2017/4
Materiaalinen 1800-luku, osa II

Suomalaisten ”tuplajuulaisten” laulut

http://www.ennenjanyt.net/wp-content/uploads/2016/02/Vertaisarvioitu-1-e1454425497120.jpg

Refereet: Vesa Kurkela (SibA), Markus Mantere (SibA)

Katovuosien, laman ja maaseudun liiallisen väestönkasvun aiheuttaman työttömyyden seurauksena yli 350 000 suomalaista muutti 1860-luvun ja 1920-luvun välisenä aikana siirtolaisina Pohjois-Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa.[1] Ilmiön mahdollisti uusien liikenneyhteyksien, kuten höyrylaivan, rautatieverkon ja sähkölennättimen kehittyminen, mistä johtuen ihmisten, ideologioiden ja erilaisten tuotteiden liikkuvuus helpottui. Etenkin teollisuuden tarjoamien taloudellisten edellytyksien ohella myös taiteen kenttä muodosti Pohjois-Amerikassa merkittävän markkina-alueen ja laajensi monin tavoin musiikin parissa työskentelevien mahdollisuuksia. Muusikot, nuotit, musiikinopettajat, soittimet, musiikilliset ideat ja uutuudet levisivät melko vaivattomasti mannereurooppalaisten siirtolaisten mukana Pohjois-Amerikkaan ja vaikuttivat voimakkaasti sekä paikallisten ammattimuusikoiden että musiikin harrastajien toimintaan.

Musiikki oli alusta lähtien keskeinen osa suomalaissiirtolaisten elämää. Musiikkikustannuksen läpimurron mukanaan tuoma laulukirjojen, nuottien ja soitto-oppaiden massatuotanto 1800-luvun lopulla sekä 1900-luvun alkupuolella käynnistynyt äänilevyteollisuus ja sen aiheuttama gramofonikuume edistivät musiikkikulttuurin ylläpitoa siirtolaisyhteisöissä. Siirtolaisten musiikillinen ja muu kulttuuritoiminta rakentui pääsääntöisesti erilaisten yhdistysten ympärille, joita suomalaiset perustivat alusta alkaen. Koska suuri osa suomalaissiirtolaisista oli 15-25-vuotiaita työväenluokkaisia nuoria miehiä, monet heistä olivat erityisen aktiivisia työväenliikkeessä ja omaksuivat toiminnassa radikaalin roolin[2]. Musiikin merkitys liikkeessä korostui, ja sitä hyödynnettiin moniin ideologisiin ja kasvatuksellisiin tarkoituksiin.

Suomalaiset työväenliikkeen kannattajat jakaantuivat Yhdysvalloissa kolmeen kilpailevaan ryhmään: 1) eurooppalaistaustaisiin sosialisteihin, jotka saivat toimintamallinsa Suomessa samaan aikaan käynnistyneestä liikehdinnästä, 2) syndikalisteihin sekä 3) kommunisteihin. Sosialistinen liike saavutti suosionsa huipun 1900-luvun alussa Suomalaisen Sosialistijärjestön perustamisen (1906) myötä. Pian sosialistit saivat kilpailijakseen syndikalistisen Industrial Workers of the World (IWW) -järjestön, jonka suosio nousi suomalaisten keskuudessa voimakkaasti 1910-luvun aikana. Samaan aikaan amerikansuomalaisen työväenliikkeen johto alkoi yhä enemmän koostua toimijoista, joilla ei välttämättä ollut kokemusta työväen toiminnasta Suomessa, mutta olivat sitäkin tietoisempia työnantajien ja työntekijöiden välisistä kiistoista Yhdysvalloissa.[3]

Suomalaiset siirtolaiset työllistyivät tavallisesti raskaisiin ammatteihin, kuten kaivoksiin, maatiloille ja metsätöihin. Työskentelyolosuhteet olivat usein huonot, mikä ajoi suuren joukon suomalaisia radikaalimpaan toimintaan. Toistuvat kaivosonnettomuudet ja työläisten epätasa-arvoinen asema edistivät suomalaissiirtolaisten yhä aktiivisempaa osallistumista 1900-luvun alkupuolella yleistyneisiin mielenosoituksiin ja lakkoliikehdintään. Tämä johti siihen, että suomalaiset muodostivat 1920-luvulla IWW:n suurimman yksittäisen etnisen ryhmän, jolloin suomalaistaustaisten jäsenten lukumäärä oli noin 10 000. Musiikista muodostui liikkeen tärkeä ideologinen työkalu, mistä johtuen se tunnettiin myös nimellä Laulava Unioni (The Singing Union).[4] Myös suomalaiset ”tuplajuulaiset”, kuten he itseään kutsuivat, painattivat liikkeen nimissä omat laulukirjansa. Niistä ensimmäinen, vuonna 1918 julkaistu Proletaarilauluja, muodostaa tämän artikkelin keskeisen tutkimuskohteen.

Kansainvälisen työväenliikkeen alkuvaiheista lähtien musiikki on ollut erottamaton osa työväenluokan sosiaalista kokemusta paitsi kulttuurisen ilmaisun muotona ja välineenä myös työväenkulttuurin muokkaajana. Musiikin avulla on mahdollista tarkastella kulttuurin, luokan ja yhteiskunnallisten liikkeiden suhdetta tavalla, joka on aikaisemmassa tutkimuksessa usein jäänyt vähäiselle huomiolle. Herbert Marcuse on 1960-luvun lopun opiskelijaliikkeestä kimmokkeen saaneessa tutkimuksessaan korostanut sosiaalisen liikehdinnän esteettistä vaikuttavuutta todeten, että poliittisissa liikkeissä tapahtuva vastustus ja yhteiskunnallinen kritiikki tulevat esille erityisesti taiteen ja musiikin välityksellä.[5] Myös amerikkalaisen vasemmiston vaiheita tarkastellut Richard Flacks on painottanut kulttuuristen piirteiden merkitystä todeten, että Yhdysvalloissa työväenaatteen ympärille muodostuneet yhteiskunnalliset liikkeet ovat usein olleet tärkeämpiä kulttuurisia kuin poliittisia toimijoita.[6]

Ron Eyerman ja Andrew Jamison yhtyvät Marcusen ja Flacksin näkemykseen yhteiskunnallisten liikkeiden kulttuurisesta ulottuvuudesta. Heidän mukaansa erilaisten sosiaalisten ryhmien syntyhetket ovat avainasemassa kulttuurin muutos- ja muotoutumisprosessissa. Liikkeiden muodostumisen yhteydessä vapautuvassa luovassa ”kuohunnassa” yhteisön tavanomainen käyttäytyminen ja perimmäiset arvot altistetaan avoimelle keskustelulle ja kritiikille, minkä seurauksena kulttuurisen toiminnan muodot määritellään uudelleen. Samalla ne saavat uuden merkityksen yhteisöllisen identiteetin luomisen lähteinä.[7]

Eyerman ja Jamison painottavat, että yhteiskunnallisten liikkeiden mieltäminen ainoastaan poliittisiksi ilmiöiksi ei anna todellista kuvaa niiden merkityksestä ja vaikuttavuudesta. Kulttuurisen toiminnan ja poliittisten päämäärien yhdistäminen tarjoaa liikkeelle laajemman historiallisen ja poliittisen toimintakontekstin sekä kulttuurisia resursseja, kuten musiikkia ja muita yhteisölliseen toimintaan houkuttelevia työkaluja, poliittisen taistelun tueksi. Samalla ne avartavat toimijoiden kulttuurista ilmaisua. Kulttuuriset keinot otetaan käyttöön ja muotoillaan uudelleen tapauskohtaisesti kunkin toimijan tai ryhmän tarpeiden mukaan. Valikoituneet arvot, ideat ja toiminnan muodot ohjaavat ja edistävät jäsenten yhteisen identiteetin muodostamista, mikä on liikkeen menestyksen kannalta tärkein tavoite.[8]

Huolimatta siitä, että musiikin, etenkin laulujen, merkitys yhteiskunnallisten liikkeiden muotoutumisprosessissa ja muussa sosiaalisessa toiminnassa on tunnustettu, niiden vaikutusta on tutkittu yllättävän vähän. Sama pätee amerikansuomalaisten siirtolaisyhteisöjen musiikkikulttuuriin. Siirtolaisuutta ilmiönä on Suomessa tutkittu paljon, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta[9] siirtolaisten musiikkikulttuuri on lähes täysin tutkimatta. Tilanne on sama suhteessa suomalaisten syndikalistien musiikkiin. IWW:n alkuperäisiä, englannin kielellä sepitettyjä ja julkaistuja lauluja on tutkittu verrattain paljon, mutta muiden kieliryhmien musiikki on jäänyt vähälle huomiolle[10].

Tässä artikkelissa tavoitteeni on perehtyä tarkemmin suomalaistaustaisten IWW-aktiivien vuonna 1918 julkaisemaan laulukirjaan Proletaarilauluja. IWW erosi radikaalisuudessaan huomattavasti verrattuna amerikansuomalaisten sosialistien aikaisempaan toimintaan. Laulukirjan avulla tarkastelen, miten radikaalisuus välittyy kirjan lauluissa ja miten kirjan sisältämä musiikki erosi amerikansuomalaisen työväenliikkeen varhaisemmasta musiikkikulttuurista. Tutkin myös, minkälaista maailmaa ja kulttuuria IWW lauluineen loivat ja mikä niiden vaikutus oli suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Miten kirjan laulut muokkasivat työläisten identiteettiä?

Amerikansuomalaisten musiikkikulttuuri

Työväenliikkeen lisäksi suomalaissiirtolaiset järjestäytyivät aktiivisesti raittiusseuroihin. Ensimmäiset raittiusseurat perustettiin Yhdysvaltoihin jo 1880-luvulla siirtolaisnuorukaisten liiallisen alkoholinkäytön kitkemiseksi. Yhdistystoiminta helpotti sopeutumista amerikansuomalaiseen yhteisöön ja myös uuteen amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Musiikki muodosti järjestöille tärkeän työkalun, joka voimisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Lisäksi järjestäytymisen myötä vakiintunut yhteisöllinen musiikkikulttuuri miellettiin yleisesti tärkeäksi sivistämisen välineeksi ja sopivaksi vaihtoehdoksi kapakkaelämälle ja sen aiheuttamille negatiivisille lieveilmiöille.[11]

Sosialismin nousun myötä tapahtuneen työväenliikkeen läpimurron seurauksena raittiusseurat alkoivat menettää suosiotaan työväenyhdistyksille 1900-luvun vaihteessa. Poliittisten tavoitteiden ohella työväenliikkeeseen houkutteli sosiaalinen yhteistoiminta, sillä sosialistit olivat aktiivisia huvi- ja muun kulttuurielämän ylläpitäjiä. Tärkeimmiksi kokoontumispaikoiksi muodostuivat suomalaisiin seurantaloihin vertautuneet ”haalit” (hall), joissa järjestettiin monipuolisia tapahtumia, kuten kokouksia, iltamia, näytelmiä, laulu- ja soittokuntien konsertteja sekä tansseja. Myös raittiusseuroilla oli omat haalinsa, mutta etenkin siirtolaisten suosiossa ollut tanssitoiminta keskittyi pääsääntöisesti työväenhaaleille. Oli tavallista, että tapahtumia järjestettiin useamman kerran viikossa.[12]

Musiikin saralla suurimman suosion saivat harrastajista koostuneet kuorot ja torvisoittokunnat, jotka saivat mallinsa Suomesta. Fennomaanien aloitteesta Suomessa oli 1800-luvun puolivälin jälkeen käynnistynyt voimakas kansanvalistustoiminta, joka tähtäsi yhteisen kansallisvaltion rakentamiseen. Järjestötoiminta työväenyhdistyksineen sekä nuoriso- ja raittiusseuroineen muodosti tärkeän väylän tavallisen kansan houkuttelemiseksi mukaan hankkeeseen. Sen myötä syntyi uudenlainen, länsimaisen taidemusiikin perinteeseen pohjautunut musiikkikulttuuri, jossa tavallisesti säätyläisten harrastuksiksi mielletyistä ylioppilaskuoroista ja sotilassoittokunnista mallinsa saaneet musiikin harrastajaryhmät saivat suuren suosion.[13] Eurooppalaiset ja amerikkalaiset kouluttajat olivat yksimielisiä siitä, että länsimaisella taidemusiikilla oli moraalinen ja sivistävä vaikutus työväestöön. He uskoivat, että musiikin avulla on mahdollista kohottaa ihmisten eettistä ja emotionaalista kykyä ja opettaa demokratian periaatteita.[14] Kyse oli yleiseurooppalaisesta ilmiöstä, jonka siirtolaiset veivät mukanaan uuteen kotimaahan, suomalaiset mukaan lukien[15].

Amerikansuomalaiset torvisoittokunnat saivat vaikutteita myös Yhdysvalloissa 1860-luvulta lähtien käynnistyneestä torvisoittobuumista. Tämä näkyi erityisesti soittokuntien instrumentaatiossa ja repertuaarissa, sillä 1900-luvun alkupuolella soittokuntien ohjelmistoon alkoi sisältyä myös Yhdysvalloissa suosittua musiikkia. Myös soittajisto koostui yhä useammin eri kansallisuuksista. Soittokuntien kohdalla integroituminen kävi suhteellisen helposti, koska soittokuntatoiminnassa kielellä ei ollut niin suurta merkitystä kuin esimerkiksi kuorolaulussa. Suuremmassa mittakaavassa torvisoittokunnat muodostivat kuitenkin poikkeuksen, sillä suomalaiset oppivat englannin kielen varsin hitaasti.[16] Tästä johtuen he pysyttelivät verrattain pitkään omissa yhteisöissään ja näin ylläpitivät suomalaista kulttuuria, joka välittyi myös musiikissa. Tietyt kulttuuriset piirteet, etenkin laulut, säilyivät siirtolaisten keskuudessa paljon pitempään kuin Suomessa. Samasta syystä monet 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun ajoittuvat amerikansuomalaisten laulukirjat sisältävät useita vanhempia suomalaisia lauluja. Pohjois-Amerikassa otettiin myös uusintapainoksia Suomessa julkaistuista laulukirjoista 1930-luvulle saakka.

Ashtabula Shipyard Band 1919. Edessä oikealla orkesterin johtaja Teppo Jalakkainen. Lähde: Siirtolaisuusinstituutin arkisto

Suomalaisten piirteiden säilymistä tukee amerikansuomalaisten lauluja tutkineen Juha Niemelän jaottelu, jonka mukaan vuosina 1905-1927 siirtolaisten käytössä olleiden laulujen suosituimmat teemat olivat: suomalainen, Suomen luonto, työläinen. Myös matkaaja, siirtolainen ja lähtijä -aiheisia lauluja löytyi huomattava määrä.[17] Nostalginen kaipuu takaisin Suomeen toistui lauluissa jatkuvasti. Ilpo Saunio luonnehtiikin siirtolaisten musiikkikulttuuria kuvaavasti ”myöhäissyntyiseksi teolliseen yhteiskuntaan istutetuksi varhaisteolliseksi ja torppari-idylliksi”.[18] Tämä päti myös 1900-luvun alussa yleistyneiden työväenlaulujen kohdalla.

Sosialistien laulut

Myös amerikansuomalaisella työväenliikkeellä oli valmiit, Suomesta tuodut tai tuotetut taistelulaulunsa. Ensimmäinen Suomessa julkaistu Työväen laulukirja (1900) julkaistiin Yhdysvalloissa sellaisenaan vuonna 1903 Työmies-lehden kirjapainossa Worchesterissa.[19] Vilkkaista transatlanttisista yhteyksistä johtuen suurin osa amerikansuomalaisten sosialistien lauluista oli vanhempaa, Suomessa tunnettua aatteellista musiikkia. Vesa Kurkelan mukaan vanhan työväenliikkeen poliittisessa retoriikassa ”raamatulliset ja vihaa lietsovat sekä usein veriset kielikuvat” olivat tavallisia. Samaan tapaan useimmat aatteelliset laulut sisälsivät runsaasti kapinahenkeä ja voitontahtoa: ”Eespäin kuin myrsky rynnätkää päin tykkienkin jyrinää!” (Köyhälistön laulu), ”Alas lyökää vanha maailma, ja valta teidän silloin on” (Internationaali). Jopa maltillinen ja valistushenkinen Oskar Merikannon säveltämä ja Antti Törneroosin nimimerkillä Tuokko sanoittama Työväen marssi (1894) sisälsi alun perin kohdan, jolle oli löydettävissä myös väkivaltaisempi merkitys: ”Mink’ kuntos keksii, kirvees lyö, se olkoon vapauden työ, jonk’ eest’ poistuu sorron yö.”[20]

Aatteellisten laulujen lisäksi sosialistisen työväenliikkeen laulukirjoihin sisältyi alusta lähtien myös suomalaisia kansanlauluja ja kansallisia arvoja korostavia lauluja. Tämä johtui osittain siitä, että 1900-luvun alussa työväenliikkeellä ei vielä ollut omia lauluntekijöitä. Lisäksi kansanlauluista sekä kansallisista hymneistä ja marsseista koostuva musiikillinen repertuaari oli työläisille tuttua Suomessa edellä mainitun järjestäytymisen yhteydessä lanseeratusta ”kansallisesta musiikkikulttuurista”, joka kuoro- ja torvisoittosovitusten sekä Kansanvalistusseuran laulu- ja soittovihkojen välityksellä levisi yleiseen käyttöön läpäisten kaikki yhteiskuntaluokat. Tässä vaiheessa myös kansakoululaitos otti repertuaarin omakseen. Voikin perustellusti sanoa, että länsimaiseen taidemusiikkiin perustunut kansallinen repertuaari oli alusta alkaen myös työväenluokan omaisuutta ja 1900-luvun alkuun tultaessa osa heidän musiikillista traditiotaan kansanomaisen musisoimisen ohella.[21]

Varhaisen työväenliikkeen laulujen ensisijainen tavoite oli työväenaatteen tutuksi tekeminen ja joukkojen kokoaminen punaisten lippujen alle taisteluun työväen elinehtojen parantamiseksi. Tyylillisesti ne muistuttivat aikakaudelle tyypillistä kuoro- ja puhallinmusiikkia, ja sanat noudattivat ajan aatteellisen taiderunouden sävyä. Puoluepoliittinen ilme tuli mukaan vasta 1910-luvun lopulla Venäjän vallankumouksen (1917) ja Suomen sisällissodan (1918) levottomuuksissa.[22] Laulukirjojen repertuaarin maltillisuus johtui osittain myös siitä, että kuten Suomessa, myös amerikansuomalaisella työväenliikkeellä oli alussa wrightiläinen, maltillinen ja kansan sivistämiseen tähtäävä kautensa. Lisäksi Yhdysvaltoihin muuttaneille ja sosialismin omaksuneille suomalaissiirtolaisille yhteydet Suomeen ja suomalaiskansallisen identiteetin säilyttäminen oli tärkeää.[23]

Suhteellisen nopeasti amerikansuomalaisen Työväen laulukirjan uudemmat painokset (esim. 1909) alkoivat kuitenkin sisältää myös siirtolaisten omaa, Yhdysvalloissa sepittämää laululyriikkaa, joka käsitteli usein työläisten oloja uudessa kotimaassa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Santeri Mäkelän (1870-1938) kirjoittama Kaivantomiehen laulu, joka kuvailee olosuhteita Michiganin kuparikaivoksilla verraten kaivoksia manalan pimeyteen. Laulu tuli sittemmin tunnetuksi myös Suomessa:[24]

Niin musta on, musta on manalan syän,
 josta mä leipäni haen.
Kapitaali mun orjakseen ostanut on,
käs’varten ja verenikin.

Työväen laulukirja ilmestyi Yhdysvalloissa vuoteen 1925 mennessä kaikkiaan yhdeksänä erilaisena painoksena. Olennaisena osana jatkuvasti kehittyvää, monitahoista maalais- ja työväenluokan kulttuuria laulut hyödynsivät jatkossakin aiheissaan sekä vanhan maailman, ja vanhan kotimaan, aiheita sekä tehdas- ja metsätyöläisten, piikojen, kaivosmiesten ja farmareiden kokemuksia uudesta ympäristöstä.[25] Tukkikämpillä, haaleilla tai kodeissa yhdessä lauletut laulut loivat voimakasta yhteisöllisyydentunnetta ja luokkatietoisuutta – työläisidentiteettiä – ja innostivat työväen asian puolustamiseen[26]. Ne kuvasivat, mitä työväenluokkaan kuuluminen tarkoitti ja ilmaisivat siirtolaisten iloa, tuskaa, voitokkuutta ja taistelua uudessa ympäristössä toisaalta amerikkalaisina, toisaalta suomalaisina uurastajina. Lauluista välittyivät ymmärrettävässä muodossa sosialismin perusteet sekä työväenluokan arvot. Ne levisivät suullisen tradition sekä huvi- ja kokoustilaisuuksien välityksellä. Myös sanomalehdet julkaisivat työläisten sepittämiä laulurunoja. Lisäksi äänilevyistä tuli tärkeitä laulujen levittäjiä äänilevyteollisuuden vilkastuessa. Tärkeimpiä olivat kuitenkin laulukirjat, jotka yleistyivät yhdistysten käytössä jo 1800-luvun lopulta lähtien. Laulukirjoja julkaistiin painettuina versioina ja kirjoitettiin käsin.

Pohjoismaista tulleiden siirtolaisten musiikkikulttuuria tutkineen Victor A. Greenen mukaan suomalaisilla oli Pohjois-Amerikkaan tullessaan valmiina rikas musiikillisen perinne kansanlauluineen, laulukirjoineen, kuoroineen ja soittokuntineen, mutta toisin kuin muilla pohjoismaalaisilla, suomalaissiirtolaisilla oli lähtökohtaisesti voimakkaampi vastustus ylempien luokkien sortoa vastaan, mikä aiheutti korostunutta vihamielisyyttä auktoriteetteja kohtaan. Greene perustelee ilmiötä Suomen alisteisella asemalla ensin Ruotsin ja sitten Venäjän alaisuudessa. Tämän seurauksena ”luokkatietoisuus” oli Greenen mukaan ikään kuin sisäänrakennettuna suomalaisten työläisten musiikilliseen repertuaariin ja kulminoitui suomalaisten sepittämissä IWW-lauluissa.[27] Samalla liikkeen suomalaisjäsenten identiteetti alkoi yhä enemmän siirtyä kotimaan kaipuusta kohti radikaalimpia päämääriä.

Greenen väite on sellaisenaan melko yleistävä ja suurpiirteinen, mutta etenkin suurlakon (1905), Viaporin kapinan (1906) ja sisällissodan jälkeen Yhdysvaltoihin tuli Suomesta monia punapakolaisia, jotka olivat radikalisoituneet kotimaan poliittisessa myllerryksessä, heidän joukossaan useita suomalaisen työväenliikkeen tärkeimpiä johtajia[28]. Poliittisilla tapahtumilla oli voimakas vaikutus myös tulijoiden musiikillisiin mieltymyksiin. Etenkin Venäjän vallankumous ja Suomen sisällissota tuottivat omat laulunsa, jotka kulkeutuivat tulijoiden mukana Yhdysvaltoihin ja omaksuttiin myös amerikansuomalaisen työväenliikkeen käyttöön. Laulut tulivat tutuiksi myös suomalaisten syndikalistien piirissä.

Laulava unioni

Chicagossa vuonna 1905 perustetun IWW:n filosofiana ja toiminnan tavoitteena oli vallankumouksellisen teollisen ammattiyhdistysliikkeen perustaminen, jonka juuret olivat sekä sosialistisessa että anarkistisessa ideologiassa. Se vastusti American Federation of Laborin (AFL) politiikkaa suosimalla suoraa toimintaa parlamentarismin sijaan. Alkuvaiheessa IWW oli läheisessä yhteydessä Amerikan sosialistipuolueeseen (Socialist Party of America), jossa myös suomalaiset olivat aktiivisia perustaen muun muassa puolueen ensimmäisen kielijärjestön. Pian IWW:n poliittinen suunta siirtyi kuitenkin lähemmäksi anarkistis-syndikalistista linjaa. Sen iskulauseiksi tulivat ”suora toiminta”, ”sabotaasi” ja ”yleislakko”, jotka myös määrittelivät liikkeen toimintatavat. Unionin päätavoite oli tuoda tehtaat ja lopulta koko yhteiskunta työläisten kontrollin alle.[29] IWW:n periaatejulistuksen mukaan työntekijä- ja työnantajaluokalla ”ei ole mitään yhteistä”, ja taistelun näiden kahden luokan välillä oli jatkuttava ”siihen saakka, kunnes maailman työläiset järjestyvät luokkana, ottavat haltuunsa maan ja tuotantolaitokset ja poistavat palkkajärjestelmän”.[30]

Tom Morello on kutsunut IWW:tä kuvaavasti 1900-luvun alun työväenliikkeen ”shokkiryhmäksi”[31]. Väite on uskottava, sillä liikkeen tavoitteet ja toimintatavat olivat aidosti vallankumouksellisia. Liikkeen toiminnan keskeinen perusta oli erilaisuuden suosiminen. Radikaalien toimintaperiaatteidensa lisäksi IWW kannatti tasa-arvoa ja hyväksyi jäsenikseen länsimaisten, valkoisten miesten rinnalla naiset, mustat ja muut siirtolaiset kansallisuudesta, rodusta tai uskonnosta huolimatta. Pyrkimyksenä oli muodostaa yksi suuri, koko maailman ja kaikki toimialat kattava työläisistä koostuva unioni.

IWW:n toimintaa tutkinut Aaron Goings on todennut, että vaikka työväenhenkisillä lauluilla on yleisesti ollut keskeinen rooli amerikkalaisen työväenliikkeen historiassa, mikään muu ryhmä ei ole ollut musiikillisesti yhtä merkittävä kuin IWW.[32] Laulut muodostivat keskeisen ideologisen työkalun liikkeen taistelussa hallitsevia luokkia vastaan. IWW mobilisoi sekä tunnetut kansanlaulut että populaarit kappaleet tarkoituksiinsa utopistisen, yhteisöllisen tulevaisuuden propagoimiseksi. Toisin kuin aikaisemmin, IWW:n jäsenet myös sepittivät monet lauluistaan itse, vaikka laulujen sävellykset olivat kuitenkin harvemmin omia. Tähän saakka työväenliike oli pääsääntöisesti hyödyntänyt musiikkivalikoimassaan jo olemassa olevia kappaleita. Liikkeen monikulttuurisesta luonteesta johtuen lauluja leimasi myös voimakas pyrkimys kotimaisten ja ulkomaisten vaikutteiden yhdistämiseen kollektiivisen identiteetin luomiseksi.[33] Morellon mukaan musiikin tärkein tehtävä oli solidaarisuuden levittäminen ja yhteisen IWW-toimintakulttuurin luominen liikkeen jäsenten keskuudessa. Laulujen avulla jäseniä houkuteltiin yhteisiin aktiviteetteihin sekä kohotettiin tunnelmaa ja yhteishenkeä liiton organisoimien lakkojen ja mielenosoitusten aikana.[34]

IWW:n ensimmäinen laulukirja julkaistiin neljä vuotta sen perustamisen jälkeen. Sitä ennen laulurunoja oli julkaistu muun muassa sanomalehdissä ja postikorteissa. Kirjan kokoamista ja toimittamista varten koottiin liikkeen piirissä erillinen työryhmä. Laulukirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1909 nimellä Songs of the Industrial Workers of the World. Se sai lukuisia painoksia ja tunnettiin sittemmin nimellä Pieni punainen laulukirja (Little Red Songbook). Kirjasta tuli liikkeen musiikillisen ja ideologisen toiminnan ydin.[35] Ensimmäinen painos sisälsi 24 laulua, jotka muodostivat kiinnostavan kokonaisuuden erilaisia kirjallisia ja musiikillisia tyylejä. Toiset laulurunoilijoista suosivat taiderunouden malleja, toiset kirjoittivat kansankielellä. Tämä johtui siitä, että rodullisten ja kansallisten erojen lisäksi IWW:n kannattajien keskuudessa – lehtien lukijoissa, lakkolaisissa ja puheiden kuuntelijoissa – kohtasivat myös eri yhteiskuntaluokat, kuten koulutetut kirjallisuudentuntijat, kaivostyöläiset sekä saluunoiden ja bordellien työntekijät ja asiakkaat.[36] Melodioissa laulut saivat tekijästään riippuen vaikutteita useammista musiikin lajeista, kuten klassisesta musiikista, salonki- ja näyttämömusiikista, kansanlauluista ja jopa virsistä. Laulurunojen säveleksi oli tavallisimmin merkitty jokin ajankohtainen, suosittu vaudeville- tai gospelkappale. Tavallista oli, että lauluissa hyödynnettiin sävelmiä, jotka olivat jäsenistölle tuttuja jo entuudestaan.[37]

Laulujen sanat korostuivat suhteessa sävelmiin. Kirjan tekijöitä yhdisti tavoite koota yksiin kansiin sellaisia lauluja, joiden sanoma olisi omiaan ”voimistamaan tyytymättömyyden liekkejä”, kuten laulukirjan johdantotekstissä todetaan. Richard Brazier, yksi ensimmäisen laulukirjan toimittajista muisteli myöhemmin työryhmän perusteluita kirjaan valikoidusta laulukokoelmasta. Päämääränä oli ”tuhota vanhat myytit”, joiden varjolla ”työväenluokkaa on orjuutettu liian pitkään”. Toimittajat pyrkivät kokoamaan yksiin kansiin lauluja, jotka ”halveksivat hallitsevan luokan pöyhkeilevää varallisuutta ja moraalia ja ylistävät vallankumousta”. Brazierin mukaan lauluja yhdisti pyrkimys työläisten sivistämiseen, vapauttamiseen ja agitoimiseen.[38]

IWW:n tärkein lauluntekijä oli amerikanruotsalainen Joe Hill, oikealta nimeltään Joel Emmanuel Hägglund (1879-1915). Toisin kuin poliittiset pamfletit tai puheet, Hillin laulut pyrkivät myös huvittamaan kuulijoita. Ironia on lähtökohtaisesti osa hänen laulujaan. Monet lauluista on puettu tarinoiden muotoon. Niiden taustalla oli tarkoitus tuoda lauluihin inhimillinen lisä ja näin tehdä niiden poliittinen sisältö ymmärrettävämmäksi. Nasevat ja älykkäät tekstinsä tunnettuihin populaari- ja myös hengellisiin melodioihin yhdistämällä Hill takasi laulujensa menestyksen. Tärkeintä oli, että jokainen liikkeen jäsen ymmärsi laulamansa ja pystyi laulamaan mukana tuttuun melodiaan sepitetyt sanat.[39] Käytäntö oli tyypillinen kansainvälisen työväenliikkeen musiikissa. Viihteellisyys ja karnevalistisuus olivat tyypillisiä piirteitä työväen kulttuuritoiminnassa laajemminkin. Samasta syystä esimerkiksi humoristiset, työväen oloja parodisoivat kupletit olivat suosiossa siirtolaisten keskuudessa.[40] Joe Hill itse kiteytti kuvaavasti laulujen merkityksen yhteiskunnallisissa liikkeissä suhteessa kirjalliseen agitaatioon:

Pamflettia, oli se kuinka hyvä tahansa, ei koskaan lueta kuin kerran, mutta laulu opitaan ulkoa ja sitä toistetaan kerta toisensa jälkeen; minä väitän, että jos henkilö pystyy sisällyttämään muutaman, maalaisjärjellä ymmärrettävän kylmän faktan lauluun ja verhoamaan ne huumorilla tylsyyden poistamiseksi, hän onnistuu tavoittamaan suuren määrän työläisiä, jotka ovat liian sivistymättömiä tai välinpitämättömiä lukemaan pamfletteja tai taloustieteeseen painottuneita [sanomalehtien] pääkirjoituksia.[41]

Hill oli vakuuttunut siitä, että ulkoa opitut, ymmärrettävässä muodossa esitetyt laulut olivat tehokkain keino saada rasittuneet ja ahtaalla olevat työläiset reagoimaan toivotulla tavalla.

Suomalaiset ”tuplajuulaiset”

Suomalaistaustaisten syndikalistien laulukulttuuri muodostaa oman lukunsa amerikansuomalaisen musiikkikulttuurin historiassa.[42] Heidän toimintansa keskittyi keskilänteen Duluthin ympäristöön sekä Washingtonin osavaltion luoteisrannikolle. Suomalaissyndikalistien toimintaa Washingtonissa tutkineen Goingsin mukaan suomalaiset vaikuttivat voimakkaasti liikkeen paikallistoimintaan poikkeuksellisen monipuolisen kulttuuritarjontansa myötä, josta hän käyttää nimitystä ”haaliradikalismi”. Siihen lukeutuvat kaikki haaleilla tapahtunut poliittinen ja muu toiminta, kuten kokoukset, tanssit, iltamat ja konsertit. Suomalaiset haalit toimivat usein myös lakkokokousten näyttämöinä.[43]

Yksi kiinnostavimmista suomalaishaaleista oli Minnesotan Virginiaan rakennettu, Sosialisti-oopperaksi nimetty haali, jonka avajaisia vietettiin 5.4.1913. Rakennuksesta tuli suuren kaivoslakon keskus 1916 ja sai paljon huomiota julkisuudessa. Lakkokokouksissa IWW:n tunnetut agitaattorit pitivät puheita englanniksi, italiaksi ja puolaksi. Myöhemmin samana vuonna Sosialisti-ooppera toimi myös metsätyöläisten lakon tukikohtana[44]. Tila valikoitui IWW:n käyttöön erityisesti siitä syystä, että se oli tarpeeksi suuri. Haalin kapasiteetti oli 800 henkilöä, joten se soveltui hyvin suuremmankin joukon kokoontumispaikaksi. Myös rakennuksen edustava arkkitehtuuri toimi tehokkaana viestinä työväen voimasta.[45]

Sosialisti-oopperasta muodostui tunnetuin kulttuurikeskus amerikansuomalaisen työväenliikkeen keskuudessa. Rakennuttaja oli paikallinen suomalainen sosialistijärjestö Socialist Workers’ Organization of Virginia, joka jäsenmäärän kasvaessa tarvitsi oman kokoontumistilan. Haalin rakennutti ja suunnitteli suomalaissyntyinen arkkitehti Simon Sorvari. Uusklassista ja barokkityyliä jäljittelevä rakennus oli arkkitehtonisesti poikkeava muista aikakaudelle tyypillisistä haaleista. Sorvari lainasi tyylin aikakauden tunnetuista amerikkalaisista oopperataloista ja vaudeville-teattereista. Hän hyödynsi mallinaan myös eurooppalaisten oopperatalojen arkkitehtuuria. Edustavasta rakennuksesta kirjoiteltiin lehdissä ympäri maata, ja se herätti kunnioitusta myös konservatiivisissa piireissä. Tämä oli myös tarkoituksena, kun haalia suunniteltiin.[46] Työmies-lehti korosti rakennusta sosialistisen ideologian suuruuden symbolina ja osoittajana. Huhtikuun alussa 1913 lehden toimittaja kuvasi haalia ”ruumiillistumaksi Virginian työväenluokan taistelusta” oikeuksiensa puolesta.[47]

Myös rakennuksen sisustuksessa hyödynnettiin erityistä symboliikkaa luomaan oikeanlaista tunnelmaa. Näyttämön molemmin puolin oli sijoitettu vapaudenpatsaat, ja esiripun maalaus kuvasi kolmen kalastajan taistelua pienellä lautalla kovaa merenkäyntiä vastaan. Kuva symboloi työväen taistelua työnantajaluokkaa vastaan. Haali oli myös näyttämöteknisesti moderni ja muunneltavissa moniin tarkoituksiin. Toiminta oli alusta lähtien hyvin tietoista ja tähtäsi sosialismin levittämiseen.[48]

Ennen kaikkea talo oli kuitenkin tarkoitettu amerikansuomalaisen työväenliikkeen palvelukseen ja sosialistisen ideologian ja identiteetin levittämiseen, johon sen lukuisia kulttuuritapahtumia hyödynnettiin. Lehtitietojen perusteella haalin ohjelmisto oli monipuolinen ja koostui tansseista, voimistelunäytöksistä, lukuisista erilaisista, usein aatteellisista näytelmistä, puhetilaisuuksista, paikallisten kuorojen ja soittokuntien sekä vierailevien ryhmien konserteista. Lisäksi se toimi totuttuun tapaan kokouspaikkana sekä harjoittelutilana paikallisille musiikki- ja näytelmäseuroille. Haalilla oli oma johtaja ja tiettävästi myös orkesteri. Nimestään huolimatta talossa ei tiettävästi esitetty oopperoita lukuun ottamatta harrastajavoimin toteutettua Carmen-oopperaa, joka esitettiin neljässä näytöksessä vuonna 1930. Siirtolaislauluja tutkineen James P. Learyn mukaan ”ooppera-haali” (opera hall) tai ”ooppera-talo” (opera house) oli Yhdysvalloissa yleisesti käytetty termi 1800-luvun puolivälistä 1920-luvun loppuun. Sillä viitattiin yleisesti auditorioon, teatteriin tai haaliin, missä esitettiin monipuolista ohjelmaa teatteri- tai oopperaesityksistä elokuviin. Monissa ooppera-haaleissa ei kuitenkaan koskaan esitetty oopperoita.[49]

Sosialisti-ooppera Minnesotan Virginiassa oli amerikansuomalaisen työväenliikkeen tunnetuin kulttuuri- ja lakkokeskus 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Lähde: Immigration History Research Center Archives (IHRCA)

Aberdeenin kaupungissa Washingtonissa sijainnut Uusi Haali -niminen suomalaissyndikalistien tukikohta oli ulkoisesti sosialisti-oopperaa huomattavasti vaatimattomampi, mutta sitäkin aktiivisempi toiminnassaan. Myös Uudella Haalilla otettiin osaa vuoden 1916 kaivos- ja metsätyöläisten lakkoihin ja jo aikaisempiin, vuonna 1907 järjestettyyn kaivoslakkoon ja vuoden 1912 metsätyöläisten lakkoon. Vaikka haalilla järjestetty ohjelma oli pääsääntöisesti suomenkielistä, Sosialisti-oopperan tavoin myös Uudella Haalilla raportoitiin muiden kieliryhmien edustajien osallistumisesta tilaisuuksiin. Etenkin tanssit olivat suosittuja ja keräsivät paljon väkeä. Tanssimusiikin rytmit pystyivät luomaan yhteisöllisyyttä kielirajoista huolimatta. Goingsin mukaan suomalaisten syndikalistien sosiaaliselle toiminnalle oli tyypillistä, että kotoperäiset, suomalaiset kulttuuripiirteet yhdistyivät radikaaliin IWW-kulttuuriin.[50] Käytäntö oli jatkumoa aikaisemmalle amerikansuomalaiselle kulttuuritoiminnalle, jossa uusi ja vanha usein yhdistettiin. Sama toimintamalli välittyi myös IWW:n suomalaisjäsenten lauluissa.

Jos haalit olivat suomalaisten IWW-aktiivien toiminnan keskus, musiikki oli sen sielu. Musiikki, runous ja näyttämötoiminta tarjosivat kommunikaation väylän monikulttuurisen siirtolaisryhmän välillä. Tanssin lisäksi joukkolaulujen yksinkertaiset kertosäkeet oli mahdollista oppia paremmin kuin vaikeammat tekstit tai moniääniset kuorosovitukset. Myös IWW:n piirissä torvisoittokunnat olivat suosittuja ja toimivat integraation välineinä eri kieliryhmien välillä.[51]

Soittokuntien lisäksi liikkeen sisällä toimi kuoroja ja muita musiikin harrastajia ja ammattilaisia, jotka huolehtivat eri tilaisuuksien musiikkiohjelman tarpeesta. Kiinnostavaa on, että suomalaisten keskuudesta nousi myös liikkeelle merkittäviä lauluntekijöitä, kuten Matt Valentine Huhta eli T-Bone Slim, josta tuli yksi 1920-luvulla IWW:n merkittävimmistä lauluntekijöistä Joe Hillin rinnalla. Huhta oli toisen polven siirtolainen, syntynyt Ohion Ashtabulassa Ilmajoelta kotoisin oleville työväenluokkaisille vanhemmille vuonna 1882. Huhta avioitui vuonna 1901 ja sai vaimonsa kanssa neljä lasta. Liitto päätyi kuitenkin avioeroon, jonka jälkeen Huhta katosi ja kierteli kulkurina ympäri Yhdysvaltoja kirjoittaen ja satunnaisia töitä etsien. IWW:n jäseneksi hän liittyi tiettävästi 1910-luvun aikana. Hänen kynästään ovat muun muassa IWW-klassikot The Popular Wobbly ja The Lumberjack’s Prayer. Suomalaisesta taustastaan huolimatta Huhta kirjoitti toisen polven siirtolaisena englanniksi ja saavutti näin myös helpommin suosiota liikkeen sisällä. Huhdan taustoja koskeva tieto ovat kuitenkin jääneet hajanaisiksi muun muassa hänen kiertolaisluonteisen elämänsä vuoksi.[52]

Suomalaisjäsenten kohdalla englannin kieli tuotti edelleen ongelmia liikkeen voimistuessa 1910-luvulla. Tästä syystä suomalaiset syndikalistit alkoivat kääntää tunnettuja IWW-lauluja suomen kielelle ja kokoamaan niitä laulukirjoiksi lisäten mukaan myös omia laulujaan.[53]

Proletaarilauluja

Sanoma- ja aikakauslehtien, novellien, pamflettien ja kirjojen painattaminen olivat tärkeitä yhteydenpidon välineitä IWW:n johdon ja jäsenten välillä. Niillä oli keskeinen asema syndikalistisen ideologian ja agitaation välittämisessä. Myös suomalaisilla jäsenillä oli omat julkaisukanavansa. Haalien lisäksi IWW:n oppeja levitettiin Duluthin lähelle perustetussa Työväenopistossa (Work People’s College). Oppilaitos kuului aluksi luterilaiselle kirkolle ja sen jälkeen sosialisteille, mutta sosialistisen liikkeen hajaannuttua vuonna 1914 opinahjo siirtyi syndikalistien hallintaan. Lisäksi suomalaiset perustivat myös oman sanomalehden Industrialistin, jota julkaisi Duluthissa (MN) toiminut Työläisten sosialistinen julkaisuyhtiö (The Workers Socialist Publishing Company).[54] Sama yhtiö julkaisi myös vuonna 1918 ilmestyneen Proletaarilauluja-kirjan.

Proletaarilauluja sisältää laajan kokoelman poliittisia lauluja, jotka voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Ensimmäinen koostuu kansainväliseen työväenmusiikin kaanoniin kuuluvista lauluista, joita ovat muun muassa Internationale ja Marseljeesi. Toinen ryhmä sisältää IWW:n omia, suomeksi käännettyjä kappaleita, kuten Joe Hillin The Rebel Girl ja There is a Power in the Union. Kolmantena ryhmänä on suomalaisten itse sepittämät laulut, jotka käsittelevät heidän omia kokemuksiaan ”sorrettuina” työläisinä teollisessa Amerikassa. Kirjan kannen kuva lihaksikkaasta, vahvasta työmiehestä vasara kädessään savua syöksevä tehdas taustalla korostaa työläisen idealistista kuvaa, joka usein ilmeni myös lauluissa. Kirjan graafinen ilme on yhteneväinen IWW:n suosiman kuvaston kanssa.

Suomalaisten IWW:n jäsenten ensimmäinen laulukirja Proletaarilauluja julkaistiin vuonna 1918. Lähde: IHRCA

Lauluvalikoimassa on piirteitä myös suomalaisen työväenliikkeen musiikista, joka sisälsi amerikansuomalaisten sosialistien keskuudessa suosittuja lauluja, sekä uudempia vuosien 1917 ja 1918 levottomuuksissa sepitettyjä lauluja. Monesti tuttujen laulujen sanoja saatettiin kuitenkin hieman muunnella liikkeen ideologiaa paremmin palvelevaksi. Omaperäisen leimansa kirjalle antoivat IWW-klassikkoihin perustuneet suomalaiset muunnelmat. Kirja sisältää yhteensä 73 laulua. Niistä 47 on alkuperäisiä suomalaisia sepitelmiä, 20 suoria käännöksiä IWW:n Pienestä punaisesta laulukirjasta. Loput kuusi laulua ovat lainoja amerikansuomalaisten sosialistien suosimasta Työväen laulukirjasta.

Proletaarilauluja-kirjan taustalla selkeästi välittyvä radikaali ideologia oli linjassa IWW:n yleisten tavoitteiden kanssa. Kirjan laulujen keskeisimpiä teemoja ovat radikalismi, taistelu, verisyys, solidaarisuus ”yhdessä suuressa liitossa”, pasifismi, uskonnonvastaisuus, kapitalistien sorto ja tyrannia, lakot, barrikadit, punaiset liput, orjuuden kahleet, vapaudenkaipuu ja unioni sen mahdollistajana. Punaisten marsseille tyypilliseen tapaan lauluille oli yhteistä vaaran ja katalan vihollisen nimeäminen, voimakas voitontahto ja aatteen puolesta kuolemisen ihannointi.

Laulujen sävelmät  

Työväen laulukirjoille tyypilliseen tapaan Proletaarilauluja sisältää ainoastaan laulujen sanat. Suurin osa sävelmistä ovat lainoja tunnetuista kappaleista, jotka jäsenet tunsivat ennestään. Käytäntöön on kaksi keskeistä syytä. Ensinnäkin työväenluokkaan kuuluva väestö ei pääsääntöisesti osannut lukea nuotteja. Toiseksi melodioiden ollessa tuttuja jäsenten ei tarvinnut kiinnittää huomiota säveleen. Sen sijaan he pystyivät keskittymään sanoihin, jotka olivat poikkeuksetta tärkeämmässä asemassa kuin sävelmät. Ei kuitenkaan ollut yhdentekevää, mikä tai minkä tyylinen sävelmä laulujen taustalle valikoitui, päinvastoin.

Osa kirjan lauluista oli sepitetty tunnettuihin amerikkalaisiin sävelmiin, kuten Red Wing ja My Country, ‘Tis of Thee. Monet sävelmistä olivat lainoja suosituista suomalaisista melodioista, jotka suomalaisjäsenet osasivat ennestään. Ne koostuivat tanssisävelmistä, tunnetuista marsseista ja kansanlauluista, kuten Vielä niitä honkia humisee ja Mä ruusun löysin. Sävelmät olivat tarttuvia, tunteisiin vetoavia, väkeviä sekä kohottivat yhteisöllisyyden ja voiman tunnetta. Mikä tärkeintä, ne sopivat suurtenkin ryhmien joukkolauluiksi. Monet lauluista oli sepitetty ajankohtaisiin työväenlauluihin, joita olivat muun muassa Vapaa Venäjä, Internationale, Punalippu, Suuri idän kansa (Punakaartilaisten marssi), Varsovalainen (Varshavjanka) ja Porilaisten marssi, joka oli käytetty sävelmä myös suomalaisten syndikalistien keskuudessa. Omia sävellyksiä kirjassa on merkintöjen mukaan kolme, mutta koska nuotit puuttuvat, niiden tarkemmasta sisällöstä tai tekijöistä ei ole tarkempaa tietoa.

Uudet, Suomen sisällissotaa edeltävät ja ennakoivat työväenlaulut syntyivät pääsääntöisesti edellisenä vuonna 1917, poikkeuksena kuitenkin muutamat laulut, kuten Varsovalainen, joka sai uudet suomenkieliset sanat vuonna 1918. Syksyn 1917 joukkokokoukset ja punakaartien harjoitukset ennen sotaa aiheuttivat sen, että uudet ja vanhat taistelulaulut saavuttivat jokaisen tietoisuuden.[55] Sotaa paenneiden siirtolaisten ja muun yhteydenpidon myötä laulut levisivät myös Yhdysvaltoihin saaden erityisen myönteisen kannatuksen IWW:n piirissä, jossa yleisesti ihannoitiin Venäjällä tapahtunutta vallankumousta. Lauluja yhdisti taistelun ja vallankumouksen hurmio. Varsovalainen tuo esille koko yhteiskunnallisen tilanteen, jossa monet kapinaan ryhtyvät kokivat olevansa: ”Riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa, vastassa valkoinen armeija on. / Pakko on taistella, kuolla tai voittaa, ratkaisu eessä on tuntematon.” Jo 1880-luvulla ensimmäiset puolankieliset sanat saanut Varsovalainen sepitettiin suomeksi vuonna 1908 nimellä Ankarat viimat. Sanat olivat pietarinsuomalaisen räätälin Santtu Pirin kynästä. Laulu sai toisen, sisällissodan teemoja käsittelevän suomennoksen vuonna 1918. Laulun säveltäjää ei tiedetä, mutta laulun melodiaa, Zuaavien marssia, soitettiin jo Varsovan kansannousun päivänä vuonna 1863.[56] Sen lisäksi, että sävelmää käytettiin amerikansuomalaisten sepittämien uusien laulurunojen taustalla, se päätyi Proletaarilauluja-kirjaan myös alkuperäisenä vuoden 1918 suomennoksena. Näin oli myös Barrikaadimarssin kohdalla, joka varoitti, miten ”uhkaa meitä vaino taas”, minkä jälkeen kuului taistelukehotus ”nyt veljet koston säilät temmatkaa ja sitten kohti sortajaa”. Säkeistön lopussa vallankumouksen hurmio tuotiin ihaillen esiin: ”Ihana suuri taistelu nyt meitä veljet vuottaa jo”.

Muista Proletaarilauluja-kirjassa käytetyistä melodioista Vapaa Venäjä on venäläinen, etenkin kommunistien suosima marssi, josta tuli suosittu punavankien keskuudessa Suomen sisällissodan aikana. Internationale on puolestaan ehkä tunnetuin kansainvälinen työväenmarssi, minkä vuoksi sen valikoituminen mukaan oli itsestään selvää. Punalippu oli puolestaan suosittu englantilainen työväenlaulu, joka yleistyi myös Suomessa. Laulua laulettiin saksalaisen kansansävelen, joululaulunakin tunnetun sävelmän O Tannebaumin mukaan.[57] Suuri idän kansa oli Venäjän vallankumousta ihannoiva marssi, joka kertoi siitä, kuinka ”Suuri idän kansa katkoo kahleitansa”. Marssin sävelmä oli lainattu ruotsalaisesta juomalaulusta, ja sitä käytettiin myös punakaartien ”äkseerausmusiikkina”, todennäköisesti soittokuntaversiona.[58] Myös Internationale ja Punalippu ovat laulukirjassa taustasävelmien lisäksi myös omina kokonaisina kappaleinaan, viimeisin sekä uusilla Santeri Nuortevan sepittämillä että Suomessa tunnetuilla sanoilla.

Ajankohtaisten sotaa ja vallankumousta lietsovien työväenlaulujen joukossa Porilaisten marssi yhdistettiin sen sijaan valkoisten toimintaan sisällissodan aikana. Se edustaa Proletaarilauluja-kirjassa ironista suhtautumista valtaapitäviä luokkia kohtaan, mitä hyödynnettiin yleisesti IWW:n musiikissa. Tunnettuja yläluokan kulttuuriin liitettyjä lauluja ja laulusävelmiä käytettiin sepittämällä niihin päinvastaiset sanat suhteessa alkuperäiseen käyttö- tai merkitysyhteyteen. Suurlakon (1905) jälkeen myös Suomessa yleistyi tapa, jossa porvarillisiin ja kansallisiin suosikkisävelmiin sepitettiin uusia protestimielisiä sanoja, usein ivaa ja huumoria tavoitellen.[59] Toisaalta Porilaisten marssia oli iskevyytensä ja tuttuutensa vuoksi hyödynnetty suomalaisen työväenliikkeen lauluissa alusta alkaen. Tästä johtuen laulun käytön taustalla ei välttämättä joka tilanteessa ollut sarkastista latausta tai poliittisia päämääriä.

Kiinnostavaa on, että Proletaarilauluja-kirjasta Merikannon ja Tuokon Työväen marssi (1894) puuttuu kokonaan. Siihen asti laulu oli ollut kaikissa työväenhenkisissä laulukirjoissa, sillä se oli Jean Sibeliuksen vuonna 1893 säveltämän ja J. H. Erkon sanoittaman Työkansan marssin lisäksi ainoa alun perin työväenliikkeen käyttöön sävelletty ja sanoitettu suomalainen työväenlaulu[60]. Työväen marssi sai suomalaisessa työväenliikkeessä erityisaseman ja se oli vakio-ohjelmistoa lukuisissa eri tilaisuuksissa. Marssin melodiaa hyödynnettiin myös uudempien työväenlaulujen taustalla, kuten Puna-Karjalan marssin, joka sävellettiin sisällissodan jälkeen[61]. IWW:lle Työväen marssi oli mitä ilmeisimmin sanomaltaan liian ”kesy”. Samasta syystä on selvää, minkä vuoksi uudet, radikaalit taistelulaulut, kuten Vapaa Venäjä ja Varsovalainen päätyivät laulukirjaan. Ne sopivat teemoiltaan paremmin kuin hyvin IWW:n vallankumousta ihannoivaan ideologiaan.

Äänilevyt laulujen levittäjinä

Tuttujen ja suosittujen laulujen hyödyntämisen ohella äänilevyt olivat tärkeitä laulujen ja melodioiden levittäjiä. Esimerkiksi Porilaisten marssi levytettiin Yhdysvalloissa kolme kertaa: kahdesti vuonna 1911 ja kerran 1917. Yhdysvalloissa levylle päätyivät myös monet työväenlaulut, sellaisetkin, joiden laulaminen oli Suomessa vankilatuomion uhalla kielletty. Näitä olivat muun muassa Internationale ja Vapaa Venäjä, joista vuosina 1924-1930 Internationale levytettiin neljästi ja Vapaa Venäjä kolmesti[62]. Kaupallisten levytysten myötä kappaleista tuli osa populaarikulttuuria, joka äänilevyjen sekä gramofonien edullisuuden vuoksi levisi lähes jokaiseen suomalaistaustaiseen kotiin.

Yhdysvallat oli 1900-luvun alussa maailman johtava äänilevyjen tuottajamaa, ja vuonna 1920 niiden vuosimyynti ylitti sadan miljoonan kappaleen rajan. Johtavat amerikkalaiset levy-yhtiöt Columbia ja Victor olivat jo vuosisadan alussa huomanneet, että siirtolaiset ostivat mielellään omalla kielellään esitettyjä lauluja. He näkivät tässä todellisen markkinaraon – ja olivat oikeassa. Euroopan tuotanto ei riittänyt tyydyttämään siirtolaisten tarpeita ja yhtiöt ryhtyivät kilpailemaan esiintyjistä siirtolaistaiteilijoiden joukosta. Amerikansuomalaisten levytyksiä tutkineen Pekka Gronowin mukaan ensimmäiset amerikansuomalaiset levyt tehtiin vuonna 1907. Laajimmillaan siirtolaismusiikin tuotanto oli 1920-luvulla, jolloin uusia suomenkielisiä levyjä ilmestyi vuosittain useita kymmeniä. Vuodesta 1914 sekä Victor että Columbia levyttivät säännöllisesti myös suomalaisia työväenlauluja. Lisäksi suomalaiset ostivat osittain samoja levyjä kuin muutkin amerikkalaiset, kuten Paul Whitemanin orkesterin tanssimusiikkia tai Caruson italialaisia laulelmia.[63]

Levyjen markkinoinnista ja jakelusta huolehtivat suomalaisten omat järjestöt, sanomalehdet ja liikeyritykset, minkä vuoksi niillä oli myös mahdollisuus vaikuttaa levytettävään ohjelmistoon. Työväenlevyt tehtiin usein Eteenpäin-lehden aloitteesta. Ajan virtausten mukaisesti julkaistut teokset liittyivät vanhan työväenliikkeen perintöön sekä sisällissotaan ja sen aikoihin suosittuun venäläisperäiseen työväenmusiikkiin. Tunnetuimpia amerikansuomalaisia levylaulajia olivat Juho Koskelo (1970-1942) ja Hannes Saari (1886-1967). He olivat molemmat toimineet New Yorkin suomalaisen sosialistiosaston kuoron johtajina. Saari oli yleisesti tunnettu monipuolisena musiikki- ja teatterimiehenä. Koskelo lauloi akustisesti äänitetyille 78 kierroksen levyille Työväen marssin, Varsovalaisen, Marseljeesin, Internationalen, Torpparien marssin, Työväen joukot sekä Veljet, siskot rientäkäämme jo. Saaren levytyksiin kuuluivat muun muassa Raatajan serenaadi, Korven raatajalle sekä Punavangin laulu, johon oli Yhdysvalloissa tehty uusi melodia. Saari teki Yhdysvalloissa yli 50 levyä, jotka sisälsivät sekä kupletteja aatteellisia lauluja.[64] Tavallisen tanssilajin sijaan tällaisten levyjen etikettiin saatettiin merkitä sana ”aatteellinen”. Muita 1910-1920-lukujen tunnettuja levylaulajia olivat Aino Saari, Kosti Tamminen ja Otto Pyykkönen, jonka levytyksiin kuuluivat muun muassa Vapaa Venäjä, Vangin laulu ja Viaporin valssi.[65]

Oman lukunsa paitsi amerikansuomalaisten musiikkikulttuurissa yleisesti, myös levytyksissä muodostivat IWW:hen kuuluvien työläisten laulut. ”Tuplajuulaisilla” ei ollut Suomessa sisarjärjestöä, jonka lauluja he olisivat voineet laulaa. IWW-laulujen levytyksistä tunnetuin oli Columbia-levy-yhtiön vuonna 1928 julkaisema Proletaarit nouskaa, suomennos IWW:n tunnuslaulusta Workers of the World Awaken. Laulun esittää levyllä Hannes Saari orkesterin säestyksellä. Amerikansuomalaisten muusikoiden keskuudessa todennäköisesti nimekkäimmät IWW:n kannattajat ovat kuplettilaulajat Hiski Salomaa (1891-1957) ja Arthur Kylander (1892-1968).[66] Molemmat kirjoittivat lauluja itse, kiersivät esiintymässä suomalailla haaleilla ja myös levyttivät kappaleitaan. Heidän lauluissaan toistuvat IWW:n suosimat kulkuriaiheiset ja työväestön huonoja oloja kuvaavat laulut, humorististen sanoitusten taakse piilotettuna. Salomaan repertuaarista näistä tunnetuimpia ovat monille levyille päätyneet Lännen lokari ja Vapauden kaiho. Toisinaan levy-yhtiöt puuttuivat laulujen sanoituksiin, etenkin silloin, kun niitä pidettiin liian radikaaleina. Tästä esimerkkinä on Kylanderin esittämä ja levyttämä Lumberijäkki, joka on levyllä vain humoristinen metsätyömies. Kylanderin lauluvihkossa julkaistusta versiosta löytyy kuitenkin myös säkeistö, jossa kerrotaan, miten ”jäkin” taskussa oli myös punainen IWW:n jäsenkirja.[67]

Seuraavaksi havainnollistan muutaman esimerkin avulla Proletaarilauluja-kirjan laulujen sisältöä ja tyyliä. Samalla sivuan laulujen keskeisiä teemoja, jotka kopioitiin Pienestä punaisesta laulukirjasta ja sen jälkeen käännettiin, muokattiin tai sepitettiin uudelleen suomalaisten syndikalistien tarpeisiin sopiviksi.

Amerikansuomalaisia työväenlauluja sisältäneen äänilevyn kannen kuvitusta 1920-luvulla. Lähde: Immigration History Research Center Archives (IHRCA)

Sarkasmi tehokeinona

IWW:n lauluissa hyödynnetty tahallinen sarkasmi välittyivät myös suomalaisten syndikalistien lauluissa. Proletaarilauluja-kirjassa tästä hyvä esimerkki on Mr. Pölkkypää, suomenkielinen muunnelma Pienen punaisen laulukirjan laulusta Casey Jones. Laulu käsittelee alistuneita lakkorikkureita, ”pettureita”, jotka työskentelevät työnantajilleen samalla, kun heidän työtoverinsa joutuvat mustalle listalle vaatiessaan lakon voimin parempia työolosuhteita. Laulua laulettiin amerikkalaisella kansansävelellä The Ballad of Casey Jones, joka perustui todellisen henkilön, veturinkuljettaja John Luther Jonesin vaiheisiin. Hillin sepittämät sanat myötäilivät IWW-aktiivi Ernest Rieben Mr. Block -nimisen koomisen sarjakuvan tarinaa. Laulu on parodia lakkorikkurista, joka kuoltuaan päätyy taivaaseen huomatakseen, että Pyhä Pietari oli varannut hänelle sielläkin saman tehtävän. Pietari tarvitsi työntekijää, sillä enkelien ammattiliitto numero 23 oli tehnyt lakon. Hillin versio laulusta syntyi Southern Pasific -rautatien työläisten lakon yhteydessä samana vuonna 1911.[68]

Hän tyytyväisnä raataa ain, ei koskaan kapinoi.
Hän pyrkii ”tuppein” tuttavaks’, pomoille pokkuroi;
Ja liukkahalla kielellään heit’ nuolee – livertää
Hän kun aina ollut on vain Pölkkypää!

Lakkorikkurit olivat suosittu aihe IWW:n lauluissa yleisesti, ja teema toistuu myös Proletaarilauluja-kirjassa. Mr. Pölkkypään lisäksi toinen rikkuri-aiheinen esimerkki on suomalaisten itse sepittämä laulu Karvajalka. Lakkorikkuria nimitettiin tuplajuulaisten keskuudessa karvajaloiksi, mikä todennäköisesti juontaa Joe Hillin edellä mainittuun Casey Jones -kappaleeseen. Siinä lakkorikkuri joutuu helvettiin ”karvajalkapirun” pariksi.[69]

Skääppi, skääppi kurja sieluton
Skääppi, skääppi konna kelvoton
Pirun kumppaniksi sa olet luotu
Ijankaiken tulimerta kahlailemaan

”Skääppi”, lakkorikkuri, tulee englanninkielisestä sanasta scab. Suomalaissiirtolaisille kehittyi Uudella mantereella oma murre, ”Fingelska” tai ”Finglish”, jossa ilmeni runsaasti englanninkielisiä tai suomensävyiseksi muutettuja sanoja. Myös amerikansuomalaisissa levytyksissä englanninkieliset sanat ja lauseet olivat yleisiä. Proletaarilauluja-kirjassa tästä tyypillinen esimerkki on Jack Judgen ja Harry Williamsin tunnettuun Tipperary-marssiin pohjautuva laulu nimeltään Long way and short way, jonka kertosäkeessä todetaan, kuinka: ”It’s a long, long way to vapauteen, mutkikas on voiton tie; joka orjat onnekkuuteen lihapatain ääreen vie”. Laulussa on muitakin kiinnostavia lainoja. Ensimmäisessä säkeistössä oleva maininta papista, joka saarnaa, ”pomiloi”, on kirkkoslaavista peräisin oleva ilmaus gosbodi pomiloi eli Herra armahda meitä.[70]

Kuten sosialistisessa liikkeessä aikaisemmin, kirkko ja uskonto yleisesti olivat huonossa huudossa myös ”tuplajuulaisten” keskuudessa ja saivat omat sarkastiset laulunsa liiton lauluvihkoihin. Proletaarilauluja-kirjassa ehkä räikein uskontoa ja pappeja vastustava laulu on paremmasta tulevaisuudesta haaveileva kappale Jos pappeja ei oisi, jota laulettiin sävelellä Suuri idän kansa. Laulussa papeista vapaa maailma kuvataan seuraavalla tavalla:

Myös helvettikin sammuis,
sen kattiloista, pannuist’
sieluparat kiirehesti kämpisivät pois.
Pirut joutais joutilaaksi,
tulimeri erämaaksi,
jos ei täällä maailmassa pappeja vain ois.

Laulujen naiskuva

Naiset saivat omat laulunsa liikkeen laulukirjoissa. Kuten artikkelin alkupuolella totesin, aikakaudelle epätyypilliseen tapaan IWW kannatti tasa-arvoa naisten, miesten ja myös mustien kesken hyväksyen heidät täysivaltaisiksi jäsenikseen. Liike oli rakenteeltaan yhtä monimuotoinen kuin amerikkalainen työväenluokka itsessään. Siihen kuului Philadelphian afroamerikkalaisia satamatyöläisiä, syvän etelän metsätyöläisiä, valkoisia, Yhdysvalloissa syntyneitä lännen kaivostyöläisiä sekä muita siirtolaistyöläisiä idän urbaaneilla alueilla. Edellä mainittujen lisäksi IWW:n jäsenistöstä löytyi muun muassa kreikkalaisia, italialaisia ja kroatialaisia siirtolaisia.[71]

Naiset olivat näkyvässä asemassa amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä ja perustivat omia yhdistyksiään ja ompeluseurojaan. Yhdistyksillä oli tärkeä tehtävä siirtolaisnaisten sivistämisessä ja kouluttamisessa. Lisäksi ne muodostivat tärkeitä verkostoja eri aloilla toimivien naisten kesken. Suomalaistaustaiset naiset mainittiin usein aktiivisena ryhmänä, jonka toiminta tarjosi malleja paitsi naisten järjestäytymiselle myös oman tahdon ilmaisemiselle. Naiset olivat aktiivisia tapahtumien organisoinnissa, ja viimeistään 1910-luvulta lähtien heitä valittiin yhä enemmän erilaisiin toimikuntiin ja hallituksiin.[72] Kuten Suomessa, myös Yhdysvalloissa naiset olivat innokkaita kuorolaulun harrastajia. Naisten näkyvä rooli työväenliikkeessä ja sittemmin IWW:ssa johtui osittain 1900-luvun alussa tapahtuneesta muutoksesta naisten asemassa Suomessa. Naiset saivat äänioikeuden vuonna 1906, yhtenä ensimmäisistä maista maailmassa. Suomalaisten naisten aktiivisuus sai voimakkaita vaikutteita myös Yhdysvalloista, missä sellaiset naisaktiivit ja organisaattorit kuten Mother Jones (Mary Harris Jones) ja Elizabeth Gurley Flynn ottivat näkyvän roolin IWW:n järjestämissä kaivos- ja tekstiiliteollisuuden lakoissa levittäen innostusta myös suomalaisnaisten keskuuteen. Proletaarilauluja-kirjan laulussa Ylös naiset! naisia kutsutaan mukaan yhteiseen rintamaan ja tarttumaan ”taiston kalpaan”:

Jo kuuluu kautta maan,
tää huuto: Rintamaan!
Sä käyös nainen
Raatavainen
Vaikka lietkin heikonlainen.
Meidän aika on,
nyt käydä taistohon.

Siis siskot kaikki taiston kalpaan!
Et oo sä halpa,
sillä meillä on valta
Uljaasti riviin astutaan,
ja poistakaamme sorron ies.

Naiset olivat aktiivisessa roolissa muun muassa metsätyömiesten lakossa Washingtonin Grays Harborissa, missä he kulkivat mielenosoittajajoukon etummaisina pienet vauvat kapaloissa sylissään. Mukana oli myös suomalaisia naisia. Naiset ja lapset ottivat osaa lakkoon marssien lakkolaisten kanssa vallankumouksellisia lauluja laulaen. Lakkolaisten joukko kasvoi jopa 1200:n henkilöön.[73]

Naisten näkyvää roolia IWW:ssa edisti myös se, että he työllistyivät usein piioiksi kotitöihin, joissa palkkaluokka oli alinta tasoa ja työolosuhteet kehnot.[74] Proletaarilauluja-kirjan ulkopuolelta samoja teemoja käsittelee IWW-lauluksi luokiteltava Hiski Salomaan Tiskarin polkka, joka kuvaa elävästi naisten oloja, etenkin hurjaa työtahtia ja työnantajien loukkaavaa kohtelua:

Ämmät ne huutaa juo ja mässää,
Minä vuan astijoita tiskaan tässä.
Kahvi pannusta tahtoi maahan mennä,
eehän minä kaikkeen lennä.
Milk männi se varhain maitoa kantaa,
rauhassa taaton nukkua antaa.
Koirankin tarttees ulkona käyttää,
kissalle kuppi täyttää.

Joe Hill, kulkurit ja yhteisen liiton voima

Pienen punaisen laulukirjan tavoin myös Proletaarilauluja-kirjassa korostettiin Joe Hillin merkitystä liikkeessä. Sen lisäksi, että Hill oli IWW:n tärkein runoilija ja lauluntekijä, hänet nostettiin traagisen kuolemansa jälkeen marttyyrin asemaan liikkeen sisällä. Tarinan mukaan Hill tuomittiin kuolemaan saltlakecityläisen kauppiaan ja tämän pojan murhasta vuonna 1915 ilman päteviä todisteita. Virkavallan perusteluksi riitti, että Hill oli radikaali punainen ja sen vuoksi todennäköinen murhaaja. Hill oli itsepäisen rohkea ja kieltäytyi asianajajasta puolustaen itse itseään oikeudessa. Lopulta Hill tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin marraskuussa 1915. Hillin tarina ja karu kohtalo kerrotaan laulussa Joe Hillin muistolle, joka on suomennos kappaleesta November Nineteenth. Laulua laulettiin Punalipun sävelellä.

Joe Hillin roistot surmasi.
Rintansa luodill’ lävisti.
Muistonsa jalo meitä vaan.
Nyt kutsuu taistoon,
toimintaan!

Myös kulkuriaihe oli alusta alkaen suosittu IWW:n ideologiassa ja sen synnyttämissä lauluissa. Kulkuriaiheeseen liitetty voimakas vapaudenkaipuu toimi vastapainona raskaille työoloille. Toisaalta köyhä kulkuri eli hoopo (hobo) koettiin seuraukseksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, johon kaivattiin muutosta. Proletaarilauluja-kirjassa Kulkuripojan laulu kertoo erään hoopon toiveista paremmasta elämästä, työväestön valtaannoususta sekä vapautumisesta kapitalististen ”nylkyreiden” sorrosta. Laulua laulettiin suomalaisella kansansävelellä Vielä niitä honkia humisee:[75]

Vaikka nyt hoopoina ”kaaran” katolla
lauluja laulelemme,
vielä me kerran ”Pulmannin” vaunussa [junan makuuvaunu]
haikuja vetelemme.

Jälleen esimerkkinä Proletaarilauluja-kirjan ulkopuolelta IWW:n kulkuriaiheisista lauluista Hiski Salomaan Lännen lokari on kuvaava, ja ehkä tunnetuin, esimerkki suomalaisen työläisen kohtaloista kertovista lauluista. Laulu antaa vapautta kaihoavan kiertolaisen elämästä myös varsin romanttisen kuvan. Humoristiset ja työn perässä kiertävän siirtolaistyöläisen elämää ihannoivat sanat antoivat epäilemättä toivoa monelle Salomaata haaleilla tai äänilevyltä kuulleelle työläiselle. Laulu on tyypillinen esimerkki myös ”fingelskan” käytöstä lauluissa:

Täss on lokari nyt lännen risukosta
olen kulkenu vaikka missä.
Olen käynynnä Piutissa Luisissa
Ratulaatissa Miiamissa.
Olen kulkenut merta ja mantereita
ja Alaskan tuntureita,
ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa
lännen lokareita.

On Friskossa käyty ja Orekoni nähty
miss on kesä sekä lumiset vuoret.
Takotass on puitu, Pampiitsillä uitu
ja hellutettu vanahat ja nuoret.
Mutta kun punapuun kantoon torppansa laettaa
niin sillon se ilon päevä koettaa.
Vaekka mualiaman myrskyt meitä tuuvittaa
niin vapaus se varmasti voettaa.

Tärkeimpiä IWW:n lauluja yhdistäviä aiheita olivat kuitenkin yhteisen liiton voima, orjuuden kahleiden rikkominen sekä työläisten oikeuksien vaatiminen. Lauluista välittyy myös IWW:lle tyypillinen vallankumousromantiikka ja viranomaisten halveksunta. Tämä välittyy erityisesti liiton teemalaulusta Maailman proletaarit nouskaa! (Workers of the World Awaken!). Sanoituksen lisäksi laulu on poikkeuksellisesti myös Hillin itsensä säveltämä. Proletaarilauluja-kirjaan laulu suomennettiin sellaisenaan. Laulua on tiettävästi laulettu myös toisella melodialla. Kiinnostavaa on, että laulua laulettiin myös Suomessa, ainakin Vaasassa 1920-1930-lukujen vaihteessa. Mitä todennäköisimmin laulu päätyi Suomeen kotiin palaavien siirtolaisten mukana tai vuonna 1928 julkaistulla äänilevyllä. Levytyksessä sanat poikkeavat hieman alkuperäisestä suomennoksesta, mutta eivät kuitenkaan niin paljoa, että laulun sanoma muuttuisi tai laimenisi. Maailman proletaarit nouskaa! päätyi myös suomalaiseen laulukirjaan Lauluja Suomen työväelle vuonna 1940 nimellä Proletaarit nouskaa, samalla nimellä, millä laulu levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1928. Melodiaa käytettiin myöhemmin myös muissa IWW:n lauluissa.[76]

Proletaarit nouskaa kaikin,
kahlehia katkomaan!
Rikkaudet jotka luotte,
ahneet rosvot anastaa.
Tahdotteko sorron taakkaa tyytyväisnä kantaa ain?
Kehdosta ain hautaan asti, halpa olla orja vaan?

Pois kahlein alta yhteisvoimin,
jo vapauden taisteloihin, nyt orjat
kaikki innoin toimin yhteen liittohon!
Kun nälkään nääntyy lapset heikot,
miljoonat surmaa sorron peikot.
Päämäärä pyhittääpi keinot, sääntö meidän on!

Johtopäätökset  

Kommunikaation helpottamiseksi ja yhteisöllisyyden luomiseksi musiikin aktiivinen ja monipuolinen käyttö oli luonnollinen seuraus monikulttuurisille yhteiskunnallisille liikkeille Yhdysvalloissa. Osana laajempaa työväen liikehdintää IWW muodosti Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa laajan julkisen toimintakentän, jossa monet siirtolaisyhteisöt saivat mahdollisuuden kohdata ja olla vuorovaikutuksessa keskenään yhteisiä päämääriä ja yhteistä toimintakulttuuria rakentaen. Lauluista välittyvä teema ”solidaarisuus ikuisesti” oli yksi IWW:n tunnuslauseista. Itsenäisesti toimivien etnisten ryhmien asemasta IWW tarjosi jäsenilleen universaalia työläisveljeyttä, jonka lauluista tuli tärkeä perusta aikaisemmasta poikkeavan radikaalin, yhteisöllisen ja monimuotoisen liikkeen muodostamiselle.[77]

Solidaarisuus, veljeys ja kamppailu korostuvat myös suomalaisten syndikalistien Proletaarilauluja-kirjassa. Selvää on, että IWW muodosti aivan omanlaisensa saarekkeen amerikansuomalaisen työväenliikkeen historiassa. Se erosi aikaisemmasta sekä toimintaperiaatteidensa että ideologiansa puolesta. IWW ei ollut ainoastaan poliittinen toimija, vaan suoraan toimintaan perustuneet lakot, mielenosoitukset ja marssit muodostivat kokonaan uudenlaista kulttuuritoimintaa, joka oli radikaalisuudessaan ennenkuulumatonta. Amerikansuomalaisen työväenliikkeen vaiheita tutkinut Elis Sulkanen on rinnastanut IWW:n uskontoon. Hänen mukaansa IWW-läisyys oli nousukautensa aikana paljon enemmän kuin vain ”työväen taloudellisen taistelutavan” korostamista. Se oli ”propagandalla paisutettua uskoa, joka sai voimansa vallankumouksellisesta innostuksesta ja … itsenäinen, teollisuustyöväen tarpeiden mukainen ’kulttuuri’.”[78] Tapahtumien lauluissa oli vivahteita vanhasta, mutta sanomaltaan ne todensivat uutta utopistista maailmankuvaa, jossa työläisillä oli yhteiskunnassa kaikki valta. Proletaarilauluja-kirjan radikalismi ja ideologiset tavoitteet välittyivät ennen kaikkea sanoituksista. Musiikin rooli oli enemmänkin korostaa ideologiaa sanojen taustalla.

Proletaarilauluja-kirjan lauluista välittyy voimakas kiinnittyminen kansainväliseen työväenliikkeeseen, johon IWW tarjosi väylän. Ennen IWW:n nousua amerikansuomalaisessa sosialistisessa liikkeessä suomalaisen identiteetin säilyttäminen oli keskeistä. Tästä ovat esimerkkeinä vilkkaat yhteydet Suomeen sekä Työväen laulukirjan sisältämät suomalaisia kansanlaulut ja muut kansallista henkeä kuvastavat kappaleet. Suomalaiset syndikalistit eivät kuitenkaan enää olleet kiinnostuneita suomalaisuuden korostamisesta tai suomalaisen identiteetin ylläpitämisestä. Tilalle oli tullut tavoite kansainvälisen työväenliikkeen voimistamisesta ja radikaalin ammattiyhdistysidentiteetin ja -kulttuurin edistämisestä.

Samassa yhteydessä tapahtui myös jäsenten voimakasta kiinnittymistä amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Tämä ei yllätä, sillä alusta lähtien amerikansuomalaisella työväenliikkeellä oli yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan, jota edistivät poikkeuksellisen vilkas yhdistys- ja kulttuuritoiminta.[79] Myös päätös julkaista laulukirja suomen kielellä oli IWW:n tapauksessa enemmänkin käytännön asia kuin kansallisuuteen liittyvä kysymys. Tärkeintä oli saada ihmiset mukaan toimintaan ja saattaa unionin tavoitteet selväksi. Suomalaiset piirteet eivät kuitenkaan missään vaiheessa hävinneet kokonaan, vaan säilyivät muun muassa musiikissa laulu- ja melodialainoina.

Kommunistisen liikkeen kannatuksen nousu 1920-luvulla aiheutti sen, että suomalaisten aika IWW:ssa jäi suhteellisen lyhyeksi, sillä tässä vaiheessa moni siirtyi IWW:n riveistä kannattamaan kommunisteja. Järjestön aktiivisuuden hiipumiseen vaikuttivat myös Venäjän vallankumouksen aiheuttamat jyrkentyneet asenteet vasemmistolaisia kohtaan Yhdysvalloissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tässä vaiheessa myös monet suomalaiset IWW-aktiivit vangittiin. Samalla siirtolaisuutta alettiin rajoittaa erilaisin lakisäännöksin ja osa suomalaisista radikaaleista lähti etsimään parempaa tulevaisuutta Neuvosto-Karjalaan.[80]

Lyhyestä toiminta-ajastaan huolimatta IWW:n musiikilliset ja sosiaaliset vaikutukset olivat voimakkaat. Vilkkaan sosiaalisen ja kulttuurisen toiminnan ohella suomalaiset syndikalistit ehtivät Proletaarilauluja-kirjan lisäksi julkaista vielä kaksi suomenkielistä laulukirjaa: Raatajain lauluja (1920), joka oli käännös Pienestä punaisesta laulukirjasta, sekä Palkkaorjain lauluja (1925). Myös muut etniset ryhmät, kuten ruotsalaiset ja venäläiset IWW:n jäsenet, julkaisivat omat laulukirjansa. Kirjojen sisällöstä ei kuitenkaan ole olemassa aikaisempaa tutkimusta. Seuraavaksi olisikin kiinnostavaa selvittää, missä nämä kirjat mahdollisesti ovat, tehdä vertailua suomalaisten syndikalistien laulukirjojen sisältöön ja tarkastella, minkälaisia kansallisia ja toisaalta syndikalistisia piirteitä ne sisältävät. Siirtolaisten mukanaan tuomat ja uudelleen muokkaamat laulukirjat ovat yksi keskeisimmistä lähteistä siirtolaisten musiikkikulttuurin tutkimiselle.

Amerikansuomalaista yhdistystoimintaa on toisinaan epäilty eristyneisyydestä sen kulttuuristen ja kielellisten eroavaisuuksien vuoksi. Selvää on, että siirtolaisuuden alkuvaiheissa Suomi-yhteydet korostuivat, mutta etenkin amerikansuomalaisen työväenliikkeen toiminta sekä liittyminen amerikkalaiseen ja edelleen kansainväliseen työväenliikkeeseen antavat todistuksen siitä, ettei sen sosiaalinen ja kulttuurinen toiminta tapahtunut ainoastaan omien piirien sisällä. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä suomalaiset syndikalistit, joiden organisoima paikallinen yhteistoiminta haaleineen ja laulukirjoineen kuului hetken osaksi IWW:n kulttuurisesti ja toiminnallisesti kantavia voimia.

MuT, FM Saijaleena Rantanen toimii tutkijatohtorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Blanchard, Gary. The Little Red Songbook. A Brief History of the Wobblies and Their Music. Gary Blanchard 2014.

Damron, Mark. T-Bone Slim: A Brief Biography of Matt Valentine Huhta. https://www.iww.org/history/biography/TBoneSlim/1 [29.9.2017].

Eyerman, Ron & Jamison, Andrew. Music and Social Movements. Modilizing Traditions in the Twentieth Century. Cambridge Univeristy Press, Cambridge 1998.

Flacks, Richard. Making History. Columbia University Press, New York 1988.

Goings, Aaron. Hall Syndicalism: Radical Finns and Wobbly Culture in Graus Harbor, Washington. Journal of Finnish Studies 1 (2010), 18-28.

Green, Archie. Preface. Teoksessa Archie Green, David Roediger, Franklin Rosemont & Salvatore Salerno, Salvatore (toim.) The Big Red Songbook. 250+ IWW Songs! PM-Press, Oakland 2016, 1-12.

Greene, Victor R. A Singing Ambivalence. American Immigrants Between Old World and New, 1830-1930. The Kent State University Press, Kent and London 2004.

Gronow, Pekka. Työväen lauluperinne. Teoksessa Matti Hako (toim.) Työväenliike kulttuuritekijänä. Kirjayhtymä, Helsinki 1969, 53-69.

Gronow, Pekka. Studies in Scandinavian-American Discography 1-2. Suomen äänitearkisto, Helsinki 1977.  

Gronow, Pekka. Laulukirja. Työväen lauluja kahdeksalta vuosikymmeneltä. Tammi, Helsinki 1979.

Gronow, Pekka. Proletaarit nouskaa! Proletaarit nouskaa! Amerikansuomalaisia työväenlauluja 1914-1931. AMCD 1043. Artie Music Oy, Helsinki 2013.

Haapala, Pertti. ”Kun kaikki alkoi liikkua…” Teoksessa Kai Häggman & Pertti Haapala (toim.) Suomalaisen arjen historia 3. Modernin Suomen synty. WSOY, Porvoo 1997, 47-63.

Hummasti, Paul George. Fighting for Temperance Ideas. Teoksessa Auvo Kostiainen (toim.) Finns in the United States. A History of Settlement, Dissent, and Integration. Michigan State University Press, East Lancing 2014, 91-106.

Industrialisti 31.7.1947.

Kero, Reino, Suomalaisina Pohjois-Amerikassa. Siirtolaiselämää Yhdysvalloissa Kanadassa. Suomalaisen siirtolaisuuden historia II. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 1997.

Kostiainen, Auvo. Amerikansuomalaisten raittiusliike: taistelu viinan kauhuja vastaan. Teoksessa Auvo Kostiainen & Arja Pilli (toim.) Suomen siirtolaisuuden historia II. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja no. 12. Turun yliopisto, Turku 1983, 56-82.

Kostiainen, Auvo. Suomalaiset siirtolaiset ja politiikka. Teoksessa Auvo Kostiainen & Arja Pilli (toim.) Suomen siirtolaisuuden historia II. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja no. 12. Turun yliopisto, Turku 1983, 83-135.

Kostiainen, Auvo. Politics of the left and the right. Teoksessa Auvo Kostiainen (toim.) Finns in the United States. A history of settlement, dissent, and integration. Michigan State University Press, East Lancing 2014, 131-156.

Kukkonen, Einari. Lännen lokarit: amerikansuomalaisen levylaulun vaiheita. Kustannuskolmio, Helsinki 2001.

Kurkela, Vesa. Työväeniltamat, valistus ja karnevaali. Teoksessa Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander & Johanna Valenius (toim.) Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Väki voimakas 13. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Tampere 2000, 8-33.

Kurkela, Vesa. Sisällissodan laulut. Teoksessa Pertti Haapala & Tuomas Hoppu (toim.) Suomen sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki, WSOY 2009, 425-440.

Leary, James P. Yksi Suuri Union: Field Recordings of Finnish American IWW Songs. Journal of Finnish Studies 1 (2010), 6-17.

Leary, James P. & Virtanen, Hillary Joy. Guest Editors’ Introduction. Journal of Finnish Studies 1 (2010), ii.

Marcuse, Herbert. One-Dimensional Man. Studies in the Ideology of Advanced Industrial Society. Beacon Press, Boston (1964) 1969.

Morello, Tom. Foreword. Teoksessa Archie Green, David Roediger, Franklin Rosemont & Salvatore Salerno (toim.) The Big Red Songbook. 250+ IWW Songs! PM-Press, Oakland 2016, vii-x.

Niemelä, Juha. Cultural Reflections in Finnish American Songs. Journal of Finnish Studies 3 (1997), 100-116.

Niemelä, Juha. Amerikka on työmaa. Julkaisematon käsikirjoitus. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 1997.

Niemelä, Juha. The Role-Images in the Songs of Finnish Americans in 1900-1930. Teoksessa Olavi Koivukangas (toim.) Entering Multiculturalism. The Finnish Experience Abroad. Papers from FinnForum VI. Institute of Migration, Turku 2001.

Niemelä, Juha. Amerikansuomalainen musiikkiperinne. http://www.migrationinstitute.fi/fi/article/ulkosuomalaiset/amerikansuomalainen-musiikkiperinne. [19.10.2016]. Siirtolaisuusinstituutti, Turku 2003.   

Niemisto, Paul. Cornets & Pickaxes: Finnish Brass on the Iron Range. Ameriikan poijat, Minnesota 2014.

Pakkala, Alaine. The Instrumental Music of the Finnish-American Community in the Great Lakes Region, 1880-1930. Ann Arbor: University of Michigan, Ann Arbor 1983.

Pitkänen, Silja & Sutinen, Ville-Juhani. Värssyjä sieltä ja täältä. Hiski Salomaan elämä ja laulut. Teos, Helsinki 2011.

Proletaarilauluja. Workers Socialist Publishing Company, Duluth, Minnesota 1918.

Rantanen, Saijaleena. Laulun mahti ja sivistynyt kansalainen. Musiikki ja kansanvalistus Etelä-Pohjanmaalla 1860-luvulta suurlakkoon. Studia Musica 52. Helsinki, Sibelius-Akatemia 2013.

Rantanen, Saijaleena. Laulu- ja soittojuhlat työväen aatteellisessa sivistystoiminnassa 1910-luvun vaihteessa. Teoksessa Sakari Saaritsa & Sinikka Selin (toim.) Työväki ja sivistys. Väki voimakas 29. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Tampere 2016, 267-298.

Rantanen, Saijaleena. Raittiusliikkeestä haalisosialismiin. Musiikin harrastustoiminnan muotoutuminen amerikansuomalaisissa siirtolaisyhteisöissä Yhdysvalloissa 1900-luvun vaihteessa. Musiikki 47:3 (tulossa 2017).

Roe, James A. Virginia, Minnesota’s Social Opera: Showplace of Iron Range Radicalism. Finnish Americana. A Journal of Finnish American History and Culture Vol 9 (1992), 37-43.

Saunio, Ilpo. Veli sisko kuulet kummat soitot. Työväenlaulut eilen ja tänään. Kansankulttuuri Oy, Helsinki 1974.

Saunio, Ilpo & Tuovinen, Timo. Edestä aattehen. Suomalaisia työväenlauluja 1890-1938. Tammi, Helsinki 1978.

Scott, Derek B. Music and Social Class. Teoksessa Jim Samson (toim.) The Cambridge History of Nineteenth-Century Music. New York, Cambridge University Press 2002, 544-567.

Sulkanen, Elis. Amerikan suomalaisen työväenliikkeen historia. Amerikan suomalainen kansanvallan liitto ja Raivaaja Publishing Company, Fitchburg, Massachusetts 1951.

Työmies 14.3.1919.

Työväen laulukirja, Kahdeksas uusittu ja laajennettu painos. Työmies Kustannusyhtiö, Superior, Wisconsin 1919.

Virtanen, Keijo. Siirtolaisten kulttuuritoiminta. Osallistumismahdollisuuksia jokaiselle. Teoksessa Keijo Virtanen, Arja Pilli & Auvo Kostiainen (toim.) Suomen siirtolaisuuden historia III. Sopeutuminen, kulttuuritoiminta ja paluumuutto. Turun yliopisto, Turku 1986, 145-208.

Virtanen, Keijo. Finnish Identity in Immigrant Culture. Teoksessa Auvo Kostiainen (toim.) Finns in the United States. A History of Settlement, Dissent, and Integration. Michigan State University Press, East Lancing 2014, 173-203.   

Westerholm, Simo (toim.) Reisaavaisen laulu Ameriikkaan. Siirtolaislauluja. Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti, Kaustinen 1983.

 

Print Friendly, PDF & Email


  1. Kero 1997, 13-14. [Takaisin]
  2. Haapala 2007, 53-55; Kero 1997, 13-16. [Takaisin]
  3. Kostiainen 2014, 131. [Takaisin]
  4. Leary 2010, 6. [Takaisin]
  5. Ks. Marcuse (1964) 1969. [Takaisin]
  6. Ks. Flacks 1988. [Takaisin]
  7. Eyerman & Jamison 1998, 6. [Takaisin]
  8. Eyerman & Jamison 1998, 7. [Takaisin]
  9. Esim. Gronow 1977; Kukkonen 2001; Niemelä 1997, 2002, 2003; Pitkänen & Sutinen 2011; Westerholm 1983. [Takaisin]
  10. Leary 2010, 6. [Takaisin]
  11. Hummasti 2014, 91; Virtanen 2014, 173. Amerikansuomalaisten yhdistysten kulttuuritoiminnasta ks. myös Rantanen 2017. [Takaisin]
  12. Hummasti 2014, 98; Kostiainen 1983, 77, 101; Virtanen 2014, 173. [Takaisin]
  13. Ks. Rantanen 2013. [Takaisin]
  14. Scott 2002, 558. [Takaisin]
  15. Ks. tarkemmin Rantanen 2017. [Takaisin]
  16. Pakkala 1983, 94; ks. myös Niemisto 2013. [Takaisin]
  17. Niemelä 1997, 41. [Takaisin]
  18. Saunio 1974, 261. [Takaisin]
  19. Saunio 1974, 261-262; Saunio & Tuovinen 1978, 38. [Takaisin]
  20. Kurkela 2009, 431. [Takaisin]
  21. Ks. Rantanen 2016. [Takaisin]
  22. Gronow 1969, 56-57; Gronow 1979, 13-19. [Takaisin]
  23. Ks. Kostiainen 2014. [Takaisin]
  24. Saunio 1974, 262. [Takaisin]
  25. Leary & Virtanen 2010, ii; Saunio & Tuovinen 1978, 38. [Takaisin]
  26. Kaunonen 2010, 1. [Takaisin]
  27. Greene 2004, 54. [Takaisin]
  28. Kostiainen 1983, 96; Saunio 1974, 256-257. [Takaisin]
  29. Ks. Sulkanen 1951, 179-208. [Takaisin]
  30. Esim. Industrialisti 31.7.1947. [Takaisin]
  31. Morello 2016, vii. [Takaisin]
  32. Goings 2010, 19. [Takaisin]
  33. Eyerman & Jamison 1998, 57. [Takaisin]
  34. Morello 2016, vii-viii. [Takaisin]
  35. Morello 2016, vii-viii. [Takaisin]
  36. Green 2016, 2. [Takaisin]
  37. Green 2016, 3. [Takaisin]
  38. Green 2016, 3-4. [Takaisin]
  39. Eyerman & Jamison 1998, 59. [Takaisin]
  40. Kurkela 2000, 20-25. [Takaisin]
  41. Joe Hill, Solidarity-lehti, joulukuu 1914. Suom. SR. [Takaisin]
  42. Saunio 1974, 265. [Takaisin]
  43. Goings 2010, 18-19, 22-23. [Takaisin]
  44. Roe 1992, 42. [Takaisin]
  45. Roe 1992, 37-42. [Takaisin]
  46. Roe 1992, 37-39. [Takaisin]
  47. Työmies 1.4.1913. [Takaisin]
  48. Roe 1992, 39. [Takaisin]
  49. James P. Leary, sähköpostiviesti 3.4.2017. [Takaisin]
  50. Goings 2010, 20-22. [Takaisin]
  51. Eyerman & Jamison 1998, 52. [Takaisin]
  52. Damron: https://www.iww.org/history/biography/TBoneSlim/1. [Takaisin]
  53. Goings 2010, 24. [Takaisin]
  54. Goings 2010, 20; Saunio 1974, 266. [Takaisin]
  55. Kurkela 2009, 432. [Takaisin]
  56. Kurkela 2009, 425. [Takaisin]
  57. Gronow 1979, 31-32. [Takaisin]
  58. Kurkela 2009, 432. [Takaisin]
  59. Kurkela 2009, 426-427. [Takaisin]
  60. Sibeliuksen Työkansan marssia ei syystä tai toisesta sittemmin juurikaan esitetty. Saunio & Tuovinen 1978, 44-45. [Takaisin]
  61. Saunio 1974, 236. [Takaisin]
  62. Kurkela 2009, 436. [Takaisin]
  63. Gronow 2013. [Takaisin]
  64. Gronow 2013.  [Takaisin]
  65. Saunio 1974, 264-265. [Takaisin]
  66. Hiski Salomaan suhteesta IWW-liikkeeseen ks. tarkemmin Pitkänen & Sutinen 2011, 175-225.  [Takaisin]
  67. Gronow 2013. [Takaisin]
  68. Saunio & Tuovinen 1978, 91-93. [Takaisin]
  69. Saunio & Tuovinen 1978, 90. [Takaisin]
  70. Saunio & Tuovinen 1978, 93-95. [Takaisin]
  71. Goings 2010, 20. [Takaisin]
  72. Virtanen 2014, 174. [Takaisin]
  73. Goings 2010, 22. [Takaisin]
  74. Goings 2010, 25. [Takaisin]
  75. Saunio & Tuovinen 1978, 88. [Takaisin]
  76. Saunio & Tuovinen 1978, 95-96. [Takaisin]
  77. Eyerman & Jamison 1998, 58. [Takaisin]
  78. Sulkanen 1951, 207. [Takaisin]
  79. Kostiainen 1983, 95. [Takaisin]
  80. Kostiainen 1983, 107-115. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *