2018/2
Satavuotias Suomi katsoi peiliin

Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvasta (2017) käyty keskustelu ja kulttuurisen muistin kaanon — pohdintaa teoreettisesta taustasta

Tässä katsauksessa esittelen teoreettista taustaa Aku Louhimiehen (2017) Tuntemattoman sotilaan ympärillä käydyn keskustelun menneisyyspoliittiseen tarkasteluun. Lähestyn ensi-iltaa (27.10.2017) edeltävistä, erilaisista lehtiteksteistä ja lukijoiden verkkokeskusteluista koostuvaa aineistoani menneisyyspoliittisesta näkökulmasta, jolla tarkoitan tässä yhteydessä keskustelussa esitettyjen menneisyyttä koskevien näkemysten ja määritelmien ymmärtämistä poliittisena toimintana. Hyödynnän katsauksessa ennen kaikkea saksalaisen kulttuuriantropologin ja kirjallisuustieteilijä Aleida Assmannin ajatuksia kulttuurisen muistin kaanonista.

Aku Louhimiehen elokuva on jo kolmas versio Väinö Linnan romaaniin perustuvasta tarinasta, joka kirjana on ilmestynyt kahtena eri versiona: Tuntematon sotilas -nimellä vuonna 1954 ja sensuroimattomana sekä lyhentämättömänä Sotaromaanina vuonna 2000. Ensimmäinen, Edvin Laineen ohjaama versio elokuvasta sai ensi-iltansa vuonna 1955.  Toinen, Rauni Mollbergin ohjaama elokuvaversio valmistui 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1985. Aku Louhimiehen versio oli osa virallista Suomi 100 -juhlavuotta. Elokuvan lisäksi viralliseen Suomi 100 -ohjelmaan oli hyväksytty mukaan seitsemän muuta Tuntematonta sotilasta käsittelevää ohjelmaprojektia, mikä kertoo kyseisen tarinan vahvasta asemasta suomalaisessa kulttuurisessa muistissa.[1]

Louhimiehen Tuntemattoman sotilas ymmärretään tässä historian esityksenä ja kulttuurituotteena. Historian esitykset ovat vastauksia menneisyyden herättämiin kysymyksiin ja näiden tulkintojen tehtävänä on yhdistää mennyt nykyisyyteen. Historian esityksiä ovat paitsi historiantutkimuksen piirissä syntyneet tuotteet, myös taiteen ja viihteen lähtökohdista tuotetut esitykset.[2] Elokuva on muiden kulttuurituotteiden, ja laajemmin myös muiden merkityskäytäntöjen, tavoin välittämässä, toisintamassa ja tuottamassa merkityksiä maailmasta. Aleida Assmannin mukaan juuri ulkoiset symbolit välittävät kulttuuria eli sitä osaa yhteisön muistista, joka ei siirry eteenpäin geneettisessä perimässä.[3]

Historiakuvat muotoutuvat historian julkisten esitysten sekä puhuttuina ja kerrottuina lähipiirissä. Suurin osa historian julkisista esityksistä saa muotonsa akateemisen historiantutkimuksen ulkopuolella, esimerkiksi elokuvina. Kuva: Pxhere.

Pyrin vastaamaan aineistoni pohjalta muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Millaisia menneisyyteen liittyviä merkityksiä keskustelusta nousee? Miten uuteen tulkintaan suhtaudutaan suhteessa edellisiin tulkintoihin? Kuka saa tulkita kansalliseen kaanoniin kuuluvaa teosta? Miten eri positioista nousevat merkitykset ja historiankäyttötavat eroavat toisistaan? Tässä artikkelissa käsittelen teoreettista taustaa, jota vasten peilaan tutkimuskysymyksiäni.

Teoreettista taustaa historian luonteesta ja menneisyyspolitiikasta

Historia on läsnä arkipäivässämme ja samalla yksi väline elinympäristömme hallitsemiseen. Ihmisten toimista jäljelle jääneet fyysiset artefaktit tarvitsevat arkistolähteiden tavoin tuekseen selostuksia ja kertomuksia. Historioitsija Hayden Whiten mukaan historiaa ei ole syytä nähdä todellisuuden peruskivenä vaan narratiivimuodossa olevana konstruktiona, jonka historioitsija on jäsentänyt kertomukseksi mieleisellään tavalla.[4] Historiaksi voidaan silloin määritellä kaikki ihmisen toiminnan jättämiä jälkiä koskevat tulkinnat, mistä seuraa se, että kuka tahansa voi esittää ja kirjoittaa historiaa.[5]

Historiakuvien muotoutumistavat voidaan jakaa kahteen kokonaisuuteen: historian julkisiin esityksiin ja kansanomaiseen historiaan. Julkisiin esityksiin kuuluvat sekä akateeminen historiantutkimus että esimerkiksi erilaiset romaanit, näytelmät, elokuvat, televisiosarjat, mainokset ja kuvalliset esitykset. Suurin osa historian esityksistä saa muotonsa akateemisen historiantutkimuksen ulkopuolella. Kansanomainen historia on puolestaan perinteen historiaulottuvuus eli historianäkemykset, jotka siirtyvät puhuttuina ja kerrottuina lähipiirissä. Nämä kaksi historiakuvien pääväylää vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa ja ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Ne ovat molemmat tapoja, joiden kautta ilmiöt luokittuvat muistamisen arvoisiksi ja selitystä kaipaaviksi.[6]

Historian esitysten tekijöihin vaikuttavat erilaiset henkilökohtaisen ja kollektiivisen tason historiakuvat ja ennakko-odotukset. Tekijä on aina historian ja yhteiskunnan tuote, jonka sidonnaisuus kulttuuriinsa ja yhteiskuntaansa konkretisoituu motiivien ja kielen välityksellä. Historian esitysten tekeminen on aina aiempien esitysten kommentointia ja käsitteellistetyn tiedon uudelleenarviointia. Valitessaan tutkimuskohteensa tai esityksensä aiheen tekijä päättää keiden historiakuvia hän alkaa kommentoida.[7] Myös keskusteluun osallistujat ovat tahoillaan historian esitysten tekijöitä.

Historiapolitiikan käsittelyssä tärkeitä painotuksia ovat historian käyttöä ohjaavat intressit sekä tavoitteet ja sillä viitataan toimintaan, jossa toimijat pyrkivät määrittelemään yhteisön keskeiset arvot, käsitykset ja symbolit. Historiapolitiikkaa ovat esimerkiksi kiistat kansallisesta historiasta ja siitä kenellä on valtaa määrittää tätä. Kamppailua käydään julkisuudessa, jossa omat näkemykset pyritään legitimoimaan erilaisin keinoin. Historiapolitiikkaa on myös sen politisoiminen, mihin kansallista identiteettiä ylipäätään tarvitaan tai mikä menneisyydestä lasketaan historiaksi. Historiapolitiikkaan liittyy siis historiakulttuuria vahvemmin ja oleellisemmin vallankäyttö. Tiedekentällä historiapoliittinen tutkimus tutkii julkisia historiadebatteja ja kiinnittää huomionsa kaikkeen siihen, mitä menneisyydenhallinta (alkup. Vergangenheitsbewältigung) kuvaa. 1980-luvun Saksassa kehitetty käsite ei viittaa menneisyyden manipulointiin vaan tarkoittaa avointa menneisyyden kohtaamista ja yritystä tulla sen kanssa toimeen.[8]

Vaikka elokuva itsessään on jäsennelty esitys, vaikuttaa keskusteluun myös suomalaisen yhteisön kollektiivinen muisti. Koska kyseessä on jatkosodan kaltainen kansallisesti tärkeä aihe ja uusi versio kansallisesti tärkeästä kulttuurituotteesta, historiapolitiikan käsite voi olla liian suppea. Tämän takia käytän tutkimuksessani menneisyyspolitiikan käsitettä, sillä katson sen kattavan jäsennellyn esityksen lisäksi myös kollektiivisen muistin.

Menneisyyssuhde on kiinteä osa poliittista kulttuuria. Sen avulla niin yksilö, yhteisö, kansakunta kuin suurempikin kulttuuripiiri voi rakentaa ja muokata identiteettiään ja ymmärrystä itsestään. Menneisyyteen vedotaan julkisessa keskustelussa sekä tietoisesti että tiedostamatta. Kyse on kuitenkin aina vallankäytöstä, kun menneisyyskäsitysten kautta esitetään, mitä ja miten pitäisi muistaa ja mitä unohtaa tai kuka näitä käsityksiä saa esittää tai uudelleentulkita.[9]

Kollektiivinen vai kulttuurinen muisti?

Historia on monin tavoin sidoksissa muistiin. Vaikka muisti käsitteenä viittaa ensisijaisesti yksilön kokemukseen, voidaan käsitettä käyttää myös yhteisöistä puhuttaessa. Yksilöllisellä muistilla viitataan yksinkertaisesti siihen, mitä yksittäiset ihmiset muistavat tai kuvittelevat muistavansa. Kollektiivinen muisti tarkoittaa tapoja, joilla laaja ihmisjoukko jakaa tai kuvittelee jakavansa käsityksiä menneisyydestä.[10] Kollektiivisen muistin tutkimukselle erityisen tärkeä on ollut käsitteen kehittäjä, ranskalainen sosiologi Maurice Halbwachs, joka otti ajatteluunsa vaikutteita psykologiasta. Halbwachs esitti 1920-luvun puolivälissä ajatuksensa henkilökohtaisen muistin rakentumisesta sosiaalisessa oppimisprosessissa. Erotuksena sosiaalisesti rakentuneesta henkilökohtaisesta muistista Halbwachs käytti kollektiivisen muistin käsitettä, jolla hän viittasi suvun, yhteiskuntaluokkien ja uskonnollisten ryhmien kaltaisten yhteisöjen välittämään muistiin. Tätä laajempi ilmiö on kokonaisten yhteiskuntien kollektiivinen muisti, joka on eräänlainen tärkeiden tapahtumien muistelun kautta tuotettu itseymmärryksen muoto.[11]

Kollektiivisen muistin kanssa monin tavoin yhtenevä on kulttuurisen muistin käsite, jonka avulla voidaan painottaa hieman erilaisia muistamisen tapoja. Saksalainen egyptologi Jan Assmann on kehittänyt Halbwachsin kollektiivisen muistin käsitettä edelleen. Hänen määritelmänsä mukaan kollektiivinen muisti muodostuu kommunikatiivisesta ja kulttuurisesta muistista. Instituutioiden ulkopuolinen kommunikatiivinen muisti elää jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa, minkä takia se kattaa korkeintaan kolme sukupolvea. Kulttuurinen muisti voi ulottua aikajänteeltään muutamaa sukupolvea kauemmas säilöttynä symbolisiin muotoihin ja kantaen yhteisön kulttuurista identiteettiä. Näiden kahden erilaisen muistin muodon eritteleminen on mahdollista ainoastaan teorian tasolla, sillä nämä ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Halbwachsin kollektiivisen muistin määritelmää on kritisoitu sen kyvyttömyydestä vastata tarpeeseen kuvata yhä pirstaloituneempien yhteiskuntien ja yhteisöjen tapoja hallita kollektiivista muistiaan. Mari Pajalan mukaan kulttuurisen muistin käsitettä on käytetty kollektiivisen muistin sijaan erityisesti silloin, ”kun on haluttu painottaa muistin prosessuaalisuutta ja poliittisuutta, menneisyyden merkityksistä käytäviä kamppailuja”. Tästä syystä kulttuurisen muistin käsite on Louhimiehen Tuntemattoman ympärillä käytyä keskustelua tarkastellessa kollektiivisen muistin käsitettä helpommin hyödynnettävä.[12]

Kulttuurista muistia voidaan luonnehtia eräänlaiseksi instituutioksi. Aleida Assmann on esittänyt, että muistaminen on henkilökohtaisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä poikkeuksellista, unohtaminen puolestaan jonkinlainen normaali tila. Kulttuurista muistia ylläpidetään joko aktiivisesti tai passiivisesti. Aktiivisesti muistia ylläpitävät instituutiot säilyttävät menneisyyttä nykyhetkenä, passiivisesti muistia ylläpitävät instituutiot ylläpitävät puolestaan menneisyyttä menneisyytenä. Assmann viittaa aktiivisesti kierrossa olevaan muistiin kaanonina ja passiiviseen muistiin arkistona. Kulttuurisen muistin työmuistissa olevat asiat ovat jatkuvassa käytössä, määrittämässä yhteisön kulttuurista identiteettiä. Pitkäaikaismuistissa olevat on säilötty arkistoon, josta ne voidaan tarvittaessa palauttaa aktiivimuistin käyttöön. Kulttuurinen muisti sisältää kulttuurisia viestejä, jotka ovat jälkipolvien jatkuvan toiston ja uudelleenkäytön kohteena. Kuitenkin ainoastaan pieni osa esimerkiksi kulttuurituotteista saa statuksen, jonka ansiosta niitä toisinnetaan ja arvostetaan yhä uudestaan. Tätä prosessia, jonka myötä kulttuurituote kiinnittyy ja jää pysyvästi kulttuuriseen muistiin, kutsutaan kanonisaatioksi.[13]

Kulttuurinen muisti vaatii siirtyäkseen välittäjiä. Yksinkertaisimmillaan kulttuurinen muisti voi välittyä puheen kautta, mutta kehittyneemmät mediateknologiat, esimerkiksi elokuvat, saavuttavat suurempia ihmisjoukkoja pidemmänkin aikajänteen päästä.[14] Saksalainen kulttuurisen muistin tutkija Astrid Erll kirjoittaa kolmenlaisista edellytyksistä mediaesityksen muodostumiselle kulttuurisen muistin ainekseksi. Karkeasti nämä voidaan jakaa mediaesityksen sisäisiksi (intramediaalisiksi), välisiksi (intermediaalisiksi) ja ympäröiviksi (plurimediaalisiksi) ilmiöiksi. Intermediaaliselle tasolle asettuu Mari Pajalan mukaan esimerkiksi Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan esittäminen itsenäisyyspäivänä, mikä on muotoutunut perinteeksi varsinaisesti vasta 2000-luvulla.[15] Itsenäisyyspäivän televisioesitykset ovat vahvistaneet ja vahvistavat yhä entisestään Tuntemattoman sotilaan asemaa kansallisessa kaanonissa. Astrid Erllin kolmas, monimediaalinen taso kattaa mediaesityksen lisäksi myös vastaanoton prosessin, jonka tuloksena esitys muodostuu kulttuurisen muistin ainekseksi. Erll puhuu vastaanoton kontekstista, jossa esimerkiksi historiallinen fiktiivinen elokuva aletaan mieltää muistia tuottavaksi. Prosessiin osallistuvat elokuvan markkinointi, siitä kirjoitetut kritiikit ja erilaiset tulkinnat.[16]

Kulttuurista muistia tuotetaan sekä erilaisten kuttuurituotteiden kautta että niistä käytävän keskustelun välityksellä. Kuva: Pxhere.

Väinö Linna ja romaani Tuntematon sotilas

Tuntematonta sotilasta ja sen ilmestymistä sekä vastaanottoa on käsitelty paljon.[17] Kirjallisuudentutkija Yrjö Varpion mukaan Tuntematon sotilas on viimeinen suomalainen romaani, joka on yhdistänyt koko suomalaisen lukijakunnan ja joka on tavoittanut sekä oppineet että kouluttamattomat lukijat. Linnasta ja Tuntemattomasta puhuttaessa ei puhuta vain romaanista ja kirjailijasta vaan Romaanista ja Kirjailijasta, joilla on itseoikeutetut paikkansa suomalaisessa kulttuurisen muistin kaanonissa.[18] Julia Pajusen mukaan Tuntematon sotilas on vakiinnuttanut paikkansa toiston avulla. Toisto on liittynyt erityisesti isänmaallisuuteen ja saanut itsenäisyyden juhlistamisen muotoja.[19]

Vuonna 1954 ilmestynyttä romaania muuteltiin ennen julkaisua kielenhuollon lisäksi sotilaiden ronskien juttujen kuten lottien moraalia koskevien käsitysten, alapäähuumorin ja kirosanalitanioiden sekä päällystön tai sodanjohdon arvostelun osalta. Muutamia poistoja on Varpion mukaan tehty Mannerheimiin ja Neuvostoliittoon liittyvissä kohdissa. Niin ikään henkilöiden puhumia murteita korjailtiin.[20] Vuonna 2000 alkuperäinen käsikirjoitus julkaistiin Sotaromaanin nimellä. Uudempien dramatisointien tekijät ovat voineet valita kumpaan tekstiin pohjaavat esityksensä. Esimerkiksi Kristian Smedsin Kansallisteatterissa esitetyn ohjaustulkinnan (2007) pohjana oli Sotaromaani. Myös Aku Louhimiehen ohjaaman elokuvaversion käsikirjoitus pohjautuu tähän Linnan alkuperäiseen käsikirjoitukseen.[21]

Romaanin julkaisua seurasi niin sanottu kirjallinen jatkosota.[22] Pelkistetysti voidaan sanoa keskustelussa olleen vastakkain kaksi erilaista suomalaisuuden versiota. Sivistyneistön runebergiläis-topeliaaninen kansankuva sai vastaansa Linnan sammakkoperspektiivistä katsovan ja edellistä kuvaa ironisoivan suomalaisuuden. Kriitikoiden lisäksi myös yleisö reagoi voimakkaasti romaaniin ristiriitaisin mielipitein; Tuntemattomasta sotilaasta kirjoitettiin suomalaisten sanomalehtien yleisönosastoissa enemmän kuin mistään kaunokirjallisesta teoksesta sitä ennen tai sen jälkeen.[23]

Tuntematon sotilas esitteli lukijoilleen jatkosodan toistaiseksi tuntemattoman ja virallisesta versiosta eroavan kääntöpuolen. Useimmat lukijat tulkitsivat romaanin historiankirjoitukseksi, mikä muovasi Linnan kirjailijakuvaa. Sittemmin ajatus romaanista historiantutkimuksena on väistynyt, kun historiantutkimus ja asiakirjalähteet ovat pystyneet vastaamaan tiedontarpeeseen.[24]

Romaania seuranneessa debatissa oli pohjimmiltaan kyse menneisyyspolitiikasta ja siitä kenellä on valta tulkita suomalaisuutta ja jatkosodan tapahtumia. Kiihkeä keskustelu jatkosodan syistä kuului 1950- ja 1960-lukujen taitteessa päivänpolitiikkaan, jossa vaikuttavista henkilöistä monet olivat olleet itse mukana tekemässä politiikkaa sodan aikana. Ville Kivimäen mukaan keskustelu Suomen roolista herätti laajaa kiinnostusta myös akateemisten piirien ulkopuolella. Aihepiiri oli suomalaisen itseymmärryksen ytimessä, osuihan se suoraan sotakokemusten ja muistojen sekä sodanjälkeiseen muuttuneen poliittisen tilanteen keskiöön.[25]

Elokuvatutkija Jukka Sihvosen mukaan Linnan romaani ja Edvin Laineen elokuva (1955) ovat sotienjälkeisten sukupolvien muistissa sekoittuneet toisiinsa perustavanlaatuisesti, mistä on hyötynyt lähinnä Laineen elokuva. Julia Pajusen mukaan Laineen vuonna 1955 ensi-iltansa saanut elokuvaversio on saanut vankkumattomimman aseman kaikista Tuntemattoman sotilaan erilaisista esityksistä.[26]

Vielä 2000-luvun ja 2010-luvun vaihteessa Tuntematonta sotilasta pidettiin todenmukaisena kuvauksena sota-ajasta. Pilvi Torstin johtamassa suomalaisten historiatietoisuutta 2008—2011 selvittäneen projektin vastaajista huomattava enemmistö piti romaania onnistuneena kuvauksena sota-ajasta. Sirkka Ahonen kuvaili historian vastaanottoa 1990-luvun nuorison keskuudessa tarkastelleessa tutkimuksessaan Tuntematonta sotilasta yhdessä Antti Tuurin Talvisodasta tehdyn elokuvan kanssa historiakulttuurin kulmakiveksi. Monien tutkimuksessa haastateltujen mielikuvat sodista olivat peräisin juuri historiakulttuurista, vaikka myös esivanhempien vaiheista sodan aikana tiedettiin.[27]

Kulttuurinen muisti rakentuu julkisuudessa

Tuntematonta on tulkittu yhä uudestaan myös 2000-luvulla. Viimeisimpänä laajempaa huomiota saaneena tulkintana mainittakoon Kristian Smedsin ohjaus Kansallisteatteriin vuonna 2007, joka herätti keskustelua yhteiskuntakritiikillään. Jokainen tulkinta on vuorollaan kertonut jotakin omasta ajastaan, mutta jokainen tulkinta asettuu myös vasten aiempia tulkintoja. Jussi Ojajärven mukaan Linnan romaani ”on ilmestymisestään asti sijainnut tiiviisti kentällä, jossa on määritelty Suomea, Suomen kansaa ja yhteiskunnallisia suuntaviivoja — kamppailtu siitä, millaiset tai kenen kokemukset ja odotukset ovat kansallisia kokemuksia ja yhteiskunnallisia odotuksia”. Smedsin ohjauksen ja sen vastaanoton tavoin myös Aku Louhimiehen tulkinta vastaanottoineen asettuu tälle samalle jatkumolle.[28]

Kulttuurista muistia ei tuoteta ainoastaan kulttuurituotteiden kautta vaan myös niistä käytävän keskustelun välityksellä. Julia Pajusen mukaan ”Tuntematon sotilas pysyy osana suomalaista kulttuurista muistia sekä kulttuurisena rituaalina niin kauan kuin teoksesta puhutaan ja siitä muistutetaan.”[29]

Käydyn keskustelun kautta välittyy myös laajemmin käsityksiä siitä, miten kulttuurista muistia ylläpidetään ja mitä siihen tulisi tai ei tulisi sisällyttää ja kuka saa olla tässä prosessissa mukana. Keskustelua käydään julkisuudessa, joka voidaan määritellä sosiaalisen elämän alueeksi, jossa kansalaiset saavat tietoa, osallistuvat keskusteluun ja muodostavat poliittisia mielipiteitä tärkeiksi kokemistaan asioista sekä pyrkivät vaikuttamaan näihin asioihin. Julkisuus ei muodostu ainoastaan tiedotusvälineistä, mediasta, vaan myös yksittäisten henkilöiden mielipiteiden vaihto tapahtuu julkisuudessa. Perinteisten tiedotusvälineiden rooli on nykyisinkin suuri, vaikka uudet sosiaalisen median tarjoamat mahdollisuudet osallistua keskusteluun ovat heikentäneet perinteisen median roolia. Uudet teknologiat ja median muodot antavat yksityishenkilöille entistä parempia mahdollisuuksia saada mielipiteensä kuuluviin. Sosiaalisen median määritelmään voidaan laskea kuuluvaksi, vaikka irrallisina sen kovasta ytimestä, myös uutis- ja sanomalehtien verkkopalvelut, jotka sisältävät sosiaaliselle medialle tyypillisiä piirteitä: linkittämis- ja jakamismahdollisuuksia ja omia keskustelupalstoja.[30]

Alustavia havaintoja ensi-iltaa edeltävästä keskustelusta

Huhutusta elokuvasta pitkään vaitonaisena pysynyt Aku Louhimies kertoi julkisuudessa ensimmäisen kerran elokuvahankkeesta hotelli Kämpissä pidetyssä tiedotustilaisuudessa 18.8.2015. Elokuvahanketta varten perustetun Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017 Oy:n ylläpitämillä elokuvan verkkosivuilla julkaistiin samana päivänä ensimmäinen tiedote, jossa kerrottiin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ensi-iltansa saavan elokuvan rahoituksen varmistumisesta. Louhimies perusteli uuden version tarvetta muistamisen tärkeydellä ja uusille sukupolville välittämisellä: Tämä tarina on merkittävä osa kansallista identiteettiämme, eikä siksi saa unohtua. Se, että kerromme sen modernin elokuvatekniikan keinoin, tuo tarinan lähemmäksi myös uusia sukupolvia, joilla ei ole suhdetta Linnan teokseen tai aikaisempiin elokuviin.[31] Ohjaajan kommentissa ja myöhemmissä lausunnoissa elokuvantekijät sekä laajemmin kontekstissa myös rahoittajat ja muut mahdollistajat määrittyivät muistia aktiivisesti ylläpitäväksi ja sitä eteenpäin seuraaville sukupolville ja uusin keinoin välittäviksi toimijoiksi.

Tiedotustilaisuudessa oli esitetty video, joka oli sisältänyt sloganin ”On tarinoita, jotka jokaisen sukupolven on kerrottava itse.” Muisti tai sen kaanoniin kuuluvat kulttuurituotteet eivät säily automaattisesti. Aleida Assmannin näkemyksen mukaan muisti vaatii erityisiä toimenpiteitä säilyäkseen. Elokuvantekijät määrittyivät näiden toimenpiteiden tekijöiksi.[32]

Kolmannen version ympärillä ennen ensi-iltaa käyty keskustelu vahvisti entisestään Tuntemattoman sotilaan paikkaa suomalaisessa kulttuurisen muistin kaanonissa, mutta suhtautumisessa uuteen tulkintaan oli huomattavia eroja. Vastakkain oli karkeasti jaoteltuna kaksi näkemystä. Näistä näkemyksistä toinen ymmärsi tekijöiden halun päivittää tarina uudelle sukupolvelle nykyaikaisella elokuvatekniikalla ja pitää se tällä tavoin elossa.  Tätä näkemystä tarkastellessa voidaan hyödyntää Aleida Assmannin teoriaa kaanonista, kulttuurisen muistin aktiivisesta osasta, joka vaatii aktiivisia toimia säilyäkseen. Tekijät painottivat uskollisuutta Linnalle ja omaa aktiivista rooliaan tarinan hengissä pitämisessä. Samoin esimeriksi osa keskustelupalstojen kommentoijista toivoi palaamista Linnan alkuperäisen sodanvastaisuuden äärelle. Toinen näkemys koki uuden tulkinnan tekemisen täysin tarpeettomaksi ja uskoi tarinan elävän aiemmissa muodoissaan, ennen kaikkea Laineen elokuvana, myös tulevaisuudessa.

Lopuksi

27.10.2017 ensi-iltansa saaneen elokuvan ennakkokeskustelua käytiin ainoastaan tekijöiden antamien lausuntojen ja näistä tehtyjen uutisten perusteella. Teaser ja kaksi traileria valottivat hieman tekijöiden valintoja, mutta keskustelu perustui pääosin spekulointiin tulevasta elokuvasta sekä sen valinnoista ja painotuksista. Jo tieto tulevasta uudesta tulkinnasta aiheutti laajan mediahuomion ja spekuloinnin tulevasta elokuvasta ja sen historiakuvasta. Nämä spekulaatiot paljastivat, millaisia käsityksiä toimittajilla, kolumnisteilla, haastatelluilla asiantuntijoilla ja keskustelupalstojen kommentoijilla oli liittyen Tuntemattoman sotilaan uuteen tulkintaan ja tämän tulkinnan tekijöihin sekä Tuntemattoman sotilaan asemaan kulttuurisen muistin kaanonissa.

Tässä artikkelissa olen käsitellyt tutkimukseni teoreettista taustaa ja alustavia tutkimustuloksia. Kulttuurisen muistin kaanonin käsitettä hyödyntämällä aineistostani on käynyt ilmi Tuntemattoman sotilaan kiistaton asema suomalaisen kulttuurisen muistin osana. Suhtautumisessa tähän asemaan oli kuitenkin eroja: toisen näkemyksen mukaan tarina pysyy kulttuurisen muistin kaanonissa sellaisenaan, toisen näkemyksen kannattajat kokevat uuden version tarpeelliseksi juuri Tuntemattoman sotilaan merkittävän aseman säilymisen takia.

Kirjoittaja on Suomen ja pohjoismaiden historia pääaineenaan valmistunut filosofian maisteri, joka tekee pro gradu -tutkielmaansa Jyväskylän yliopiston kulttuuripolitiikan maisteriohjelmassa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Mediasivustot ja näiden keskustelupalstat (18.8.2016—27.10.2017)

Aamulehti

Ilta-Sanomat

Helsingin Sanomat

Kaleva

Keski-Suomalainen

Turun Sanomat

sekä

Yleisradion verkkosivut

Suorat viittaukset katsauksessa

Kokko, Tuomas ”Tuntematon sotilas palaa valkokankaalle kolmannen kerran — niin ovat tehneet myös Godzilla ja Robin Hood” Helsingin Sanomat 19.8.2015 (luettu 9.2.2018).

Koponen, Jenni-Maarit ”Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas innosti sijoittajia: Rahaa satoi pyydettyä enemmän” 18.8.2015. Yleisradion verkkosivut (luettu 8.2.2018).

Muut verkkolähteet:

Tuntematon sotilas 2017 -verkkosivut: http://www.tuntematonsotilas2017.fi (luettu 14.2.2018).

Suomi 100 -verkkosivut: http://suomifinland100.fi (luettu 19.4.2017).

Tilastokeskuksen verkkosivut: https://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_kulttuuri.html (luettu 14.2.2018).

Tutkimuskirjallisuus

Ahonen, Sirkka. Historiaton sukupolvi? Historian vastaanotto ja historiallisen identiteetin rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki. 1998.

Arppe, Tiina. Uskonto ja väkivalta. Durkheimin perilliset. Tutkijaliitto. Helsinki. 2016.

Assmann, Aleida. Canon and Archive. Teoksessa Erll, Astrid & Nünning, Ansgar (ed.). Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Berlin. 2008.

Assmann, Jan. Communicative and Cultural Memory. Teoksessa Erll, Astrid & Nünning, Ansgar (ed.). Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Berlin. 2008.

Erll, Astrid. Literature, Film, and the Mediality of Cultural Memory. Teoksessa Erll, Astrid & Nünning, Ansgar (ed.). Cultural Memory Studies. An International and Interdisciplinary Handbook. Berlin. 2008.

Grönholm, Pertti & Sivula, Anna. Mitä meillä on jäljellä? Artikkeli teoksessa Pertti Grönholm, Anna Sivula (toim.). Medeiasta pronssisoturiin — Kuka tekee menneestä historiaa? Turun historiallinen yhdistys ry. Turku. 2010.

Hentilä, Seppo. Historiapolitiikka — Holocaust ja historian julkinen käyttö. Artikkeli teoksessa Jorma Kalela, Ilari Lindroos (toim.). Jokapäiväinen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2001.

Jokinen, Kimmo & Linko, Maaria. Uusi Tuntematon — Rauni Mollbergin ohjaaman Tuntematon sotilas -elokuvan ensi-illan aikainen vastaanotto. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä. 1987.

Kalela, Jorma. Historiantutkimus ja jokapäiväinen historia. Artikkeli teoksessa Jorma Kalela, Ilari Lindroos (toim.). Jokapäiväinen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2001.

Kettunen, Sanna. Kansallisen omakuvan murros: suomalaisuuskäsitykset Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lehdistövastaanotossa vuosina 1954—1955. Pro gradu —tutkielma. Helsingin yliopisto. Helsinki. 2004.

Kivimäki, Ville. Introduction: Three wars and their epitaphs. Teoksessa Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (ed.). Finland in World War II. History, Memory, Interpretations. Brill. Zeist, The Netherlands. 2012.

Lebow, Richard Ned. The Politics of Memory in Postwar Europe. Artikkeli teoksessa Richard Ned Lebow, Wulf Kansteiner, Claudio Fogu (toim.). The Politics of Memory in Postwar Europe. Duke University Press. United States. 2006.

Lindroos, Ilari. Historiankäsityksistä: Suomalaiset sosiaalipolitiikan tutkijat, hyvinvointivaltiollinen kehitys ja historian jatkuvuus. Artikkeli teoksessa Jorma Kalela, Ilari Lindroos (toim.). Jokapäiväinen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2001.

Mckee, Alan. The Public Sphere: An Introduction. Cambridge University Press; Cambridge. 2005.

Ojajärvi, Jussi. Yhteiskunnallisen kamppailun näyttämöt. Teoksessa Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino. Jyväskylä. 2011.

Pajala, Mari. Televisio kulttuurisen muistin mediana. Miten itsenäisyys alkoi merkitä sotamuistelua? Artikkeli teoksessa Erkka Railo, Paavo Oinonen (toim.). Media historiassa. Turun historiallinen yhdistys ry. Turku. 2012.

Pajunen, Julia. Tulkintojen ristitulessa. Kristian Smedsin Tuntematon sotilas teatteri- ja mediaesityksenä. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Helsinki. 2017.

Sihvonen, Jukka. Idiootti ja samurai — Tuntematon sotilas elokuvana. Eetos. Turku. 2010.

Soikkanen, Timo. Uhri vai hyökkääjä? Jatkosodan synty historiankirjoituksen kuvaamana. Teoksessa Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.). Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY. Porvoo. 2005.

Suominen, Jaakko. Johdanto — Sosiaalisen median aika. Teoksessa Sosiaalisen median lyhyt historia. Gaudeamus. Tallinna. 2013.

Tilli, Jouni. Luovutuskeskustelu menneisyyspolitiikkana — Elina Sanan Luovutetut jatkosotaan liittyvän historiapolicyn kritiikkinä. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. 2006.

Torsti, Pilvi. Suomalaiset ja historia. Gaudeamus. Tampere. 2012.

Tuomioja, Erkki. Esipuhe. Teoksessa Antti Blåfeld (toim.). Historian käyttö ja väärinkäyttö. Kustannusosakeyhtiö Siltala. Latvia. 2016.

Varpio, Yrjö. Väinö Linnan elämä. WSOY. Porvoo. 2006.

White, Hayden. Metahistory. John Hopkins University Press. Baltimore. 1973.

Williams, Raymond. Culture. Fontana Paperbacks. Glasgow. 1981.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Jokinen & Linko 1987, 7; 11; 13; Tuntematon sotilas 2017 -verkkosivut: www.tuntematonsotilas2017.fi (luettu 19.4.2017); Suomi100 -juhlavuoden verkkosivut: www.suomifinland100.fi (luettu 19.4.2017). [Takaisin]
  2. Kalela 2001, 11; 40; Grönholm & Sivula 2010, 12. [Takaisin]
  3. Williams 1981, 13; A. Assman 2008, 97. [Takaisin]
  4. Kalela 2001, 11; White 1973, 2–5. [Takaisin]
  5. Kalela 2001, 11; Grönholm & Sivula 2010, 12. [Takaisin]
  6. Kalela 2001, 17–19. [Takaisin]
  7. Lindroos 2001, 121; Kalela 2001, 13; 16. [Takaisin]
  8. Tuomioja 2016, 6.; Hentilä 2001, 33; Tilli 2006, 16; 21; Nyyssönen 2001, 31. [Takaisin]
  9. Hentilä 2001, 28; Tilli 2006, 16. [Takaisin]
  10. Lebow 2006, 11. Nyyssönen 2001, 132–133; Arppe 2016, 108–109. [Takaisin]
  11. Pajala 2012, 128–129; Arppe 2016, 105;108; Halbwachs 1992, 168–169. [Takaisin]
  12. Pajala 2012, 129; J. Assmann 2008, 110–111. [Takaisin]
  13. J. Assmann 2008, 110; A. Assmann 2002, 98–99; 100–102. [Takaisin]
  14. Erll 2008, 389. [Takaisin]
  15. Erll 2008, 390; Pajala 2012, 130; 137–139. [Takaisin]
  16. Pajala 2012, 130. [Takaisin]
  17. Tunnetuimpiin Linna-tutkijoihin lukeutuvat Nils-Börje Stormbom, Yrjö Varpio ja Jyrki Nummi. Kettunen 2004, 8. [Takaisin]
  18. Varpio 2006, 291–292. [Takaisin]
  19. Pajunen 2017, 62. [Takaisin]
  20. Varpio 2006, 286–289. [Takaisin]
  21. Varpio 2006, 286; Pajunen 2017. 8; 12. [Takaisin]
  22. Varpio 2006, 320; Väinö Linna puhui itse toisesta jatkosodasta. Esim. Kettunen 2004, 1; Pajunen 2017, 51. [Takaisin]
  23. Varpio 2007, 342. [Takaisin]
  24. Varpio 2007, 309. [Takaisin]
  25. Soikkanen 2005, 34–35; Kivimäki 2012, 14. [Takaisin]
  26. Sihvonen 2009, 33; Pajunen 2017, 65–66. [Takaisin]
  27. Torsti 2012, 139; Ahonen. 1998. 75. [Takaisin]
  28. Ojajärvi 2011, 44. [Takaisin]
  29. Pajunen 2017, 218. [Takaisin]
  30. McKee 2005, 4–5.; Suominen 2013, 15–16. [Takaisin]
  31. Tiedote (julkaistu 18.8.2015.) elokuvan verkkosivuilla. [Takaisin]
  32. Tiedotustilaisuudesta esim. Koponen, Jenni-Maarit Yle 18.8.2015; Tiedote (julkaistu 18.8.2015) elokuvan verkkosivuilla.; Kokko, Tuomas Helsingin Sanomat 19.8.2015; A. Assmann 2008, 97. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *