2017/4
Materiaalinen 1800-luku, osa II

Säätyläisnaiset ja käsitöiden materiaalinen kulttuuri 1800-luvun alkupuolella

http://www.ennenjanyt.net/wp-content/uploads/2016/02/Vertaisarvioitu-1-e1454425497120.jpg

Refereet: Tiina Kuokkanen (OY), Merja Uotila (JY)

Tässä artikkelissa tarkastelen säätyläisnaisten ei-ammatillista ja ei ansioiden hankkimisen tarkoituksessa tehtyä tekstiilityötä osana säätyläisten elämäntapaa ja materiaalista kulttuuria 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Materiaalisella kulttuurilla tarkoitan sitä aineellista ja esineellistä ympäristöä, jossa käsitöitä tehtiin. Käsitöiden tekeminen on kulttuurista ja aineellista toimintaa, jonka tarkoituksena on valmistaa esineitä erilaisista materiaaleista erilaisien työvälineiden avulla.[1] Erityisesti säätyläistyttöjä kasvatettiin ja koulittiin vuosien ajan neulan ja langan käyttäjiksi, mutta myös monille säätyläispojille opetettiin kädentaitoja varsinkin puuesineiden työstämiseksi.

Esimerkkiesineiden ja käsitöiden tekemisestä kertovien kirjallisten lähteiden kuten päiväkirjojen avulla tutkin säätyläisten käsitöiden tekemistä ja merkityksiä sekä paneudun siihen, keitä käsitöiden tekijät, käyttäjät ja kokijat olivat. Keitä olivat käsitöitä tehneet säätyläistytöt ja -naiset? Mitä he tekivät, mitä ajattelivat ja tunsivat tai keiden käyttöön he valmistivat käsityönsä? Lopuksi tarkastelen työvälineitä ja materiaaleja osana käsitöiden materiaalista kulttuuria. Fokuksessa ovat ompelemalla ja kirjailemalla valmistetut tekstiilit, joiden avulla pyrin osoittamaan joitakin säätyläisten materiaaliselle kulttuurille tyypillisiä piirteitä, kehityskulkuja, jatkumoita ja myös muutoksia 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Artikkelissa kirjoitan pääasiassa naisten tekstiilityöstä, sillä kirjallisissa ja kuvallisissa lähteissä ja myös säilyneissä esineissä säätyläisnaisten tekijyys 1800-luvun alkupuolella on selvästi merkittävämpää kuin miesten.

Suomessa ja myös muualla Euroopassa käsitöiden ja käsitöiden tekijöiden tutkimuksella on pitkä historia. Käsityöt ovat kiinnostaneet niin historioitsijoita, arkeologeja, kansatieteilijöitä kuin taiteentutkijoita. Varhaismodernin ajan käsitöistä kirjoittaneet historioitsijat ovat perustaneet tutkimuksensa tehtyjä esineitä useammin tekijöihin ja käsityötuotannon rakenteisiin.[2] Kansatieteilijöille puolestaan mahdollisuus muistitiedon ja haastatteluaineistojen keräämiseen sekä esineiden tutkimiseen on oleellista.[3] Arkeologit ovat puolestaan ulottaneet tutkimuksensa yhä useammin myös historiallisen ajan säilyneisiin esineisiin kuten tekstiileihin, nappeihin, neuloihin ja solkiin.[4] Niinpä tunnemme hyvin ammatillisen käsityötuotannon rakenteita ja kotitarveteollisuutta 1600-luvulta alkaen eri puolilla Suomea. Samoin kansanomaisten käsitöiden tekijöistä, esineistä ja niiden käytöstä 1800-luvun lopulta alkaen tiedetään paljon, kiitos vahvan kansatieteellisen tutkimusperinteen. Myös käsityökoulutuksen institutionalisoituminen 1800-luvun loppupuolella on ollut tutkimuksen kohteena.[5] Viime vuosina tutkijat ovat olleet yhä kiinnostuneempia käsitöiden tekemisestä, käsitöiden materiaalisesta kulttuurista ja käsitöiden vaikutuksesta ihmisten arkeen esimeriksi osana luovuutta ja hyvinvointia.[6]

Vahvasta tutkimustraditiosta huolimatta tiedämme yhä melko vähän ammatillisen käsityötuotannon harjoittamisen ulkopuolelle jäävistä käsityön tekijöistä 1700-1800-luvulla. Merja Uotila ja Kirsi Vainio-Korhonen ovat tutkimuksissaan tuoneet esiin myös niitä käsityöläisiä ja käsitöiden tekijöitä – miehiä ja naisia – jotka jäivät ammatillisen käsityön ja ammattikuntalaitoksen ulkopuolelle tai harmaalle alueelle ammattilaisuuden ja kotitarvetyön välillä. He ovat osoittaneet, miten suuri merkitys sekä ammattikuntiin kuulumattomien naisten että pitäjänkäsityöläisten työllä oli 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen Suomessa.[7]

Neulat, nuppineulat ja sormustimet sijoitetaan arkeologisilla kaivauksilla ”pienten löytöjen” kategoriaan, kirjoittaa arkeologi Mary C. Beaudry. Arkeologian ja historiallisen arkeologian näkökulmasta ne ovat olleet vähemmän kiinnostavia kuin keramiikka, lasi, savipiiput tai luut. Beaudry pohtii, kuinka hänellä itsellään kesti huomata, miten keskeisiä nämä pienet löydöt olivat menneisyyden naisille, jotka viettivät merkittävän osan ajastaan ompelemalla, paikkaamalla, korjaamalla, kutomalla, punomalla, nypläämällä tai virkkaamalla. Beaudry kirjoittaa: ”Koska ompeleminen liitetään niin universaalisti naisiin, ompeluesineitä pidetään usein todisteena naisista ja naisten toiminnasta. Yhteys perustuu osin todellisuuteen, mutta myös epäkriittisiin oletuksiin ompelemisesta ja siitä, kuinka ompeleminen liittyy niin miesten kuin naistenkin elämään.”[8]

Samanlainen ”näkymättömyys” liittyi pitkään käsitöiden tutkimukseen historiatieteissä. Amanda Vickeryn mukaan historioitsijat ovat kokeneet säätyläisnaisten tekemien käsitöiden tutkimisen epätyydyttäväksi aiheeksi, sillä kyse ei ollut tarpeellisesta tekemisestä eikä todellisesta taiteesta.[9] Käsitöiden taiteellinen merkitys naisille jokapäiväisen työnteon lisäksi, sijaan ja ohella oli puolestaan taidehistorioitsija Roszika Parkerin tarkastelun alla pioneeriaseman saaneessa kirjassa The Subversive Stitch (1984). Siinä Parker tutkii naisten yksin tai kollektiivisesti tekemiä käsitöitä, erityisesti kirjailuja, Euroopassa keskiajalta nykypäivään (teoksen kirjoittamisajankohtaan) ja koettelee korkean ja matalan, taiteen (art) ja käsityön (craft) välisiä rajoja. Parker myös muistuttaa, kuinka monet taiteilijat ottivat kirjailut keskeiseksi tai jopa pääasialliseksi ilmaisutavakseen 1900-luvun alusta alkaen. Esimerkiksi avantgardismin piirissä brodeerauksesta tuli keskeinen vallankumouksellisen taiteen ilmaisukeino.[10]

Säätyläisten käsitöitä on tutkittu vähemmän kuin ammattimaista tai kotitarpeiksi tehtyä käsityötä. Omassa tutkimuksessani olen aiemmin tarkastellut käsityötä osana säätyläisten kasvatusta ja elämäntapaa sekä yhtenä aatelille ja säätyläisille keskeisenä työnteon kategoriana 1700-luvun Euroopassa. Niin kuin muissakin sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa ryhmissä, myös säätyläisten piirissä käsitöitä tekivät sekä naiset että miehet.[11] Säätyläis- ja kartanokulttuurin tutkimuksessa tekstiilityön ja muiden käsitöiden merkitys on kuitenkin todettu implisiittisesti pikemminkin kuin pyrkimällä analysoimaan sen merkityksiä laajemmin. Tämä artikkelini pyrkii paikkaamaan tätä aukkoa nostamalla esiin toisaalta käsitöiden merkityksen säätyläiskulttuurille ja toisaalta toimimalla avauksena jatkotutkimukselle. Toki tekstiilien, niiden valmistamisen, esillepanon ja käyttämisen merkitykset olivat suuria myös talonpoikaiskulttuurille. Sekä säätyläisten että talonpoikaissäädyn piirissä käsitöiden tekemiseen liittyivät samanlaiset ajatukset tekijänsä taitavuudesta ja esteettisen työn hyödyllisyydestä. Talonpoikainen ja rahvaan tekstiiliperinne eroaa kuitenkin esteettiseltä olemukseltaan, kirjonta-aiheiltaan ja värimaailmaltaan säätyläisten käsitöistä. Tämän vuoksi tässä artikkelissa ei ole mahdollista vertailla näitä kahta erilaista käsityötraditiota, varsinkaan kun kansanomaisista tekstiileistä on enemmän tutkimusta kuin säätyläisten ei-ammatillisesta työstä.

Mary S. Beaudryn, Roszika Parkerin ja Amanda Vickeryn sekä Merja Uotilan ja Kirsi Vainio-Korhosen tutkimukset muistuttavat, kuinka tärkeää on, että tutkijat tunnistavat ja tunnustavat käsitöiden monet merkityksen menneisyydessä ja analysoivat niitä monipuolisesti. Käsitöiden voi väittää kuuluvan samanlaiseen arkiseen, mutta näkymättömään elämänalueeseen kuin vaikkapa palveluskunta. Nämä molemmat vaikuttivat merkittävän monien ihmisten elämään, vaikka löytääkseen nämä ilmiöt lähteistä on lähteitä luettava tarkasti ja yhdistellen erilaisia lähdeaineistoja, jotka paljastavat käsitöiden tapaisten ilmiöiden merkityksen koko laajuudessaan. Ammatillisen käsityön harjoittaminen näkyy erityisesti viranomaislähteissä, kun taas ei-ammatillisen käsityön tutkimiseksi on luettava muunlaisia lähdeaineistoja kuten päiväkirjoja, kirjeitä, maalauksia ja tekemisen tuloksena syntyneitä esineitä kuten merkkausliinoja tai kirjailtuja tauluja. Käsitöiden ja arkipäivän askareiden merkityksestä kertoo paljon se, miten niitä kuvataan lähteissä, mutta myös siitä, miten käsitöiden tekeminen on voitu jättää pois esimerkiksi lähdejulkaisuista. Tässä artikkelissa yhtenä lähteenäni on Adelaide von Hauswolffin päiväkirja, jota hän piti seuratessaan upseeri-isäänsä sotavankeuteen Venäjälle (Viipuriin) 1808-1809. Päiväkirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1912. Ensimmäisestä painoksesta on jätetty pois monia kohtia, joissa Adelaide von Hauswolff kirjoittaa käsitöiden tekemisestä ja muista arkisista askareistaan. Myöhemmin niiden arvo on huomattu, ja ne ovat mukana päiväkirjan uudessa painoksessa vuodelta 2007.[12]

Merkkausliina, kirjailtu taulu ja vanutikattu peite

Säätyläisnaisten käsityöt sisälsivät suuren kirjon erilaisia tekstiilejä yksinkertaisista ja nopeasti toteutettavista vaatekappaleista tai liinavaatteista teknisesti vaativiin ja työläisiin esineisiin kuten kirjailtuihin tapetteihin tai mattoihin. Osa tekstiileistä valmistettiin arkiseen käyttöön, toiset käytettäväksi juhlissa ja vuotuisjuhlissa kuten häissä tai jouluna. Naiset tekivät erilaisia tekstiilejä omaan käyttöön, perheensä jokapäiväiseen käyttöön, mutta myös lahjoiksi ja toisinaan lisäansioiden hankkimiseksi.[13] Ompeleminen aloitettiin lapsena ja siihen harjaannuttiin vuosien aikana, niin että tekstiilitöistä kiinnostuneiden säätyläisnaisten tekninen taituruus ylsi ammatillisesti koulutettujen brodeeraajien tai räätälien tasolle.

Merkkausliina, kirjailtu taulu ja vanutikattu peite ovat artikkelissani esimerkkejä tekstiilitöistä, joita säätyläistytöt ja -naiset tekivät. Nämä olivat monien muiden tekstiilien tapaan tyypillisesti töitä, jotka tehtiin eri elämänvaiheissa, siirryttäessä tytöstä nuoreksi naiseksi, aviovaimoksi ja äidiksi.

Säätyläistytöt tekivät merkkausliinan kymmenen ikävuoden molemmin puolin. Sen avulla tytöt harjoittelivat ja oppivat erilaisia pistoja, kirjaimia ja numeroita, sommittelutaitoa sekä kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Merkkausliinat toteutettiin useimmiten villalangoilla pellavakankaalle ja yleisin käytetty pisto oli ristipisto. Merkkausliinat toimivat myös tyttöjen elämässä eräänlaisena siirtymäriittinä vaativampiin tekniikoihin ja hienostuneempiin materiaaleihin.[14] 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella merkkausliinoihin oli yleistä kirjailla tekijän nimikirjaimet, samoin kuin hänen vanhempiensa sekä mahdollisesti myös isovanhempien ja sisarusten nimikirjaimet. Aatelistytöt kirjailivat nimikirjainten yläpuolelle myös kreivillisen tai vapaaherrallisen kruunun osoittamaan suvun asemaan. Merkkausliina toimi näin myös sukutauluna, eräänlaisena sukupuuna, johon tytöt ikuistivat itsensä ja juurensa.[15]

Merkkausliinoissa käytetyt symbolit olivat todennäköisesti tyttöjen itsensä valitsemia joko mallikirjoista, muiden tekemistä merkkausliinoista tai 1800-luvun alussa myös Pohjolassa yhä tiheämmin ilmestyvistä naisille suunnatuista aikakauslehdistä. Jo 1500-luvulla ilmestyi Euroopassa useita mallikirjoja, joissa oli kirjaimia, numeroita ja symboleita kirjailujen pohjaksi.[16] 1700-1800-luvun vaihteen tienoilla puolestaan aikakauslehdet alkoivat julkaista kirjontamalleja ja käsityöohjeita.

Museokokoelmissa ja yksityiskodeissa säilyneet merkkausliinat kertovat tämän käsityötyypin arvostuksesta ja siitä, että liinat siirrettiin sukupolvelta toiselle huolimatta tekstiilien haalistumisesta ja haurastumisesta vuosien saatossa. Säilyneet merkkausliinat kertovat paljon myös niiden tekemisen työläydestä. Vaikka merkkausliinan kirjaileminen kuului ihanteena säätyläistyttöjen kasvatukseen, ei ole varmaa, että kaikki tytöt olisivat kirjailleet sellaisen. On myös tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että yhteisistä piirteistään huolimatta liinat ovat erilaisia. Niiden koot, materiaalit ja niihin kirjailtujen symbolien määrä vaihtelivat. Myös tekijöiden taidot vaihtelivat, minkä vuoksi jokainen merkkausliina on yksilöllinen ja kertoo tekijästään ja hänen käsityötaidostaan,[17] vaikka hän muuten jäisi anonyymiksi.

Merkkausliina, 1812. Lähde: Nordiska museet. CC BY-NC-ND 4.0

Käsityksen merkkausliinojen moninaisuudesta saa arkistojen, kirjastojen ja museoiden Finna-portaalista. Lokakuussa 2017 sieltä löytyi 232 esinettä hakusanalla ’merkkausliina’ ja aikarajauksella 1795-1855.[18] Olen tarkastellut näitä liinoja kokonaisuutena ja etsinyt kaikille merkkausliinoille tyypillisiä piirteitä. Lisäksi olen valinnut tarkemman analyysin kohteeksi kolme merkkausliinaa Turun museokeskuksen kokoelmista.[19] Olen tutkinut Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvia merkkausliinoja, tikattuja peitteitä ja kirjailtuja tauluja myös Turun museokeskuksessa. Vaikka Finnan kaltaiset aineistoportaalit ja esinekuvat tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia esineiden tutkimiseen, antaa kolmiulotteisen esineen esineellisyyden tutkiminen mahdollisuuksia päätelmiin, joita voi olla vaikea tai mahdoton tehdä ainoastaan esinekuvan perusteella.[20] Tämän vuoksi olen tässä artikkelissa yhdistänyt sekä digitaalisten että fyysisten aineistojen tutkimisen.

Finna-portaalin käytettävyyttä hankaloittaa se, että siellä oleva aineisto täydentyy koko ajan, eikä siellä siltikään ole kuin pieni osa suomalaisten museoiden kokoelmista. Esineillä ei ole myöskään pysyviä linkkejä, minkä vuoksi edes suoraan linkitettyjä esineitä ei välttämättä löydy myöhemmin. Esineen tarkalla inventaarionumerolla haettaessa hakutuloksena on muita, hyvinkin erilaisia, esineitä kuin se, jota oli tarkoitus hakea. Portaalin jatkuva täydentyminen merkitsee myös sitä, että hakuja on vaikea toistaa ja lyhyenkin ajan sisällä samoilla parametreillä tehdyt haut voivat tuottaa merkittävästi erilaiset hakutulokset. Muistiorganisaatioiden aineistoihinsa linkittämät metatiedot ovat vaihtelevia, mikä ei helpota esineiden löytämistä. Esimerkiksi ’merkkausliinan’ tapaiset suhteelliset yksinkertaiset hakusanat eivät aina tuo esiin kaikkia merkkausliinoja, jotka voivat olla luokiteltuja asiasanoilla ’merkkuuliina’, ’liina’ tai ’kirjottu liina’. Koska hakuportaalia kehitetään jatkuvasti, voitaisiin myös tutkijoiden toiveita ja näkemyksiä ehkä ottaa vielä enemmän huomioon. Tämä toisi tutkijoille entistä monipuolisemmat mahdollisuudet käyttää lähteinään digitoituja kulttuuriperintöaineistoja.[21]

Esimerkkiaineistona toimivat merkkausliinat ovat valmistuneet vuosina 1827, 1833 ja 1853. Olen valinnut liinat niin, että ne edustavat merkkausliinojen traditiota mahdollisimman monipuolisesti ulkoasulta, tekniikalta ja toteutukselta sekä ajalliselta kattavuudeltaan. Merkkausliinoista kaksi, tuntemattomaksi jäävän tytön liina vuodelta 1827 ja Sofie Ylanderin liina vuodelta 1833 edustavat merkkausliinojen pitkää traditiota kirjaimineen, numeroineen ja monen symboleineen. Niissä on molemmissa runsaudensarvi, ruusuja, köynnöksiä ja kukkia. Muita merkkausliinoissa yleisiä uskon, toivon ja rakkauden symboleita ovat ankkuri ja Sofie Ylanderin liinan avain, haikara, karitsa, kukko, perhonen, aurinko ja kyyhkyset vesiastian reunalla. Molemmissa merkkausliinoissa on myös sukupuun elementtejä, aateliskruunun alapuolelle ristipistoin kirjaillut nimikirjaimet osoittamassa sukuyhteyksiä aikaisempiin sukupolviin.[22] Merkkausliinoissa näkyy pitkä traditio, sillä 1600- ja 1700-luvulta säilyneet merkkausliinat ovat hyvin samantapaisia.

Sofie Ylander, Merkkausliina, 1833. Lähde: Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Emma Alexa Dahlströmin 1853 valmistunut merkkausliina poikkeaa merkittävästi kahdesta toisesta merkkausliinasta. Dahlströmin merkkausliinassa ei ole kuvallisia symboleja, ainoastaan kahdet erilaiset kirjaimet pien- ja suuraakkosina, päivämäärä ja tekijän nimi. Lisäksi se on hieman pienempi kooltaan kuin vuosien 1827 ja 1833 merkkausliinat.[23] Alkuperäiset värit ovat todennäköisesti olleet huomattavasti kirkkaammat kuin museokokoelmassa nyt olevassa liinassa. Suurin ero toisiin tähän esimerkiksi valitsemiini merkkausliinoihin on kuitenkin kirjaimien ja numeroiden kirjaileminen ilman, että merkkausliinassa on yhtäkään liinoille muutoin niin tyypillistä avioelämään ja hedelmällisyyteen liittyvää symbolia tai erilaisten pistojen, kuvioiden ja värien sommitteluharjoitusta.

Emma Alexa Dahlström, Merkkausliina, 1853. Lähde: Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Kun Dahlströmin merkkausliinaa tarkastelee osana suurempaa merkkausliinojen kokonaisuutta, huomaa, että vastaavat yksinkertaiset ja pienikokoiset liinat olivat varsin tavallisia. Todennäköisesti kaikki säätyläistytöt eivät koskaan tehneet tai saaneet valmiiksi aloittamaansa merkkausliinaa, vaikka kasvatusihanteeseen kuului sellaisen kirjaileminen. Tytöt saivat ainakin joissakin tapauksissa mahdollisuuden taitojensa, kykyjensä ja halunsa mukaan valita tekivätkö he monimutkaisia symboleita sisältävän merkkausliinan vai valitsivatko ainoastaan kirjaimien ja numeroiden harjoittelemisen. Tärkeintä oli saada merkkausliina valmiiksi. Sen tekemisessä opittuja taitoja hyödynnettiin liinavaatteiden nimikoimisessa ja erilaisissa kirjontatöissä, joiden määrä kasvoi huomattavasti 1800-luvun alkupuolelta alkaen verrattuna aikaisempaan.

Merkkausliinan merkitys oli pedagoginen ja esteettinen. Niitä tehtiin taitojen näyttämiseksi ja harjoituksesi, mutta niillä oli tärkeä tehtävä myös traditioiden välittäjänä säätyläiskulttuurissa. Tästä kertoo se, että liinoja on säilynyt niin paljon eri kokoelmissa, kuten myös se, että tuntemattoman tytön ja Emma Alexa Dahlströmin merkkausliinojen taustalla on tukeva paperi, joka antaa ohuelle kankaalle jämäkkyyttä ja parantaa sen säilytettävyyttä.[24]

Turun museokeskuksessa tutkimistani merkkausliinoista paljastui esineinä ominaisuuksia, joita Finna-tietokanta ja siinä olevat kuvat eivät voi välittää. Erityisen selvästi tämä näkyi merkkausliinojen materiaaleissa ja teknisessä toteutuksessa, mutta myös väreissä. Liinojen tekijöiden taidot ja heidän käyttämänsä materiaalit ovat vaihtelevia, mikä ilmeni merkkausliinojen esineellisyyttä ja materiaalisuutta tutkiessa, ja kun niitä saattoi katsoa eri kulmista, siirtää ja verrata toisiinsa samalla kertaa. Kolmesta tähän artikkeliin lähemmin tutkimastani merkkausliinasta Sofie Ylanderin liina on selvästi taidokkain teknisesti ja sommittelullisesti, kangas on tiheintä ja pistot pienimmät. Myös Emma Alexa Dahlströmin liina on ommeltu pienin, tasaisin ja taitavin pistoin. Nimettömäksi jäävän tytön tekemässä merkkausliinassa värit ovat puolestaan säilyneet kirkkaimpina, ja luonnossa värit ovat huomattavasti kirkkaammat kuin tietokoneen ruudulla. Oletettavasi kaikki merkkausliinat tehtiin kirkkain värein värjätyillä ostetuilla silkkilangoilla, kun taas kangas, jolle pistot on ommeltu, on voinut olla kotona kudottua.

Tuntematon, Merkkausliina, 1827. Lähde: Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Taitavimmat säätyläistytöt ja -naiset käyttivät osaamistaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa suosittujen kirjailtujen taulujen brodeeraamisessa. Taulujen malleina käytettiin usein kuparipiirroksia tai muita suhteellisen edulliseen hintaan kaikkialla Euroopan kaupungeissa tarjolla olleita painokuvia. Taulut tehtiin kirjailemalla ja osin myös maalaamalla ja erityisen suosittuja aiheita olivat maisemat ja antiikin aiheet. Korukirjontaiset taulut, jotka eivät noudattaneet kankaan kudontatekniikkaa ja joissa käytettiin häive-, laaka-, varsi- ja solmupistoja ja silkkilankojen lisäksi joskus myös hiusta, olivat teknisesti vaativampia kuin ristipistoin toteutetut merkkausliinat.[25] Tällaisten ja muiden naisten esteettisten pyrkimysten kutsuminen Roszika Parkerin tapaan taiteeksi tekee näkyväksi naisten työtä, käsityötaitoa ja osaamista arvottamatta lopputulosta institutionaalisten taidekäsitysten kautta.[26] Kirjotuista tauluista on erotettavissa kaksi erilaista tyyppiä: nuorten tyttöjen vanhemmilleen omistamat taulut ja aikuisten naisten taiteellisesti kunnianhimoiset työt. Tyttöjen kirjailemat taulut kertovat säätyläiskulttuurin esteettisistä ja pedagogisista ihanteista. Turun museokeskuksen kokoelmissa on nuoren tytön brodeeraama maisemataulu, jossa keltaisella ja vihreällä silkkilangalla on kirjailtu silkkikankaalle jokimaisema.[27] Etualalla on kalamajoja, tynnyreitä ja kalastaja veneessään, kauempana mylly, muita rakennuksia ja taustalla häämöttävät vuoret. Nimikirjaimilla C.L.S. signeerattu maisema on kirjailtu todennäköisesti maisemagravyyrin mukaan. Ranskankielinen omistuskirjoitus kytkee yhteen matkustamisen ja luonnonkauniiden paikkojen ihailun sekä lapsilta vanhempiaan kohtaan edellytetyn kuuliaisuuden.

Tuntematon, Maisemataulu, 1700-1800-luvun vaihde. Lähde: Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Pikkutytöstä harjoitettu neulan ja langan käyttö sekä muut tekstiilitaidot osoitettiin merkkausliinassa ja vanhemmille omistetuissa kirjailluissa tauluissa. Näitä taitoja säätyläisnaiset, kuten myös rahvaan naiset, tarvitsivat myöhemmässä elämässään vaatteiden kirjailemisessa ja aivan erityisesti kapioita valmistaessaan. Liinavaatteiden, pyyhkeiden, alusvaatteiden ja muiden käyttötekstiilien ohella vanutikattu morsiuspeite oli tärkeä osa säätyläisnaisen kapioita. Peitteet tehtiin usein yhdessä toisten naisten kanssa ja niiden valmistamiseen saattoi kulua useita vuosia. Morsiustäkin tikkaaminen ja kirjaileminen oli aikaa vievää ja kallista, sillä suurikokoiseen peitteeseen tikattiin monimutkaisia kuvioita, kukkia, köynnöksiä hedelmällisyyden symboleiksi ja erilaisia ruudukoita. Morsiustäkeissä saatettiin yhdistellä useita tekniikoita, tikkausta ja kirjailuja erilaisin pistoin. Morsiusparin nimikirjaimet kirjailtiin peiton keskelle medaljongin tai lehvien lomaan. Materiaalit olivat arvokkaita: silkkikankaita ja silkkilankoja tai muodikasta painettua intialaista puuvillaa. Silkkikangas oli täkin päällipuoli ja alapuolelle käytettiin muita kankaita, jotka myös kestivät kulutusta silkkiä paremmin.[28] Emma Lovisa Sourander avioitui ruukinpatruuna Johan Lindin kanssa 1842. Hänen morsiustäkkiään olivat ompelemassa sisaret, nuoret sukulaisnaiset ja ystävättäret, jotka kirjoivat peitettä reunustavien lehväkoristeiden lomaan myös omat nimikirjaimensa osoituksena yhdessä tehdystä työstä.[29] Emma Lovisa oli harjaantunut neulan ja langan käyttäjä, joka oli oletettavasti kirjaillut merkkausliinan 1827. Sen kuvioihin kuuluivat tulevaa avioliittoa ja aikuisen naisen elämää symboloineet runsaudensarvi, ankkuri ja kukkaköynnökset. Merkkausliinan tekijän vanhempien nimikirjaimet on kirjailtu kukkaseppeleen sisään, ja isovanhempien nimikirjaimet aateliskruunujen alapuolella.[30]

Peite, 1830-1840-luku. Lähde: Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0.

Morsiustäkin, kuten muidenkin kapioiden, tekemiseen latautui myönteisiä tunteita, odotusta ja iloa. Yhdessä tekemisen ilo lisäsi morsiustäkin merkitystä säätyläisnaisten kapioiden keskeisenä tekstiilinä. Naiset ompelivat toiveensa ja pelkonsa tulevasta avioliitosta, avioelämästä, lasten syntymästä ja perheenjäsenten kuolemista topattuun ja kirjottuun morsiustäkkiin.[31] Suurikokoisen täkin tikkaaminen ja kirjaileminen tarkoitti, että työhön kului helposti useita kuukausia, jopa vuosia. Täkit tehtiin yhdessä, joukon naisia kokoontuessa ison täkkipokan ympärille työskentelemään yhdessä. Nämä olivat nuorille naisille tilaisuuksia oppia vanhemmilta naisilta sekä käsitöiden tekemistä että naisten elämää. Morsiustäkin ja kapioiden tekeminen oli siirtymäriitti tyttöajan ja naiseuden välillä. Naisten ommellessa ja kirjaillessa nuoret miehet pitivät heille seuraa kiusoitellen ja kurtiseeraten.[32] Kapioiden kokoaminen antoi näin mahdollisuuden miesten ja naisten väliselle seurustelulle ja tarjosi molemmille sukupuolille tilaisuuksia sopivien puolisokandidaattien katseluun. Myöhemmin huolella kirjailtu ja tikattu täkki koristi morsiusvuodetta, jonka nimikoidut ja pitsein koristetut liinavaatteet, lakanat, morsiamen yöpuku ja yömyssy olivat tarkoitetut pikemminkin tekemään vaikutus naisvieraisiin kuin sulhaseen.[33]

Käsin tehtyjen esineiden kirjo ulottui yksinkertaisista ompeluksista teknisesti ja sommittelullisesti vaativiin tekstiileihin, joiden valmistamiseen saattoi kulua vuosia. Säätyläisnaisten elämässä ompeleminen, kutominen, neulominen ja muut tekstiilityöt seurasivat elämänvaiheita. Lapsuudessa opittuja taitoja tarvittiin merkkausliinan tekemiseen noin kymmenvuotiaana tai hieman vanhempana. Sen jälkeen tytöt osoittivat hioutuneita taitojaan kirjailemalla silkkilangoilla tai hiuksilla vanhemmilleen – usein isille – omistamiaan tauluja. Morsiuspeitteen tikkaaminen ja muiden kapioiden tekeminen valmistivat tyttöjä elämään vaimoina ja äiteinä. Näiden suuritöisten, osin harjoitustyöksi, osin taidonnäytteeksi valmistettujen tekstiilien rinnalla kulki kaiken aikaa myös yksinkertainen ompelu kuten liinavaatteiden päärmäys ja vaativampi neulan käyttö vaatteiden ja asusteiden tekemisen muodossa.

Käsitöiden tekijät ja kokijat

Säätyläisnaisille käsityötaito oli myös tärkeä käytännön taito, koska he valmistivat kotitalouden tarpeisiin ja omaan käyttöön vaatteita, asusteita ja kodintekstiilejä. Ompelutaito oli tärkeä myös kasvatuksellisista syistä. Oppiessaan neulan ja langan käyttöä tytöt oppivat myös naisilta odotettuja ahkeruutta, kärsivällisyyttä ja kuuliaisuutta. Säätyläisnaisten ei tullut istua toimettomina, ja päättymätön ompelutyö tai brodeeraus pitivät naiset ahkerina.

Vaikka ompelutyö on kautta aikojen yhdistetty nimenomaan naisiin, niin 1700-luvulla ja vielä 1800-luvun alkuvuosina myös säätyläismiehet tekivät koruompeluksia. Tekstiilitöiden ja puutöiden ohella myös muut käsityöt, kuten siluettien leikkaaminen, vahatyöt tai simpukkatyöt olivat osa säätyläisten tapakulttuuria ja molempien sukupuolien yhteinen seurustelumuoto.[34] Jean-Jacques Rousseau alleviivasi vaikutusvaltaisessa kasvatusoppaassa Émilessä (1762) kädentaitojen ja manuaalisen oppimisen tärkeyttä osana laaja-alaista kasvatusta. Pojille hän suositteli puusepäntaitojen omaksumista, tytöille puolestaan ompelutaitoja.[35] Tämä jako säilyi kasvatuksessa ja koulutuksessa hyvin pitkään, ja näkyy Suomen kouluissa puutöiden ja tekstiilitöiden välillä tehtynä voimakkaana sukupuolijakona poikien ja tyttöjen aineisiin pitkälle 1900-luvulle saakka.

Ompeleminen, kutominen ja muut tekstiilityöt kuuluivat jokapäiväisenä askareena kartanonneitien elämään. Ompelutaidon ja tekstiilien valmistamisen opettelu oli keskeinen osa säätyläistyttöjen sosiaalistamista aateliskulttuuriin ja heidän kasvatustaan heidän tuleviin rooleihinsa puolisoina, äiteinä ja kartanonemäntinä.[36] Lisäksi käsityötaito oli tarpeellinen, koska myös säätyläisnaiset valmistivat paljon tekstiilejä omaan ja kotitalouden tarpeeseen. Hämeenkylän kartanon tytär Jacobina Charlotta Munsterhjelm (1786-1842) teki itselleen vaatteita ja asusteita. Hän kirjoittaa päiväkirjassaan, kuinka hän ja hänen sisarensa ja serkkunsa tekivät käsitöitä 1800-luvun taitteessa. Jacobina Charlotta oli taitava neulan ja langan käyttäjä, joka 13-vuotiaana päiväkirjaa aloittaessaan omasi monipuoliset taidot erilaisissa tekstiilitöissä, ja ompeli suuren osan omista vaatteistaan. Ompelemisen lisäksi hän häkilöi pellavaa, kehräsi lankaa, neuloi sukkia ja punoi oljesta nauhaa olkihatun tekemiseen sekä valmisti sisarensa ja serkkunsa myös valkoisia vahahelmiä, kangaskukkia ja hiuksista tehtyjä koruja.[37]

Toinen nuori säätyläisnainen, tuolloin 19-vuotias Adelaide Eleonora Sofia von Hauswolff (1789-1842), kirjoittaa päiväkirjassaan 1808-1809 Viipurin seuraelämästä, jossa käsitöiden tekemisellä oli keskeinen paikka osana seurallisuutta. Adelaide oli Viipurissa isänsä majuri Hans Gustaf von Hauswolffin (1762-1840) kanssa tämän jäätyä sotavangiksi Viaporin antauduttua venäläisille 1808. Aateliset upseerit osallistuivat sotavankeinakin paikalliseen seuraelämään. Adelaide oli taitava käsitöiden tekijä, joka hänen päiväkirjansa toimittaneen Cecilia Bååth-Holmbergin mukaan brodeerasi maisematauluja käyttäen lankana omia hiuksiaan.[38] Adelaide ompeli pukuja, kirjaili huiveja ja auttoi viipurilaisrouvia ompelemaan ruotsalaisen muodin mukaisia asusteita.[39] Hänen ompelutaitonsa ja tuntemuksensa länsimaisesta muodista teki hänestä kiinnostavan lisän kaupungin seurapiireihin.

Säätyläistyttöjen opetus ja käsityötaitojen oppiminen perustuivat suurelta osin kotona vanhemmilta, isovanhemmilta, sisaruksilta ja muilta sukulaisilta oppimiselle ja yhdessä tekemiselle sekä seuraelämässä opittuna taitona.[40] Vaativaa kirjailua ja monipuolista ompelua opetettiin säätyläistytöille 1800-luvun alkupuolella myös pensionaateissa, joihin varsinkin porvarisperheiden tyttäret lähetettiin viimeistelemään kasvatustaan. Jacobina Charlotta Munsterhjelmin veljentytär Sofie Munsterhjelm (1801-1867) opiskeli 1810-luvulla Hämeenlinnassa madame Ahlbergin sisäoppilaitoksessa. Siellä opetusohjelmaan kuului melko vähän ompelua, mahdollisesti siksi, että säätyläisneitien odotettiin olevan jo taitavia ompelijoita. Sen sijaan koulun ohjelmaan kuuluneesta piirustuksenopetuksesta oli Sofie Munsterhjelmin mielestä suurta hyötyä leninkien leikkaamisessa ja koristelussa. Vapaa-ajalla ja loma-aikoina Sofie ompeli ahkerasti, viimeisteli leninkejään ja valmisti muodikkaita asusteita.[41] Adelaide von Hauswolff puolestaan oppi neulomista ja pitsien virkkaamista toisilta säätyläisnaisilta Viipurissa, ja hän palkkasi myös erään saksankielisen mamsellin opettamaan itselleen erilaisia neulontatekniikoita.[42]

Käsityö oli keskeinen osa säätyläis- ja kartanokulttuuria kaikkialla Euroopassa. Se oli yhtä aikaa hyödyllistä ja dekoratiivista, työtä ja ajanvietettä. Käsitöitä tehtiin yksin, mutta sitäkin useammin yhdessä joko naisten kesken tai niin, että käsitöitä tehneissä seurueissa oli sekä naisia että miehiä. Mukana kuljetettava käsityöpussi antoi mahdollisuuden käsillä tekemiseen ja ajanvietteeseen silloinkin, kun vaikkapa yksin lukeminen olisi tulkittu äärimmäisen epäkohteliaaksi. Anders Ramsay (1832-1910) kertoo muistelmissaan, kuinka 1830-1840-luvun Helsingissä aatelisnaisten tärkeä asuste vieraisille lähdettäessä oli pieni paljetein koristettu samettinen käsityölaukku, jossa sopiva käsityö kuten virkkuutyö, kulki mukana. Käsityöpussukan sijaan mukaan saatettiin ottaa myös pieni käsityölipas työvälineineen.[43] Säätyläisten seuraelämään kuuluneen mitä erilaisimpien tilaisuuksien tai asioiden odottamisen monotonisuutta lievitti se, että käsillä oli jotakin hyväksyttyä tekemistä. Vaativien kirjailujen suunnitteleminen ja toteuttaminen edellytti keskittymistä, kun taas yksinkertainen ompelu, kehrääminen ja vyyhteäminen tai 1800-luvun alkupuolella muotiin tullut virkkaaminen antoivat ajatuksille ja keskustelulle tilaa.[44]

Säätyläisten elämäntavan pohtimisen kannalta on tärkeä huomata, kuinka kollektiivista ja aikaa vievää käsitöiden tekeminen oli. Naiset tekivät useimmiten käsitöitä yhdessä muiden kanssa. Jacobina Charlotta Munsterhjelm ompeli vanhemman sisarensa Ullan ja serkkujensa kanssa, ja toisinaan myös äitinsä tai isoäitinsä kanssa.[45] Adelaide von Hauswolff puolestaan ompeli yksin aamupäivisin, mutta yhdessä muiden säätyläisnaisten kanssa kyläillessään iltapäivisin ja iltaisin.[46] Helsinkiläisseurapiireissä aatelisnaiset ottivat käsityön mukaansa vierailuille,[47] joilla käsitöiden tekeminen oli osa molempien sukupuolien yhteistä seurustelua. Naisilla vaikuttaa olleen lähes poikkeuksetta jokin käsityö mukanaan vuorokaudenajasta ja vierailun luonteesta riippumatta. Lokakuussa 1853 vapaaherratar Sofie Rehbinder (s. Lode, 1804-1890) oli aamupäivävierailulla viimeisillään raskaana olleen Elisabeth Krookin (s. Collan, 1822-1896) luona. Vapaaherrattarella oli mukanaan iäkkäille rouville soveliaana työnä pidetty sukankudin, ja hän istui seurustelemassa rouva Krookin kanssa, kunnes tämä pyysi äkillisesti anteeksi ja poistui. Augusta Krook (1853-1941) kirjoittaa muistelmissaan, kuinka Sofie Rehbinder kääri säikähtäneenä työnsä kokoon ja poistui talosta, johon syntyi reilun tunnin kuluttua tytär, Augusta.[48] Elisabeth Järnefelt (s. Clodt von Jürgensburg, 1839-1929) puolestaan muisti lapsuudessaan kokemansa suuren ilon, kun hänen äitinsä osallistui lastensa nukkeleikkeihin ja ompeli tyttäriensä kanssa yhdessä nukeille vaatteita.[49] Käsitöiden tekeminen yhdisti naisia iästä ja sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Käsitöitä tehtiin sekä kotona että vieraisilla ja ne kuuluivat paitsi naisten keskinäiseen seurusteluun, myös sukupuolten väliseen seurustelukulttuuriin.

Säätyläisnaiset valmistivat siis itse osan aatelis- ja säätyläiskulttuuriin kuuluneiden vierailujen, juhlien ja tanssiaisten puvuista ja asusteista. Monissa talouksissa oli myös luotettuja palvelijoita tai kartanosta toiseen kiertäviä ompelumamselleja, jotka olivat taitavia ompelijoita ja auttoivat säätyläisperheitä ompelutyössä.[50] 1800-luvun alkupuolella suositut runsaasti kirjaillut hameenhelmat olivat usein aatelisnaisten itsensä brodeeraamia. Heistä kehkeytyi myös taitavia hattujen, kukkakoristeiden ja muiden asusteiden valmistajia.[51] Näitä taitojaan säätyläisnaiset käyttivät valmistaessaan asuja itselleen, mutta myös tehdessään erilaisia lahjoja nimi- ja syntymäpäiviksi sekä jouluksi tai antaakseen kihlatuilleen ja avioituville ystävättärilleen. Joululahjoiksi koruommeltiin koristetyynyjä, pikkulaukkuja, soittokellon nyörejä tai tohveleita ja helmikirjailuin koristettuja piipunvarsia.[52] 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen tyypillinen kihlajaislahja oli silkkikirjailtu lompakko, jonka tekemisessä morsian osoitti sulhaselle taitojaan ja kärsivällisyyttään. Lompakoihin säätyläisnaiset kirjailivat rakkauden ja uskollisuuden symboleita, joita he olivat jo harjoitelleet merkkausliinaa tehdessään.[53] Ystävättäret tai naispuoliset sukulaiset kirjailivat avioituville säätyläisnaisille morsiussukkanauhat, jota jäivät morsiustäkkien tapaan muistoesineiksi naisten elämän käännekohdista.[54] Sukkanauhat olivat sovelias lahja myös muulloin kuin avioliiton yhteydessä: Jacobina Charlotta Munsterhjelm auttoi Hämeenkylä kartanon pikaa Lovisaa kirjailemalla sukkanauhoja, jotka tämä aikoi antaa nimipäivälahjaksi Jacobina Charlottan sisarelle Beatalle.[55] Adelaide von Hauswolff antoi ystävättärelleen rouva Hjärnelle venäjänkielisellä mietelauseella koristamansa sukkanauhat joululahjaksi 1808.[56] Lahjojen antaminen oli tärkeä osa aateliskulttuuria ja säätyläisten elämäntapaa, ja 1800-luvun alkupuolella lahjat olivat itse tehtyjä esineitä, joissa näkyi tekijänsä kädenjälki. Ostotavaroiden ja teollisesti valmistettujen esineiden aika koitti Suomessa vasta hieman myöhemmin.

Suuritöisimpiä naisten yhdessä lahjaksi tai omaan käyttöön tekemiä tekstiilejä, kuten ryijyjä, tikattuja peitteitä tai ommeltuja mattoja tehtiin useiden vuosien ajan, ja joskus niiden loppuun saattaminen siirtyi sukupolvelta toiselle. Kollektiivinen työ myös loi naisten välille vuosikymmeniä kestäneitä tunnesiteitä.[57] Museoiden ja yksityishenkilöiden kokoelmissa on joskus säilynyt myös keskeneräisiksi jääneitä tekstiilejä, vaikka kirjallisten lähteiden perusteella voi päätellä, että suuritöisimmätkin käsityöt suunniteltiin ja aloitettiin sillä ajatuksella, että vähintäänkin joku jälkipolviin kuuluva tekisi työn loppuun.[58] Ajatus käsityön keskenjättämisestä vaikuttaa olleen säätyläisnaisille vieras. He saattoivat valittaa ajanpuutetta, joka esti kunnianhimoisempien käsitöiden tekemisen,[59] mutta kirjoittivat harvoin siitä, että halusivat jättää työnsä kesken.

Vähävaraisille säätyläis- ja aatelisnaisille ompelutaito antoi mahdollisuuden elättää itsensä tai hankkia lisäansioita kunniallisesti. He eivät myyneet ompeluksiaan julkisesti kauppiaiden ja kauppojen välityksellä, vaan sukulaisille ja ystäville. Jacobina Charlotta Munsterhjelm ompeli veljelleen Anders Munsterhjelmille (1764-1824) hansikkaat, joista tämä maksoi työpalkkaa ja joiden laatua hän kiitteli kirjeissään.[60] Maria Eleonora Krook (s. af Dittmer, 1789-1863) jäi leskeksi 1827. Hovioikeudenneuvoksen puolisona hän oli tottunut ylelliseen elämään Turussa, mutta joutui puolison kuoleman jälkeen kuolinpesän velkojen vuoksi hankkimaan kahden tyttärensä kanssa lisätuloja kehräämällä ja valmistamalla tykkimyssyjä talonpoikaisnaisille.[61] Kädentaidot toivat kipeästi kaivattuja lisätuloja säätyläisnaisille, joilla ei vielä 1800-luvun alkupuolella ollut oikeastaan muita mahdollisuuksia itsensä elättämiseen omalla työllään.

Käsitöistä ja niiden tekemisestä kirjoittaneiden ja nimeltä tunnettujen henkilöiden valmistamista tekstiileistä ja muista käsitöistä ei välttämättä ole säilynyt jälkiä. Emme tiedä millaiset hansikkaat Jacobina Charlotta Munsterhjelm teki veljelleen tai milloin Sofie Rehbinderin neulomat sukat olivat kuluneet parsimiskelvottomiksi. Kirjallisissa lähteissä kuvattuja esineitä ei aina ole enää olemassa, kun taas museokokoelmissa on esineitä, joiden tekijöitä ei tiedetä. Merkkausliinoja ja kirjailtuja tauluja on myös toisinaan myynnissä antiikkiliikkeissä ja huutokaupoissa. Yhdistämällä erilaisia tietolähteitä voidaan esineiden tekijöitä identifioida varsin luotettavasti. Kaikkien museoiden ja yksityisten henkilöiden kokoelmissa olevien 1800-luvun alkupuolen tekstiilien tekijöistä ei kuitenkaan koskaan saada varmuutta.[62]

Kirjallinen lähdeaineisto ja vaikkapa kirjeiden tai päiväkirjojen kuvaukset säätyläisnaisten tekemistä käsitöistä kertovat puolestaan siitä, kuinka merkittävä osa käsitöillä oli varhaismodernin ja modernin ajan säätyläisten ja herrasväen elämäntavalle. Käsitöiden tekeminen näkyy myös kaunokirjallisuudessa, erityisesti 1800-luvun romaanikirjallisuudessa.[63] Tutkijan näkökulmasta käsitöiden tekemisen arkipäiväisyys on haaste, sillä maininnat käsitöistä ovat hajanaisia ja sattumanvaraisia, vaikka niihin törmää yhä uudestaan. Digitaalisen historiatutkimuksen tällaisille tutkimusaiheille tuomat mahdollisuudet ovat ilmeiset. Hidasteena on kuitenkin digitoitujen aineistojen rajallisuus. Esimerkiksi yksityishenkilöiden kirjeitä, päiväkirjoja ja muistelmia on digitoitu vähemmän systemaattisesti kuin vaikkapa sanomalehtiaineistoja tai keskiajan käsikirjoituksia. Käsitöiden tekijöissä ja kokijoissa onkin vielä paljon tutkittavaa.

Materiaalit ja työvälineet

Käsitöiden tekeminen vaatii osaamista ja taitoa, materiaaleja ja työvälineitä. Yksinkertaisimmillaan kyse on neulasta ja ompelulangasta tai neulepuikoista ja langasta. Myös rukki, ompelukehys ja vyyhdinpuut sekä sakset olivat välttämättömiä työvälineitä säätyläisnaisten arjessa. Nämä kaikki työvälineet, erityisesti ompelu- ja nuppineulat, sormustimet ja neulepuikot ovat niitä arkisen näkymättömiä esineitä, joiden merkitystä käyttäjilleen ja näkyvyyttä tutkijoille Mary S. Beaudry on pohtinut kirjoittaessaan arkeologisilta kaivauksista löytyneistä ompelutarvikkeista ja -työvälineistä eri aikoina.[64]

Käsitöiden materiaalit olivat monenlaisia, ja niitä valmistettiin sekä itse että hankittiin ostamalla. Tekstiilityö vei 1800-luvulla merkittävän osan naisten ajasta kaikissa yhteiskuntaryhmissä. Karstaamista, kehräämistä, kankaankudontaa, sukkien kutomista, yksinkertaista ompelua, paikkaamista ja muuta tekstiilityötä oli aateliskartanoissa ja kaupunkitaloissa niin paljon, että osan työstä tekivät palvelijat tai kiertävät ompelijat ja kutojat.[65] Kalliita ostokankaita, nauhoja, helmiä, harsoja ja pitsejä ei kuitenkaan uskottu palvelusväen käsiin, vaan aatelisnaiset ompelivat itse tällaisista materiaaleista tulleet asusteet ja puvut.[66] Kallisarvoisia materiaaleja annettiin toki myös ammattilaisten tai muiden taitavien tekijöiden ommeltaviksi. Tekstiilien ja naisten ompelutyön tutkimiselle asettaa omat haasteensa se, että tekstiilit kuluvat käytössä ja ajan saatossa. Kankaat, pitsit ja nauhat olivat teollistumiseen saakka huomattavasti kalliimpia kuin työvoima, minkä vuoksi kallisarvoiset kankaat ja muut materiaalit on käytetty uudestaan, paikattu ja muodistettu tai käytetty kokonaan loppuun.[67]

Käsitöiden työvälineistä tuli 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa ylellisiä kulutushyödykkeitä, joita valmistettiin arvokkaista materiaaleista, ja joiden taitava ja elegantti käyttö vaati suurta harjaantumista. Neulatyynyjä, neularasioita ja ompelupusseja valmistivat säätyläisnaiset itsekin, mutta taidokkaimmat sukkulat tai sormustimet olivat ammattilaisten tekemiä kullasta, hopeasta, emalista, norsun- tai kilpikonnanluusta tai posliinista. Kallisarvoisten kankaiden leikkaamiseen tarkoitetut terävät ja muodikkaasti muotoillut sakset saatettiin tilata kaukaa ja vaikean matkan päästä, jos ne tiedettiin erityisen hyvälaatuisiksi.[68]

Ompelupöytä oli säätyläisnaisten käsitöille keskeinen huonekalu, jota ilman eivät säätyläisnaiset olleet. Useimmiten heillä oli erityinen ompelutyöhön tarkoitettu pöytä, vaikka mikä tahansa pöytä saattoi tarvittaessa toimia ompelupöytänä. Ompelupöydät laatikoineen, pusseineen ja rasioineen olivat paikkoja, joissa käsityötarvikkeita säilytettiin. Taitavien käsityöläisten kallisarvoisista materiaaleista tekemät ompelupöydät olivat luksustuotteita, osa globaalia luksustavaroiden kauppaa, tuotantoa ja kulutusta. Ompelupöydät toivat omistajilleen ja käyttäjilleen aisteihin, erityisesti kosketukseen ja näkemiseen, perustuvia kokemuksia pöydissä säilytettyjen ja käsitöiden tekemiseen käytettyjen korkealaatuisten materiaalisen muodossa. Varakkaimmilla säätyläisillä oli mahdollisuus hankkia itselleen pöytiä, jotka olivat itsessään pieniä taideteoksia, ja joiden taitavaa käsityötä käyttäjät saivat ihailla tehdessään omia käsitöitään. Pöydät tarjosivat käyttäjilleen myös mukavuutta ja lohtua taiteen, käsitöiden ja käsillä tekemisen muodossa. Ompelupöytä saattoi merkitä omistajalleen tai käyttäjälleen myös mentaalista tilaa. Ompelupöytä oli työn, virkistyksen, velvollisuuksien, itsekurin ja ahkeran harjoituksen, luovuuden, lohdun ja ystävyyden tyyssija. Vaikka naisten ompelupöydissä oli harvoin lukittavia laatikoita tai salalokeroita kuten kirjoituslipastoissa, olivat ompelupöydät yksityisiä tiloja, joihin naiset saattoivat sulkea ja tallettaa käsityöt, jotka kantoivat heidän tunteitaan. Naiset ompelivat tunteitaan tekemiinsä käsitöihin, vaikka kirjomukset, koristeompelut tai pitsit olivat vähemmän paljastavia kuin kirjeet, jotka olivat tunteiden ja ajatusten tekstuaalisia todistuskappaleita.[69] Tunteet liittyivät vahvasti varsinkin 1700-1800-luvun vaihteessa suosittuihin hiuksista tehtyihin esineisiin, kuten kuolleiden omaisten hiuksista punottuihin koruihin tai hiuksista silkille brodeerattuihin pieniin tauluihin.[70]

Työkalut hajoavat ja värit haalistuvat käytössä. Haalistuminen näkyy selvästi merkkausliinoissa ja kirjotuissa tauluissa, joita on pidetty seinillä valolle alttiina. Tämän vuoksi myös maalaukset ja muu kuvallinen aineisto on tärkeää menneisyyden materiaalisuuden ymmärtämiseksi.[71] Niistä voi saada säilyneitä tekstiilejä paremman ymmärryksen siitä, millaiset värit ovat alun perin olleet, miten esineet ovat sijoittuneet ympäristöönsä ja miten niitä on käytetty. Värit ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia ja alttiita muodin ja mieltymysten vaihtelulle.[72] 1800-luvun alkupuolen kokemukseen väreistä ja materiaaleista vaikutti suuresti myös se, olivatko materiaalit ja vaatekappaleet tai muut asusteet ja esineet nähtävillä luonnonvalossa tai kynttilänvalossa.[73] Nämä seikat vaikuttavat niin ikään tutkijoiden kokemukseen ja ymmärrykseen aiheestaan. Tämä konkretisoituu esimerkiksi silloin, kun tutkii käytössä kulunutta, haalistunutta ja repeillyttä morsiustäkkiä museon hyvin valaistuissa tiloissa pimenevänä marraskuisena iltapäivänä. Täkin tekijöillä tilat, joissa työ on tehty tai valmista esinettä on säilytetty, ovat olleet valaistusolosuhteiltaan ja ympäristöltään aivan erilaiset. Ennen sähkövaloa vuodenaikojen vaihtelu merkitsi käsitöiden tekijöille suuria muutoksia valon määrään, mikä puolestaan vaikutti siihen mitä esineitä ja millaisia työvälineitä ja materiaaleja kulloinkin voitiin käyttää.

Käsin tehty materiaalinen kulttuuri

Aineellinen ja materiaalinen kulttuuri ja esineet ovat jo pitkään kuuluneet historiantutkimuksen keskeisiin suuntauksiin. Aineellinen maailma, esineet, niiden valmistaminen ja käyttäminen, kuuluivat keskeisenä osana 1800-luvun alkupuolen säätyläis- tai herrasväenkulttuuriin ja elämäntapaan. Ennen teollistumista kaikki aineellinen valmistettiin käsin ja kaikki naiset säätyyn ja ikään katsomatta oppivat oletettavasti ompelemaan, kutomaan kangasta ja neulomaan sukkia.

Käsityötaito oli käytännön taito, jolla oli keskeisiä esteettisiä ja edukatiivisia pyrkimyksiä. Aikalaiset kutsuivat käsitöitä useimmiten yksinkertaisesti työksi, mikä alleviivaa käsillä tekemisen ja tekstiilitöiden jokapäiväistä luonnetta ja työn määrää. Sen sijaan Roszika Parkerin näkemys käsitöistä taiteena tekee näkyväksi käsitöiden ja kirjailutaidon taiteelliset ulottuvuudet.[74] Brodeeraus on voinut olla ja voi yhä edelleen olla taiteellisten pyrkimysten tekniikka, kanava, joka oli naisille vuosisatojen ajan yksi hyväksytyimmistä, ellei kaikkein hyväksytyin, taiteellisen ilmaisun muoto. Säätyläis- ja herrasväen elämäntavassa käsitöiden tekemisellä ja niiden oppimisella tytöt sosiaalistettiin osaksi omaa kulttuurista ympäristöään. Käsitöiden opettelu ja tekeminen olivat lisäksi keino opettaa tytöille ja naisille ahkeruutta, kuuliaisuutta ja kärsivällisyyttä.

Käsitöitä tekivät kaikenikäiset naiset. He eivät kuitenkaan aina kerro käsitöiden tekemisestään kirjoittaessaan vaikkapa päiväkirjaa tai kirjeitä. Ompeleminen ja muut tekstiilityöt olivat niin jokapäiväisiä, että niitä ei selvästikään ollut tarpeellista mainita kovinkaan usein. Tekstiilien hauraus ja materiaalien käyttäminen yhä uudelleen erilaisiin ompeluksiin vaikeuttaa myös sen ymmärtämistä, että kuinka pitkää harjaantumista ompelutaidon oppiminen edellytti ja kuinka merkittävän osan naisten elämästä käsityöt muodostivat.

Kiitos Lauri Viinikkalalle mahdollisuudesta tutkia tekstiilejä Turun museokeskuksessa sekä antoisista keskusteluista käsitöiden tekemisestä ja säilyneistä tekstiileistä. Kiitos käsikirjoituksen arvioineille Tiina Kuokkaselle ja Merja Uotilalle oivaltavista kommenteista, jotka auttoivat terävöittämään tekstiäni.

FT, dos. Johanna Ilmakunnas (ORCID 0000-0003-0746-5129) hoitaa Turun yliopistossa Suomen historian professuuria. Artikkeli perustuu hänen pitämäänsä keynote-esitelmään 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssissa Jyväskylässä tammikuussa 2017.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Painetut lähteet

[von Hauswolff, Adelaide.] En svensk flickas dagbok under krigsfångenskap i Ryssland 1808-1809. Red. Cecilia Bååth-Holmberg. Åhlén & Åkerlunds förlag, Göteborg 1912.

von Hauswolff, Adelaide. Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. Efterskrift Cecilia Bååth-Holmberg. Pontes, Lysekil 2007.

Arvid Järnefelt, Vanhempieni romaani. 5. p. WSOY, Helsinki 1982.

Krook, Augusta. Mitt Helsingfors. Ungdomsminnen. Utgivna av E.R. Gummerus. Söderström & Co, Helsingfors 1950.

[Munsterhjelm, Jacobina Charlotta.] Jacobina Charlotta Munsterhjelms Dagböcker 1799-1801. Med kommentar och register utg. av Bo Lönnqvist. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1970.

Ramsay, Anders. Muistoja lapsen ja hopeahapsen 1: 1836-1864. 2. p. Suom. Antti Nuuttila. Alkuteos Från Barnaår till sifverhår, 1904-1907. WSOY, Helsinki 1987.

Rousseau, Jean-Jacques. Émile, ou De l’éducation. Tome II, livre III. La Haye, 1762. Bibliotheque de Genève. DOI http://www.e-rara.ch/doi/10.3931/e-rara-7961.

Esinelähteet

Merkkausliina, tuntematon tekijä, 1827. TMM14822:4. Turun museokeskus.

Merkkausliina, Emma Lovisa Sourander, 1827. H7536:32. Suomen kansallismuseo.

Merkkausliina, H. Sofie Ylander, 1833. TMM2718. Turun museokeskus.

Merkkausliina, Emma Alexa Dahlström, 1853. TMM10957. Turun museokeskus.

Kirjailtu maisemataulu, tuntematon tekijä, 1700-1800-luvun vaihde. TMM22858:11. Turun museokeskus.

Peite, tuntematon tekijä / tuntemattomat tekijät, 1830-1840-luku. TMM15422. Turun museokeskus.

Tutkimuskirjallisuus

Beaudry, Mary C. Findings: The Material Culture of Needlework and Sewing. Yale University Press, New Haven 2006.

Bäckström, Hanna. ”An Amusing and Useful Pastime.” Knitting as a Performance of Feminity. Teoksessa Mikael Alm (toim.) Performing Herself. Everyday Practices and the Making of Gender in Early Modern Sweden. Opuscula Historica Upsaliensia, Uppsala 2017, 45-88.

Bergström, Carin. Självständig prinsessa. Sophia Albertina 1753-1829. Atlantis, Stockholm 2011.

Brown, Carolina. Bilder, sällskapsliv och herrgårdskultur. Maskeradporträtt, silhuetter och andra bilder från 1700-talets Tista. Historisk Tidskrift för Finland. Tema Herrgårdar och herrgårdsägare. 98:2 (2013), 185-215.

Bååth-Holmberg, Cecilia. Inledning. Teoksessa Cecilia Bååth-Holmberg (toim.) En svensk flickas dagbok under krigsfångenskap i Ryssland 1808-1809. Åhlén & Åkerlunds förlag, Göteborg 1912, 5-84.

Corkhill, Betsan & Hemmings, Jessica & Maddock, Angela & Riley, Jill. Knitting for Well-being. The Psychological and Social Benefits of Hand Knitting. Textile 12:1 (2014), 34-57. DOI 10.2752/175183514×13916051793433.

Flander, Outi. Silkkiin kirjotut tunteet. Rakkauden symboliikkaa rokokooajan silkkilompakoissa. Museovirasto, Helsinki 2017.

Heikkilä, Darja. Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin. Teoksessa Pirkko Anttila & Darja Heikkilä & Irene Ylönen Suomalaisen käsityökoulutuksen vaiheita 1700-luvulta 2000-luvulle. Suomen käsityön museo 2003, 7-48.

Heino, Ulla. Käsityö ja sen tekijät 1600-luvun Satakunnassa. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1985.

Ilmakunnas, Johanna. Adelns arbete och vardag på 1700-talets svenska herrgårdar. Johan Gabriel Oxenstiernas och Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker. Historisk Tidskrift för Finland 98:2 (2013), 156-184.

Ilmakunnas, Johanna. Embroidering women & turning men. Handiwork, gender and emotions in Sweden and Finland, c. 1720-1820. Scandinavian Journal of History. Special Issue on Gender, Material Culture and Emotions in Scandinavian History. 41:3 (2016a), 306-331. DOI 10.1080/03468755.2016.1179831.

Johanna Ilmakunnas, Joutilaat vai ahkerat? Eliitti ja työ varhaismodernin ajan Euroopassa. Lähde – Historiatieteellinen aikakauskirja 12 (2015), 74-92.

Ilmakunnas, Johanna. Ompelupöytä – naisten arkinen ylellisyysesine 1700- ja 1800-luvun Euroopassa. Historiallinen Aikakauskirja 114:2 (2016b), 17-30.

Karlsson, Jessica. ”God! Let Me Not Waste a Moment of This Year.” An Intersectional Perspective on the Practices of Time-Use in Gentry Women’s Householdsin Sweden, 1793-1839. Teoksessa Mikael Alm (toim.) Performing Herself. Everyday Practices and the Making of Gender in Early Modern Sweden. Opuscula Historica Upsaliensia, Uppsala 2017, 45-88.

Kay-Williams, Susan. The Story of Colour in Textiles. Imperial Purple to Denim Blue. Bloomsbury, London 2013.

Kuokkanen, Tiina. Vaatetuksen luokka ja sukupuoli 1600-1800-lukujen Oulussa. Historiallisen ajan arkeologian näkökulma. Oulun yliopisto, Oulu 2016. http://urn.fi/urn:isbn:9789526211121.

Laitila, Inka-Maria. Fredrika. Kertomus Fredrika Wetterhoffin elämästä ja siitä, kuinka kotiteollisuusopisto sai alkunsa. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo, Hämeenlinna 2015.

Lehto, Marja-Liisa. Käsitöitä 1700- ja 1800-luvulta. Teoksessa Marja-Liisa Lampinen (toim.) Ruusunkukkia ja villasukkia. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1985, 16-37.

Long, Bridget. ”Regular Progressive Work Occupies My Mind Best.” Needlework as a Source of Entertainment, Consolation and Reflection. Textile 14:2 (2016), 176-187. DOI 10.1080/14759756.2016.1139385.

Lönnqvist, Bo. Merkkausliina sukutauluna. Teoksessa Marja-Liisa Lampinen (toim.) Ruusunkukkia ja villasukkia. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1985, 11-15.

Parker, Rozsika. The Subversive Stitch. Embroidery and the Making of the Feminine. I.B. Tauris, London 2010 / The Women’s Press, London 1984.

Pastoureau, Michel & Simonnet, Dominique. Le Petit livre des couleurs. Seuil, Paris 2014.

Rana, Leena A. Stories behind the Stitches: Schoolgirl Samplers of the Eighteenth and Nineteenth Centuries. Textile 12:2 (2014), 158-179. DOI 10.1080/14759756.2014.11423347.

Rasmussen, Pernilla. Återbruk i modegarderoben, ca 1790-1830. Historisk Tidskrift för Finland 100:4 (2015), 485-516.

Rundquist, Angela. Blått blod och liljevite händer. En etnologisk studie av aristokratiska kvinnor 1850-1900. Carlssons, Stockholm 1998.

Rauhala, Anna. Neulontataidon muuttuvat merkitykset 1800-luvun lopulta nykypäiviin. Esitelmä Historiantutkimuksen päivillä. Turku, 19.-21.10.2017.

Riley, Noël. The Accomplished Lady. A History of Genteel Pursuits, c. 1660-1860. Oblong, [sine loco] 2017.

Schaffer, Talia. Novel Craft. Victorian Domestic Handicraft and Nineteenth-Century Fiction. Oxford University Press, Oxford 2011.

Seitamaa-Hakkarainen, Pirita & Huotilainen, Minna & Mäkelä, Maarit & Groth, Camilla & Hakkarainen, Kai. The Promise of Cognitive Neuroscience in Design Studies. Proceedings of DRS 2014, 834-846.

Smith, Chloe Wigston. Women, Work, and Clothes in the Eighteenth-Century Novel. Cambridge University Press, Cambridge 2013.

Spoof, Sanna Kaisa (toim.) Tiltun kapiot. Iittiläinen käsityöperinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2003.

Thunder, Moira. Capturing Understanding of Women’s Embroidery Designs. A Methodology for Research and a Critique of Cataloguing Databases using the Example of Women’s Embroidery in Nineteenth-Century Britain. Textile History 45:1 (2014), 68-98. DOI 10.1179/0040496914Z.00000000038.

Uotila, Merja. Käsityöläinen kyläyhteisönsä jäsenenä. Prosopografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810-1840. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2014. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-5943-2.

Vainio-Korhonen, Kirsi. Käsin tehty – miehelle ammatti, naiselle ansioiden lähde. Käsityötuotannon rakenteet ja strategiat esiteollisessa Turussa Ruotsin ajan lopulla. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1998.

Vainio-Korhonen, Kirsi. Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2012.

Vainio-Korhonen, Kirsi. Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta. Edita, Helsinki 2009.

Verdier, Yvonne. Façons de dire, façons de faire. La laveuse, la couturière, la cuisinière. Gallimard, Paris 1979.

Vickery, Amanda. Behind Closed Doors. At Home in Georgian England. Yale University Press, New Haven & London 2009.

Virrankoski, Pentti. Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella (1809- noin 1865). Suomen historiallinen seura, Helsinki 1963.

Virtanen, Anu. Silk and ink. What were silk wallets, and what can they, together with Jacobina Charlotta Munterhjelm’s diary, tell us about the gentry women’s lives in the 18th and 19th century? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2014. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2014061729298.

Åström, Anna-Maria. Die Symbolsprache in zwei alten Stickmunstertüchern. Ethnologia Fennica – Finnish Studies in Ethnology 20 (1992), 40-45.

 



  1. Vrt. Uotila 2014, 55-59 käsityöstä käsitteenä. [Takaisin]
  2. Heino 1985; Virrankoski 1963. [Takaisin]
  3. Ks. esim. Spoof 2003. [Takaisin]
  4. Beaudry 2006; Kuokkanen 2016. [Takaisin]
  5. Esim. Heikkilä 2003; Laitila 2015. [Takaisin]
  6. Esim. Corkhill & al. 2014; Seitamaa-Hakkarainen & al. 2014. [Takaisin]
  7. Uotila 2014; Vainio-Korhonen 1998. [Takaisin]
  8. Beaudry 2006, 1-2. ”Because sewing is so universally associated with women, artifacts of needlework and sewing often stand as evidence of women and women’s activities. The link is based in part on reality but also on uncritical assumptions about sewing and how sewing ties in with the lives of both men and women.” [Takaisin]
  9. Vickery 2009, 231; ks. myös Thunder 2014, 72-74. [Takaisin]
  10. Parker 2010. [Takaisin]
  11. Ilmakunnas 2013; Ilmakunnas 2015; Ilmakunnas 2016a; Ilmakunnas 2016b. [Takaisin]
  12. von Hauswolff 1912; von Hauswolff 2007. [Takaisin]
  13. Ilmakunnas 2016a, 316; Vainio-Korhonen 2012, 83. [Takaisin]
  14. Ilmakunnas 2016a, 308-310, 314; Lönnqvist 1985, 11-15; Verdier 1979, 179-189, 252-253, 256; Åström 1992, 40-45; ks. myös Rana 2014. [Takaisin]
  15. Ilmakunnas 2016a, 310; Lönnqvist 1985, 11-15. [Takaisin]
  16. Lönnqvist 1985. [Takaisin]
  17. Käsityötaidosta käsitteenä ks. Rauhala 2017. [Takaisin]
  18. Finna, www.finna.fi. Hakusana ’merkkausliina’, aikarajaus 1795-1850. (27.10.2017); Merkkausliina oli eurooppalainen ilmiö, minkä vuoksi näitä tekstiilejä löytyy monien museoiden kokoelmista ympäri maailmaa. [Takaisin]
  19. Tuntematon tekijä, merkkausliina, 1827. TMM14822:4. Turun museokeskus; H. Sofie Ylander, merkkausliina, 1833. TMM2718. Turun museokeskus; Emma Alexa Dahlström, merkkausliina, 1853. TMM10957. Turun museokeskus. [Takaisin]
  20. Vrt. Ilmakunnas 2016b, jossa pohdin haasteita, joita tutkija kohtaa etsiessään ompelupöytiä digitaalisista kokoelmista kuten Finnasta ja muista kansallisista ja kansainvälisistä kokoelmatietokannoista tai digitaalisista huutokauppaluetteloista. [Takaisin]
  21. Vrt. Thunder 2014 museotietokannan käyttämisestä lähdeaineiston etsimisessä ja analysoimisessa. [Takaisin]
  22. Tuntematon tekijä, merkkausliina. TMM14822:4. Turun museokeskus; H. Sofie Ylander, merkkausliina. TMM2718. Turun museokeskus. [Takaisin]
  23. Emma Alexa Dahlström, merkkausliina. TMM10957. Turun museokeskus. [Takaisin]
  24. Lumppupaperin käytöstä tekstiilien tapaan mm. puvuissa ks. Smith 2013, 49. [Takaisin]
  25. Ilmakunnas 2016a, 321-322; Lehto 1985, 25. [Takaisin]
  26. Vrt. Parker 2010. [Takaisin]
  27. Tuntematon tekijä, kirjailtu maisemataulu, 1700-1800-luvun vaihde. TMM22858:11. Turun museokeskus. [Takaisin]
  28. Esim. peite, 1830-1840-luku. TMM15422. Turun museokeskus. [Takaisin]
  29. Lehto 1985, 21. [Takaisin]
  30. Emma Lovisa Sourander, Merkkausliina, 1827. H7536:32. Suomen kansallismuseo. [Takaisin]
  31. Ilmakunnas 2016a, 313, 316-318. [Takaisin]
  32. Vainio-Korhonen 2009, 167; vrt. Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, 61. [Takaisin]
  33. Rundquist 1998, 110-113. [Takaisin]
  34. Brown 2013; Ilmakunnas 2016a; ks. myös Riley 2017 ja Schaffer 2011. [Takaisin]
  35. Rousseau 1762, 92-93, 120-122, 140-144. [Takaisin]
  36.    Ilmakunnas 2013, 172-176, 183-184. [Takaisin]
  37. Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, 34-36, 39-40, 45, 59; ompelemisesta Munsterhjelmin päiväkirjassa, ks. myös Ilmakunnas 2013, Ilmakunnas 2016a, Virtanen 2014. [Takaisin]
  38. Bååth-Holmberg 1912, 25. [Takaisin]
  39. von Hauswolff 1912, 163, 164, 191 [Takaisin]
  40. Ks. Ilmakunnas 2016a. [Takaisin]
  41. Vainio-Korhonen 2012, 46-48, 52, 80-83. [Takaisin]
  42. von Hauswolff 1912, 261; von Hauswolff 2007, 108, 112, 115; neulonnasta ks. myös Bäckström 2017. [Takaisin]
  43. Ramsay 1987, 186. [Takaisin]
  44. Ks. Long 2016. [Takaisin]
  45. Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, 34-36, 39-40, 45, 59. [Takaisin]
  46. von Hauswolff 1912, 164, 168-169, 204, 227. [Takaisin]
  47. Ramsay 1987, 164, 186. [Takaisin]
  48. Krook 1950, 35. [Takaisin]
  49. Järnefelt 1982, 18-19. [Takaisin]
  50. Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, 41; Krook 1950, 61. [Takaisin]
  51. Ramsay 1987, 164; myös Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, passim. [Takaisin]
  52. von Hauswolff 1912, 224; Järnefelt 1982, 19, 21; Krook 1950, 37; Ramsay 1987, 164; käsitöistä lahjoina ks. myös Thunder 2014, 77-78. [Takaisin]
  53. Flander 2017. [Takaisin]
  54. Ilmakunnas 2016a, 318; Rundquist 1989, 96-97. [Takaisin]
  55. Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, 32. [Takaisin]
  56. von Hauswolff 1912, 224. [Takaisin]
  57. Ilmakunnas 2016a, 316-318. [Takaisin]
  58. Bergström 2011, 199. [Takaisin]
  59. Vrt. Ilmakunnas 2016a, 313-316; ks. myös Karlsson 2017. [Takaisin]
  60. Vainio-Korhonen 2012, 83. [Takaisin]
  61. Krook 1950, 17. [Takaisin]
  62. Ks. esim. Flander 2017 identifikaatiosta. [Takaisin]
  63. Vrt. Schaffer 2011. [Takaisin]
  64. Beaudry 2006, passim. [Takaisin]
  65. Jacobina Charlotta Munsterhjelms dagböcker, 41, 51-52, 55-56. [Takaisin]
  66. Vainio-Korhonen 2012, 81. [Takaisin]
  67. Vrt. Rasmussen 2015. [Takaisin]
  68. Ks. Ilmakunnas 2016a, 321. [Takaisin]
  69. Ilmakunnas 2016b. [Takaisin]
  70. Esim. Turun museokeskuksen kokoelmissa on useita hiuksista tehtyjä koruja sekä brodeerattuja tauluja, joissa materiaalina on käytetty ihmisen hiusta. [Takaisin]
  71. Kay-Williams 2013, 11-12. [Takaisin]
  72. Väreistä ks. esim. Pastoureau & Simonnet 2014. [Takaisin]
  73. Vrt. värien kokemisesta Kay-Williams 2013, 12-13. [Takaisin]
  74. Parker 2010, 6; ks. myös Ilmakunnas 2013, 172-176; Riley 2017; Vickery 2009, 231-256. [Takaisin]


Share on Facebook4Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *