Riina Turunen: ”Velka, vararikko ja tuomio. Konkurssi ja sen merkitykset 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa”. Lectio praecursoria 1.12.2017.

 

FM Riina Turusen Suomen historian väitöskirja ”Velka, vararikko ja tuomio. Konkurssi ja sen merkitykset 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa” tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 1.12.2017. Vastaväittäjänä toimi dosentti Antti Kuusterä (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Jari Ojala (Jyväskylän yliopisto).

”Olen saanut sen käsityksen, että konkurssin tehneet ihmiset ovat pahempia kuin murhamiehet”. Näin kuvaili tuntemuksiaan vararikkoinen yrittäjä vuonna 2011. Kyse on toki vain yksittäisen henkilön varsin äärimmäisestä kuvauksesta, joka ei sinällään yleisty yleiseksi ja yhteisesti jaetuksi käsitykseksi maksukyvyttömyydestä.  Silti se kuvastaa vararikkoon ja vararikkoisiin sekä yleisemmin epäonnistumiseen Suomessa tyypillisesti liittyvää ilmapiiriä: vararikko rinnastetaan pahimmillaan arkipuheessa jopa rikokseen, vaikka rikos se ei itsessään ole. Vararikkoon liitetyt negatiiviset määreet ovat ainakin tavallisempia kuin se, että sitä kuvailtaisiin opettavaiseksi kokemukseksi tai että konkurssin tehneen osaamista haluttaisiin aktiivisesti hyödyntää uudelleen.  Kyse ei tosin ole pelkistä käsityksistä. Suomen nykyiset maksukyvyttömyys- ja sosiaaliturvalainsäädännöt eivät juurikaan tarjoa vararikkoiselle välineitä uudelleen aloittamiseen, varsinkin jos velkaantumisen taustalla on yritystoiminta. Vararikon seuraukset voivat olla lamaannuttavia.

Samaan aikaan maan talouden kehityksestä ja kilpailukyvystä huolta kantavien puheissa kuuluu kuitenkin huoli siitä, kuinka yrittäjyyden vetovoima on liian vähäinen. Tämä haittaa taloudellista kasvua, johon koko länsimainen yhteiskuntamalli ja taloustieteen valtavirta olemassaolonsa ja olettamuksensa nojaavat. Yritteliäisyyden esteitä on monia, mutta siihen sisältyvän maksukyvyttömyyden riskin toteen käymisen rankat taloudelliset ja inhimilliset seuraamukset tunnustetaan niistä keskeisiksi. Kyseessä on ristiriita arvojen ja toiminnan välillä: yhtäältä tunnustetaan se, että esimerkiksi 1990-luvun laman jäljiltä taloudellisen toimintakykynsä, synkimmillään jopa henkensä, menettäneet kymmenet tuhannet yrittäjät olisivat voineet tuottaa lukuisia uusia innovaatioita ja työpaikkoja, jos heidän uudelleen aloittamistaan talouskriisin jälkeen olisi tuettu voimallisemmin. Yhteistä poliittista tahtotilaa maksukyvyttömyyslainsäädännön tähän suuntaan muuttamiseen ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi löytynyt.

Kysymys siitä, pitäisikö tällaista tahtotilaa edes löytyä on tietenkin jo toinen asia. On kuitenkin syytä tunnistaa ja tunnustaa se, että käsityksemme vararikosta yleisesti, aihetta koskeva poliittinen päätöksenteko ja suomalainen maksukyvyttömyysjärjestelmä perustuvat valtaosin todistamattomiin tai edes tutkimattomiin olettamuksiin, eivät empiirisesti tutkittuun tietoon. Näin on yksinkertaisesti jo siitä syystä, että maksukyvyttömyyttä koskevaa tutkimusta niin nykyaikaan, lähimenneisyyteen kuin tätä kaukaisempiin ajanjaksoihin ajoittuen on tehty vain hyvin vähän varsinkin Suomessa. Tämä on antanut sijaa yleiskäsitysten ja jopa myyttien synnylle. Samalla se on mahdollistanut suomalaisen maksukyvyttömyysjärjestelmän toimimisen todistamattomien tai edes tutkimattomien olettamusten perusteella.

Esimerkiksi velkojien edun etusijalle asettavaa konkurssilakia perustellaan useimmiten sillä, että se pitää luoton hinnan matalana ja näin kaikkien saatavilla. Väite pohjautuu kuitenkin teoreettisen olettamuksen yksipuoliseen tulkintaan. Sille löytyy paitsi teoreettisia vasta-argumentteja, sitä vastaan puhuu myös jonkin verran empiirisestä tutkimustietoa. Yhdysvallat on lähes ainoa paikka, jossa aihetta voidaan erilaisten osavaltiolakien vuoksi tutkia käytännössä. Siellä saadut tulokset eivät pääsääntöisesti puolla näkemystä velkojaystävällisestä konkurssilaista taloutta kokonaisuutena parhaiten tukevana ja edistävänä. Se, mitä ei useimmiten sanotakaan ääneen, on se, että maksukyvyttömyyttä koskevat näkemykset perustuvat aina myös moraaliin ja arvoihin siitä, kenen kuuluu kantaa luottosuhteen riskit.

Väitöskirjani on yksi askel eteenpäin yrityksessä tuottaa tutkimustietoa suomalaisesta maksukyvyttömyydestä ja ymmärtää sitä paremmin. Se sai alkunsa kysymyksestä, onko suomalaisten suhde vararikkoon ollut aina yhtä ambivalentti ja kivulias kuin nykyään. Päätin keskittyä tarkastelemaan maksukyvyttömyyttä suomalaisissa kaupungeissa esiteollisen ja teollisen aikakauden murroskaudella 1800-luvulla. Siten tutkimukseni laajeni tarkastelemaan sitä, miten aikakauden muuttuva yhteiskunta määritteli vararikon, mitä sen tekeminen merkitsi, mitkä tekijät vararikkoja synnyttivät, miten niihin suhtauduttiin ja millaisiin seuraamuksiin ne johtivat.

Vasemmalla vastaväittäjä Antti Kuusterä, keskellä kustos Jari Ojala, oikealla väittelijä Riina Turunen. Kuva: Anu Keinänen.

 

Vaikka kaikki aikakaudet ovat itsessään yhtä tärkeitä ja perusteltuja tutkimuksen kohteita, aikaisemmin vain vähän tutkitun suomalaisen vararikkoilmiön ollessa kyseessä tutkimuksen aloittaminen 1800-luvulta on suorastaan välttämätöntä. Nyky-Suomesta on toki ajallisesti ja kontekstuaalisesti pitkä matka autonomiseen Suomeen. Yksikään aikakausi ei myöskään toistu uudelleen, vaan yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ja instituutiot, ajattelu, maailmankuvat ja olosuhteet muuttuvat. Tutkimuksen kohdistaminen menneisyyden yhteiskuntiin ja yksilöihin auttaa kuitenkin hahmottamaan ilmiöissä tapahtuneita muutoksia ja pysyvyyksiä. Ilmiöillä on jonkinlaiset juuret ja alut, vaikka ne voivatkin olla niin pitkän ajan kuluessa syntyneitä, että mitään yksiselitteisen selvää alkua, saati loppua, ei pysty hahmottamaan.

Varsinkin ajatteluun, käsityksiin ja maailmankuviin liittyvät mentaaliset ilmiöt ovat erityisen hitaasti muuttuvia, ja nimenomaan mentaliteettien alueelle sijoittuu kysymys suhtautumisesta vararikkoon. Selkeimmin vararikkoilmiössä tapahtuvia muutoksia voikin siksi alkaa hahmottaa keskittämällä huomio institutionaalisiin muutoskohtiin, tässä tapauksessa siis konkurssilain muuttumisen ajankohtaan, määrittäähän vararikkoa oikeudellisena prosessina ennen kaikkea laki. Suomen nykyisessä maksukyvyttömyysjärjestelmässä 1800-luvun vaikutus elää edelleen. Sitä kautta se elää myös jokaisen maksukyvyttömän kohtalossa.

Vuoteen 2004 asti vähäisin muutoksen voimassa ollut maksukyvyttömyyslainsäädäntö säädettiin vuonna 1868. Tällöin sekä yksityishenkilöihin että yritystoimintaan sovellettavasta laista tuli ensisijaisesti velkojien etua ajava. Muutos oli merkittävä: tätä ennen voimassa olleessa konkurssilainsäädännössä tunnustettiin tarve ja halu tukea tietynlaisten velallisten uudelleen aloittamista. Se toteutettiin mahdollistamalla velallisen vapautuminen konkurssipesän varojen ylitse menevien velkojen maksamisesta tämän tulevaisuudessa hankkimilla tuloilla.

Konkurssien jälkeensä jättämiä oikeudellisia aineistoja, sanomalehtikirjoittelua ja erilaisista henkilö- ja väestörekistereistä saatuja tietoja yhdistelemällä ja analysoimalla teollistumisen murroskauden suomalaisen kaupunkilaisyhteiskunnan suhteesta vararikkoon piirtyikin monitahoinen kuva. Tällöin useat niistä näkemyksistä, joihin myös nykykeskusteluissa viitataan, toteutuivat käytännössä.

Kun 1990-luvun laman jälkeen säädettiin yksityishenkilöiden maksutaakkaa keventävästä velkajärjestelylaista, siihen kirjattiin tiukat ehdot velallisen käyttäytymiselle: mikäli velallinen halusi päästä maksujärjestelyn piiriin, käyttäytymisen oli oltava rehellistä ja maksukyvyttömyyden syiden oli asetuttava velallisen omien toimien ulkopuolelle. Tämä henki monin tavoin esiteollisen ajan maksukyvyttömyysjärjestelmää. Tällöin konkurssioikeudenkäynnin tärkein tavoite oli erottaa rehellisesti epäonniset niistä velallisista, joiden katsottiin olevan itse vastuullisia maksukyvyttömyyteensä. Eri tavoin maksukyvyttömiksi joutuneet ansaitsivat erilaiset seuraukset.

Tavallisesti etenkin kansainvälisessä tutkimuksessa painotetaan sitä, kuinka maksukyvyttömyyteen suhtauduttiin ankarasti esiteollisella ajalla. Myös Suomessa vararikkoon liitettiin vahvoja kristillismoraalisia näkemyksiä. Autonomian ensimmäisellä puoliskolla, siis esiteollisen ajan loppukaudella, konkurssi saattoi ankarimmillaan viedä velallisen häpeäpaaluun kaupungin torille ja vankilaan vedelle ja leivälle. Tällaisesta rangaistuksesta ei enää uudelleen noustu. Tätä ankarinta rangaistusta ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Inhimillisesti kovimmat rangaistukset koskivat vain petollisesta toiminnasta tuomittuja velallisia, joiden lukumäärä oli tutkitulla ajalla vähäinen. Lisäksi häpeän tuottamiseen perustuneet ja velallisen kehoon kohdistuvat rangaistukset noudattivat aikakauden yleisiä rangaistusnormeja – ja tapoja.

Sen sijaan rehellisesti toimineiden, mutta itsensä ulkopuolisten voimien jalkoihin jääneiden velallisten mahdollisuuksia aloittaa uudelleen tuettiin paitsi konkurssilaissa, myös sosiaalisesti paikallisyhteisöissä. Yhteiskunta siis sieti ja ymmärsi varsin hyvin taloudellisen epäonnen kouriin joutuneita velallisia. Näin oli etenkin silloin, jos he eivät olleet pahoin rikkoneet velkojiaan kohtaan ja varsinkin, jos velallisen sosiaalinen asema oli tarpeeksi korkea. Konkurssivelallisille annettiin tukea työtilaisuuksien, kunnallisten virkojen ja jopa uuden luoton muodossa.

Esiteollisella ajalla kauppaa harjoittaneilla oli erityisasema yhteiskunnassa. Tällä niin kutsutulla kauppiaskapitalistisella ajalla suuri osa poliittisesta ja hallinnollisesta vallasta sekä vauraudesta ja sen tavoittelun mahdollisuuksista olivat erioikeuksien turvissa toimineen kauppaporvariston käsissä. Tällä oli vaikutuksensa myös vararikon määrittelyyn ja merkityksiin. Kauppaliiketoimien katsottiin hyödyntävän koko yhteiskuntaa, mutta samaan aikaan sen tiedettiin olevan hyvin riskialtista.

Pitkälle 1800-lukua suurin osa konkurssintekijöistä olikin kauppaa harjoittavia. Taloudellisen riskin alla eläminen toi siten ymmärrystä vararikkoa kohtaan. Kauppiaskapitalistisessa yhteiskunnassa ymmärrettiinkin se, että maksukyvyttömyyden välttäminen ei aina ollut velallisen omissa käsissä.

Yhteiskunnallisen perusrakenteen ja siihen liittyneen vallan jakautumisen lisäksi vararikkoisten asemaa määrittivät myös hyödyn ja pakon näkökulmat. Ne ylittivät usein moraaliset arviot luottositoumusten maksamisen pyhyydestä. Yhteiskunta ja aikalaiset tarvitsivat avoimia kauppaliikkeitä, käsityöläisten tekemiä tuotteita ja virkamiehiä hoitamaan hallinnollisia toimia. Koska kauppaliikkeen avaaminen, käsityöläistaidon hankkiminen ja virkauralle kouluttautuminen olivat sääty-yhteiskunnassa vain harvoille mahdollista, kaupunkiyhteisöihin ei syntynyt uusia osaajia helposti. Jo ammattitaidon hankkineita, vaikkakin siinä kertaalleen tai joskus useamminkin epäonnistuneita ei siten ollut varaa hukata. Vararikkoisten uudelleen aloittamisen tukeminen hyödynsi yhteiskuntaa myös siksi, että näin he eivät jääneet rasittamaan köyhäinhoitoa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että vararikko ei olisi ollut yksilöille ja kotitalouksille koettelemus. Lähes koko omaisuus käytettiin velkojen maksuun ja velallinen perheineen joutui lähes aina muuttamaan pois kotitalostaan tai asunnostaan. Modernin hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamaa sosiaaliturvaa ei kuitenkaan ollut tarjolla. Sen vuoksi työhön tai elinkeinoon paluu oli velallisille myös pakko. Sama periaate, jolla esimerkiksi Yhdysvalloissa osittain perustellaan velallisen uutta alkua tukevaa konkurssilainsäädäntöä, määritti siten myös esiteollisen aikakauden suomalaisten vararikkoisten tulevaisuuden odotuksia.

Sivu Kristiinankaupungin raastuvanoikeuden ulkomaankauppias ja laivanvarustaja Carl Parmanille langettamasta konkurssituomiosta vuonna 1851. Kuva: Riina Turunen.

 

1800-luvun puolivälin tienoilla suhtautuminen maksukyvyttömyyteen alkoi kuitenkin tietyissä yhteiskuntaryhmissä kiristyä. Lopulta uusi katsantokanta manifestoitui uudessa konkurssisäännössä.

Siinä velallisen velkaantumisen ja maksukyvyttömyyden syitä ei enää otettu huomioon samoin kuin aikaisemmin. Vararikkoon suhtautumisen muutos liittyi samaan ylempien yhteiskuntaryhmien näkemysten kiristymiseen, jossa esimerkiksi köyhyys alettiin käsittää köyhän omaksi syyksi. Näkemys siirrettiin myös vararikkoon.

Uusi konkurssissääntö henkikin säätyläistön, siis liike-elämän riskejä laajemmin ottamattoman ryhmän ideologiaa. Perinteisesti markkinoiden voittojen ja riskien armoilla elänyt porvaristo ja liike-elämän edustajat vastustivat velallisen tulevaisuuden odotuksia heikentävää lakia. Kun uudesta konkurssisäännöstä lopulta päätettiin, porvariston hyödyn ideologia kuitenkin hävisi säätyläistön maailmankuvalle. Sen mukaan jokaisella velkojalla oli oikeus saada maksu lainalleen, sillä luottosuhde oli sopimus ja sopimukset tuli pitää.

1800-luvun jälkipuoliskolla vararikkoon alettiin suhtautua nuivemmin myös siksi, että siitä muodostui uudenlainen ongelma. Teollistuminen, talouspoliittinen liberalismi ja rahoituksen kehittyminen paransivat yritteliäisyyden ja luoton ottamisen mahdollisuuksia. Samalla se loi maaperää maksukyvyttömyyden lisääntymiselle. Erotuksena esiteolliselle ajalle tyypillisistä kuolinpesien konkursseista, velallisen elinaikanaan tekemiä konkursseja alettiinkin tavata kaupungeissa yhä useammin. Aikalaiset havainnoivatkin elävänsä suoranaisessa konkurssien aikakaudessa. Vararikot myös levisivät uusiin kaupunkiyhteiskunnan kerroksiin, porvariston lisäksi esimerkiksi työmiehiin ja naisiinkin. Maksukyvyttömyys ei siis enää liittynyt vain elinkeinoihin, joissa elettiin jatkuvasti ulkopuolisten riskien armoilla. Sanomalehdistössä moralisoivat äänenpainot lisääntyivät. Kirjoitettiin, kuinka konkurssin tekemällä ylettiin oikein todellisten afäärimiesten arvoon ja kuinka siitä oli tullut suoranainen muoti-ilmiö.

Vaikka yhteiskunnallisella ja lainsäädännön tasolla suhtautuminen vararikkoon kiristyi, myös vuosisadan lopun yhteiskunnassa konkurssivelallisille löytyi useimmiten jonkinlainen toimeentulo. Sitä edistivät aikakauden matala verotus ja elinkeinotoimen aloittamisen vähäiset byrokraattiset esteet varsinkin sen jälkeen, kun elinkeinot vapautettiin kaikkien vapaasti harjoitettavaksi. Edelleen teollistuminen ja yhteiskunnallinen modernisoituminen synnyttivät joukon uusia toimialoja, joista riitti palkkatyötä myös vararikkoisille.

Väitöskirjani korostaa tarvetta ulottaa tutkimuksellinen mielenkiinto ilmeisimmän ulkopuolelle. Konkurssia koskevissa tutkimuksissa ilmeisin on tähän mennessä tarkoittanut lähinnä lainsäädännön tarkastelua. Huomion kohdistaminen eläneisiin ja hengittäneisiin vararikkoisiin on sen sijaan ollut harvinaisempaa. Kuitenkin vain heidän kauttaan päästään käsiksi siihen, miten konkurssi todella vaikutti toimeentuloon ja elämänkulkuun, ja vain se paljastaa, miten yhteiskunta lopulta otti vastaan konkurssintekijän.

Mikrotason tarkastelu mahdollistaa ilmiöiden vaikutusten ja vaikutussuhteiden havainnoinnin. Silti kokonaisvaltaisen ymmärryksen luomiseksi on välttämätön kohdistaa huomio myös rakenteellisiin pitkän aikavälin muutoksiin, jotta vararikkoa voidaan hahmottaa yhteiskunnallisena ja taloudellisena ilmiönä.

Vanha klisee kuvastaa myös menneisyyden vararikkojen tutkimuksen perustetta: jos haluamme ymmärtää nykyisyyttä, on vastauksia haettava myös menneisyydestä. Historia ei suoraan opeta meille mitään, mutta tutkimus 1800-luvun suomalaisesta vararikkoilmiöstä auttaa ymmärtämään myös nykyistä suhdettamme taloudelliseen epäonneen. Väitöstutkimukseni osoittaa ensinnäkin sen, että vararikkoon suhtautuminen ja siten sen seuraukset ovat aina ajassa muuttuvaisia, eivät kiveen hakattuja. Tutkimukseni korostaa myös sitä, että maksukyvyttömyyden määrittelyssä keskeisellä sijalla on aina yhteiskunnallinen valta. Lisäksi väitöskirjani kyseenalaistaa näkemyksen siitä, että vararikko on aina ollut huonosti siedetty ilmiö suomalaisessa yhteiskunnassa. Maksukyvyttömyyden historiaa tutkimalla vararikoilla onkin mahdollisuus näyttäytyä uudessa valossa. Tämä auttaa arvioimaan kriittisesti maksukyvyttömyyteen liitettyjen yksityisten ja kollektiivisten käsitysten lähtökohtia.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *