ANDERS BLOM: ”TALOUDELLISET ETURYHMÄT POLITIIKAN SISÄPIIRISSÄ. TUTKIMUS LIIKE-ELÄMÄN POLIITTISESTA VAIKUTTAMISESTA KOLMIKANTAISESSA SUOMESSA 1968–2011.” LECTIO PRAECURSORIA 6.4.2018.

VTM Anders Blomin väitöskirja ”Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä. Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968—2011” tarkastettiin Turun yliopistossa perjantaina 6.4.2018. Vastaväittäjänä toimivat professori Juha-Antti Lamberg (Jyväskylän yliopisto) sekä dosentti Samuli Skurnik (Aalto-yliopisto) ja kustoksena professori Vesa Vares (Turun yliopisto). Väitöskirjan yhteenveto on luettavissa sähköisesti osoitteessa https://apps.utu.fi/media/tiedotteet/blom-tiivistelma.pdf.

”Ilman eturyhmiä ja lobbausta politiikka olisi joko yhdentekevää tai kuollut.”

Näin tietävät diktatuureissa asuvat. Tutkimuksen kohteena olevaa aihetta on pidetty vähäpätöisenä. Tai jopa sellaisena, jota ei edes kannata tutkia. Olen aivan toisella kannalla. Eturyhmien, yritysten ja talouden merkitys poliittisissa päätöksissä on paljon suurempi kuin on haluttu myöntää. Siihen liittyy niin paljon intohimoja, ettei ole helppo löytää objektiivista lopputulosta.

Arvoisasta kustoksesta kerrotaan hänen uunituoreessa kirjassaan, että hän on jalkapallohullu, jolla on mustavalkoinen sydän. Kustos sallinee, että yleisölle jalkapallon hengessä kerrotaan pelikentän yleistilanne. Yleisöstä käsin saattaa syntyä käsitys, että väittelijä olisi niin vahvassa asemassa, että häntä vastaan on pantava kaksi väittelijää. Ei, ei se johdu siitä. Yleisölle on kerrottava, että minulla olevan käsityksen mukaan vastaväittäjilläni ei ole yhteistä näkemystä tutkittavasta asiasta. Tämän olen voinut päätellä heidän esitarkastuslausunnoistaan.

Siksi koen olevani rohkea mies, kun uskallan kahden arvovaltaisen ja tieteellisesti hyvin pätevöityneen vastaväittäjän mahdollisessa ristitulessa puolustaa tulkintaani. Luotan vastaväittäjieni oikeudenmukaisuuteen, jolloin omallekin tulkinnalle on elintilaa.

Olen tutkinut Suomen liike-elämän pyrkimyksiä vaikuttaa EU-jäsenyyteen ja jäsenyyteen valuutta- ja talousunionissa. Tavoitteena on ollut ymmärtää aikaisempaa paremmin, minkälainen poliittinen systeemi meillä on. Tutkimuksessa verrataankin poliittisen vaikuttamisen oloja ennen jäsenyyttä ja sen jälkeen. Tulemme niin lähelle tätä päivää, vain kahden vaalikauden päähän, että aikajänne on kiehtova.

Ensinnäkin tutkitaan, miksi liike-elämä kehitteli tulopolitiikkaa? Oliko tavoitteena vain rakentaa hyvinvointiyhteiskunnan viitekehys, tulopolitiikka, ja toimintatapa vai oliko taustalla muita poliittisia päämääriä? Toiseksi tutkitaan, miksi ja miten korporatiiviset sisäpiirit syntyivät ja toimivat EU- ja EMU-ratkaisuissa hyödyntäen talouden ja politiikan sisäpiiritietoja. Kolmanneksi tutkitaan, keitä ovat liike-elämän tärkeimmät poliittiset toimijat ja ketkä omistavat tai pitävät valtaa korporatiivisessa vaikuttajasysteemissä? Neljänneksi tutkitaan, miten liike-elämä asemoituu uusimpaan korruptiivisuutta koskevaan käsitemaailmaan, joka syntyi globalisaation kaudella EU-jäsenyyden aikana.

Näihin kysymyksiin vastaamalla on syntynyt tulkinta, miten liike-elämä Suomessa on vaikuttanut kahdessa erilaisessa regulaatioympäristössä: maassa, joka on EU:n jäsen ja maassa, joka ei ollut. Työmarkkinasuhteiden arveltiin kehittyvän 1990-luvun alussa suuntaan, missä korporatismin rakenteet olisivat heikentymässä. Kävi kuitenkin toisin. Korporatismin fundamentit ovat vahvistuneet, mikä on yksi tämän tutkimuksen tärkeistä tuloksista.

Vaikka tutkimuksen polttopisteessä ovat 1990-luvun tapahtumat, niiden ymmärtämistä avataan myös tarkastelemalla Suomen geopolitiikkaa Venäjän yhteydessä ja Suomessa vallalla ollutta pyrkimystä padota kommunismi. Eturyhmien arkistot ja julkiset asiakirjat ovat olleet tutkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto, jota aikalaisten haastattelut täydentävät. Haastateltavat ovat olleet itse liikkeellä poliittisen vaikuttamisen tarkoituksessa ja myös olleet poliittisen vaikuttamisen kohteena.

Kaikkea ei panna paperille, jotta tekojen aidot perustelut tulisivat kirjatuksi aikakirjoihin. Tämä tekee historiasta kiehtovaa ja tutkimisen arvoista. Suomen malli, joka perustuu työmarkkinajärjestöjen yhteistyöhön, syntyi taloudellisen vakauden turvaamiseksi. Tarkemmin sanottuna kommunismin uhan patoamiseksi. Suomen mallin kenties tärkein kommunismi -pykälä on jäsenmaksuperintäsopimus (1969), jolla työnantajat ottivat ammattiliittojen jäsenasioiden järjestämisen haltuunsa. Vuosikymmenessä ammattiliittojen jäsenmäärät kasvoivat sadoilla tuhansilla henkilöillä, jotka liittyivät ansiosidonnaisen järjestelmän piiriin.

Yhteiskuntakorporatismista, missä tulopolitiikan eliitti muodosti politiikan ja talouden sisäpiirin, missä veljet ja sisaret sopivat työelämän, talouden ja politiikan päälinjat — kaiken muun paitsi ulkopolitiikan — tuli maan tapa neljännesvuosisadaksi. Työmarkkinahistoriat kertovat vain osan totuutta. Suomen kommunistisen puolueen ja sen apupuolueiden tarinat päättyivät 1990-luvun alkuun. Paradoksi on siinä, että harva aikamme yritysjohtaja tietää, miksi tulopolitiikan loivat työnantajat.

Kommunismi romahti kuitenkin Suomen mallista riippumatta ja Neuvostoliitto hajosi 1991 lopulla tavalla, jota Venäjän nykyjohto pitää viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Suomessa oli — kiitoksia liike-elämän poliittisen vaikuttamisen — vahva poliittinen tahtotila löytää Suomelle uusi paikka Euroopassa. Mutta EU-ratkaisua ei tehty kiimassa eikä hurmiossa, vaikka pilapiirrokset siitä kertovat. Historian pitkän tapahtumaketjun valossa poliittista vastuuta ottivat tannerilaisiksi kehittyvät poliitikot kärjessään Paavo Lipponen, joka oli Suomen ensimmäinen EU-jäsenyyden aikakaudella toiminut pääministeri kaksi vaalikautta. Kaikki demarit eivät olleet lipposlaisia. Hänen edeltäjänsä Esko Aho ei merkittävästi poikennut Lipposesta, mutta Aholta puuttui ay-demareiden tuki. Ahon hallituksen johdolla Suomi vietiin EU:n jäseneksi. Siinä Heikki Haavistolla oli tärkeä rooli, jossa hän valitsi puolensa.

Liike-elämällä oli suuri intressi päästä täysimääräisesti hyödyntämään sisämarkkinoita, jotka jo tuolloin kattoivat merkittävän osan Suomen päävientialueesta. Suomea koetteli raju ylivelkaantumisesta aiheutunut valtion kassakriisi, kun valtio joutui takaamaan pankkijärjestelmän toiminnan jatkuvuuden. Näissä oloissa työelämä ja yrittäminen olivat rajussa murroksessa. Liike-elämän yritysten ja järjestöjen koostumus muuttui, kun ulkomainen omistus vapautettiin vuodesta 1939 voimassa olleen rajoituslain kumoamisella ja liittymisellä sisämarkkinoihin ETA-sopimuksella.

Kaikki eturyhmät arvioivat suhdettaan sisämarkkinalainsäädäntöön, jonka avainsana oli kilpailu. Sitä Suomessa ei ollut ennen EU-jäsenyyttä kuin nimeksi. Suomi oli monopolien, kartellien ja valtiojohtoisen yritystoiminnan keskitetty talous, jota tutkimuksen avaintodistaja Johannes Koroma ei edes kehdannut kutsua markkinataloudeksi. Eturyhmät puolustivat kahta linnaketta. Ansiosidonnaista työeläkejärjestelmää ja maataloutta.

Jälkimmäisen merkitys EU-jäsenyydelle oli strateginen. Pääministeri Esko Aho onnistui suostuttelemaan MTK:n puheenjohtaja Heikki Haaviston hajoamassa olevan hallituksensa ulkoasiainministeriksi kriittisellä hetkellä huhtikuussa 1993, kun Paavo Väyrynen tavoitteli pääministeriyttä ja keskustan presidenttiehdokkuutta.

Väyrynen tavoitteli uutta hallituspohjaa sosialidemokraattien kanssa ja vastusti EU-jäsenyyttä. Maatalouslobby oli jo tätä ennen ollut etevin eturyhmä määrittelemään tavoitteensa, pitämään neuvotteluissa puolensa ainutlaatuisella osaamisella ja asioiden hallinnalla. Maatalouseturyhmä oli luonut pitkän tradition, jota politiikan tutkimus kutsuu ”virastokaappaukseksi”. MTK hallitsi ruuan päätöksentekoketjun pelloilta pöytään.

Yksityinen elintarviketeollisuus ei tiennyt, että oli olemassa erityinen maataloustuille määrätty valuutta, vihreä ECU, jonka arvo oli 1,2 eli viidenneksen arvokkaampi kuin kansallinen valuutta. Näin maatalouden raaka-aineita ostava yksityinen teollisuus katsoi maksavansa ylihintaa tuottajille, joiden omistaman osuustoiminnallisen elintarviketeollisuuden asema oli toinen kuin yksityisesti omistetun teollisuuden. Tämä konflikti lieveni, kun Suomen maatalouspositiosta sovittiin elokuun lopulla1993. Maatalousratkaisu oli välttämätön ehto EU-jäsenyyden kannatuksen hankkimiseksi Suomessa.

Työeläkejärjestelmän säilyttäminen pankkikriisin ja sisämarkkinoihin liittymisen ”uhkien alla” on toinen ja paljon merkittävämpi kuin maatalousintressi liike-elämän etujen kokonaisuudessa. Kun liike-elämä lupasi säilyttää työeläkejärjestelmän, yleissitovuuden ja kolmikantaisen sopimisen, ammattiliitot asettuivat EU-jäsenyyden kannalle.

Tilasto-operaatiolla siirrettiin työeläkevarallisuus alkuvuodesta 1993 osaksi julkista taloutta, jolla luotiin vaikutelma todellisuutta vahvemmasta julkisesta taloudesta.

Talouslaman syvyys oli jälkikäteen tilastotiedon valossa kenties itsenäisen Suomen taloushistorian jyrkin käänne, romahdus, jossa talouden komentosilloilla toimineiden pankkiirien valta loppui samalla, kun rahat. Suomessa se merkitsi omistusten uusjakoa. Kuitenkin tuhannet yrittäjät ajettiin vararikkoon, tuhannet yritykset lopettivat toimintansa ja valtio otti haltuunsa pankkijärjestelmän. Pankkitukea käytettiin sotakorvausten verran, kun puhutaan suuruusluokasta. Usko Suomen markkaan — vahvaan markkaan — oli loppunut. Suomi oli tuuliajolla. Työttömyysluvut nousivat 18 kuukauden jaksolla noin puoleen miljoonaan suomalaiseen.

Mikäli EMU-kriteereitä ei olisi täytetty — julkinen velka ei saa ylittää 60 %:ia suhteessa bkt:een eikä julkisen talouden alijäämä 3 %:ia BKT:sta — hallituksen Eurooppa-projekti olisi ollut Suomessa kansalaisten silmissä olennaisesti epäuskottavammalla pohjalla kuin miltä se saatiin näyttämään kansantaloudessa työeläkevarojen tilastollisella siirrolla. EY-jäsenyydellä ei olisi ollut edellytyksiä menestyä kansanäänestyksessä. Tilasto-operaatiossa kyse oli noin 50 miljardin markan työeläkevarallisuudesta, joka siirrettiin yksityisistä eläkerahastoista tilastollisesti ja laskennallisesti tukemaan julkista taloutta. Raha ei liikkunut tililtä tilille, vaan mielikuvissa yksityiseltä sektorilta julkisen sektorin paikoksi. Siellä sitä kaivattiin kipeästi. Siirretyn potin suuruus vastasi noin kolmasosaa valtion budjetista.

Tilasto-operaation lisäksi koko työeläkejärjestelmä, joka ei ollut EY:n henkivakuutusdirektiivin kanssa sopusoinnussa eikä sen piirissä, säilytettiin noissa oloissa poikkeuksena eurooppalaisesta mallista. Tilastollinen vertailukelpoisuus oli eduksi. Jälkimmäinen perustui yksityisiin eläkevakuutuksiin, joiden sijoituksista vakuutetulla oli vastuu. Jos systeemistä olisi jouduttu luopumaan ja hajottamaan keskinäisten yhtiöiden työeläkemalli, olisi työmarkkinajärjestelmän fundamenteissakin tapahtunut murtumista. Ratkaisu oli poliittinen.

Suomen keskinäisten yhtiöiden malliin perustuvan työeläkejärjestelmän erityispiirrettä vahvistettiin lisäämällä työmarkkinajärjestöjen roolia niiden hallinnossa. Työntekijöiden edustusta oli jo lisättävä EY- ja EMU-ratkaisusta riippumatta, koska 1993 alkaen työntekijät alkoivat maksaa suoraan osan omista eläkevakuutusmaksuistaan työnantajan rinnalla. Työmarkkinajärjestöjen edustus nousi puoleen työeläkeyhtiöiden hallituksen jäsenistä, mikä on eurooppalaisessa skaalassa ainutlaatuista.

EMU-ratkaisussa sovittiin, että rahapolitiikasta luopumisen korvaavaksi työvälineeksi perustettaisiin puskurirahastot työeläkeyhtiöiden hallinnoitaviksi. Tämä vahvisti työeläkeyhtiöiden yleistä yhteiskunnallis-taloudellista roolia ja erityisesti työmarkkinajärjestöjen roolia suomalaisen talous- ja sosiaalipolitiikan infrastruktuurissa ja hierarkiassa. Kun useimmat tahot olivat povanneet työmarkkinajärjestöjen rooliin hiipumista EY-jäsenyyden seurauksena, kävikin päinvastoin.

Työeläkeyhtiöiden rooli korostui uudessa — pankeista aikaisempaa riippumattomammassa taloudessa — siinä, että niiden merkitys omistajapolitiikassa kasvoi. Ne ovat foorumi, missä korporaatiot, valtiovalta ja institutionaaliset sijoittajat keskustelevat — eri kerroksissa. Tutkimuksen tärkeä haastateltava Christoffer Taxell sanoi minulle Vartiovuorella, että omistajuudesta tuli sisämarkkinoilla ”issue” poliittiseen päätöksentekoon.

Korporaatioiden ja erityisesti palkansaajajärjestöjen roolin vahvistumista todistaa vielä se seikka, että liike-elämän lobbaus valuuttaunioniin liittymiseksi perustui ajattelulle, että palkansaajille on annettava hyvitykseksi lähes mitä hyvänsä, kunhan päästään eroon devalvaatioista ja sisään euro-järjestelmään. Myös Ruotsissa Perssonin hallitus tavoitteli EMU-jäsenyyttä, mutta hävisi kansanäänestyksen. Tämä Suomessa helposti unohdetaan. Suomi meni Euroopan ytimestä katsottuna euron hylänneen Ruotsin ohi. Käsikirjoitus Nordean pääkonttorin siirtämisestä Suomeen tehtiin jo 1990-luvun puolivälissä. Liike-elämän lobbaamisen komentosillat olivat Taloudellinen Tiedotustoimisto ja EVA.

Liike-elämän poliittisen vaikuttamisen kannalta työmarkkinajärjestöjen sopimusmaailma oli se sisäpiiri, jossa poliittinen tahtotila Suomen Eurooppa-politiikalle haettiin. Kovinta ydintä tuossa sisäpiirissä edustivat työryhmät, joiden avulla liike-elämän luotetut poliittiset toimijat operoivat. Jotkut olivat julkisia, jotkut salaisia. Puron työryhmällä oli taloudellinen rooli, jossa luotiin uuden talouden ansaintalogiikan ääriviivat yhdessä palkansaajien työeläkkeiden arkkitehtien kanssa. Ryhmä Strandilla oli poliittinen rooli. Ja Jukka Pekkarisen professorityöryhmä oli se viikunanlehti, jonka tuottaman aineiston varassa Suomen valuuttaunioniin liittymistä kannattanut poliittinen eliitti työskenteli tarjotakseen perustelut eduskunnalle liittymisen puolesta. Toiminnalle antoi legitimiteetin jäsenmaksuperintäsopimus, tietoisuus siitä, että yli 65 prosenttia työssä käyvästä väestöstä, siis merkittävä osa kotitalouksista, tuki Lipposen hallituksen linjaa.

Se on kenties ollut itsenäisen Suomen suurin rauhanaikainen taloudellinen offensiivi, joka siirsi Suomessa poliittisen ajattelun painopisteen Pietarin traditiosta uuteen Brysselin traditioon. Luopuminen Suomen markasta, joka oli snellmanilaisen politiikan symboli, ja liittyminen euroon, oli poliittinen offensiivi, jota sekä Ahon hallitus että Lipposen hallitus toteuttivat. Unohdetaan, että maaliskuussa eduskuntavaalien 1995 jälkeen Kesärannan saunassa Aho tarjoutui Lipposen hallituksen valtiovarainministeriksi. Kenties Ahon kanssa olisi syntynyt toisenlainen toimintatapa samaan lopputulokseen pääsemiseksi. Lipposen johdolla Suomi siirtyi EU-korporatismiin, jossa pääajatuksena oli työmarkkinayhteistyö ja julkisen talouden yhteinen koordinaatio osana vakaata, Saksaan nojaavaa eurooppalaista rahapolitiikkaa. Lipposen hallituksen tannerilaisia kokoomusministereitä olivat muun muassa Iiro Viinanen, Ilkka Kanerva ja Sauli Niinistö.

Lipposen ja Niinistön hallitukset veivät Suomen Euroopan ytimeen, mikä oli poliittinen signaali identifioitua Euroopan jäsenmaiden keskuudessa, sekä erottua tulevista, siis niistä jäsenmaista, joihin mahdollisesti Suomea verrattaisiin. Tällöin myös mielikuvissa kirimme Ruotsin ohi ja Itävallan rinnalle. Suomi loi poliittisen position suhteissaan Itä-Euroopan maihin, joissa oli kaksi luokkaa. Toiset tulivat rautaesiripun takaa ja toiset kauempaa Neuvostoliitosta. Ne hakivat EU:n ja Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton jäseniksi. Suomelle EU- ja EMU -ratkaisu — yhdessä — olivat maksiimi: tunnetila oli mennä Euroopan kovaan ytimeen. Eri asia on, mentiinkö. Esko Antola kuvasi hallitukselle professorityöryhmän salaisessa muistiossa — kovan ytimen kovimpaan ytimeen. EMU oli Suomen henkinen Nato-ratkaisu. Ovi Natoon jäi auki. Suomi ei kääntänyt selkäänsä Moskovalle, jossa pietarilaiset silovikit ensimmäistä kertaa Stalinin jälkeen ottivat Venäjällä vallan kesällä 1999 ukrainalaiselta Dnepropetrovskin mafialta.

Uusi euro-Suomi oli poliittisesti ja taloudellisesti toisenlainen kuin vanha markka-Suomi. Se oli luovuttanut kauppapolitiikan unionille ja merkittävän osan ulkopolitiikkaa, minkä tänään oivallamme paremmin kuin 1995. Se oli sitoutunut sisämarkkinakilpailuun. Sen lainsäädäntövalmisteluun oli tullut uusi lähdekoodi, aquis ja mahdollisuus, että Suomen eduskunnalle tarjotaan myös muista kuin kotimaisista eturyhmistä ja muiden maiden kilpailevasta lainvalmistelusta aloitteita — niitä tulee komissiosta ja jäsenmaista. Kremlissä Suomen siirtyminen Brysselin arvomaailmaan ymmärrettiin, mutta Moskovalta puuttui voima — shila — puuttua asiaan. Ja toisaalta Suomi oli ollut kelpo esimerkki naapurimaasta, joka pystyi yhteistyöhön.

Eurooppalaisesta poliittisesta areenasta tuli erittäin tärkeä uusi voimamomentti suomalaiseen politiikkaan. Sitä ei tänään riittävästi ymmärretä, eikä myöskään hyväksytä. Valitettavasti tämä areena on Suomessa voimavaroiltaan laiminlyöty.

Suomeen rynnisti ETA-sopimuksen jälkeen — kuin Klondikeen ikään — ulkomaisia yrityksiä, joita oli 1993 vain nimeksi TOP 500 yritysten listalla, 39. Ne olivat hakeneet luvan valtioneuvostolta toimia Suomessa. Nyt lupia ei tarvita ja luku lähentelee puolta eli 250 TOP 500 sarjan firmoista, minkä lisäksi Suomessa on noin 5000 ulkomaista yritystä. Luku on pieni, mutta ne ovat yleensä suurempia kuin yhden miehen yhtiöt, joita Suomessa on yli 100000. Ulkomaiset omistajat toivat Suomeen vaihtoehtoista omistaja-ajattelua ja haastoivat perinteistä suljetun markkinan Suomea. Liike-elämän poliittiseen vaikuttamiseen tämä heijastui siten, että liike-elämän poliittisen vaikuttamisen toimeksiantajat eivät enää ole perinteisiä suomalaisia korporatiivisen sisäpiirin toimijoita, vaan niiden rinnalle tuli ulkomaisia toimijoita. Ne ovat ulkokehällä, missä niitä pidetään suomenkielisten asiakirjojen, toimintatapojen ja kaverikapitalismin avulla. Vasta vuoden 1999 aikana Suomessa aloitettiin soveltamaan uutta julkisuuslakia, jossa työmarkkinajärjestöjen ja hallinnon salausta oli mahdollista avata. Siihen saakka se oli lain mukaan suljettua julkisuudelta. Oli syntymässä kaksi Suomen talousnapaa, globaali ja kansallinen napa.

Liike-elämän murros oli kultakaivos asianajajille, tilintarkastajille, rahoitusasiantuntijoille, liikkeenjohdon konsulteille ja viestintäasiantuntijoille, joiden palveluja tarvittiin yritysten sopeutuessa sisämarkkinasääntöihin ja selittämään Suomen omintakeisia työtapoja ja korporatismia. Ulkomaiset omistajat halusivat uusia parempia liikkeenjohtajia, joille piti maksaa parempaa palkkaa, jotta korporatiivisen maailman houkutukset eivät olisi kilpailukykyisiä. Päämiesten agenteista, konsulteista ja hallitusammattilaisista tuli yritysjohdon ja omistajien rajapintaan luotseja ja valmentajia, joilla oli myös yhteiskunnallista merkitystä liike-elämän poliittisten vaikuttamisstrategioiden uudistumisessa. Perinteinen työmarkkina-ajattelu alkoi rapautua työnantajaleirissä sisältä päin. Yritysjohdon — managerialismin — näkyvä käsi otti omistajavaltaa Suomessa, joka opetteli elämää ulkomaisen omistuksen kanssa.

Nokiasta muodostui tärkeä ideaali uudelle suomalaisperäiselle liiketoiminnalle, jonka kovaksi ytimeksi tuli tietoliikenne ja siihen liittyvä teknologia. Nokian liiketoimien painopiste oli ulkomailla, jossa se oli teknologisella ristiretkellä pyrkien vaikuttamaan yhteiskuntien tietoliikennestandardeihin, -teknologiaan ja ansaintalogiikkoihin. Ristiretket tekivät Nokiasta Suomessa ideaalin, ihanteen, jonka omistuspohja muuttui 1990-luvulla pankkien tasapainotalosta ulkomaisesti omistetuksi yhtiöksi, jossa yhdelläkään sijoittajalla ei ollut määräysvaltaa ja jonka tuli perustella ratkaisunsa omistajille Aasian, Amerikan ja Euroopan aikavyöhykkeillä — sillä raha ei koskaan nuku. Nokialla oli Suomessakin oma asialistansa. Mutta sen ei tarvinnut kuin kuiskata, niin poliittinen eliitti halusi toteuttaa sen toiveet. Olihan Suomi yhtiön kotipaikka. Halpojen insinöörien mielikuvan ylläpitämiseksi yhtiö oli sitoutunut kolmikantaiseen sopimiskulttuuriin. Nokiassa toimivan johdon ylivoima kaikessa yhtiöön liittyvän tiedon hallinnassa on kenties tärkein esimerkki, kuinka merkittävä työväline on asymmetrinen tieto. Siis se, että toiset tietävät ja toiset eivät tiedä.

Elinkeinoelämän keskusliiton suurin jäsenliitto Teknologiateollisuus otti keskusliitolta pois johtajuuden Etelärannassa kieltäytymällä keskitetyistä tuloratkaisuista. Tällä kuvalla argumentoitiin ”Projekti Suomen” logiikkaa. Kuva: Teknologiateollisuuden hallituksen pöytäkirja 17.1.2007.

Nokia on vertaus jäävuoren huipusta, joka koostuu valtavasta määrästä molekyylejä, missä omistamisen, omistajaohjauksen ja poliittisen säätelyn sisäpiiritiedot leikkaavat toisensa. Kysymys on poliittisen informaation ”parasta ennen” päivämäärästä. Tärkeintä ei ole päivämäärä, vaan se, kuka päättää päivästä. Vain hyvin harvat pääsevät sisäpiiritiedon leikkaukseen, missä politiikan ja talouden salaisuudet kohtaavat. Koen Lambergin ja kollegojensa sekä Lindenin Nokiaa koskevien analyysien arvon siinä, kun heidän tutkimustuloksensa todistelevat niukan kriittisyyden Nokiaa kohtaan ennen vuotta 2014.

Ellei politiikassa ole yhteistä arvopohjaa ja säätelyä tämän asymmetrisen tiedon hallitsemiseksi, mitä on tavoiteltu osakeyhtiöissä governance-säännöillä vähemmistön oikeussuojan ja tietojen saamisen turvaamiseksi toimivan johdon mielivaltaa vastaan, emme näe pelikentälle. Vaara on siinä, jos eduskunnassa ei olla tilanteen tasalla.

Uuden sukupolven työnantajat päätyivät 2006 ”projekti Suomeen”, jossa työmarkkinapolitiikassa luovuttaisiin keskitetyistä sopimuksista. Se oli uutta ajattelua EMU-ratkaisun valossa. Lopulta EK menetti sääntömuutoksella oikeuden tehdä tulosopimuksia 2016. Nyt se vain koordinoi.

Suomeen myös syntyi vaikuttajaviestinnän palveluyrityksiä, jotka — kuten etujärjestöt — palkkasivat politiikasta ja hallinosta henkilökuntaa — amiraaleja, kenraaleja, suurlähettiläitä, valtiosihteereitä, erityisavustajia, jopa ministereitä. Liikenne politiikan ja talouden pyöröovessa kiihtyi. Uusien vaikuttajaviestinnän yritysten tavoitteena on kapitalisoida poliittista informaatiota ja regulaatiovaikuttamista asiakkaidensa hyödyksi aivan kuten työmarkkinajärjestöjenkin on palveltava jäsenkuntaansa. Missä kulkee tavanomaisen lobbauksen ja epäasiallisen poliittisen vaikuttamisen raja? Tämä tutkimus antaa tulkinnan, jonka avulla tätä ajankohtaista probleemaa voidaan tarkastella ja mitä tutkimuksessa aikaisemmin ei ole identifioitu — ainakaan Suomessa.

Politiikan pyöröoven yleisiä toimintaperiaatteita. Kuva: Tekijä.

Edellä kuvatut seikat riittävät kysymään, onko paikallaan päivittää suomalainen EU-korporatismi, politiikan ja talouden pöytätavat? Jotta ymmärtäisi Euro-Suomen logiikkaa, on tunnettava Euroopan poliittinen infrastruktuuri. Se on Suomea hieman avoimempi, läpinäkyvämpi ja kenties jopa oikeudenmukaisempi. Logiikka on kaikkien eturyhmien aito yhdenvertaisuus.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *