Kuvan oikeudet Jaana Kourilla, eli EI voi käyttää muissa yhteyksissä.

Jaana Kouri: ”Vesi kuljettaa ääntä: Autoetnografinen tutkimus Lypyrtin kylän historiantuottamisesta”. Lectio praecursoria 16.9.2017.

FM, KM Jaana Kourin uskontotieteen väitöskirja ”Vesi kuljettaa ääntä: Autoetnografinen tutkimus Lypyrtin kylän historiantuottamisesta” tarkastettiin Turun yliopistossa 16.9.2017. Vastaväittäjänä toimi professori Terhi Utriainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Matti Kamppinen (Turun yliopisto). 

Vietämme kotimaamme itsenäistymisen juhlavuotta. Jos kysyttäisiin, mikä sinulle on merkittävää Suomen tai kotipaikkasi historiassa, mitä vastaisit? Uskontotieteilijä Ninian Smartin mukaan historiantuottaminen ei ole vain tiedon välittämistä. Tapahtumien kertominen sinänsä vahvistaa kerrotun muuttumisen meitä yhdistäväksi historiaksi. Kertomalla miten esi-isät asuttivat maan, puolustivat, kehittivät ja muokkasivat sitä, ilmaisemme maan merkityksen meille.

Maailmansotien aiheuttamien kokemusten tuloksena läntisissä teollisuusmaissa koettiin niin sanottujen suurten kertomusten ja ideologioiden romahtaminen. Virallinen historia koettiin persoonattomaksi ja itselle vieraaksi. Myös nopeasti kehittyvän teknologian vauhti ja kasvavan informaation määrä aiheuttivat irrallisuuden tunnetta. Tukea haettiin menneisyydestä. 1900-luvun loppupuolella tämä näkyi niin yksityisten ihmisten ja ryhmien  juurten etsintänä kuin tieteen kiinnostuksena esimerkiksi arjen, naisten, lasten ja marginaaliryhmien historiaan tai suulliseen historiaan.

Suomessa historian ja kulttuurien tutkijat ovat tallentaneet ja tutkimuksissaan käyttäneet suullista kerrontaa ja historiaa koko tieteenalojensa olemassaolon ajan. Yksi uudemmista kansainvälisistä tutkimussuuntauksista on suullinen historia eli muistitietotutkimus. Sen pyrkimyksenä oli aluksi oikoa pelkkien kirjallisten lähdeaineistojen käytöstä aiheutunutta historiakuvan vinoutta. Keskeinen toimintapa on ollut haastatteleminen. Siinä pyritään saamaan esiin haastateltavien omat tavat tulkita kokemuksiaan, elämänvaiheitaan ja menneisyyttään sekä niiden suhdetta historiallisiin tapahtumiin. Keskeistä on kysymys muistamisen prosessista tutkimuskohteena: Miten kokemuksesta tulee muisto tai historiaa? Mikä on kokemuksen, muistin ja historian suhde ihmisten käsityksessä omasta menneisyydestään?

Nämä kysymykset ovat olennaisia myös  väitöskirjatutkimuksessani, joka käsittelee Lypyrtin kylän historiantuottamista menneisyyden merkityksellistämisenä. Nykyiset lypyrttiläiset  ovat muistin yhteisö, jonka historian he halusivat tallentaa. Tein haastattelut, kokosin ja kirjoitin Lypyrtti-Lypertö. Vesi väylien varrella -kirjan yhtaikaisesti  tutkimukseni kanssa. Se julkaistiin vuonna 2011. Vasta tämän koko historiantuottamisen prosessin läpikäyminen ja kuvaaminen vastasivat kysymykseen, miten merkitykset syntyivät.

Väittelijä Jaana Kouri. Kuva: Tiina Mahlamäki.

Lypyrtti-Lypertö on saaristolaisasumusten ja luotsaamisen ympärille kasvanut kylä Kustavin kunnan pohjoisosassa vesiväylä Ströömin varrella. Se on syntynyt maantieteellisesti tai pikemminkin ”vesitieteellisesti” väylien solmukohtaan kuin kalastajan verkossa.

”[Ehkä juuri kalastaja] — — nousee liukkaalle luodolle syksyisessä säässä.     Kokka lipuu sulavasti outoon rantaan, se kolahtaa vain vähän loivasti nousevaan rantakallioon. [Maihin päästyään] hän tähystää onko luodolla muita, hylkeitä. Eilisiltana oli kotirantaan tullut yksi, ehkä niitä olisi täällä enemmänkin.

Hän jää vain hetkeksi luodolle, kaukana asumuksesta. Kotiranta on jo lähellä suurimpia saaria. Niille ei ole annettu vielä nimeä, ne ovat vain jokin ”maa”. — — Nimi tulee vasta paljon myöhemmin.

Ehkä hän jää pidemmäksi ajaksi luodolle, miksi jäisi? Jos on kevätjäät, voi lähistöllä olla hylkeiden jääpesiä. Ei näin lähellä maata. Täältä hän lähtee etsimään hylkeitä muiden kanssa. Sama tunne kuin nyt, kaukana vasta isot vedet, isot jäälakeudet.”

Ote on tutkimuspäiväkirjastani. Kuvittelen ihmistä kauan sitten pistäytymässä jossain nykyisen Lypyrtin alueella, ehkä Katanpään luodoilla, niillä harvoilla, jotka olivat merenpinnan yläpuolella jo kauan sitten. Hän tuntee ehkä samoin kuin me, kun tulemme alueelle lypyrttimäisesti. Rantaudumme ensimmäistä kertaa ja sitten aina uudestaan, tapa josta kylän nimi mahdollisesti on saanut alkunsa, rantaan soljumisesta. Kun menin haastattelemaan lypyrttiläisiä ruuhellani ja rantauduin, mietin, millainen on paikan tuntu? Mikä tekee ja on tehnyt juuri tuosta paikasta merkityksellisen, tärkeän paikan?

Oma tieteenalani uskontotiede osana kulttuurien tutkimusta ja laajemmin humanistisia eli ihmistieteitä pyrkii ymmärtämään ihmisen tekoja ja pyrkimyksiä sekä merkityksiä, mitä hän antaa elämälleen ja siihen sisältyville asioille ja tapahtumille. Muistellessamme välitämme toisillemme ja sukupolvelta toiselle yhteisesti jaettuja ja tunnistettuja kulttuurisia merkityksiä, jotka johtuvat samanlaisista elämänkokemuksista tai tavoista kokea. Kulttuuri ei sijaitse ihmisen mielessä vaan tulee todelliseksi ja on olemassa toiminnassa, ihmisten välisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Niin historiantuottamiselle kuin uskonnollisille ja henkisille liikkeille on yhteistä ihmisen pyrkimys kuulua, olla osallinen johonkin. Ihminen hakee osallisuutta muistin yhteisöön ja eläneiden ihmisten ketjuun, historiaan. Se ilmentää paluuta, pyhiinvaellusta ja matkaa elämän ja kuoleman kysymyksissä, jotka kaikki ovat uskontotieteen ydinalueita.

Tutkimukseni matkakertomus alkaa keväästä 2005, kun Lypyrtin kylätoimikunta lähestyi kyläläisiä tiedotelehtisellä ilmaisten kiinnostuksensa kylän historian tallentamiseen ja tunnetuksi tekemiseen. Lypyrtti ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen kylä. Merenkulkuhallitus oli lakkauttanut luotsaustoiminnan Lypyrtistä vuonna 1961, jonka jälkeen ympärivuotinen asuminen kylässä oli vähitellen hiljentynyt lähes yksinomaan kesämökkiläisyydeksi. Eniten muisteltu ajanjakso olikin luotsikylän ja ympärivuotisen kylässä asumisen aika 1900—1960-luvuilla. Nykyisin kylässä on noin 50 taloa ja kyläläisyys onkin enemmän vuorovaikutusta ja toimintaa tilanne-, tapaus- ja yksilökohtaisesti.

Lypyrtti-kirjassa sijoitin talojen tai tilojen paikkaluvut niiden sijainnin mukaan suurempiin saarien kokonaisuuksiin. Ne olivat kiintopisteitä, josta hahmotetaan suhdetta kotiseutuun ja maailmaan, laajempaan ympäristöön. Lypyrtti-kirja pyrki antamaan kronologisen kuvan siitä, miten kyläläiset olivat paikallistuneet väylien varrelle saariin, omiin paikkoihinsa ja kylään. Historiallisessa kehyskertomuksessa tavoittelin veden äärellä eläneiden ihmisten ja muistin jatkumoa.  Käytin ympäristöhistorian kulttuurisia näkökulmia kylän pitkäkestoisen historian kehystä hahmottaessa. Lypyrtti-kirjan rakenteellinen toteutus kertoo kylän historiantuottamisen merkityksenannon rakentumisesta pienemmistä paikallistumisista suurempiin alueellisiin ja ajallisiin historiallisiin kokonaisuuksiin.

Tutkimukseni on autoetnografinen tutkimus. Etnografia tulee kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa kansojen kuvausta. Auto etuliitteenä kertoo siitä, että tutkijan omat kokemukset ovat osa tutkimuksen aineistoa. Autoetnografia kyseenalaistaa perinteiset yksilön ja yhteisön määritelmät. Yksittäisen ja erityisen avulla voidaankin kuvata yleistä ja myös koko yhteisöä. Katsoin tämän olevan tutkimuksessani otollista, olinhan lypyrttiläisenä sisäpiiriläinen kyläkirjan kokoaja ja kirjoittaja. Jokapäiväisten, arkisten käytäntöjen seuraaminen ja tekeminen ovat osa autoetnografista metodologiaa. Tutkimuspäiväkirjan kirjoittaminen sai näkemään asiat toisella tavalla. Tutkimustekstissä toin lukijalle ymmärrettäväksi sitä, miten omat valintani, analyysi ja tulkinta etenivät. Se syvensi myös omaa paikallistumistani. Kirjoittaessa oma kokemuksellinen, ruumiillinen ja hiljainen tieto sai kirjallisen muodon. Se mahdollisti myös kyläläisyyden tietoisen, intuitiivisen ja kokemuksellisen tietotaidon yhdistymisen tutkimustekstissä.

Kirjoitin tutkimukseni matkakertomuksen hetkien sarjana. Käytin mikrohistoriallista johtolanka-menetelmää kerronnan merkityksellisten hetkien tunnistajana. Kylän yhteisen menneisyyden muistelemisessa tunnistin kaipuunomaisen, nostalgisen tunteen tai huolen jostain menetetystä. Ne eivät olleet vain kaipuuta. Nostalgista prosessia voi pitää myös tervehdyttävänä mielikuvien liikkeenä menneen ja nykyisyyden välillä, keinona tai taktiikkana kohdata nykyisyys ja puolustaa kylän identiteettiä. Kertoessaan kyläläiset toivat muistoissaan elävän, autenttisen kylän tähän päivään.

Kyläläisten kertomukset olivat aikaan pysähtyneitä ja haihtuvia kokemuksen hetkiä. Kertomuksissa selviytymisestä erilaisissa ympäristöissä ja luonnonolosuhteissa, kuten kuvauksissa soutamisesta tai jään kokemisesta talvella, lypyrttiläisen elämismaailman kuvaus kiteytyi.  Kuuntelijana hahmotin puhujan muiston alkuperäistä paikkaa ja siinä esiintyviä toimijoita. Toimija on mikä tahansa ilmiö, olento, asia, esine tai niiden yhdistelmä, joka osallistuu, vaikuttaa tai muuttaa toimintaa, tässä merkityksen rakentumista. Niitä ovat niin ihmiset kuin ei-ihmistoimijat, kuten luonnonilmiöt tai jo edesmenneet henkilöt.

Seuraavassa kuviossa olen hahmotellut merkityksenannon hetkeä. Kuvion pieni ympyrä ja origo, keskipiste kuvaa merkitystä. Samoin kuin nuolet eivät koske keskipistettä, merkitystä ei voi täysin saavuttaa, mutta sitä voi lähestyä, sitä voidaan ilmaista ja kuvata. Tutkijan kertomus merkityksenannosta on vasemmalta etenevä nuoli, kuin kirjoittaessa. Seuraava päällekkäinen ympyrä kuvaa tilaa tai erilaisia tiloja, joissa paikoissa tapahtuvaa toimintaa tuotetaan. Ne voivat olla fyysisiä, tunteellisia tai kognitiivisia tiloja. Ne ovat lomittaisia ja päällekkäisiä ja siksi myös välittävät hetkissä paikoista ja ajoista toisiin merkitystä, joita eri suuntiin etenevät kaaren nuolet kuviossa kuvaavat.

Kuvio 1. Tekijä: Jaana Kouri.

Esimerkiksi haastatteluissa niin haastateltava kuin minä olimme tiedollisessa tilassa pohtien kylän ja paikkojen historiaa. Haastateltava palasi tunteellisessa muistelemisen tilassaan nuoruuteensa ja kertoi, miten joku kyläläinen oli hyvä soutamaan. Tässä haastattelun hetkessä tila välitti jo menneen soutamisen hetken. Hetki kiinnittyi soutamisen paikkaan, veden päälle. Kuviossa pienempi erillinen ympyrä kuvaa yhtä tällaista haastattelun kuvaamaa paikkaa. Tässä menneisyyden paikassa merkityksenantoon osallistuivat jo edesmennyt soutaja, soutajan huomioimat virrat, tuulet, vene. Toimijoita kuvaavat kuviossa eri pituiset viivat, jotka muodostavat merkitysverkkoja. Todellisuudessa kuviossa olisi erikokoisia, päällekkäisiä ja lomittaisia eri merkitysverkkoja, joihin toimijat osallistuvat.  Kun merkitysverkko kirjoitetaan esiin, mitä kuvaavat kuviossa paksunnetut viivat, merkitysverkko tulee vähä vähältä näkyväksi erilaisten tutkimuksenaikaisten hetkien sarjana. Tutkija kirjoittaa etnografiaa kutoen näitä verkkoja vielä yhteen tieteellisiin merkitysverkkoihin.

Mikä on tarkoituksenmukaista, on merkityksellistä: Lypyrtin kylä on jatkuvan liikkeen ja liikkumisen mahdollistavan ja pakottavan veden varrella. Uskallus lähteä merta edemmäs ja luotsaaminen ovat merellisen ympäristön ilmiöiden tuntemisen taidonnäytteitä. Ne ovat vaatineet myös rannalle jääviltä monipuolista osaamista ja yhteisön tukea.

Historiantuottamisessa kylä ja sen menneisyys esitettiin kokemuksellisista, muistinvaraisista ja jo kirjoitetuista palasista merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Tämä prosessi vertautuu elämäntavan, maiseman tai yksittäisten henkilöiden pyhittämiseen. Lypyrtissä kylän ja sen vesiympäristön pyhittäminen tapahtui muistelemisen ajallisissa tiloissa, mikä ilmentää pyrkimystä varmistaa niiden jatkuvuus. Kun maisemassa tapahtuu muutoksia, elämän jatkuminen entisen kaltaisena on uhattuna, kun samanaikaisesti entiset taitajat olivat poissa.

Suurimpana muutoksena kylän maisemassa pidettiin veden laadun muutosta, saastumista. Vesi näyttäytyi kaiken välissä olevana aineellisena, mutta aineettomia merkityksiä tuottavana toimijana.  Se muistutti ihmisiä neuvottelemaan siitä, mikä kylä on ja minkälaisena he haluavat sen säilyttää. Veden saastuminen on Lypyrtissä yhtaikaisesti paikallisen, alueellisesti suuremman Itämeren ja globaalin vesiekosysteemin ilmiö ja ongelma. Vielä ensimmäisten haastattelujen aikana pohdittiin paikallista veden laatua.  2010-luvulla puhe on laajentunut koko Itämeren tilanteen pohtimiseksi sinilevän esiintymisen vakavoittamana. Vesi onkin paikka, jossa paikalliset ja globaalit ongelmat risteävät.

Kyläkirjojen ja -historioiden tekeminen on yksi vaihtoehto, kun etsitään paikallista tapaa neuvotella elämänarvoisesta tulevaisuudesta. Paikallisen kokemustiedon huomioiminen on tärkeää yhdessä luonnon-, yhteiskuntatieteellisen ja humanistisen tiedon kanssa ympäristönmuutokseen sopeutumisessa ja siihen liittyviin ratkaisuihin kohdistuvassa päätöksenteossa. Tärkeää tutkimuksissa on määritellä se, mitä kulloinkin paikallisuudella ymmärretään. Ympäristön kanssa päivittäinen ja arkipäiväinen vuorovaikutus ja tietotaito, muutokset, havainnot ja kokemukset tapahtuvat nyt. Itämeren suojelun on nähty edellyttävän julkisuutta, demokratiaa ja kansalaisten aloitteellisuutta. Paikallisen tietotaidon esiin tuomisen koen erityisen tarpeelliseksi globaalien ongelmien tultua kaikille yhteisiksi huoliksi. Historian tuottaminen ei olekaan muuttumaton tapahtumakaava, vaan dynaaminen prosessi, joka antaa menneisyydelle uusia merkityksiä ja josta tehdään uusissa tilanteissa muuttuvia tulkintoja ja esityksiä myös kotimaamme tulevaisuutta varten, nyt.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *