä.

Toimijuusrealismi tuottikin uudenlaisen ymmärryksen historian luonteesta. Historia alkoi näyttäytyä eri toimijoiden, inhimillisten yhtä hyvin kuin ei-inhimillistenkin, muodostamissa monimutkaisissa suhteissa muotoutuvana ilmiönä. Historia ei pelkistynyt ihmisen rationaaliseen, tavoitteelliseen toimintaan, eikä ihminen näin ollen  ollut kaiken keskipiste vaan yksi toimija muiden toimijoiden joukossa. Tämä sai minut ajattelemaan uudelleen materian roolia historiassa. Olin ajatellut kulttuurin olevan historiaa tuottava voima mutta oivalsin, että aivan samoin kuin kulttuuri, myös materia piti historian liikkeessä. Kyse ei siis ollut vain materiaa koskeneiden käsitysten historiasta vaan materian itsensä historiallisuudesta. Ruumiinavauspöytäkirjat todistivat tästä: ne sisälsivät sivukaupalla kuvauksia ruumiista, jotka erosivat lihassa. Lääkärit raportoivat suurista ja pienistä sydämistä, oudoista suolista, tavanomaisista kalloista ja kystien peittämistä kohduista. Ruumiillisista eroista johtuen itsemurha muotoutui ruumiinavauksissa kerta toisensa jälkeen uudelleen ja hahmottui milloin sydämen, milloin vatsan ja milloin taas aivojen tai kohdun poikkeaman aikaansaaman mielenhäiriön seuraukseksi.

Historian luonteen ohella sukupuolta koskenut kysymys asettui tutkimusta tehdessä uudenlaiseen valoon. Diskursiivisen sijaan sukupuoli hahmottui materian ja diskurssin lomittumaksi, joksikin, joka muotoutui ruumiinavausten ja oikeudenkäyntien eri toimijoiden moninaisissa suhteissa. Esimerkiksi siveellisyyttä koskenut kysymys, joka ei sinällään edes kuulunut ruumiinavauksen varsinaisiin tehtäviin, mielentilan ja kuolinsyyn selvittämiseen, jäsentyi lääkäreiden, puuttuvien immenkalvojen ja naisiin kohdistuneiden siveysvaatimusten kytkeytyessä yhteen. 1800-luvun jälkipuolen siveellisyyskeskustelua ei siten käyty yksin diskursiivisella tasolla vaan keskustelulla oli materiaalinen ulottuvuus.

Sukupuoli ylipäätään paljastui tärkeäksi tekijäksi itsemurhien muotoutumisessa: analyysi osoitti, että itsemurha oli 1800-luvun jälkipuolen Suomessa sukupuolittunut ilmiö. Vaikka ruumiinavauksia tehneet lääkärit viittasivat enimmäkseen muiden elinten, ennen kaikkea aivojen, poikkeavuuksiin, he saattoivat viitata myös kohtuun ja kuukautisiin. Päättelin tästä, että ruumiinavauksissa oli läsnä mielisairauksien gynekologinen, naisen sukupuolielinten ja psyykkisten häiriöiden välistä yhteyttä painottanut selitysmalli. Vastaavanlainen sukupuolittuneisuus näkyi oikeudenkäynneissä, joissa juoppojen, rikollisten, väkivaltaisten ja huonoiksi äideiksi määrittyneiden, normatiivista naiseutta horjuttaneiden naisten itsemurhat jäsentyivät huonon elämän ja moraalittoman luonteen seuraukseksi. Tutkimukseni eräs tärkeä johtopäätös onkin, että itsemurhan määrittymiseen vaikuttivat naiseutta koskeneet käsitykset, jotka lävistivät paitsi lääketieteen käytännöt myös maallikoiden elämän.

Sukupuolittuneisuuden ohella lääkäreiden ja oikeudessa todistaneiden, usein alaluokkaisten ja kouluja käymättömien maallikoiden lausuntojen vertailu paljasti itsemurhien luokkasidonnaisuuden. Ilmeni, että maallikoiden itsemurhakäsitykset olivat materiaalisempia kuin keskiluokkaisten lääkäreiden. Siinä missä lääkärit liittivät itsemurhat pääosin psyykkisiin häiriöihin, maallikot selittivät niitä paitsi psyykkisillä myös fyysisillä sairauksilla. He kertoivat tuomioistuimissa sairauksista, kivuista ja kolotuksista, jotka pakottivat naiset petiin ja saivat heidät toivomaan kuolemaa. Selityserot tulivat ymmärrettäviksi, kun suhteutin ne aikalaisten elinoloihin. Ruumiillista työtä tehneen kansanosan kohdalla toimintakykyinen ruumis takasi elannon, jolloin ei ollut ihme, että sairaudet ja kivut määrittyivät itsemurhien syiksi. Alaluokka altistui erilaisille riskeille kuin keskiluokka: he tunsivat luokan kirjaimellisesti nahoissaan ja maksoivat luokka-asemansa pahimmillaan hengellään. Kun lisäksi ruumiinavauksiin ja oikeudenkäynteihin päätyi lähinnä alaluokan naisia —  piikoja, emäntiä, tehdastyöläisiä, palvelijoita, loisia, itsellisiä, elättejä — itsemurha hahmottui alaluokkaiseksi ilmiöksi. Tämä sai minut pohtimaan itsemurhan paradoksaalista luonnetta: itsemurha tekona teki vaarattomaksi vaaralliseksi mielletyn alaluokan.

Kuva 2: En tutkimuksessani anonymisoinut naisia. Valintani oli poliittinen. Katson, että anonymisointi ja pseudonyymien käyttö vahvistaisi pikemminkin kuin murtaisi käsitystä itsemurhan häpeällisyydestä. Anonymisoinnille ei myöskään ollut tutkimuseettisiä perusteita, sillä kyse oli yli sata vuotta vanhasta aineistosta, johon ei kohdistunut käyttörajoituksia. Kuva: Anu Salmela.

Maallikoiden mainitsemat sairaudet johdattivat minut ajattelemaan sukupuolihistorian toimija-käsitystä. Oikeudenkäyntipöytäkirjojen perusteella vaikutti näet siltä, ettei toimijuus rajautunut vain ihmisiin vaan että ihmisten ohella toimijoiksi oli ymmärrettävissä sairauksien kaltaiset ei-inhimilliset tekijät. Toisaalta ilmeni, että toimijoiksi oli ymmärrettävissä myös psyykkiset tilat, luonteenpiirteet ja tunteet, joita Barad ei huomioinut. Toimijuusrealismin käytännön soveltaminen toikin esille paitsi teorian ansiot myös sen puutteet: toimijuusrealismilta puuttui empiirinen pohja. Baradilta jäi siksi huomaamatta, ettei itsemurhien kaltaisten ilmiöiden muotoutuminen jatkunut loputtomiin vaan pysähtyi ruumiinavausten ja oikeudenkäyntien kaltaisissa välineistöissä, joiden nimenomaisena tarkoituksena oli lopettaa muotoutuminen ja määrittää maailmaa tietynlaiseksi. Päättelin tästä, että pysäyttäminen — ilmiön täsmentäminen —oli  tapa, jolla ihmiset järjestivät maailmaa, jonka osia he olivat. Täsmentäminen oli siis itsemurhan ymmärrettävyyden ehto.

Täsmentymisen varjopuolena kuitenkin oli, että se yksinkertaisti monimutkaisissa suhteissa syntyneen itsemurhan. Yksinkertaistumiseen ohjasivat osaltaan myös ruumiinavaukset ja oikeudenkäynnit: vakain tuumin ja täysijärkisenä tehdyt itsemurhat erotelleista laeista johtuen lääkärit, todistajat, tuomarit ja lautamiehet etsivät itsemurhan syytä mielestä, jolloin itsemurha hahmottui mielenterveyteen kytkeytyneeksi teoksi. Itsemurhien määrittyminen psyykkisiin häiriöihin nivoutuneeksi teoksi johtui siis ainakin osittain ruumiinavauksista ja oikeudenkäynneistä, jotka ehdollistivat itsemurhien muotoutumista. Samalla psyykkiset häiriöt selittivät teon, jota aikalaiset eivät muutoin kyenneet ymmärtämään. Tässä suhteessa toimimme siis samoin kuin 1800-luvun jälkipuolen aikalaiset: etsimme yksinkertaista vastausta monimutkaiseen ilmiöön, jota meidän on vaikea ymmärtää. Samoin kuin 1800-luvun lopulla, myös nykyään psyykkiset häiriöt toimivat selityksenä teolle, jota on vaikea ymmärtää ja joka kyseenalaistaa perimmäiseksi mielletyn halun, halun elää. Itsemurha määrittyy tällöin mielettömyydeksi.

Kuten lektioni alussa totesin, historia ehdollistaa nykyisyyttä. Jos siis haluaa ymmärtää nykyisyyttä, on tunnettava menneisyys. Historiantutkimus onkin paitsi tie menneisyyteen myös tie itseymmärrykseen. Itsemurhien historiaa tutkimalla voimme oppia jotakin tämän päivän itsemurhista. Voimme ymmärtää ne toisin, nähdä itsemurhat toisenlaisessa valossa ja arvioida kriittisesti sitä perustaa, jolle käsityksemme ovat rakentuneet. Väitöskirjani kyseenalaistaa erään itsemurhaa keskeisesti jäsentävän oletuksen — oletuksen itsemurhan inhimillisyydestä.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *