Dekadentteja tuntemuksia ja lopun tunnelmia kahdella maalla – Raportti konferenssista End Games and Emotions: The Sense of Ending in Modern Literature and Art, 15.–18.8.2017, Tallinna & Helsinki

Elokuussa 2017 järjestettiin Tallinnassa ja Helsingissä konferenssi End Games and Emotions: The Sense of Ending in Modern Literature and Art. Nelipäiväinen konferenssi toteutettiin Tallinnan ja Helsingin yliopistojen sekä Viron tiedeakatemian Underin ja Tuglaksen kirjallisuuskeskuksen yhteistyönä. Kahden pääkaupungin välille jaettu monitieteinen konferenssi oli malliesimerkki toimivasta yhteistyöstä tutkijoiden ja naapurimaiden välillä.

Konferenssin päiväohjelma koostui neljästä keynote-esitelmästä ja 18 rinnakkaisesta sessiosta. Osallistujia oli kattavasti eri puolilta maailmaa, Euroopan ja Pohjois-Amerikan lisäksi Pakistanista, Kiinasta ja Australiasta asti. Sessioiden aihepiireissä oli runsaasti vaihtelua. Pääosin yhteisenä nimittäjänä olivat avainteemat: Fin de siècle, dekadenssi ja emootiot. Fokus oli negatiivisissa tunteissa, mutta myös positiivisten ja negatiivisten emootioiden yhteen kietoumissa. Esitelmissä riitti molempia. Kirjallisuustieteet olivat hallitsevasti edustettuna, mutta myös visuaalisen kulttuurin tutkijoita oli huomattavasti läsnä.

Suurin osa esityksistä keskittyi 1800-1900-lukujen taitteeseen. Tosin poikkeuksiakin oli. Erikoispaneelissa ”The Affect in Crime Fiction” Aino-Kaisa Koistinen (Jyväskylän yliopisto), Andrea Hynynen (Turun yliopisto) ja Tiina Mäntymäki (Vaasan yliopisto) tarkastelivat sosiaalisen sukupuolen, etnisyyden ja ihmisyyden kysymyksiä rikoskirjallisuudessa ja TV-sarjoissa. Laura Piipon (Jyväskylän yliopisto) aiheena olivat liiallisuuden tai ylettömyyden affektit nykykirjallisuudessa. Amel Kaabi (Tallinnan yliopisto) piti esitelmän ”Veiling and Unveiling: Women in Shame” islamilaisista naiskäsityksistä. Ohjelmassa oli myös kaksiosainen sessio ”Apocalyptic, Dystopia, Utopia”, jonka ensimmäisessä osassa professori Jane Ekstam (Østfold University College, Norja) käsitteli Lois Lowryn nuorille suunnattua utopia-dystopiatarinaa The Giver. Mikko Mäntyniemi (Tampereen yliopisto) tarkasteli esitelmässään ”Visions of the End” yhdysvaltalaisia survivalistien blogosfäärejä, joiden jäsenet ja lukijat varustautuvat suureen katastrofiin ja läntisen sivilisaation loppuun muun muassa rakentamalla bunkkereita, harjoittelemalla erätaitoja ja ostamalla suuria eriä purkkiruokaa.

Ensimmäiset päivät, 15. – 16.8. vietettiin Tallinnan yliopistolla, missä kuultiin monta mielenkiintoista puheenvuoroa. Tiistaina oli iltavastaanotto Tallinnan yliopistolla, jonka avasi yliopiston rehtori Tiit Land. Keskiviikkona kävimme tutustumassa Taidemuseo Kumun näyttelyyn Värien kapellimestarit. Musiikki ja modernius Viron taiteessa, jota esitteli näyttelyn kuratoinut yhdysvaltalainen Bart C. Pushaw.  Näyttely täydensi teemoiltaan hyvin konferenssiohjelmaa. Torstaiaamuna konferenssiväki nousi laivaan Tallinnan satamassa ja matkasi Helsinkiin, missä ohjelma jatkui 17.8.-18.8.

Käynti taidemuseo Kumussa täydensi konferenssin ohjelmaa. Kuva: Ringa Takanen.

Sosiaalisen sukupuolen emootiot

Ensimmäisenä päivänä erityisen kiinnostavana sessioista jäi mieleen Eva Eglãja-Kristsonen (Latvian yliopisto) esitelmä, jossa tarkasteltiin nuorta naispuolista leskeä emotionaalisena uhkana latvialaisessa 1900-luvun alun kirjallisuudessa. Eglãja-Kristsone totesi suhtautumisen naisen leskeyteen olleen ambivalenttia. Lesken representaatiota hyödynnettiin muun muassa sotapropagandassa. Samalla nuori leski nähtiin uhkana yhteisön moraalille, minkä vuoksi häntä kiirehdittiin uudelleen naimisiin. Naispuolinen leski kuvattiin kirjallisuudessa usein noin 30-vuotiaana pienten lasten äitinä, ja samalla seksuaalisten halujensa viemänä hahmona, joka tavallisesti kuoli tarinan lopussa.

Kiinnostava oli myös Viola Parente-Čapkován (Turun yliopisto & Charles University, Praha, Tsekki) näkemys suosta sukupuolittuneena dekadenssin maisemana suomalaisessa 1800-luvun lopun kirjallisuudessa. Parente-Čapková näki soiden assosioituvan kirjallisuudessa ja tarinoissa pimeään ja vaaralliseen, ihmismielen alitajuntaan ja yöpuoleen. Kosteikot olivat pahan näyttämönä jo Dantella, Miltonilla ja Ibsenillä.  Parente-Čapková toi varsin ajatuksia herättävästi esille, miten suot peittävät 30% Suomen pinta-alasta, mutta loistavat poissaolollaan kansallisromanttisessa metsien ja järvien kuvastossa. Suo nähtiin liminaalisena ja marginaalisena anomaliana, joka tuli tuoda sivistyksen piiriin. L. Onervan teoksen Mirdja (1908) suo, johon päähenkilö vajoaa, oli tutkijalle vahvan metaforinen.

Viola Parente-Čapková kertoo tutkimuksestaan. Kuva: Ringa Takanen.

Tutkija Kai Stahl (Turun yliopisto) käsitteli samassa sessiossa virolaisen Natalie Mein (1900-1975) nais- ja mieskuvia. Stahl toi esille vuosisadan vaihteen miespuolisten taiteilijoiden tavan kuvata aikalaisnainen alastomana sfinksinä, eläimellisenä femme fatalena samaan aikaan kun mies esitettiin kulturellina dandyna. Mein teos Night (1921) tuntuikin kommentoivan tätä jaottelua. Stahl kuvaili teoksen naishahmon vaikuttavan tyhjältä, dandymaisen taiteilijan tiedolla täytettävältä kuorelta. Natalien Mein piirtämä Sfinksi (1918) rikkoi luokittelua. Se assosioitui Kleopatraan, kuninkaalliseen toimijaan, muistuttaen vuotta aiemmin ilmestyneen mykkäelokuvan Theda Baraa.

Myöhemmässä sessiossa tutkija Lola Annabel Kassin (Tallinnan yliopisto) esitelmä seksuaalisuuden, kuoleman ja väkivallan dekadenteista kuvauksista saman aikakauden virolaisessa taiteessa osittain jatkoi ja osin täydensi eri näkökulmasta Stahlin esittelemää tematiikkaa.

Kai Stahl pitämässä esitelmää. Kuva: Ringa Takanen.

Vahvoja affekteja

Professori Juliet Simpson (Coventry University, UK) piti kiinnostavan alustuksen goottilaisen taiteen roolista eroottisen affektin laukaisevana tekijänä ja dekadentin vision keskeisenä osana ranskalaisten kirjailijoiden Joris-Karl Huysmansin (1848-1907) ja Maurice Barrés’n (1862 -1923) teksteissä. Charles-Marie-Georges Huysmansin tunnetuin romaani À rebours (1884) assosioi hänet dekadenttiin kirjallisuusliikkeeseen. Kirjailija, toimittaja ja poliitikko Auguste-Maurice Barrès tuli tunnetuksi aistinautintoja ylistävän trilogiansa Le Culte du moi (1888) kautta. Etenkin Barrés’in kiinnostuksen kohteena oli goottilaisen taiteen ruumiillisuus ja sen kyky luoda eroottisia, väkivaltaisia ja ylenpalttisia tunteita ja tunnelmia.

Simpsonin esityksessä oli metodologisia ja käsitteellisiä yhtymäkohtia omaan esitelmääni, jossa käsittelin tapaustutkimuksena suomalaisen taiteilija Alexandra Frosterus-Såltinin Maria Magdalena (1837-1916)-aiheisten alttaritaulujen affektiivisuutta. Esitykseni Frosterus-Såltinin alttaritaiteesta toi esille suomalaista naisosaamista ajalta, jolloin suurin osa alttaritaulumaalareista oli miehiä. Frosterus-Såltin teki kaksi kolmasosaa aikansa alttaritauluista Suomessa. Tämä naispuolisen taiteilijan vahva läsnäolo monumentaalimaalauksen alalajin kentällä 1800-luvun lopussa tuli kansainvälisessä konferenssissa osalle positiivisena yllätyksenä.

Ringa Takasen esitelmä. Kuva: Kai Stahl.

Postdoc-tutkija Tomáš Jirsa (Palacky University, Olomouc, Tsekki) käsitteli kasvottomuuden ja muodottomuuden teemoja modernistisessa kirjallisuudessa affektiivisena voimana, jonka kautta käsiteltiin sotakokemuksia.  Tästä esimerkkeinä hän toi esiin etenkin Gaston Lerouxin (1868-1927) Oopperan kummituksen (Le Fantôme de l’Opera, 1910) ja Richad Weinerin (1884-1937) novellin The Erased Face (1919). Weinerin tekstin keskiössä on ovaalin muotoinen pää, jolta puuttuvat kaikki inhimilliset piirteet silmiä lukuun ottamatta. Kirjallisuuden kauhua herättävät epämuodostuneet tai “kasvottomat” kasvot voi Jirsan mukaan nähdä suhteessa ihmisiin, jotka olivat saaneet ensimmäisessä maailmansodassa suuria vaurioita kasvoihinsa (gueules cassées).

Kiinnostava oli myös Merlin Kirikalin (Tallinnan yliopisto) esitelmä virolaisen kirjailija Johannes Semperin (1892-1970) psykologisen romaanin Kateus (1934) affekteista sekä Philip Ross Bullockin (University of Oxford, UK) esitys venäläisen avant-garden perinnöstä Vladimir Sharovin (s. 1952) romaaneissa. Aalto-yliopiston professori Helena Sederholm puolestaan vei keskustelun affekteista uudelle tasolle esitelmässään ”Life as an Avant-Garde Medium”.  Johdattavan provokatiivisen käsitetaiteen historia-osion jälkeen Sederholm esitteli tämän hetken biotekniikan ja taiteen monitulkintaisia ja rajoja tunnustelevia yhteen sulautumia, joissa ihmiskeho toimii taiteen ja teknologian alustana ja kokeilukenttänä. Vaikuttavana esimerkkinä taiteilija Sterlacin (s. 1946) Ear on Arm (2008), jossa hän konstruoi leikkauksin omasta ihostaan korvan käsivarteensa.

Modernin melankolia

Konferenssin viimeisessä sessiossa tarkasteltiin eri näkökulmista modernin kokemukseen ja dekadenssiin liittyneitä melankolian tuntemuksia 1800-1900-lukujen vaihteen kirjallisuudessa. Tsekkiläinen professori Alenka Jensterle-Doležal (Charles University, Praha) käsitteli slovenialaisten runoilijoiden Srečko Kosovelin (1904-1926) ja Miran Jarcin (1900-1942) ekspressionistisen runouden traagisia näkyjä. Meri oli vahva symboli molemmille runoilijoille, jotka käsittelivät runoissaan visioimaansa länsimaisen sivilisaation tuhon uhkaa uppoavien laivojen ja hukkuvien ihmisten muodossa.

Hanna Karhu Helsingin yliopistosta puolestaan esitteli suomalaisen runoilija Otto Mannisen (1872-1950) julkaisemattomia runoluonnoksia ja analysoi niissä ilmeneviä melankolian ja pettymyksen tunteita. Myös Mannisella oli keskiössä modernin subjektin kriisi, mikä ilmeni luonnoksissa synkemmin sävyin kuin lopullisissa teoksissa. Stefano Evangelistan (Trinity College, Oxford, UK) esitys käsitteli Lafcadio Hearnin (1850-1904) vanhaa Japania tarkastelevia, folklorea ja matkakertomusta yhdisteleviä kirjoituksia, joissa taas melankolian ja nautinnon tunteet sekoittuivat toisiinsa. Session lopuksi Antti Ahmala (Helsingin yliopisto) toi melankolian ja tuhon visiot nykyhetkeen käsitellessään eräiden kohua herättäneiden suomalaisten esseistien kirjoituksia suhteessa Nietzscheen ja länsimaisen kirjallisuuden antimoderniin traditioon.

Merimatka tarjosi aikaa epämuodolliselle ajatusten vaihdolle. Kuva: Ringa Takanen.

Dekadenssi ja nykyhetki

Konferenssin keynote-luennot syvensivät kokonaisuutta mielenkiintoisesti luomalla siteitä 1800-1900-lukujen vaihteen dekadenssin ja nykyhetken välille. Ensimmäinen keynote-puhuja, Helsingin yliopiston professori Pirjo Lyytikäinen avasi konferenssin aiheella “Sensing the End: Moods and Emotions in End Games”. Lyytikäinen käsitteli esityksessään konferenssin avainteemoja: dekadenssia, naturalismia ja emootioita. Hän toi esille konferenssin saaneen nimensä Samuel Beckettin (1906-1989) näytelmästä Endgame (orig. Fin de partie, 1957). Näytelmän englanninkielinen otsikko viittaa shakkipelin loppuun, jolloin on vain vähän nappuloita ja siirtoja jäljellä. Monet konferenssin esitelmät käsittelivät asioita, joita saattoi peilata nykyhetkeen. Lyytikäisen keynotessa esille tuomat dekadenssin sensibiliteetit, jaetut myöhäisyyden tunteet sekä tunne länsimaisen kulttuurin rappiosta, jopa tuhosta piirtyvät nähdäkseni myös tämän hetken populaarissa retoriikassa ja tunnemaisemassa.

Keskiviikon keynote-luentona oli Utahin yliopiston modernin englantilaisen kirjallisuuden professorin, Matthew Potolskyn esitelmä “Street Scenes: Revolutionary Affect and the Politics of Decadence”. Potolsky toi esille 1700-ja 1800-lukujen goottilaisen kauhuromantiikan tavan kääntää Ranskan vallankumouksen jälkeinen poliittinen kuohunta ja sekasorto vahvoiksi tunteiksi. Kirjallisuuden lajin voi siis nähdä toimivan eräänlaisena psyyken varaventtiilinä. Samoin hänen mukaansa dekadentti kirjallisuus oli vallankumouksen kirjallisuutta. Potolsky korosti affektien ollen aina tärkeitä politiikalle, Ranskan vallankumouksen politiikka perustui nimenomaan ihmisten tyytymättömyydelle vallitseviin olosuhteisiin, ei filosofiaan. Dekadenssiin liittyivät inhottavat tunteet, vastenmielisuus maailmaa kohtaan, jonka osaksi yksilöt eivät tunnista itseään, mutta kokevat silti olevansa oikeutettuja arvostelemaan sitä. Théophile Gautierin (1811-1872) runossa Préface (1852) vallankumous luonnollistetaan ohimenevän myrskyn metaforisessa muodossa. Runous nähdään inhimillisenä ja rationaalisena, kun taas politiikka on emootioita täynnä ja vertautuu luonnon tapahtumiin. Runo voidaan Potolskyn mukaan kuitenkin samalla itsessään nähdä affektiivisena vastareaktiona kaduilla tapahtuvalle myllerrykselle.

Konferenssin jälkimmäiset päivät vietettiin Helsingin yliopistolla. Kuva: Ringa Takanen.

Geneven yliopiston professori Patrizia Lombardon keynote-luento käsitteli vihaamisen nautintoa. Lombardo aloitti huomauttamalla, miten tunnetilat seuraavat toinen toistaan jatkuvassa liikkeessä, niin ettemme kykene ottamaan kiinni yksittäistä tunnetta, emmekä pysty täysin ymmärtämään sitä. Emootioiden konstellaatio on monimutkainen ja mobiili.  Lombardo otti esimerkiksi Lars von Trierin elokuvan Melancholia, jonka ensimmäisessä osassa masentunut Justine tulee toisessa osassa yhä vahvemmaksi sisaren puolestaan masentuessa. Lombardo näki Trierin näin tuovan esille, miten melankolian tunteeseen sisältyy myös raivoa ja produktiivista voimaa. Lombardon mukaan dekadentin asenteen siemenen saattoi löytää 1800-luvun alussa mistä vain. William Hazlitt (1778-1830) kirjoitti teoksessaan ”The Pleasure of Hating” (1826), miten viha voi antaa impulssin tehdä asioita. Baudelaire tunnisti raivon ja ylenkatseen Edgar Allan Poen tavassa sarkastisesti imarrella vihaamiaan ihmisiä.

Viimeisen, Carolyn Burdettin (University of London, UK) luennon jouduin valitettavasti jättämään väliin matkustusaikataulujen vuoksi. Se olisi ollut mielenkiintoinen kuulla aiheensa ”Aesthetic Empathy, Group Psychology and World War: Vernon Lee’s Decadence” puolesta.

Konferenssikokemus oli kokonaisuudessaan antoisa. Oli erityisen kiehtovaa osallistua kahdessa maassa järjestettävään konferenssiin. Siirtymä autolautalla antoi enemmän aikaa tutustua muihin osallistujiin ja vapaamuotoiseen keskusteluun.  Yhteenvetona voisi painottaa, miten erinomaisesti sessiot nivoutuivat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi huolimatta erilaisista aiheistaan ja aloistaan. Oli myös ajatuksia herättävää huomata, miten 1800-1900-lukujen vaihteen affektit ja retoriikka toistuvat hyvin samankaltaisina nykyhetkessä.  Lausuttakoon esimerkkinä useammassakin esitelmässä, ainakin Potolskyn ja Simpsonin alustuksissa, mainittu konservatiivipoliitikko Georges Ernest Boulanger (1837-1891), jonka politiikka perustui ennen kaikkea populaariin tunteeseen ja turhautumiseen. Eittämättä voi todeta vanhan viisauden: historian tunteminen auttaa paitsi prosessoimaan tapahtunutta myös analysoimaan mahdollisia kehityskulkuja ja tulevaisuuksia.

Ringa Takanen (FM, taidehistoria) valmistelee väitöskirjaa Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.

Lisää konferenssin esityksistä ja sisällöistä:

https://www.tlu.ee/en/ENDGAMES2017/Abstracts

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *