2018/1
Ortodoksien 1900-luvun historiaa Suomessa

Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ulkosuhteet arkkipiispa Paavalin luotsaamina 1960-luvulla

Pappismunkki Paavali (Yrjö Olmari 1914-1988) valittiin Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan apulaispiispaksi 1955, ja arkkipiispaksi Hermanin (Aav) jälkeen 1960. Paavali oli erityisen tunnettu liturgisesta uudistuksestaan, johon liittyi eräänlainen paluu bysanttilaiseen perinteeseen, tai ainakin mielikuviin siitä, minkälaisia kirkkomusiikkiin tai ikonitaiteeseen liittyviä aineksia kirkon vanha perinne voisi tarjota Suomen ortodoksiselle kirkolle.

Tämän artikkelin tehtävä on keskittyä Paavalin yleisiin linjauksiin, jotka olivat hänen lähtökohtinaan kirkkosuhteiden hoidossa. Mikä oli Paavalin käsitys kirkon ulkosuhteiden hoidosta yleensä? Minkä verran hän toteutti Ekumeenisen patriarkaatin linjaa? Missä taas Venäjän kirkon toiveet ja siihen liittyvä poliittinen vaikutus tulivat esiin?

Kyseessä ei ole Paavalin ulkosuhteiden tarkka kuvaus, vaan avaus, johon tulevat tutkijat voivat peilata tämän hetken käsitykseen Paavalista ja hänen johtajakaudestaan 1960-luvulla. Rajaus 1960-lukuun perustuu siihen, että käytännössä Paavali oli ainoa ulkosuhteita hoitava henkilö pienessä ortodoksisessa paikalliskirkossa vuoteen 1969 saakka. Sen jälkeen piispa Johannes (Wilho Rinne 1923-2010) alkoi ohjailla kirkon ulkosuhteita, vaikka virallisesti ulkosuhteet eivät kuuluneetkaan hiippakuntapiispalle.

Suomen ortodoksisen autonomisen arkkipiispakunnan ulkosuhteiden hoidon tuli olla linjassa kanonisen äitikirkon eli Ekumeenisen patriarkaatin kanssa. Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta oli kuitenkin vain autonominen osa Ekumeenista patriarkaattia. Suomen kirkon ulkosuhteet kuuluivat Konstantinopolin käskyvaltaan. Tämä oli myös 1923 annetun Tomoksen, ja sen rinnalla julkaistujen asiakirjojen selkeä viesti.[1] 1920- luvulta aina vuoteen 1950 yhteyttä Konstantinopolin ja Kuopion välillä voidaan kuvata varsin heikoksi.

Suomalaisen ortodoksisen kirkon päättäjät olivat tottuneet hoitamaan kirkon ulkosuhteita itsenäisesti Tomoksen antamisen jälkeen. Paavalilta puuttui selkeä linja siitä, mitkä asiat hän alisti Konstantinopolissa päätettäviksi. Konstantinopoli odotti, että Suomen arkkipiispa mm. kysyy lupaa ulkomaanmatkoihin, mikä tuli esille usein muiden asioiden yhteydessä. Usein ulkomaanmatkoista tiedotettiin ilmoitusluonteisesti. Paavalin intressissä oli pikemminkin neuvon kysyminen liturgisiin ja käytännöllisiin yksityiskohtiin.[2]

Arkkipiispana Paavali rakensi ortodoksiselle kirkolle uutta, myönteistä julkikuvaa 1960-luvulla. Kirkko sai aivan uutta näkyvyyttä Suomessa hänen aikanaan, ja hän loi yhteyksiä muihin ortodoksisiin kirkkoihin. Paavalin myöhempiin kirkkopoliittisiin ratkaisuihin vaikutti suuresti niin sanottu kanoninen kiista vuosina 1945-1957. Kanoniseksi kiistaksi kutsutaan tapahtumaketjua, jossa Moskovan patriarkaatti yritti liittää Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan takaisin yhteyteensä, josta se oli eronnut vuonna 1923 kirkon kansallistamispyrkimysten vaikutuksesta ja poliittisista syistä.[3]

Paavali vaikutti Suomen ortodoksisen kirkon linjaan ja ratkaisuihin jo kanonisen kriisin aikana (1945-1957), sillä hänellä oli vaikutusvaltainen asema kirkkokunnan pää-äänenkannattaja Aamun Koiton päätoimittajana vuosina 1945-1955.[4] Aiempi tuntemus Venäjän kirkon toiminnasta ilmiselvästi vaikutti Paavalin ulkosuhteiden hoitoon,[5] vaikka hän yritti lähteä liikkeelle avoimin mielin. Paavalin, niin kuin muidenkin kirkkokunnan vastuunkantajien näkemys oli, että ystävyys oli avainkysymys, kun asioitiin Moskovan kirkon kanssa. Myönteiset Moskova-yhteydet siivittivät Paavalin ratkaisuja 1960-luvulla.

Arkkipiispa Paavali. Kuva: Matti Kallio.

Arkkipiispa Paavalin johtajuuskautta on tutkittu vasta vähän. Paavalin persoona on kiinnostanut lähinnä toimittajia ja arkkipiispan lähipiiriin kuuluneita henkilöitä, jotka ovat julkaisseet useita muistelmateoksia Paavalin toiminnasta ja henkilöstä. Paavalin toiminnasta on julkaistu joukko teologisia artikkeleita, joista painetuista artikkeleista merkittävin tähän mennessä on Jyrki Loiman artikkeli arkkipiispa Paavalista teoksessa ”Esipaimen siunaa” (1999).

Artikkelin aihetta käsitellään metodologisesti historialliskriittisesti. Artikkelin lähdeaineisto perustuu arkkipiispa Paavalin henkilöarkiston (KA), Suomen ortodoksisen kirkollishallituksen arkiston ja arkkipiispan kanslian arkiston asiakirjoihin (APHA, SOAKA).

Apulaispiispa Paavali solmii suhteita

Paavali valinta apulaispiispaksi 1955 osui mielenkiintoiseen saumaan, sillä sama kirkolliskokous otti linjakseen ryhtyä luomaan hyviä suhteita Moskovan patriarkaattiin pitkän kirkkokiistan päätteeksi. Käytännössä Paavali valittiin Venäjä-suhteiden hoitajaksi. Arkkipiispa Herman oli kanonisen kiistan aikana tullut yhä Venäjä-kriittisemmäksi, mutta ei vastustanut ystävyyspolitiikkaa. Hermanin oli helppo valtuuttaa Paavali hoitamaan käytännön suhdetoimintaa, olihan hän apulaispiispana muutenkin arkkipiispan käskyvallan alainen.

Toukokuussa 1957 metropoliitta Nikolai (Jaruševitš) välitti henkilökohtaisesti Moskovan patriarkaatin päätöksen Kuopioon. Moskovan pyhä synodi oli päättänyt palauttaa rukousyhteyden Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja palauttaa kirkkojen välille ystävälliset suhteet, jotka olivat olleet venäläisten näkemysten mukaan käytännössä poikki vuodesta 1945 lähtien. Juuri rukousyhteyden palautusta suomalaiset olivat odottaneet, joten ystävyyden vakuuttelu lähti rivakasti käyntiin. Merkittävimpänä osoituksena ystävyyden ja yhteistyön halusta Suomesta lähetettiin valtuuskunta Venäjän kirkon vieraaksi. Apulaispiispa Paavalin johtaman suomalaisen valtuuskunnan vierailu toteutettiin kesä-heinäkuun vaihteessa 1957.

Paavali johti Suomen kirkon valtuuskuntaa myös seuraavana vuonna, kun Moskovassa vietettiin patriarkaatin uudelleen perustamisen 40-vuotisjuhlia. Muita valtuuskunnan jäseniä olivat rovasti Aleksanteri Ryttyläinen, rovasti Mikael Ritamo ja ylidiakoni Leo Kasanko. Suomen ja Venäjän kirkkojen suhteiden nopeasta kehityksestä kertoo, että kutsuttujen joukossa oli ei-autokefaalinen Suomen kirkko.

Kaikissa puheenvuoroissa korostettiin ortodoksisten kirkkojen välisen yhteyden merkitystä. Tuloksena oli kuitenkin vain lyhyt ympäripyöreä julkilausuma, jossa iloittiin siitä, että kirkkojen välillä oli rukousyhteys[6]. Aiempiin ja myöhempiin yhteisiin julkilausumiin verrattuna sekin oli jonkinlainen saavutus.[7] Paavalin mukaan juuri vuonna 1958 saavutettiin täydellinen luottamus Suomen ja Venäjän kirkkojen välille, mihin hän tarpeen tullen vetosi asioidessaan Moskovan kanssa.[8]

Moskovan matkan aikana Paavali hoiti myös äitikirkkosuhteita tapaamalla Ekumeenisen patriarkaatin edustajat arkkipiispa Athenagoraan Lontoosta, ja Maltan metropoliitan Jaakobin. Jaakob oli tyytyväinen, että metropoliitta Nikolain vierailun aikana Suomen ja Venäjän kirkot olivat sopineet kanonisen kiistansa. Paavali kutsui arkkipiispa Athenagoraan Suomeen marraskuussa vietettävään kirkkokunnan 40-vuotisjuhlaan. Myös metropoliitta Nikolai sai kutsun.[9]

Metropoliitta Jaakob kehotti suomalaisia hakemaan opiskelustipendejä Kirkkojen maailmanneuvostolta, johon Suomen kirkko kuului Ekumeenisen patriarkaatin kautta. Metropoliitan mukaan patriarkaatti voisi lisäksi myöntää 2-4 suomalaiselle teologian opiskelijalle opiskelustipendin Kreikassa. Paluumatkallaan Moskovasta suomalaisdelegaatio pysähtyi Leningradissa, jossa metropoliitta Jeleferi toivoi parhaiten menestyneitä pappisseminaarin suorittaneita opiskelemaan Leningradin hengelliseen akatemiaan. Jatko-opiskelumahdollisuuksia haettiinkin eri puolilta 1950-1960-luvuilla.[10] Opiskelemaan lähtijöitä ei vain tahtonut löytyä.

Arkkipiispa Herman oli luotsannut Suomen ortodoksista kirkkoa vuodesta 1925 lähtien. Virosta Sortavalaan piispaksi valittu pappismies valittiin kirkon arkkipiispaksi 1925. Hän oli mukana, kun kirkkokuntaa rakennettiin suomalaiseksi 1920-1930 -luvulla. Hän koki myös vaikean siirtolaisuuden, kun kirkkokunnan väestö oli sijoitettava menetetystä Karjalasta Sisä-Suomeen.

Pitkän päivätyön tehnyt Herman jäi eläkkeelle kesäkuun lopussa 1960. Hermanin työn ainoa varteenotettava jatkaja oli apulaispiispa Paavali, joka samana vuonna valittiin uudeksi arkkipiispaksi. Helsingin piispa Aleksanteri (Karpin) kieltäytyi ehdokkuudesta vedoten korkeaan ikäänsä ja terveyteensä. Konstantinopolin pyhä synodi vahvisti valinnan.[11] Herman kuoli 14.1.1961.

Arkkipiispa Hermanin yhteys Ekumeeniseen patriarkaattiin alkoi vilkastua vuodesta 1949 lähtien, kun patriarkaksi valittiin Athenagoras. Yhteydenpito Venäjän kirkon kanssa taas vilkastui vuoden 1957 sovinnon jälkeen. Muihin kirkkoihin yhteyttä pidettiin lähinnä joulu- ja pääsiäistervehdysten kautta. Vuoden 1961 aikana Paavali lähetti kaikille tietämilleen ortodoksisten kirkkojen johtajille tervehdyksen: ”Asettaessani työhuoneeni seinälle ortodoksisten veljeskirkkojen päämiesten valokuvia olisin hyvin iloinen, jos myös Teidän Pyhyytenne valokuva olisi siinä näkyvänä merkkinä kirkkojemme välisestä hengellisestä yhteydestä”.[12]

Mielenkiintoista on, että Englannin anglikaaninen kirkko huomioi arkkipiispan vaihdoksen. Canterburyn arkkipiispa Geoffrey Fisher lähetti osanottonsa Hermanin kuoleman johdosta ja onnitteli Paavalia tämän valinnasta arkkipiispaksi.[13] Vastauksessaan Paavali toivoi koko sydämestään, ”ettei enää kaukana olisi se aika, jolloin voisimme myös pyhässä eukaristiassa kokea kristittyjen täydellisintä rukouksen ja uskon yhteyttä Kristuksessa”.[14] Yhteys englantilaisiin johtui Suomen evankelisluterilaisen ja Englannin anglikaanisen kirkon välisestä tiiviistä yhteydestä arkkipiispa Aleksi Lehtosen aikana (1945-1951). Esillä oli ollut jopa luterilaisen ja anglikaanisen kirkon yhdistäminen. Paavali sovitti samaa ajatusta myös ortodoksisen ja anglikaanisen kirkon välille, mitä voidaan pitää radikaalina näkemyksenä. Neuvottelut kirkkojen välillä alkoivat vasta 1973.

Paavali ja Konstantinopolin äitikirkko

Erityisesti Paavali halusi syventää suhdettaan Ekumeeniseen patriarkaattiin. Niinpä hän jatkoi arkkipiispa Hermanin aloittamaa yhteyden vahvistamista. Kirjeenvaihdosta tuli kuukausittaista.[15] Paavali kyseli patriarkaatista neuvoja erilaisiin liturgisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin myös professori Basileios Anagnostopouloksen kautta.[16]

Liturgisten ja käytännöllisten yksityiskohtien kyseleminen viestii Paavalin epävarmuudesta. Toisaalta kysymysten tarkoituksena oli todennäköisesti vahvistaa yhteyttä kanoniseen äitikirkkoon. Konstantinopolin äitikirkossa noudatettujen käytäntöjen käyttöönotto Suomessa palveli omalaatuista yhtenäisyysajattelua, jota Suomessa oli harrastettu jo 1920-luvulta lähtien. Kyse oli pitkälti ulkonaisten merkkien omaksumisesta ja käyttöön otosta. Uutta oli se, että Paavali ei pyrkinyt vahvistamaan kirkon julkisuuskuvaa kohti suomalaiskansallista tyyliä, vaan haki kirkolleen jonkinlaista ”yleisortodoksista” ilmettä, mitä juuri Konstantinopolin katsottiin edustavan.

Myös omia paikallisia pyhiä haluttiin tuoda Konstantinopolin äitikirkon tietoisuuteen. Pyhien Karjalan Valistajien yhteisen juhlan jumalanpalvelustekstit käännettiin suomesta kreikaksi vuonna 1957. Juhlapäivällä oli vahva suomalaiskansallinen korostus, sillä 1300-1500 -lukujen Karjalan valistajista tehtiin näin entistä selvemmin Suomen kirkon omia pyhiä. Juhlalle oli haettu patriarkka Athenagoraan siunaus ja sitä vietettiin samaan aikaan luterilaisen kirkon pyhäinpäivän kanssa.[17]

Paavali ei pitänyt yhteyttä patriarkaattiin ainoastaan kirjeenvaihdon välityksellä, vaan hän myös vieraili patriarkaatissa. Matka alkoi 14.11.1961. Kyseessä oli uuden arkkipiispan tavanomainen tervehdyskäynti äitikirkkoon. Vierailulla oli kuitenkin erityisluonteensa, sillä ensimmäistä kertaa Suomen arkkipiispa vieraili Konstantinopolin äitikirkossa – 38 vuotta kanonisen yhteyden solmimisen jälkeen. Herman oli vihitty Konstantinopolissa apulaispiispaksi 1923, mutta hän ei vieraillut siellä arkkipiispana ollessaan. Se kertoo omalta osaltaan erittäin heikosta Konstantinopoli-yhteydestä. Paavalin mukaan kirkkoyhteys oli vahvistunut toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomen kirkko oli joutunut pois Karjalasta ja Moskovan painostuksen kohteeksi. Konstantinopoli oli antanut henkistä tukeaan Suomen kirkolle kanonisen suhteen säilyttämiseksi, jolloin yhteys oli tullut ”läheisemmäksi ja konkreettisemmaksi”.[18]

Matkaa oli valmisteltu palkitsemisin ja ulkoisin merkein. Kesäkuussa Athenagoras myönsi Paavalille oikeuden käyttää venäläisen perinteen mukaista timanttikoristeisella ristillä varustettua valkoista piispanpäähinettä (epanokalymafkionia) ja ristiä mitran päällä kirkon johtajan merkkinä. Vastaavasti Paavali myönsi Athenagoraalle pyhän Karitsan ritarikunnan suurristin.[19]

Kirjeenvaihto osoittaa, että Paavali hallitsi korukielenkäytön. Hän kirjoitti, että kirkkokunta tunsi liikutusta rakkaudesta ja huolenpidosta, jota kirkkokunnan johtaja patriarkka Athenagoras oli osoittanut. Paavalin mukaan palkitseminen oli lisännyt edelleen Suomen kirkon uskollisuutta äitikirkon perinteitä kohtaan.[20]

Matka Konstantinopoliin 1961 teki vaikutuksen Paavaliin. Hän halusi vahvistaa yhteyttä. Kyse ei ollut vain tavanomaisesta kohteliaisuudesta, vaan vierailulla oli myös käytännön hyötyjä. Äitikirkko tuntui olevan entistä kiinnostuneempi tytärkirkostaan, minkä Paavali koki myönteisenä vastaantulona pyrkimyksilleen.

Samaan aikaan Suomen ortodoksinen kirkko oli saanut hyvin ohjelma-aikaa Yleisradiossa. Yleensä kyse oli jumalanpalvelusten radioinnista, joista tuli lähes viikoittaisia. Paavali huolehti kirkon julkisuuskuvasta. Hänen mukaansa patriarkaattia esittelevä radio-ohjelma rakentaisi hyvää kuvaa Suomen ortodoksisesta kirkosta ja saattaisi rohkaista ihmisiä jopa liittymään kirkkoon.[21]

Patriarkka Athenagoraan vierailua Suomeen järjestetään vuosien ajan

Ensimmäisen Ekumeenisen patriarkaatin vierailun Suomeen teki Tyateiran metropoliitta Germanos ajanlaskukiistojen aikana 1925. Ekumeenisen patriarkaatin edustajien vierailut Suomeen alkoivat uudestaan 1950-luvun puolivälissä, ikään kuin vastavetona venäläisten piispojen vierailuille.

Koska Paavali halusi tiivistää suhteita, hän oli jo Konstantinopolissa käydessään toivonut patriarkaatin edustajaa seuraavan vuoden pappien päiville puhumaan ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon oppineuvotteluista.[22] Papiston päiville marraskuulle 1962 saatiin patriarkaatin Geneven edustustosta Meloan piispa Emilianos (Timiadis). Emilianos tuki ajatusta, että Ekumeenisen patriarkaatin piispaedustaja vierailisi Suomessa vuosittain.[23] Hän itse oli kiinnostunut tulemaan Suomeen jälleen keväällä 1965.

Huhtikuussa 1963 Paavali osallistui Athosvuoren 1000-vuotisjuhliin. Samalla matkalla hän kävi Ateenassa tapaamassa Kreikan arkkipiispa Krysostomosta. Arkkipiispa Paavali kirjoitti kirjeessään: ”Kreikan ja Suomen välillä on kanssakäyminen vilkastunut. Suomen ortodoksit tuntevat suurta kiinnostusta Hellaan kirkkoa ja sen elämää kohtaan”. Eräs sen ilmaus oli Joensuun ortodoksisen seurakunnan mieskuoron matka Kreikkaan kesäkuussa 1963.[24]

Paavali oli myös musiikkimies. Hän halusi johtaa välillä kuoroharjoituksia, kuten tässä Ilomantsissa 1970-luvulla otetussa kuvassa nähdään. Kuva: Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kokoelma.

Palattuaan Konstantinopolista Paavali alkoi toivoa vastavierailua. Ensimmäiset arviot Ekumeenisen patriarkka Athenagoraan vierailusta Suomeen esitettiin heti vuoden 1961 lopussa. Paavali mainitsi jopa presidentti Kekkoselle, että historiallinen patriarkaallinen vastavierailu toteutuisi vuonna 1963.[25] Seuraavana mahdollisena vierailun ajankohtana diplomaattina toiminut Olli Bergman piti kevättä 1964. Bergmanin mukaan matka Suomeen ei voisi toteutua ilman patriarkan käyntiä Venäjän kirkon vieraana Moskovassa, vaikka Suomen kirkon huomioimista voitiinkin perustella sillä, että se oli osa Konstantinopolin kirkkoa.[26]

Athenagoras vastasi Paavalin toiveisiin nopeuttaa neuvojen saamista lähettämällä Suomeen syyskuussa 1965 Halkin teologisen koulun johtajan metropoliitta Krysostomoksen (Konstantinidis). Patriarkan mukaan vierailun aikana käsiteltäisiin asioita, jotka Paavalia erityisesti kiinnostaisivat. Varsinaisesti Krysostomoksen vierailu toteutettiin Helsingin yliopiston rehtorin Erkki Kivisen kutsusta, sillä metropoliitta piti yliopistossa luentosarjan.[27]

Samaan aikaan maassa oli Venäjän ortodoksisen kirkon delegaatio, joka osallistui Suomen evankelisluterilaisen kirkon järjestämään teologiseen konferenssiin Järvenpäässä.[28] Suomen ortodoksisen kirkon toimintoihin paljon vaikuttaneen historioitsija Heikki Kirkisen näkemys oli, että luterilaiset järjestivät konferenssin tarkoituksella samanaikaisesti Krysostomoksen vierailun kanssa ja siten halusivat vaikuttaa Suomen ortodoksisen kirkon ulkosuhteista välittyvään yleiskuvaan.[29]

Arkkipiispa Paavali sai illalla 8.9.1967 sähkeen, jonka mukaan patriarkka Athenagoras tekisi vierailun ”Suomen pyhään kirkkoon” lokakuun 9.-12. päivinä. Patriarkan seurueeseen kuuluisi neljä metropoliittaa ja kuusi muuta henkeä.[30] Paavali kehotti papistoaan osallistumaan – mahdollisuuksien mukaan – patriarkan vierailun aikana toimitettaviin kiitosrukous- ja ehtoopalveluksiin Kuopiossa sekä ehtoopalvelukseen ja liturgiaan Helsingissä. Patriarkan kunniaksi järjestettäisiin myös kansalaispäivälliset.[31]

Pian Athenagoras kuitenkin ilmoitti, että hänen vierailunsa siirtyy kevääseen 1968.[32] Paavali oli edelleenkin toiveikas, sillä patriarkka aloitti vierailut eri kirkkoihin lokakuussa. Paavali lähetti Konstantinopoliin ohjelmaehdotuksen, josta ilmeni, että patriarkan vierailun toivottiin kestävän viisi päivää. Näin mahdollisimman moni ehtisi tavata hänet ja hän voisi osallistua myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen ekumeenisen neuvoston järjestämiin tapaamisiin. Patriarkan vierailu juhlistaisi niin ikään kirkkokunnan 50-vuotista taivalta.[33]

Turkin viranomaiset kuitenkin rajoittivat patriarkan vierailuja huomattavasti. Matka Belgradiin toteutui Suomen-vierailulle varattuna ajankohtana 11.10.1967. Samassa kuussa patriarkka vieraili kirkon johtajien luona myös Bukarestissa ja Sofiassa, sekä Vatikaanissa Roomassa. Marraskuussa toteutuivat vierailut Anglikaanisen kirkon vieraaksi Canterburyyn sekä Kirkkojen maailmanneuvoston pääpaikkaan Geneveen.[34]

Kevään 1968 edettyä jo maaliskuun puoliväliin Paavali pyysi jälleen patriarkkaa ”tulemaan rohkaisemaan ja ilahduttamaan Pohjolassa eläviä lapsiaan”. Paavalin mukaan paras ajankohta olisi toukokuun loppupuoli, jolloin patriarkka voisi jatkaa matkaansa Helsingistä Moskovaan viettämään Moskovan patriarkaatin uudelleenperustamisen 50-vuotisjuhlia. Toisaalta Paavali ehdotti marraskuuta 1968, jolloin juhlistettaisiin Suomen kirkon 50-vuotista taivalta. Tietoa vierailun ajankohdasta pyydettiin mahdollisimman pian. Athenagoras lupasi ottaa huomioon Paavalin ehdotukset ja ilmoittaa vierailustaan riittävän ajoissa.[35]

Paavali lähetti Athenagoraalle tervehdyksensä kirkkokunnan 50-vuotisjuhlan lähestyessä marraskuussa 1968. Tavanomaiseen tapaansa hän korosti, kuinka tärkeää Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle oli sen kanoninen yhteys Konstantinopolin patriarkaattiin, sillä se oli mahdollistanut kehityksen kansalliseksi kirkkokunnaksi.[36] Athenagoraan patriarkaksi valinnan 20-vuotismerkkipäivän lähestyessä Paavali toivoi historiallisen vierailun lopulta toteutuvan.[37] Patriarkan matka Moskovaan ja Suomeen ei lopulta kuitenkaan koskaan toteutunut.

Ekumeenisen patriarkaatin edustuston perustaminen epäonnistuu

Paavalin suunnitelmat yhteyden vahvistamisesta Ekumeeniseen patriarkaattiin saavuttivat huipennuksensa suunnitelmassa perustaa patriarkaatin ”epävirallinen edustusto” Suomeen keväällä 1965. Hankkeen ensimmäisenä perusteluna oli, että yhteydenpitoa Suomen ja Konstantinopolin välillä oli vaikea hoitaa pelkästään kirjeitse. Tätäkin oleellisempana suunnitelma piti teologisen tietämyksen laajentamista, jota Paavalin arvomaailmassa edusti juuri Ekumeeninen patriarkaatti, kuten piispa Emilianoksen saama arvostus osoittaa.

Suunnitelmassa patriarkaatin edustustoa metokhion[38] hoitaisi kreikkalainen pappismunkki, mielellään arkkimandriitta, joka tekisi sisälähetystyötä sekä opettaisi kreikan kieltä ja teologisia aineita pappiskoulutuksessa. Esityksen mukaan metokhion jouduttaisi ortodoksisen teologikoulutuksen järjestämistä Helsingin yliopistoon ja kreikkalainen arkkimandriitta voisi toimia piispakandidaattina Suomen ortodoksisessa kirkossa, sillä esityksen mukaan ”vaatimukset piispaehdokkaalle ovat nykyisin erittäin korkeat”.[39]

Pian osoittautui, että metropoliitta Krysostomoksen esiin ottama ja kiirehtimä suunnitelma saada kreikkalainen opettaja ei saanutkaan kannatusta Konstantinopolissa, vaan kyse oli pikemminkin hänen omasta halustaan vaikuttaa suomalaisiin. Metropoliitan taka-ajatuksena oli vahvistaa Ekumeenisen patriarkaatin roolia Suomessa, mistä osoituksena oli hänen raporttinsa Suomen ortodoksisen kirkon tilasta. Krysostomoksen mukaan suurin osa Suomen ortodoksisen kirkon maallikoista ja papistosta oli Konstantinopoli-vastaisia. Monet olivat suuntautuneet kirkollisesti Venäjään. Professori Anagnostopoulos arvioi, että Ekumeenisen patriarkaatin oli oltava aktiivisempi, jotta Suomen kirkko ei luisuisi autokefaaliseen tilaan. Edustusto lähentäisi Suomea ja Konstantinopolia.[40]

Huono suunnittelu ja asioiden pyörittely kaatoi kuitenkin edustustosuunnitelman. Paavalin utopistista suunnitelmaa ei lähdetty viemään riittävän tarmokkaasti eteenpäin ja suunnitelma jauhautui lopulta byrokratian rattaisiin. Geneveen perustettiin kesäkuussa 1966 Ekumeenisen patriarkaatin edustusto, minkä yhtenä tarkoituksena oli vahvistaa Ekumeenisen patriarkaatin asemaa yleismaailmallisesti. Patriarkka Athenagoras oli ekumeenisesti suuntautunut, mistä häntä arvosteltiin välillä hyvinkin kipakasti.[41] Geneven valinta edustuston kotipaikaksi oli linjassa ekumeenisten pyrkimysten kanssa, sillä siellä toimi jo Kirkkojen Maailmanneuvoston päämaja.

Oppinut mies saatiin omista riveistä

1950-luvulta asti paljon esillä ollut hanke saada Suomen ortodoksiselle kirkolle suomalaisia oppineita teologeja alkoi toteutua vuonna 1966. Paavalin löytö oli teologian lisensiaatti Wilho Rinne, luterilainen pastori, joka jo opiskeluaikoinaan oli kiinnostunut ortodoksisen kirkon liturgisesta perinteestä. Hänet tultiin sittemmin tuntemaan arkkipiispa Johanneksena.

Johannes täytti Paavalin odotukset. Johanneksesta Paavali sai kreikkalaista perinnettä tuntevan piispakandidaatin. Paavali suositteli Johanneksen matkaa Konstantinopoliin jouluksi 1967. Johannes perehtyisi siellä patriarkaatin käytäntöihin, mikä tukisi hänen tutkimustyötään. Vastauksessaan Paavalille patriarkka Athenagoras kysyi hänen suositustaan Johanneksen vihkimiseksi Ekumeenisen istuimen arkkimandriitaksi eli korkea-arvoiseksi pappismunkiksi.

Johanneksen merkitys Suomen ja Konstantinopolin väliselle yhteydelle korostui. Paavali sai Johanneksen kautta vastauksia patriarkalle esitettyihin kysymyksiin. Akateemisesti oppinut Johannes oli Paavalille erittäin mieluinen tulokas kirkkoon ja Paavali oli altis muuttamaan käytäntöjä Johanneksen ideoimaan suuntaan. Johannes loi ensiluokkaiset suhteet Ekumeeniseen patriarkaattiin. Yhteys vahvistui edelleen hänen arkkipiispakautenaan 1987-2001.

Arkkimandriitta Johanneksen vaikutus alkoi näkyä pian Paavalin päätöksissä. Paavali suhtautui kielteisesti patriarkka Athenagoraan ehdotukseen panortodoksista kokousta valmistelevan komitean kokoontumisesta Iraklionissa Kreetalla vuoden 1968 alussa. Monet ortodoksiset kirkot olivat torjuneet kokouksen pitopaikkana Itävallan Wienin, joka olisi ollut puolueettomalla maaperällä.[42] Kyseessä ollut panortodoksinen kokous oli järjestyksessään jo neljäs ja se kokoontui lopulta Ekumeenisen patriarkaatin edustustossa Genevessä 8.-15.6.1968.[43]

Johanneksella oli Paavalin tuki piispaksi. Huhtikuussa 1969 kokoontunut Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ylimääräinen kirkolliskokous valitsi arkkimandriitta Johanneksen kirkkokunnan apulaispiispaksi nimikkeellä Lapin piispa. Leningradissa diplomaattina toiminut Olli Bergmanin mukaan myös Venäjän kirkko tuki Johanneksen valintaa 1969. Johannes nähtiin Paavalin aloittamien hyvien kirkollisten itäsuhteiden jatkajana. Leningradin metropoliitta kutsui Johanneksen pääsiäispalveluksiin Leningradiin. Bergman tulkitsi, että Venäjän kirkon lausunnot osoittivat Johanneksen sopivan piispaksi. Johanneksen valinta kohtasi myös kritiikkiä.[44]

Kirkon vaikutusmahdollisuudet kasvavat

Paavali halusi vahvistaa yhteyttä muihin kirkkoihin aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus. Usein hän korosti lopullista tavoitetta, ehtoollisyhteyttä. Paavali ei aristellut puhua yhteydestä myöskään Rooman kirkkoon.[45] Yhteys Rooman kirkon kanssa unionissa olleisiin, eli ”uniaatteihin” oli ongelmallisempi, mikä johtui todennäköisesti siitä, että Venäjän kirkossa Vatikaaniin suhtauduttiin hyvin kriittisesti.

Ekumeenisen patriarkaatin suuntaan Paavali halusi antaa vaikutelman, että kahden roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluvan uniaattipapin työskentely Suomessa oli ongelmallinen.[46] Toisaalta Suomeen lähetetty hollantilainen uniaattipappi Robert de Caluvé tuli tunnetuksi taitavana ikonimaalarina. Hän sai ohjaukseensa monia suomalaisia ikonimaalareita.

Patriarkaatti otti huomioon suomalaisten toiveet omasta edustuksesta erilaisissa kokoontumisissa. Kesällä 1968 järjestetyn neljännen panortodoksisen kokouksen päätösten mukaisesti Konstantinopolin pyhä synodi kutsui kaikista ortodoksisista kirkoista edustajan ja tälle yhden avustajan interortodoksiseen komissioon, joka valmisteli suurta ja pyhää synodia. Suomesta siihen nimitettiin arkkimandriitta Johannes ja pastori Niilo Karjomaa, jotka saivat samalla nimityksen myös vanhakatolisten ja anglikaanien kanssa käytävään dialogiin.[47]

Suomettuneet suhteet Venäjän kirkkoon

Moskovan kanssa käydyn pitkän kädenväännön jälkeen Suomen ortodoksinen kirkko oli siis pysynyt Konstantinopolin yhteydessä ja suhteet kirkkojen välillä olivat tästä huolimatta normalisoituneet vuonna 1957. Rukousyhteyden palauttamisesta alkanut Suomen ja Venäjän kirkkojen välillä vallinnut hiljainen rinnakkaiselo kuitenkin häiriintyi keväällä 1968, kun kävi ilmi, että kolme suomalaista pappismiestä (pastorit Arvi Karpov, Mstislav Mogilianski ja diakoni Mikael Kriisin) toimittivat liturgian yhdessä sanfranciscolaisen arkkipiispa Johnin (Maksimovits) kanssa Tukholmassa 1.10.1967.[48]

Ongelman muodosti se, että aatelistaustainen arkkipiispa John kuului Venäjältä lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikkivaltaa paenneisiin pakolaisiin, jotka avoimesti arvostelivat Neuvostoliittoa ja pitivät Moskovan patriarkaattia neuvostovallan käskyläisenä. Moskovan pyhä synodi oli julistanut Johnin jumalanpalveluskieltoon, koska tämä oli vuosikymmenten ajan arvostellut julkisesti Neuvostoliiton uskonnollisia oloja. Metropoliitta Nikodim ilmoitti arkkipiispa Paavalille paheksuntansa siitä, että suomalaiset papit olivat toimittaneet palveluksia skismaattiseksi julistetun arkkipiispa Johnin kanssa.[49]

Arkkipiispa Paavali toimittamassa litaniaa eli muistopalvelusta Kokonniemen kalmistossa Ilomantsissa 1980-luvulla. Kuva: Matti Kallio.

Suomalaisille palveleminen piispa Johnin kanssa ei ollut ongelma ennen asiasta noussutta kohua. Suojelupoliisin mukaan Helsingin emigrantit olivat odottaneet piispa Johnin vierailua Suomeen jo kesällä 1954, mutta vierailu oli lykkääntynyt.[50]

Lokakuun 20. päivänä 1967 ilmestyneen Aamun Koiton mukaan suurjuhla oli harvinaisen hyvin onnistunut, sillä se oli tuonut kansalliset ortodoksit yhteen kaikista Skandinavian maista: ”Juhlissa koettu välittömyys synnytti oikean kaikki ortodoksit yhdistävän perhetunnelman.[51]

Sen sijaan arkkipiispa Paavali saatuaan tiedon suomalaisten pappien osallistumisesta vaati selitystä tapahtuneesta 20.10.1967. Kaikki kolme myönsivät olleensa juhlassa pelkästään oman seurakuntansa valtuutuksella. Heitä ei rangaistu tapahtuneesta, ”sillä oli ilmeistä, että kysymyksessä oli nuorten kleerikkojen kokemattomuus”.[52]

Paavalin tässä yhteydessä tekemät viittaukset kanoniseen järjestyksenpitoon ja kanoniseen solidaarisuuteen kirkkojen välillä olivat varsin uutta hänen kielenkäytössään. Paavalin mukaan oli ensimmäinen kerta, kun Suomen ortodoksinen kirkko joutui konkreettisesti kanonisesta kiellosta johtuvaan hankalaan tilanteeseen. – Tosiasiassa Suomen ortodoksinen kirkko oli joutunut hankalaan tilanteeseen useaan otteeseen 1950-luvulla, kun Moskovan patriarkaatti julisti Suomen kirkon papit rukousyhteytensä ulkopuolelle.[53]

Arkkipiispan kielenkäyttö ja kanoneihin viittaaminen paljastavat selvästi, että taustalla vaikutti arkkimandriitta Johannes (Rinne). Paavali siteerasi ”eräästä aikamme kanonisen oikeuden tutkijaa”, jonka mukaan ”sääntöjen noudattamisessa ei ollut kyse ulkokohtaisista kanonisista säädöksistä vaan teologisesti perusteltavissa olevista suuren kokonaisuuden johdannaisista ja luonnollisista osista”.[54]

Vastakkaista suhtautumista edustaneiden arkkipiispa Paavalin ja Aamun Koiton toimituskunnan välit kiristyivät entisestään, kun lehti julkaisi pääsiäisnumerossaan vuonna 1968 Paavalin nuhtelukirjeet kokonaisuudessaan. Toimitus kommentoi porua toteamalla, että lehdellä ei ollut tarkoitus pahoittaa kenenkään mieltä, vaan se julkaisi uutisia, jotka kiinnostivat lukijoita: ”Venäjän kirkko näköjään pitää tärkeänä tapauksia kiellon alaisista piispoista, mutta Suomen ortodokseille se oli varmasti vähemmän tärkeää”. Tärkeämpää lehden mukaan oli se, että eri kansallisuuksiin kuuluvat ortodoksit kokoontuivat Tukholmaan yhteiseen lämminhenkiseen juhlaan.[55] Toimitus totesi, että venäläisten kirkonmiesten lienee vaikea ymmärtää suomalaista lehdistönvapautta ja toivoi, että vastaisuudessa Moskovasta puututtaisiin mahdollisimman vähän Suomen asioihin.[56]

Arkkipiispa Paavali piti Aamun Koiton asiassa ottamaa kantaa sävyltään epäystävällisenä ja kirkkosuhteita loukkaavana. ”Onko lehden tarkoituksena provosoida kirkkokuntamme jäsenissä vihamielisyyttä Venäjän kirkkoa kohtaan?”, hän kysyi. Paavalin mukaan ”diplomaattitasolta” oli ilmoitettu, ettei Aamun Koitossa esitetyn kaltaista kielenkäyttöä ollut esiintynyt poliittisessa lehdistössäkään enää vuosikymmeniin. Todennäköisesti tuo diplomaattitaso oli suurlähettiläs Olli Bergman. Arkkipiispa näpäytti lehteä toteamalla, että päätoimittaja Erkki Piiroisen ”henkilökohtaista tunnepurkausta” ei voinut perustella enää nuoren papin tietämättömyydellä ja kokemattomuudella.[57] Tukholman kiistassa kyse oli ennen kaikkea neuvostomyötäisen ystävyyspolitiikan noudattamisesta Kekkosen Suomessa.

Metropoliitta Nikodim vaatii näkyvyyttä

Tukholman tapaus osoitti, että Moskovan patriarkaatin vaatimuksille ja toimille oli helposti saatavissa tukea arkkipiispa Paavalilta. Venäjän kirkon prelaateista juuri Nikodim käytti näkyvimmin hyväkseen hyviä poliittisia suhteita Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Lisää oli pian tulossa. Vuoden 1968 syyskuussa metropoliitta Nikodim osallistui Venäjän kirkon edustajana Helsingin seurakunnan järjestämiin Uspenskin katedraalin 100-vuotisjuhliin. Paikalla oli valtiojohtoa presidentti ja rouva Kekkosesta lähtien.[58]

Nikodim paheksui sitä, ettei hänelle annettu tervehdyspuheenvuoroa missään juhlien aikana järjestetyssä tilaisuudessa. Suurlähettiläs Olli Bergmanin mukaan metropoliitta piti tapausta yrityksenä nolata suurvallan edustaja, mistä tämä oli kertonut Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovaleville. ”Yöllisissä keskusteluissa” Bergman oli pahoitellut asiaa Nikodimille, mutta sanonut myös, että piispat Paavali ja Aleksanteri olivat syyttömiä ”munaukseen”, sillä he itsekin olivat vain kutsuvieraina Helsingin seurakunnan järjestämissä tilaisuuksissa.[59]

Erimielisyys ratkaistiin sillä, että Nikodimin puhe julkaistiin juhlia käsittelevän laajan raportin yhteydessä Aamun Koitossa. Bergmania asia kiusasi siinä määrin, että hän palasi asiaan vielä 31.10. suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin vuosikokouksessa, jossa hän korosti Kovaleville, että kyse ei ollut ”diskriminatiopyrkimyksistä”, vaan ”organisaatiovirheestä”.[60]

Aamun Koiton julkaisema metropoliitta Nikodimin kotikutoinen tervehdys noudatteli tarkoin poliittista kaavaa. Nikodimin mukaan Suomen ja Venäjän kansojen välillä oli ollut ”tiettyä jännitystä” aina vuoteen 1917, jolloin Venäjän hallitus tunnusti Suomen riippumattomuuden ja aloitti suhteiden normalisoinnin. Rauhaa rakastavien naapurikansojen tavoin Venäjän ja Suomen ortodoksisten kirkkojen hyvät suhteet perustuivat YYA-sopimukseen, joten vuotta 1948 oli pidettävä käänteentekevänä. Kirkkosuhteet tulivat valtioiden ja kansojen välisten veljellisten suhteiden vanavedessä ja noudattivat Paasikiven ja Kekkosen linjaa. Hän sivuutti täysin sen tosiasian, että kirkkojen väliset suhteet olivat kanonisen kiistan vuosina 1945-1957 olleet täysin poikki, koska Moskovan patriarkaatti oli julistanut Suomen kirkon rukousyhteytensä ulkopuolelle ja koska suomalaiset olivat kokeneet Moskovan poliittisluonteisen painostuksen epäoikeudenmukaisena.[61]

Metropoliitta Nikodimin kielenkäyttö ei ollut poikkeuksellista, sillä venäläisten kirkonjohtajien tavoitteena oli osoittaa kaikin mahdollisin keinoin luottamusta neuvostohallinnolle, jotta kirkon toimintamahdollisuudet säilyisivät. Pääsihteeri Nikita Hruštšovin kaudella vuonna 1959 aloitettiin uusi brutaali uskonnonvastainen kampanja 21. puoluekokouksen päätösten mukaisesti. Sodan jälkeen jo hieman elpynyt kirkko joutui uusien lakkautusten kohteeksi. Hruštšovin valtakauden loputtua vuonna 1964 oli suljettu jo noin 12 000 kirkkoa, luostareita suljettiin ja muun muassa teologista koulutusta vähennettiin rankasti. Valtiollinen kirkkoasiainneuvosto päätti tärkeimmistä kirkon asioista. Ulkomailla metropoliitta Nikodim kuitenkin vakuutteli, että kirkko toimi täysin vapaasti, eikä sitä sorrettu lainkaan.[62]

Virallinen kirkko Venäjällä otti linjakseen myötäillä neuvostohallintoa, joten se ummisti silmänsä itseensä kohdistuneelta sorrolta. Venäjän ortodoksinen kirkko tuomitsi kirkon toisinajattelijat, joista 1960-luvulla huomattavimpia olivat Gleb Jakunin ja Nikolai Ešliman, jotka puolestaan tuomitsivat valtiovallan hyökkäykset kirkkoa vastaan ja arvostelivat patriarkka Aleksein myöntyvyyspolitiikkaa.[63]

Lopuksi

Kanoninen kirkkokiista Moskovan kanssa 1945-1957 oli ollut kirkollinen ”kujanjuoksu”. Se pakotti Suomen ortodoksisen kirkon ottamaan kantaa siihen, miten kirkon ulkosuhteet jatkossa hoidettaisiin Neuvostoliiton poliittiset tarpeet hiljaisesti huomioiden.

Arkkipiispaksi tulonsa (1960) jälkeen Paavali vahvisti yhteyttä Konstantinopoliin. Kokemattomuus ja tietämättömyys äitikirkon Konstantinopolin käytännöistä kuitenkin ajan mittaan heikensivät yhteyttä Suomen ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä. Suhteiden ylläpitämistä Moskovan kirkkoon taas leimasi ennakoimattomuus, sillä venäläiset toimivat vain omista eduistaan käsin. Venäläiset vakuuttelivat ystävyyttään metropoliitta Nikodimin innokkuudella, mutta samalla puuttuivat näkemiinsä epäkohtiin.  Suomalaiset joutuivat jatkuvasti altavastaajiksi. Moskovan painostus onnistui, koska sille oli vahva poliittinen tilaus ja jopa tunnustus. Kirkon ulkosuhteiden hoitamisessa 1960-luvulla korostuu tietynlainen kokemattomuus. Yleiseen poliittiseen kielenkäyttöön kuului, ettei Neuvostoliittoa arvosteltaisi. Paavali vaikuttaa olleen arkipäivän ratkaisuissa välillä varsin yksin, ennen kuin arkkimandriitta Johannes astui kuvioon kanoniseen lakiin vetoavilla näkemyksillään. Paavalilla oli korkeat odotukset sekä patriarkan vierailusta että Ekumeenisen patriarkaatin edustuston perustamisesta Suomeen. Haaveet eivät kuitenkaan toteutuneet.

Kirjoittaja on teologian tohtori, joka väitteli kirkkopoliittisesta kädenväännöstä Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välillä 1945-1957. Tutkimus ilmestyi vuonna 2007.

Lähteet

Painamattomat lähteet

Arkkipiispa Paavalin arkisto, Kansallisarkisto (KA), Helsinki.

Asiakirjat, Kirjeet

Suojelupoliisin arkisto (SPA), Helsinki

Asiamapit (amp.): Kreikkalaiskatolinen kirkkokunta (VIII A 2).

Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan arkisto (SOAKA), Kuopio

kirkollishallituksen arkisto (SOKHA)

Kirjeistö (F)

Arkkipiispa Paavalin henkilöarkisto (APHA, SOKHA), Kuopio

Ka 2 Stipendit, pappisseminaari, virkamatkat, ritarikunnat, ort. upseerien ja aliupseerien hengelliset päivä Kuopiossa 1961-1969.

Ka 3 Tervehdykset, ulkomaankirjeenvaihto ja kirjeenvaihto patriarkkojen kanssa 1960-1967.

Ka 5 Ekumeeninen patriarkka ja yleinen kirjeenvaihto 1961-1969.

Ka 7 Pappisseminaari ja kirjeenvaihto 1962-1978.

Ka 8 Ortodoksinen papisto, radio, PSHV, ONL, OOL, OPL, valitusjärjestöjen neuvottelukunta, sotilassielunhoito ja ulkomainen kirjeenvaihto 1961-1971.

Ka 13 Esitelmiä, kertomuksia, suomennoksia, luentoja ja matkaraportteja 1960-1984.

Valamon luostarin arkisto (VLA), Heinävesi

          Kirjeenvaihto: Ea: 158/12/1946

Heikki Kirkisen henkilöarkisto (HKA), Joensuun maakunta-arkisto (JoMA)

Ortodoksiyhteisöltä saapuneet kirjeet       5:1:1

Erkki Piiroisen henkilöarkisto (EPA), Joensuun maakunta-arkisto (JoMA)

Kirjeenvaihto

Painetut lähteet

Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. 1980.

Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta. Kokoelma voimassaolevia säännöksiä Suomen ortodoksisesta arkkipiispakunnasta. Toim. Nikolai Valmo. 1935.

Lehdet

Aamun Koitto (AK)

Helsingin Sanomat (HS)

Kotimaa

Ortodox Kyrkotidning 1967

Religion in Communist Lands

Suomen Sosialidemokraatti

Kirjallisuus

Bujevski, A., Otvet na etatju ”Obozrevatelja” iz ”Aamun Koitto” – ŽMP 1/1955. Moskva 1955.

Immonen, Lauri, ”Stikiroita” kirkolliskokouksesta. – Aamun Koitto 27/1970, 417-418. 1970.

Loima, Jyrki, Esipaimen siunaa. Suomen ortodoksiset piispat 1892-1988. 1999.

Merras, Olavi, Pyhittäjäisien perintö. Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta 1885-1985. 1985.

Nikodim, metropoliitta, Metropoliitta Nikodimin terveydys. – AK 28/1968, 308-310. 1968.

Paavali, arkkipiispa, Aamun Koitteessa. – Aamun Koitto 21/1945. Kuopio. 1945; Ortodoksisen diasporan ratkaisumalleja. – Isä Kristuksessa. Arkkipiispa Paavalin juhlakirja 28.8.1979. Kuopio 1979

Pajunen, Mika,  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhde Englannin kirkkoon Aleksi Lehtosen arkkipiispakaudella 1945−1951 − Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 93/2003 (2004), 107-128.

Pospielovsky, Dimitri, Metropolitan Nikodim Remembered. – Religion in Communist Lands. Vol 6, no 4, Winter 1978. Centre for the Study of Religion and Communism. Keston College, Kent; The Orthodox Church in the History of Russia. – St. Vladimir´s Seminary Press. Crestwood, NY 1978.

The Orthodox Church in the History of Russia. St. Vladimir´s Semninary Press. New York 1998.

Purmonen, Veikko, Arkkipiispa Hermanin elämä. Helsinki 1986.

Riikonen, Juha, Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945-1957.  Diss. Joensuu 2007.

Setälä, UVJ., Kansallisen ortodoksisen kirkkokunnan perustamiskysymys Suomen politiikassa 1917- 1923. Diss. 1966.

Turhanen, Viktor, Halkin teologinen korkeakoulu. – Aamun Koitto 3/1960.

 

Print Friendly, PDF & Email


  1. Tomos on asiakirja, joka määrittelee Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan kanonisen eli kirkkohallinnollisen aseman suhteessa Konstantinopolin äitikirkkoon. SOA 1935. [Takaisin]
  2. Ks. mm.: Paavali Athenagoraalle 9.10.1961, ka 5, APHA, SOKHA. [Takaisin]
  3. Ortodoksinen kirkkoperhe koostuu autokefaalisista eli ulkoisesti itsenäisistä kirkoista. Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta on kuulunut autonomisena osana Konstantinopolin patriarkaattiin vuodesta 1923, ja sitä ennen Moskovan patriarkaattiin hiippakuntana vuodesta 1892. Konstantinopolin patriarkaatti on kanonisesti eli kirkko-oikeudellisesti ja historiallisesti ortodoksisen maailman arvostetuin piispanistuin. Konstantinopolin patriarkaattia kutsutaan myös Ekumeeniseksi patriarkaatiksi, sillä se oli koko kristikunnan keskuskirkko vanhan Rooman kukistumisen jälkeen vuodesta 476. Konstantinopoli oli Uuden Rooman ja koko asutun maailman (oikumene) merkittävän kaupunki 330-luvulta lähtien. OKKS 1980, 189-191. Edellä kerrottu on Ekumeenisen istuimen kanta. Moskovassa Suomen ortodoksista kirkko pidettiin ilman muuta Moskovan kirkon tytärkirkkona, jonka hallinnollisiin päätöksiin piti olla Moskovan patriarkaatin hyväksyntä. Ajatus kirkon kanonisesta asemasta politisoitui jo 1920-luvulla: kansallismieliset suomalaiset ortodoksit eivät voineet hyväksyä, että kirkon korkein hallinto sijaitsisi Moskovassa. Setälä 1966, 156-158; Bujevski 1955. [Takaisin]
  4. Merras 1985, 115-118. [Takaisin]
  5. Vielä syksyllä 1945 Paavali piti oikeana Venäjän kirkon näkemystä, että Konstantinopolin eli Ekumeenisen patriarkaatin toimivalta Suomen kirkkoon oli vain väliaikaista (Paavali 1945, 325). Taustalla oli mukautuminen Suomen ulkopoliittisiin ratkaisuihin, jotka tukivat kirkkojen yhdistymistä vuosien ajan. Vähitellen pappismunkki Paavali alkoi tukea niitä, jotka esittivät perusteltuja epäilyjä liitosta kohtaa. Koska Suomen kirkon tapauksesta ei sopinut kirjoittaa, hän julkaisi Aamun Koitossa uutisia niistä kirkoista, jotka olivat samanlaisten päätösten edessä. AK 7-8/1947; AK 9/1947; AK 13-14/1947. Uutisista kävi ilmi, ettei Moskovan patriarkaatin voittokulku maailmalla ollutkaan niin selvää kuin oli uskoteltu. [Takaisin]
  6. Rukousyhteys kirkkojen välillä tarkoittaa sitä, että toisen ortodoksisen kirkon johtajaa voidaan muistella pyhässä eukaristiassa. Termit ”rukousyhteys” ja ”ehtoollisyhteys” menevät helposti sekaisin, sillä yhteyden puuttumisella tarkoitetaan usein erityisesti ehtoollisyhteyden puuttumista. Jos yhteyttä ei ole, niin ehtoolliseen osallistuminen toisessa sisarkirkossa ei ole mahdollista. Rukous- tai ehtoollisyhteyden rikkoutuminen ymmärretään vakavana särönä kirkkojen välisissä suhteissa. [Takaisin]
  7. Paavalin selonteko Moskovan patriarkaatin 40-vuotisjuhliin osallistumisesta 11.6.1958, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  8. Paavali patriarkka Pimenille 15.11.1974, II Ba:3, EPA, JoMA. [Takaisin]
  9. Paavalin selonteko Moskovan patriarkaatin 40-vuotisjuhliin osallistumisesta 11.6.1958, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  10. Paavalin selonteko Moskovan patriarkaatin 40-vuotisjuhliin osallistumisesta 11.6.1958, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  11. Athenagoras Paavalille 12.10.1960, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  12. Tervehdyskirjeitä, ko 3, APHA. SOAKA. [Takaisin]
  13. Arkkipiispa Geoffrey Fisher Paavalille 31.1.1961, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  14. Paavali Canterburyn arkkipiispalle, päiväämätön, ko 3, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  15. Paavalin kiitoskirje Athenagoraalle 4.11.1961, ka 5, APHA, SOKHA. [Takaisin]
  16. Paavali Anagnostopoulokselle 16.1.1962, ka 5, APHA, SOKHA. [Takaisin]
  17. Paavali Erikssonille 7.10.1961, ka 5, APHA, SOAKA.; Fotios Eriksson arkkipiispa Hermanille 24.9.1957, ko 3, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  18. Paavali: Ekumeenisen patriarkaatin vieraana, päiväämätön, ka 13, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  19. Paavali Athenagoraalle 3.11.1961, ka 5, APHA, SOKHA. [Takaisin]
  20. Paavali Athenagoraalle 7.8.1961, ka 5, APHA, SOKHA. [Takaisin]
  21. Paavali Athenagoraalle 28.2.1962, ka 5, APHA, SOKHA. [Takaisin]
  22. Paavali Athenagoraalle 22.6.1962, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  23. Emilianos Paavalille 10.12.1962, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  24. Paavali Krysostomokselle 12.4.1963, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  25. Paavali Urho Kekkoselle 7.7.1962, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  26. Bergman Paavalille 13.2.1964, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  27. Athenagoras Paavalille 12.8.1965, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  28. Paavali Krysostomokselle elokuussa 1965, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  29. Kirkinen Paavalille 4.10.1965, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  30. Athenagoraan sähkösanoma Paavalille 8.9.1967, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  31. Kirkollishallituksen kiertokirje kirkkokunnan papistolle 19.9.1967, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  32. Athenagoras Paavalille 20.9.1967, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  33. Paavali Athenagoraalle 25.9.1967; Paavali toimittaja Bilalille 5.3.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  34. Athenagoras Paavalille 22.12.1967, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  35. Paavali Athenagoraalle 15.3.1968 ja Athenagoras Paavalille 1.4.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  36. Paavali Athenagoraalle 4.11.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  37. Paavali Athenagoraalle 4.3.1969, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  38. Metokhion (kr. μετόχιον) tarkoitti alun perin pientä luostariyhteisöä, joka hallinnollisesti kuului jonkin suuremman luostarin yhteyteen jonkin matkan päässä siitä, ja jossa asui 1-2 munkkia vakituisesti. Metakhion saattoi olla myös eräänlainen kaupunkiedustusto, joka palveli pääluostarinsa toimintaa ulkomaailmaan. [Takaisin]
  39. ”Kysymys ekumeenisen patriarkaatin metakhionista Suomessa”, päiväämätön, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  40. Anagnostopoulos Kirkiselle 14.3.1966, 5:1:1, HKA, JoMA. Anagnostopouloksen mukaan autokefalia ei ollut Suomen kirkolle ajankohtainen. [Takaisin]
  41. Anagnostopuolos Kirkiselle, päiväämätön, HKA, JoMA. [Takaisin]
  42. Athenagoras Paavalille 16.2.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  43. Athenagoras Paavalille 12.9.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  44. Olli Bergman Paavalille 28.2.1969, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  45. Paavali piispa Rudolf Raberille 10.9.1964, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  46. Hollenbach Paavalille 22.11.1965, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  47. Paavali Athenagoraalle 4.3.1969, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  48. AK 27/1967, 215; AK 29/1967, 228. [Takaisin]
  49. Metropoliitta Nikodim arkkipiispa Paavalille 19.3.1968, ka 8, APHA, SOAKA. Kirje julkaistu AK 9-10/1968, 100. [Takaisin]
  50. Etsivä Arne Tamelanderin ilmoitus 30.8.1954, amp. VIII A 2, SPA. [Takaisin]
  51. AK 27/1967, 215; AK 29/1967, 228. [Takaisin]
  52. Paavali Nikodimille, päiväämätön, julkaistu AK 9-10/1068, 100. [Takaisin]
  53. Rukousyhteys ymmärrettiin katkenneeksi sekä metropoliitta Grigorin että Valamon luostarin johtajan näkemykysissä. Ks esim. Igumeni Haritonin muistio 1.2.1946: Kratkaja istoria…”. Ea: 158/12/1946. VLA. [Takaisin]
  54. Paavali ortodoksiselle kirkollishallitukselle 22.4.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  55. AK 9-10/1968, 100. [Takaisin]
  56. AK 9-10/1968, 100. [Takaisin]
  57. Paavali ortodoksiselle kirkollishallitukselle 22.4.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  58. Bergman Paavalille 10.11.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  59. Bergman Paavalille 10.11.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  60. Bergman Paavalille 10.11.1968, ka 5, APHA, SOAKA. [Takaisin]
  61. Nikodim 1968, 308-310. [Takaisin]
  62. Pospielovsky 1998, 313-329, 337-338. [Takaisin]
  63. Pospielovsky 1998, 313-329, 337-338. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *