2018/2
Satavuotias Suomi katsoi peiliin

JÄÄKÄRILIIKKEEN DIPLOMAATIT HISTORIANTUTKIMUKSEN VALOSSA 1914–1918

Johdanto

Suomen itsenäistyminen on ollut lukuisissa sanoma- ja aikakausilehdissä sekä juhlapuheissa teemana erityisesti loppuvuodesta 2017 ja alkuvuodesta 2018. Artikkeleissa ja juhlallisuuksissa on ollut esillä myös nuoremmille suomalaisille melko tuntematon jääkäriliike, jota käsittelevä uutisointi on jääkäriliikkeen kansainvälisistä kytköksistä huolimatta ollut erityisen kansallismielistä, ihanteellista ja individualistista.  Maan johtava media, Yleisradio lähestyi jääkärihistoriaa nuorten jääkäreiden kokemuksista käsin — ilman tutkimushistoriallista taustoitusta.[1] Juhlapuheissa jääkäreitä on muisteltu lämmöllä ja suurella kunnioituksella. Esimerkiksi puolustusministeri Jussi Niinistö puhui jääkäreiden kotiinpaluun 100-vuotisjuhlatilaisuudessa Vaasassa 24.2.2018, kuinka ”Jääkäriliike on sankaritarina vailla vertaa. Jääkärit nousivat taisteluun itsenäisen Suomen luomiseksi ennen muita ja muita rohkeammin”.[2] Ennen poliittista uraansa jääkärihistorioitsijana toiminut dosentti Jussi Niinistö ei ole katsonut tarpeelliseksi kertoa julkisuudessa jääkäriliikettä johtaneiden miesten valmiudesta sitoa Suomen tulevaisuus keisarillisen Saksan intresseihin.[3]

Kytkös ensimmäisen maailmansodan vaihtuviin sotatilanteisiin ja Saksan linjaukseen hyödyntää vihollismaassa olleita kapinaliikkeitä Venäjän heikentämiseksi puuttuu uutisoinnista ja juhlapuheista lähes kokonaan. Historiaa heikommin tunteville, mediaa seuranneille suomalaisille on joko tietoisesti tai tiedostamatta luotu kuva, jonka mukaan Saksa auttoi suomalaisia vapaustaistelijoita epäitsekkäistä syistä ja Saksan tavoitteena oli itsenäinen Suomi. Harvoja poikkeuksia tästä uutisoinnissa on Iltasanomissa 27.11.2017 julkaistu Ratkaisun Päivät-sarjan artikkeli, jossa tuodaan ilmi, että saksalaisen kenraali Ludendorffin päätökseen innostaa senaatin puheenjohtaja Svinhufvudia antamaan itsenäisyysjulistus vaikutti bolsevikkien valtaannousu. Saksa halusi hyödyntää sisällissodan partaalla olleen Neuvosto-Venäjän ahdinkoa ja hankkia alueita itselleen idästä erillisrauhan kautta. Artikkelissa ei tosin mainita, että Suomestakin oli Saksan sotajohdon suunnitelmien mukaan tarkoitus tulla Saksalle alisteinen valtio. Myös Helsingin Sanomissa 25.2.2018 julkaistiin artikkeli, jossa  toimittaja lyhyesti siteeraa dosentti Lasse Laaksosta, joka toteaa Saksan toimineen omien intressiensä pohjalta.[4] Historiantutkijana on aiheellista kysyä, miksi valikoitunut kuva jääkäriliikkeestä on haluttu tuoda julkisuuteen näin painokkaasti, varsinkin kun jo 1950- ja 1960-luvuilla julkaistuissa historiantutkimuksissa on tuotu esille viitteitä siitä, että jääkäriliike kytkeytyi ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ja sen organisointiin osallistui aktiivisesti Saksan keisarikunta omien intressiensä pohjalta. Jääkärit on niinikään esitetty julkisuudessa yksiselitteisesti itsenäisyysmiehinä, vaikka tutkimuskirjallisuudesta käy ilmi, ettei maailmansodan päättyminen keskusvaltojen voittoon olisi johtanut suvereeniin Suomeen.[5]

Jääkäriliikkeestä on kuluneen sadan vuoden aikana kirjoitettu todella paljon erilaisia muistelmia ja tutkimuksia. Näin lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista tarkastella jääkäriliikkeen historiografiaa kokonaisuudessaan. Perehdyn tässä artikkelissa jääkärikirjallisuudessa melko vähän käsiteltyyn teemaan eli jääkäriliikkeen ulkomaansuhteisiin. Vaikka jääkäriliike syntyi ensimmäisen maailmansodan kontekstissa, jääkäriliikkeen vaiheita on suomalaisessa historiankirjoituksessa käsitelty pitkälti kansallisesta näkökulmasta. Vain hyvin harvassa tutkimuksessa on perehdytty tai edes huomioitu jääkäriliikkeen johtohenkilöiden kytköksiä ulkovaltojen edustajiin. Kiinnitän huomiota siihen, miten historiankirjoituksessa on eri vuosikymmeninä käsitelty jääkäriliikkeen suhteita Saksan sotilaalliseen ja poliittiseen johtoon sekä Ruotsin aktivistipiireihin ensimmäisen maailmansodan aikana. Miten historiantutkimus on tuonut esille Tukholmassa toimineen ulkomaanvaltuuskunnan ja Berliinissä vaikuttaneiden aktivistien motiivit ja viitekehyksen?

Käytän Tukholmassa ja Berliinissä vaikuttaneista jääkäriliikkeen johtomiehistä nimitystä jääkäriliikkeen diplomaatit, koska edellä mainituissa asemapaikoissa toimineet solmivat Suomen nimissä suhteita ulkovaltojen edustajiin. Nimitys on osuva myös siksi, että monet jääkäriliikkeen ulkomailla vaikuttaneista johtohenkilöistä päätyivät Suomen ulkoasiainministeriön palvelukseen jo sisällissodan aikana tai jopa ennen sitä. Suomen ensimmäisiin diplomaatteihin lukeutuivat muun muassa Tukholman valtuuskunnassa vaikuttaneet Adolf von Bonsdorff, Herman Gummerus ja Edvard Hjelt.[6]

Helmikuun manifestina tunnettu keisarillinen julistus saattoi vuonna 1899 Venäjän yleisen lainsäädännön myös Suomea koskevaksi. Helmikuun manifestia seurasivat kieliasetus, asevelvollisuuslaki ja lisävaltuuksien antaminen kenraalikuvernöörille eli niin sanottu diktatuuriasetus. Erityisesti nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset kokivat keisarin syrjäyttäneen laittomasti Suomen perustuslait ja autonomisen aseman. Varsinkin kenraalikuvernööri N.I. Bobrikovin kaudella Suomessa vahvistui käsitys, jonka mukaan keisari Nikolai II oli rikkonut Suomella antamaansa hallitsijavakuutusta vastaan. Tämän johdosta suomalaisilla on oikeus vastatoimiin. Perustuslailliseksi tai passiiviseksi vastarinnaksi kutsuttu toiminta lähti näkemyksestä, jonka mukaan laittomiksi miellettyjä Venäjän hallinnon määräyksiä ei tule noudattaa, vaan virkamiesten on mieluummin erottava toimestaan. Perustuslaillisen vastarinnan toimijat perustivat vastarintajärjestökseen kagaalin. Kagaali oli salainen, kansallisella tasolla toiminut,  Bobrikovin hallinnon toimia vastustanut järjestö, jonka jäsenet organisoivat paikallistasolla erityisesti kutsuntalakkoja.  Melko nopeasti perustuslaillisesta vastarintaliikehdinnästä irrottautui aktivistiryhmiä, jotka olivat valmiit turvautumaan niin väkivaltaan kuin Venäjän keisarikunnan ulkoisten ja sisäisten vihollisten apuun edistääkseen Suomen autonomisen aseman palauttamista.[7] Aktivistit perustivat puolueen vuonna 1905, mutta puolueen toiminta tyrehtyi Suomessa melko nopeasti. Monien johtavien aktivistien oli vapautensa säilyttämiseksi paettava Ruotsiin tai Etelä- ja Keski-Eurooppaan. Jääkäriliikkeen tulevista diplomaateista merkittävä osa oli 1900-luvun alkuvuosien aktivisteja, jotka olivat tottuneet tekemään yhteistyötä niin venäläisten vallankumouksellisten ryhmien kuin Venäjän vihollisvaltioiden kanssa. Jääkäriliikkeen vanhaan aktivistisiipeen kuuluivat esimerkiksi Herman Gummerus, Almar Fabritius, Jonas Castrén ja V.O. Sivén.[8]

Suomen historiakirjallisuudessa jääkäriliikkeeksi kutsutun aktivismin katsotaan käynnistyneen, kun perustuslaillista vastarintaa organisoineen kagaalin Tukholman asiamies, tohtori Herman Gummerus sai joulukuussa 1914 vieraakseen teknologi Bertel Pauligin ja ylioppilas Walter Hornin. Ylioppilasnuorison keskuudessa oli syntynyt ajatus Suomen irrottamisesta Venäjän yhteydestä aseellisin keinoin turvautumalla Venäjän pääasiallisen vihollisen Saksan apuun. Nuoret ylioppilaat toivoivat Saksalta sotilaskoulutusta ja aseiden luovuttamista/myymistä. Gummerus ja muutamat muut aktivistit päättivät tukea hanketta, jota Suomessa pidettiin hullunrohkeana seikkailupolitiikkana, joka entisestään heikentäisi Suomen asemaa. Maailmansodan vuosina jääkäriliikkeeseen liittyi kuitenkin monia vaikutusvaltaisia suomalaisia. Heihin lukeutuivat muun muassa Edvard Hjelt, Rafael Erich ja Adolf von Bonsdorff. He olivat entisiä perustuslaillisen vastarinnan johtomiehiä, jotka olivat venäläistämistoimien jatkuessa menettäneet uskonsa passiivisen vastarintaan. Myös tavoite oli muuttunut.  Tavoitteeksi ei enää riittänyt Suomen autonomisen aseman palauttaminen, vaan pyrkimykseksi asetettiin Suomen irrottaminen Venäjän keisarikunnasta Saksan ja/tai Ruotsin tuella.[9]

Jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita hoitanut ydinryhmä käsitti noin kymmenen korkeasti koulutettua, yhteiskunnalliseen eliittiin lukeutunutta miestä. Kagaalin asiamies, tohtori  Herman Gummerus oli asettunut Tukholmaan melko pian maailmansodan sytyttyä. Vuoden 1915 kesällä Tukholmassa vaikuttivat Gummeruksen lisäksi professori Rafael Erich. Vuoden 1915/1916 taitteesta lähtien perustettiin Suomen vapauttamisen ulkomaanvaltuuskunta, niin sanottu Tukholman valtuuskunta, johon kuuluivat edellä mainittujen miesten lisäksi vapaaherra Adolf von Bonsdorff, varatuomari Jonas Castrén, johtaja Samuli Sario ja maisteri Almar Fabritius. Myöhemmin siihen liittyivät Suomesta paenneet maisterit Kai Donner ja Bertel Appelberg sekä tohtori V.O. Sivén. Vuoden 1917 kesällä uudelleenorganisoidun valtuuskunnan johtoon tuli Edvard Hjelt.[10] Tukholman valtuuskunnan tehtäviin kuului suhteiden ylläpito ulkovaltoihin, erityisesti Saksaan ja Ruotsiin. Valtuuskunnan tehtäviin kuului myös johtaa Berliinissä sijaitsevaa toimistoa, jonka johto siirtyi saksalaissuomalaisen Fritz Wetterhoffin syrjäyttämisen jälkeen Samuli Sariolle vuonna 1916. Suomalainen toimisto (Das finnländische Büro) oli yhteydessä Saksan sotilasjohtoon ja sen tehtäviin kuului hoitaa Saksassa koulutettavien suomalaisten sotilaiden asioita. Käytännössä valtuuskunnan mahdollisuudet valvoa Berliinin toimistoa ja suomalaisten sotilaiden etuja Saksassa olivat vähäiset.[11] Harri Korpisaaren tutkimuksesta ilmenee, että jääkäriliikkeen johto oli hajanainen ja toimenkuvat vaihtuivat usein. Korpisaari tuo myös esiin, että erityisesti Tukholman valtuuskunnan toimintaa heikensi sisäinen eripura.[12]

Muistelmat ja tutkimuskirjallisuus

Tämä artikkeli käsittelee jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita kirjallisuuden valossa. Kirjallisuuskatsaukseen on mielekästä sisällyttää jääkärikirjallisuutta eli toiminnassa aktiivisesti mukana olleiden muistelmia. Hyödynnän Tukholman valtuuskunnan  jäsenten Herman Gummeruksen  ja Edvard Hjeltin kirjoittamia muistelmia. Hjelt julkaisi muistelmansa jo vuonna 1920 ja Gummeruksen muistelmat julkaistiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1927 ja suomeksi seuraavana vuonna.[13] Tuon esille, mitä tapahtumia ja ilmiöitä Hjelt ja Gummerus muistelmissaan korostivat. Historiantutkijat ovat eri aikakausina hyödyntäneet Hjeltin ja Gummeruksen muistelmia lähteinä. Hjeltin ja Gummeruksen muistelmilla oli huomattava merkitys varsinkin ensimmäisten jääkäriliikkeen historiatutkimusten sisältöön. Esimerkiksi K.A. Wegelius siteeraa teoksessaan Suomen leijona ja Saksan kotka. Aseveljeyden historiaa 1914—1918 paikoin lähes sanatarkasti erityisesti Herman Gummeruksen muistelmia. Jääkäriliikkeessä aktiivisesti mukana olleiden henkilöiden tulkinnat rakensivat niin kutsuttua Valkoisen Suomen historiatulkintaa hyvinkin olennaisesti. Wegeliuksen yli 400 sivua käsittävän teoksen lähdekirjallisuus on hyvin suppea, perustuen lähinnä nationalistihenkiseen muistelmakirjallisuuteen. Teoksessa ei hyödynnetä suomalaista tai ulkomaista historiankirjoitusta lähteenä käytännössä lainkaan.[14]

Toisen maailmansodan jälkeen historiantutkijat perehtyivät jääkäriliikkeen diplomaattisiin suhteisiin täysin erilaisessa tilanteessa. Suomen sisäpolitiikassa tapahtunut vasemmiston nousu ja hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon korostanut ulkopoliittinen linjaus antoivat tilaa tarkastella jääkäriliikettä ja sen ulkomaansuhteita kansainvälisestä näkökulmasta. Tutkijoilla oli mahdollisuus myös päästä ulkomaisiin arkistoihin ja saada näin selvyyttä erityisesti Saksan pyrkimyksistä Suomen suhteen. Merkittävä lähdekokonaisuus tässä suhteessa oli Saksan ulkoasiainministeriön asiakirjakokoelma. Perehdyn sodan jälkeen vaikuttaneista tutkijoista lähinnä Juhani Paasivirran, Osmo Apusen, Hannu Rautkallion ja Matti Lauerman tutkimuksiin. Juhani Paasivirta ei ollut varsinainen ”jääkärihistorioitsija”, vaan hänen mielenkiintonsa kohteena oli Suomen varhaisen ulkopolitiikan kehittyminen ja Suomen poliittisen historian kytkeminen ensimmäisen maailmansodan kansainväliseen viitekehykseen. Jo 1950-luvulla julkaisemassaan tutkimuksessa Suomi vuonna 1918  hän ennakkoluulottomasti alkuperäislähteiden ja kansainvälisten tutkimusten valossa käsitteli Saksan, Ruotsin ja Englannin osuutta Suomen tapahtumiin sisällissotavuonna.[15] Paasivirran tutkimuksessa jääkäriliikkeen ulkopoliittinen toiminta esitettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa osana Euroopan poliittista historiaa. Osmo Apunen teoksessaan Suomi Keisarillisen Saksan politiikassa 1914—1915 ja Hannu Rautkallio tutkimuksessaan Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917—1918 tarkastelivat jääkäriliikettä nimenomaan Saksan näkökulmasta.  Apunen perehtyi Saksan sotilaspoliittiseen ja Rautkallio keisarikunnan taloudelliseen mielenkiintoon Suomea kohtaan maailmansodan vuosina. Molemmat tutkijat hyödynsivät lähteinä jääkäridiplomaattien muistelmia ja heidän tuottamaansa  alkuperäisaineistoa, mutta Wegeliuksesta poiketen lähdekriittisesti. Erityisesti Rautkallio kyseenalaisti paikoin Hjeltin muistelmien totuudenmukaisuuden.[16] Matti Lauerma käsitteli järkälemäisessä teoksessaan Jääkäripataljoona 27 hyvinkin yksityiskohtaisesti Tukholman valtuuskunnan jäsenten yhteistyötä Saksan sotilas- ja ulkopoliittisiin toimijoihin. Lauerman tarkastelunäkökulma on sisäpoliittinen ja nationalistihenkinen, eikä hän Paasivirrasta, Apusesta ja Rautkalliosta poiketen kiinnitä suurta huomiota tekijöihin, jotka selittivät Saksan mielenkiintoa Suomea kohtaan.[17]

Nykypäivän tutkijoista Tukholman valtuuskunnan vaiheita ovat ainakin sivunneet Matti Lackman ja Harri Korpisaari. Harri Korpisaari on teoksessaan Itsenäisen Suomen puolesta Sotilaskomitea 1915—1918 perehtynyt otsikon mukaisesti Suomessa vaikuttaneen Sotilaskomitean toimintaan. Tutkimus käsittelee paikoin myös jääkäriliikkeen muitakin organisaatioita, kuten Tukholman valtuuskuntaa.[18] Matti Lackman on julkaissut  vuonna 2000 teoksen Suomen vai Saksan puolesta? vastapainoksi Lauerman  nationalistihenkiselle jääkärihistorialle.[19] Lackmanin tutkimus on merkittävä muun muassa siksi, että hän tarkasteli jääkäriliikettä myös Venäjän keisarikunnan kontekstista. Lackman on aikakauden lainsäädäntöön nojaten tuonut esille, että jääkäriliike oli maanpetoksellista toimintaa. Suomi oli ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän keisarikuntaan kuulunut suuriruhtinaskunta, jonka ulkomaansuhteiden hoito kuului Venäjälle siitä huolimatta, että Venäjän keisarikunta systemaattisesti rajoitti Suomen itsehallintoa. Jääkäriliikkeen diplomaatit olivat aikakauden lainsäädännön ja Venäjän keisarikunnan kannalta tarkastellen maanpettureita. Lackman vertaa jääkäriliikettä muihin kapinaliikkeisiin ja toteaa kuinka kapinaliikehdinnästä tulee isänmaallista toimintaa vasta sitten, kun hanke onnistuu.[20]

Perehdyn edellä mainittuihin tutkimuksiin niiltä osin, kun niissä käsitellään jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita, erityisesti jääkäriliikkeen diplomaattien pyrkimyksiä rakentaa suhteita Saksaan ja Ruotsiin. Jääkäridiplomaattien työstä Ruotsissa on tosin kirjoitettu valitettavan vähän. Artikkelin dispositio on temaattinen. Kronologinen lähestymistapa sopii heikosti tämän artikkelin dispositioiksi, sillä jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita käsittelevässä historiankirjoituksessa on havaittavissa teemoja, jotka toistuvat, joskin hieman eri kontekstista. Eri aikakausien tutkijat ovat ottaneet kantaa muun muassa kiistanalaiseen kysymykseen jääkäriliikkeen alkuperästä sekä Saksan syistä tukea jääkäriliikettä. Viimeksi mainittu teema korostuu jääkäripataljoonan kotiuttamista ja saksalaisten maihinnousua käsitelleissä tutkimuksissa. Artikkelin loppupuolella perehdynkin omassa luvussaan, miten valitsemani jääkärimuistelijat ja tutkijat ovat käsitelleet tekijöitä, jotka johtivat jääkäripataljoonan ja saksalaisten sotilaiden maihinnousuun Suomessa kevättalvella 1918. Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten 1970-luvulla tutkimuksensa kirjoittanut Hannu Rautkallio on käsitellyt Edvard Hjeltin lähes 60 vuotta aiemmin julkaisemia muistelmia.

Ylioppilaiden itsenäisyysliike vai saksalaista sotastrategiaa?

Herman Gummeruksen muistelmat alkavat aivan jääkäriliikkeen alkuvaiheista. Gummerus kirjoitti muistelmissaan tutustuneensa marraskuussa 1914 Berliinin suomalaisen komitean johtajaan, suomalaissaksalaiseen varatuomari Fritz Wetterhoffiin. Wetterhoffin johtama komitea oli jatkoa Berliinissä välittömästi sodan alettua toimintansa aloittaneelle komitealle, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli Saksassa eläneiden vähävaraisten suomalaisten avustaminen. Nopeasti avustuskomitean jäsenten keskuudessa syntyi näkemys, jonka mukaan suomalaisten tuli liittoutua saksalaisten kanssa päästääkseen eroon Venäjän ylivallasta. Marraskuussa Wetterhoff esitti ajatuksen saksalaisesta sotilaskoulutuksesta Gummerukselle, joka suhtautui ideaan aluksi epäröiden. Hän ei uskonut, että Suomesta löytyisi riittävästi tukea hankkeelle. Gummerus vakuuttui vasta, kun hän kuuli Wetterhoffin suunnitelmista täysin tietämättömien suomalaisten ylioppilaiden laatiman suunnitelman rakentaa rekrytointiverkosto Saksassa suoritettavaa asepalvelusta ajatellen. Helsingin yliopiston ylioppilaiden ja nuorten maisterien keskuudessa oli voimistunut näkemys, jonka mukaan Suomi oli kansakuntana valmis irtisanoutumaan Venäjästä. Autonominen vaihe oli heidän mukaansa ollut ainoastaan välivaihe, joka oli kypsyttänyt Suomesta oman kansakunnan. Saatuaan tietää ylioppilaiden näkemyksistä ja suunnitelmista, Herman Gummerus laati raportin Saksan sotilasjohdolle. Raportissaan hän esitti, että Saksa antaisi asekoulutusta noin 200 ylioppilaalle.[21] Gummeruksen muistelmista on siis pääteltävissä, että niin Saksassa kuin Suomessa vaikutti loppusyksystä 1914 tahoja, jotka suunnittelivat suomalaisten vapaaehtoisten kouluttamista Venäjän vihollismaassa Saksassa. Varhaisessa jääkäriliikkeen historiatutkimuksessa on korostettu, että jääkäriliike oli suomalaisten ylioppilaiden keskuudessa syntynyt hanke, jonka tavoitteena oli itsenäinen Suomi. K. A. Wegelius samaisti jääkäriliikkeen ja itsenäisyysliikkeen toisiinsa ja ylisti teoksessaan toistuvasti juuri suomalaisia ylioppilaita itsenäisyysliikkeen alullepanijoina.[22] Vielä 1960-luvullakin Suomessa vallitsi vahvana näkemys, jonka mukaan jääkäriliike oli nimenomaan suomalaisten ylioppilaiden käynnistämä liike. Tämän sai kouriintuntuvasti kokea Matti Klinge, joka esitti jääkäriliikkeen alkusysäyksen tulleen Saksasta. Klinge joutui epäisänmaalliseksi väitetyn tulkintansa johdosta julkisen ryöpytyksen kohteeksi, eikä hän saanut tukea edes tutkijakollegoiltaan.[23]

Gummerus arvosti Saksasta käsin toiminutta Wetterhoffia suuresti ja arvioi hänen neuvottelutaitojensa ja kontaktiensa vaikuttaneen ratkaisevasti siihen, että Saksan sotilasjohto lupautui aloittamaan suomalaisten sotilaskoulutuksen. Wetterhoffin persoona aiheutti joissakin jääkäriliikkeen diplomaateissa, erityisesti Adolf von Bonsdorffissa avointa vastenmielisyyttä. Jääkäriliikkeen alkuvaiheita käsitelleet tutkijat kuten Osmo Apunen, Matti Lauerma ja Matti Lackman ovat yksimielisiä Wetterhoffin merkittävästä roolista jääkäriliikkeen perustamisessa, joskin varsinkin Apunen kuvasi Wetterhoffin taktikoivaksi ja vallanhaluiseksi persoonaksi.[24] Osmo Apunen ei tutkimuksessaan suoraan ottanut kantaa jääkäriliikkeen alkuperään, mutta tuo tarkasti esille kuinka Saksan sotastrategiaan kuului organisoida vastustajiensa alueelle kumousliikkeitä, sabotaaseja ja sissijoukkoja. Apunen kirjoittaa jo ennen sotaa Saksan konservatiivien suosimasta dekompositiopolitiikasta. Sen mukaan Saksan oli turvattava itärajansa muodostamalla Suomesta, Puolasta ja Ukrainasta puskurivaltiovyöhyke. Suomi ei siis ollut Saksan sotastrategiassa mikään erityistapaus, vaan keisarikunta tuki eri tavoin muitakin, erityisesti Venäjän valtakunnan sisäisiä kapinaliikkeitä.[25]

Gummerus tuo muistelmissaan hyvin esille, että aluksi Suomen poliittiset piirit suhtautuivat sotilaskoulutuksen hankkimiseen suomalaismiehille Saksasta ja neuvotteluyhteyksien solmimiseen Venäjän valtakunnan vihollisin hyvin skeptisesti. Esimerkiksi perustuslaillista vastarintaa johtaneen kagaalin enemmistö tuomitsi hankkeen suorin sanakääntein. Kagaali irtisanoikin Tukholman asiamiehensä Herman Gummeruksen omavaltaisen toiminnan vuoksi huhtikuussa 1915. Kagaalin asennoitumisesta aikanaan syvästi loukkaantunut Gummerus halusi muistelmissaan hieman vahingoniloisesti tuoda jälkipolville ilmi, miten epärealistisena ja tuomittavana monet merkittävät suomalaiset vaikuttajat hanketta aluksi pitivät. Kagaalin enemmistön kritiikkiä selittää osittain se, että kagaali oli toiminnassaan sitoutunut niin kutsuttuun laillisuusperiaatteeseen ja passiiviseen vastarintaan. Väkivaltainen vastarinta oli heidän näkökulmastaan väärä, vastenmielinenkin käytäntö. Enemmistö kagaalin jäsenistä ei vielä tässä vaiheessa kannattanut Suomen suuriruhtinaskunnan irrottautumista Venäjästä. Lisäksi suunnitelma perustui näkemykseen, että Saksa ja keskusvallat voittavat sodan. Niin jääkärikirjallisuudessa kuin tutkimuskirjallisuudessa on tuotu yksiselitteisesti ilmi, että perustuslaillisista poiketen jääkäriaktivistit uskoivat alusta alkaen Saksan voittoon. Aktivistien toimintaa haittasi myös äveriäiden liikemiespiirien haluttomuus tukea rahallisesti tai suhteidensa kautta aktivisteja. Liikemiehet hyötyivät maailmansodan vuosina taloudellisesti erittäin kannattavasta Venäjän kaupasta.[26]

Vaikka jääkärikirjailijat avoimesti toivat ilmi hankkeen onnistumisen olleen hyvinkin epätodennäköistä, useimmat jääkäreitä käsitelleet historiantutkijat eivät tätä ilmeistä tosiasiaa painota. Mahdollisesti syynä on 1960- ja 1970-luvuilla poliittista historiaa kirjoittaneiden taipumus keskittyä tapahtumahistoriaan. Todennäköisesti jääkäriliikkeen osoittautuminen voittajien historiaksi vaikutti osaltaan tutkijoiden kirjoitustapaan. Lukijoille ei mielletty tarpeelliseksi osoittaa, kuinka epätodennäköistä Suomen irrottautuminen Venäjästä Saksan tuella todella oli. Matti Lackman pohti 2000-luvun alussa ilmestyneessä tutkimuksessaan kuinka voittajat kirjoittavat oman historiansa. Lackman toteaa, että kuvamme jääkäriliikkeestä olisi aivan toinen, jos Suomi olisi jäänyt Venäjän yhteyteen. Saksan voitto maailmansodassa olisi puolestaan tehnyt Suomesta Saksan nukkevaltion, jolloin Suomen Saksan alaisuuteen johdattaneita jääkäridiplomaatteja ei välttämättä muisteltaisi lämmöllä.[27]

Saksalaiset Suomeen

Herman Gummeruksen ja Edvard Hjeltin muistelmista käy ilmi, että Tukholman valtuuskunnan jäsenet tapasivat henkilökohtaisesti tukijoitaan tai sellaisiksi toivomiaan henkilöitä. Aktivistit hyödynsivätkin tehokkaasti omia verkostojaan saattaakseen viestinsä mahdollisimman korkeassa asemassa olleiden henkilöiden tietoisuuteen.  Valtuuskunnan jäsenistä Herman Gummerus oli säännöllisesti yhteydessä Saksan Tukholman lähetystön sotilasasiamies Lucius von Stoedteen ja laivastoasiamies von Fischer-Lossaineen sekä alivaltiosihteeri von Zimmermaniin, josta  vuonna 1916 tuli ulkoministeri. Loppuvuodesta 1917 ja talvella 1918 neuvotteluvastuu siirtyi Adolf von Bonsdorffille ja erityisesti Edvard Hjeltille, jotka neuvottelivat Saksassa useaan otteeseen eri ministeriöiden, erityisesti ulkoministeriön johtohenkilöiden kanssa jääkäripataljoonan kotouttamisesta ja saksalaisten joukkojen lähettämisestä Suomeen.[28] Muistelmista ilmenee, että valtuuskunnan jäsenten suhtautuminen saksalaisvaikuttajiin riippui siitä, kuinka myötämielisiä he olivat Suomen miehityshankkeelle. Erityisesti itärintaman rauhoittamista kannattanut Lucius von Stoedte ei ollut aktivistien keskuudessa suosittu henkilö, sillä useista yrityksistä huolimatta suomalaiset aktivistit eivät pystyneet käännyttämään häntä puolelleen.[29] Jääkäreiden johtohenkilöt olivat yksimielisiä siitä, että ilman saksalaisten sotilaiden maihinnousua Suomi ei voisi irrottautua Venäjästä. Niin jääkäridiplomaattien muistelmista kuin tutkimuskirjallisuudesta käy kuitenkin hyvin ilmi, ettei Saksa ollut valmis uhraamaan omia sotilaitaan Suomen miehittämiseen varsinkin kun paikallisväestön laajasta kapinavalmiudesta ei ollut esittää näyttöä ja Ruotsi säilyi puolueettomana. Erityisesti Apusen tutkimuksesta ilmenee, että Saksan sotilasjohtoa ei niinkään kiinnostanut Suomen suuriruhtinaskunta kuin Ruotsin liittäminen sotaan Saksan rinnalle. Saksan sotilaallisen ja poliittisen johdon mielenkiinto aktivistien politiikkaa kohtaan riippui pitkälti Saksan sotaponnisteluista itärintamalla. Saksan sotilasviranomaisten päätöstä järjestää 200 suomalaisen miehen sotilaskoulutus Saksassa edelsivät Hindenburgin voittoisat taistelut itärintamalla vuoden1914 lopussa. Saksan sotilasjohto suunnitteli tuolloin vuodenvaihteessa hyökkäystä Puolaan, Liettuaan ja Kuurinmaahan. Nopeaan voittoon maailmansodassa uskoneen Saksan sotilasjohdon kannalta oli mielekästä tukea kapinahankkeita Suomessa. Sodan pitkittyessä Saksan sodanjohdossa ilmeni kuitenkin tahtoa solmia erillisrauha Venäjän kanssa. Sopuisa erillisrauha Venäjän kanssa olisi mahdollistanut saksalaisten joukkojen keskittämisen länsirintamalle. Saksan ja Venäjän erillisrauha oli suomalaisille aktivisteille pahin mahdollinen skenaario ennen kansojen itsemääräämisoikeuteen myönteisesti suhtautuneiden bolsevikkien toteuttamaa vallankaappausta ja Venäjän ajautumista sisällissotaan.[30] Saksan mielenkiinto jääkäriliikettä kohtaan olisi tuolloin todennäköisesti loppunut kokonaan. Tämä käy hyvin ilmi Herman Gummeruksen muistelmista.[31] Saksan sotilasjohto ei aktivistien vaatimuksista huolimatta vuosina 1914—1917 suostunut maihinnousuun Suomessa ja kieltäytyi toistuvasti myöntämästä suomalaisille turvatakuita mahdollisen venäläisvastaisen kapinan syttyessä. Saksalaisdiplomaatit ja sotilasjohdon edustajat suorastaan turhautuivat Tukholmassa oleskelleiden jääkäridiplomaattien jatkuviin vaatimuksiin Suomen miehittämisestä. Apunen on tutkimuksessaan siteerannut Saksan Tukholman lähettiläs Lucius von Stoedten kirjettä, jossa hän arvosteli kovin sanoin emigranttiedustajien, lähinnä Gummeruksen ja Wetterhoffin pyrkimystä saavuttaa tavoitteensa Saksan voittoisan armeijan vanavedessä. Lähettiläs oli närkästynyt, koska edellä mainitut herrat olivat valmiita uhraamaan saksalaisia asiansa puolesta, mutta eivät olleet itse valmiita ottamaan mitään riskejä.[32]

Jääkäridiplomaattien tuntematon työ Ruotsissa

Jääkäriliikkeen ulkomaansuhteitakin käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa ei ole käsitelty suomalaisten jääkäriliikkeen diplomaattien toimintaa Ruotsissa, vaikka Gummeruksen muistelmista käy hyvin ilmi kuinka Tukholman valtuuskunnan jäsenet panostivat eniten juuri Ruotsissa tehtävään mielipidevaikuttamiseen.[33] Aiheesta on kirjoittanut myös Seikko Eskola, jonka tutkimus Suomen kysymys ja Ruotsin mielipide käsittelee hyvinkin laajasti suomalaisaktivistien toimintaa Tukholmassa. Eskolan tutkimuksesta käy ilmi, että Tukholman valtuuskunnan jäsenet harjoittivat erityisesti sanomalehtipropagandaa. Aktivistit kirjoittivat lukuisia artikkeleita porvarillisiin, erityisesti aktivismiin myötämielisesti suhtautuneisiin sanomalehtiin. Sanomalehtityö Ruotsissa koettiin niin tärkeäksi, että siihen panostettiin huomattavia rahasummia. Valtuuskunnan jäsenten kirjoitukset venäläistämistoimista Suomessa lisäsivät yleistä Suomeen kohdistunutta sympatiaa Ruotsissa, mutta eivät muuttaneet Ruotsin puolueettomuuslinjaa. Ruotsissa suomalaiset aktivistit myös julkaisivat Suomessa kiellettyä kirjallisuutta ja salakuljettivat sitä Suomeen.[34]

Jääkäriliikkeessä aktiivisesti vaikuttaneesta poliittisesta toisinajattelijasta, professori Yrjö Ruudusta (1887—1956) tutkimuksen kirjoittanut Timo Soikkanen on oikeassa todetessaan, että suomalaisten aktivistien siteitä Ruotsiin ja erityisesti ruotsalaisiin aktivisteihin on suomalaisessa historiantutkimuksessa ja erityisesti jääkärikirjallisuudessa väheksytty tarkoituksella.[35] Tukholman valtuuskunnan strategiana oli yhdessä ruotsalaisten aktivistien kanssa vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen ja yhteiskunnallisiin päättäjiin Ruotsin liittämiseksi sotaan Saksan rinnalle.  Niinikään ruotsalaisten aktivistien Suomea koskeviin poliittisiin ja taloudellisiin tavoitteisiin ei jääkärihistoriaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa ole kiinnitetty riittävästi huomiota, vaikka Suomen suvereenisuuden kannalta kysymys on keskeinen. Ruotsalaisten aktivistien tavoitteissa oli eroja, mutta heitä yhdisti saksalaismielisyys. Ruotsalaiset aktivistit pyrkivät suomalaisten aktivistien tavoin hyödyntämään maailmansodan aikaista tilannetta. He uskoivat keskusvaltojen voittoon ja olettivat, että liittoutumalla sotilaallisesti Saksan kanssa Ruotsi voisi saada hallintaansa ainakin valtioliittositein Suomen, mahdollisesti koko Pohjois-Euroopan. Ruotsalaisten aktivistien tavoitteena oli erityisesti Ahvenanmaan siirtäminen suoraan Ruotsin hallintaan. Yksikään ruotsalainen puolue ei kuitenkaan avoimesti tukenut ruotsalaisia aktivisteja, erityisen kielteisesti aktivistien suunnitelmiin suhtautuivat vaikutusvaltaansa kasvattaneet sosialidemokraatit. Tukholman valtuuskunnan jäsenet tiesivät erittäin hyvin, ettei ruotsalaisten aktivistien tuki suomalaiselle jääkäriliikkeelle ollut pyyteetöntä. Ruotsalaiset aktivistit toivoivat ulkomaanvaltuuskunnalta sitoumuksia, jotka olisivat kasvattaneet Ruotsin valtaa Pohjois-Euroopassa.  Ruotsalaiset aktivistit eivät salanneet pyrkimystään Ruotsin johtamasta valtioliitosta, johon Suomen tulisi irrottauduttuaan Venäjästä liittyä.[36]

Matti Lackman on  perustellusti spekuloinut, että keskusvaltojen voittaessa sodan Suomesta olisi Baltian tavoin tullut Saksan intressipiiriin kuulunut valtio.[37] Mikäli Ruotsi olisi taistellut keskusvaltojen puolella, Saksa olisi mitä todennäköisemmin ollut valmis lunastamaan ainakin huomattavan osan Ruotsille antamistaan lupauksista Suomen suhteen. Keskusvaltojen häviö ja Ruotsissa vahvana vallinnut sodanvastainen ilmapiiri esti Ruotsin vaikutusvallan kasvun Suomessa maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Tämä päätelmä ei jääkäriliikettä käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa tule ilmi, vaan asiaan perehtymiseksi on luettava alkuperäislähteitä. Edes jääkäriliikkeen muistelmista Ruotsiin ”kallellaan” olo ei tule ilmi. Esimerkiksi diplomaattina sodan jälkeen toimineen Herman Gummeruksen oli mielekästä sodan jälkeen vaieta tyystin Tukholman valtuuskunnan lupauksista ruotsalaisille aktivisteille.

Saksalaisten maihinnousun valmistelu

Vuoden 1917 keväästä lähtien Saksan sotilasjohto vaikutti osoittavan aiempaa enemmän mielenkiintoa Suomen kysymykseen. Vallankumoukselliset tapahtumat Venäjällä vuoden 1917 maaliskuussa johtivat siihen, että Suomen merkitys Saksan sotapolitiikassa kasvoi. Maaliskuussa Saksan sotajohto antoi keisarin nimissä julistuksen, jossa todettiin, että Saksan etu vaatii, että Suomi saavuttaa täyden itsenäisyyden. Tukholman valtuuskunnan jäsenet ottivat keisarin julistuksen suurella riemulla vastaan. Iloa himmensi kuitenkin se, ettei julistusta saanut julkaista. Saksalaiset ministerit eivät myöskään antaneet mitään takeita sotilaallisesta avusta Suomelle. Suomalaiset aktivistit saivat neuvotteluissa tyytyä epämääräisiin lausuntoihin, joissa Saksan sotilasapu todettiin mahdolliseksi joskus myöhemmin, muttei vallinneessa tilanteessa.[38]

Suomen asia tuli uudestaan ajankohtaiseksi vasta vuoden 1917 lopussa, jolloin bolsevikkihallitus otti vallan Pietarissa. Bolsevikit halusivat irrottaa Venäjän maailmansodasta ja keskittää voimansa vastavallankumouksellisia vastaan käymiinsä taisteluihin. Saksan sotilasjohto pyrki hyödyntämään bolsevikkihallinnon vaikeaa tilannetta ja vaati erillisrauhan ehtona Saksalle ja Itävalta-Unkarille suunnattomia alueita Itä-Euroopasta. Vuoden 1918 helmikuussa Saksan sotilasjohto päätti epäonnistuneitten rauhanneuvottelujen jälkeen taivuttaa bolsevikit rauhaan sotilaallisin toimenpitein.[39]

Suomen Leijona ja Saksan Kotka. Valkoisen Suomen historiankirjoituksessa Suomi ja Saksa esitettiin sotilaallisina yhteistyökumppaneina. K.A. Wegeliuksen tutkimuksen kansikuva (sisäsivulla).

Gummeruksen ja Hjeltin muistelmista ei juurikaan ilmene, että Saksan sotilasjohdon päätös kotiuttaa jääkäripataljoona ja miehittää Suomi saksalaisten sotilaiden voimin johtuisi Saksan sotapolitiikasta. Erityisesti Hjelt korostaa Saksan sotajohdon osoittamaa hyväntahtoisuutta Suomen itsemääräämisoikeutta kohtaan. Hjelt perusteli Saksan sotilasjohdon mielenkiintoa Suomea kohtaan myös päätöksellä vastustaa bolsevismin leviäminen Eurooppaan.[40] Erityisesti Hjeltin muistelmat rakensivat tulkintaa, jonka mukaan saksalaisten apu oli välttämätön Suomen irrottamiseksi Venäjästä ja punaisten voittamiseksi. Tämä tulkinta ilmeni voimakkaasti ennen toista maailmansotaa ilmestyneissä tutkimuksissa. Valkoisen Suomen historiankirjoitukseen vakiintui pitkälti jääkärimuistelijoiden johdosta myytti Saksasta Suomen pyyteettömänä pelastajana.[41] Hjeltin tavoin Wegelius kirjoitti saksalaisten tehneen suuren uhrauksen suomalaisten hyväksi.

Maamme puolesta kaatuneet saksalaiset lepäävät Suomen mullassa. Heidän   haudoillensa on Suomen kansan kiitollisuus ja rakkaus pystyttänyt muistomerkkejä. Ne kertovat jälkipolville siitä suurisuuntaisesta avusta, mikä Saksa antoi pienelle sorretulle kansallemme, joka sen turvin ja omien poikainsa ponnistuksin pääsi kohoamaan täysin itsenäisten kansakuntien joukkoon.[42]

Myytin mursi ensimmäisenä tutkijana Juhani Paasivirta, joka taitavasti kontekstualisoi Suomen vuoden 1918 tapahtumat osaksi maailmansodan suurvalta- ja sotapolitiikkaa. Paasivirta liitti Saksan pyrkimykset Suomessa osaksi keisarikunnan Koillis-Eurooppaan suuntautuvaa ekspansiopolitiikkaa ja kiisti aiemmin vallinneen tulkinnan Saksasta Valkoisen Suomen pyyteettömänä avustajana. Paasivirta oli tiettävästi myös ensimmäinen historiantutkija, joka toi esille, ettei jääkäriliike ollut alun perin työväenliikkeen vastavoima, vaan aktivistien ja sosialidemokraattien välien kylmeneminen tapahtui varsinaisesti vasta vuoden 1917 syksyllä. Herman Gummerus oli tosin jo 1920-luvulla kirjoittamissaan muistelmissaan kuvannut tarkasti käymiään neuvotteluja työväenliikkeen niin kutsuttujen itsenäisyysmiesten kanssa. Gummeruksen muistelmista käy hyvin ilmi, että monet sosialidemokraatit kannattivat Suomen irrottamista Venäjästä.[43] Näistä yhteyksistä tutkijat kuitenkin vaikenivat aina 1950-luvulle asti.

Kansojen itsemääräämisoikeus oli Saksan keino peittää pyrkimyksiään lisätä Saksan vaikutuspiiriin uusia alueita. Venäjän vallankumouksellisia tapahtumia ja Suomen itsenäistymistä tutkinut Tuomo Polvinen on siteerannut Brest-Litovskin rauhanneuvotteluita johtaneen von Kühlmanin muistelmia, jossa von Kühlman avoimesti tuo esille, että Saksa käytti hyväkseen kansojen itsemääräämisoikeutta saadakseen Saksalle lisää alueita idästä.[44] Samaa strategiaa oli jo hyödynnetty Baltian ja Ukrainan alistamisessa Saksan sotajohdon alaisuuteen.[45] Saksan sotajohto ei suhtautunut bolsevikkien valtaannousuun kielteisesti ideologisiin syihin vedoten. Väliaikaiseksi epäillyn bolsevikkien valtaannousun oletettiin heikentävän Venäjää sotilaallisesti entisestään.

Tutkijoista erityisesti Hannu Rautkallio on käsitellyt yksityiskohtaisesti Saksan edustajien ja Edvard Hjeltin neuvotteluja jääkäripataljoonan kotiinpaluusta ja saksalaisten sotilaiden maihinnoususta alkuvuodesta 1918. Neuvottelujen päätteeksi Edvard Hjelt allekirjoitti 7.3.1918 valtakunnankansleri von Hertlingin luona Suomen ja Saksan välisen rauhansopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Myös Matti Lackman kiinnittää huomiota samaan sopimukseen. Molemmat tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Suomi alistettiin palvelemaan Saksan intressejä niin sotilaallisesti, poliittisesti kuin taloudellisesti.[46] Hjelt allekirjoitti muun muassa asiakirjan, joka antoi saksalaisille kauppiaille etuoikeuden Suomen kauppaan ja rajoitti Suomen elinkeinoelämää muihin valtioihin. Käytännössä koko Suomen kauppalaivasto olisi joutunut Saksan määräysvaltaan. Rautkallio tuo tutkimuksessan esille, että Hjeltin omavaltaisuus aiheutti närkästystä monissa porvarivaikuttajissa. Esimerkiksi senaattori Heikki Renvall kritisoi Hjeltin antamia lupauksia jo maaliskuussa 1918, vaikka hän ei vielä tuolloin ollut edes tietoinen kaikista Hjeltin antamista sitoumuksista.[47] Läheskään kaikki merkittävissä asemissa olleet porvarit eivät edes sisällissodan keskellä olleet valmiit hyväksymään Saksan apua varsinkaan hinnalla millä hyvänsä. Hjelt on muistelmissaan perustellut Saksan sotilasjohdolle helmi—maaliskuussa 1918 antamiaan sitoumuksia isänmaallisilla tarkoitusperillä. Hjelt harmitteli, että sitoumukset estivät muun muassa Suomen kannattavan puutavarakaupan Englantiin. Sitoumukset olivat kuitenkin hänen mukaansa välttämättömiä, koska Suomen oli viimein mahdollista vapautua venäläisistä sotaväestä:  ”Alttför stora intressen, livsintressen för landet, stodo för stunden på spel, för att jag skulle kunnat tveka.”[48] Hjeltillä ei omien sanojensa mukaan ollut mahdollisuutta neuvotella porvarisenaattorien tai edes Svinhufvudin kanssa asiasta, koska ei tavoittanut heitä esimerkiksi sähkeitse.[49]

Hjeltin mukaan hän informoi Svinhufvudia välittömästi, kun tämä saapui Berliiniin maaliskuussa 1918 ja  Svinhufvud hyväksyi täysin hänen toimenpiteensä.[50] Hannu Rautkallio on tutkimuksessaan tuonut esille epäilyn, että Svinhufvud tiesi Hjeltin sopimuksista Saksan kanssa jo etukäteen. Rautkallion tulkinnan mukaan Hjelt pyrki suojelemaan senaatin puheenjohtajana toiminutta Svinhufvudia tulevalta kritiikiltä.[51] Hjeltillä ei ollut virkaa Suomen sisäpolitiikassa, joten häntä ei toimistaan voitu asettaa vastuuseen samalla tavoin kuin senaattoreita. Sitä paitsi Hjelt uskoi vankkumattomasti toimivansa Suomen parhaaksi. Rautkallio ei ole ainut Edvard Hjeltin toimintaa kriittisesti arvioiva tutkija. Matti Lackman on todennut Hjeltin allekirjoittamien sopimusten sitoneen Suomen Saksaan myös taloudellisesti. Marja-Liisa ja Seppo Hentilä ovat Saksan vaikutusvaltaa Suomessa vuonna 1918 tarkastelevassa tutkimuksessaan päättyneet lopputulokseen, jonka mukaan Hjeltin allekirjoittama kaksivuotinen kauppa- ja merenkulkusopimus antoi Saksalle vallan valvoa Suomen  ulkomaankauppaa sekä etuosto-oikeuden kaikkeen Suomen vientiin. Hentilöiden Hjeltin neuvotteluja kuvaavat luvut on otsikoitu suorasanaisesti. Tutkijoiden mukaan kyseessä oli ”Hjeltin omavastuupolitiikka”, kun tavoitteena oli saada ”Apua Saksasta, maksoi mitä maksoi.”[52]

Jääkäridiplomaatit kokivat, että heillä oli asiaan perehtyneinä isänmaallisina ja sivistyneinä miehinä oikeus antaa sitoumuksia Suomen puolesta. Polvisaari kirjoittaa tutkimuksessaan, kuinka jo elokuussa 1917 Berliiniin lähti eversti Nikolai Mexmontanin ja kapteeni Carl Bennedicthin laatima muistio, jossa ehdotettiin Suomen ja Saksan valtioliittoa. Muistiossa luvattiin muun muassa, että itsenäistyvä Suomi osallistuisi ympärysvaltojen vastaiseen sotaan. Muistio liittyi jääkäritutkimuksessa hyvin tunnettuun ”Liettuan komennuskunta” -hankkeeseen, jossa suomalaiset jääkäriliikkeen johtajat pyrkivät saamaan niin suomalaiset jääkärit kuin saksalaiset sotilaat Suomeen. Pitkälle edennyt hanke jäi toteutumatta, koska Saksan johtavissa piireissä ei ollut kiinnostusta maihinnousua kohtaan varsinkaan kun Suomessa ei ollut valmiutta nousta kapinaan Venäjää vastaan. Mielenkiintoista on, että vasta Polvisaari avaa muistion sisällön tutkimuksessaan.[53]

Muistelmista ja myöhemmin myös tutkimuskirjallisuudesta on vähintäänkin rivien välistä luettavissa, etteivät jääkäridiplomaatit kokeneet yhteydenpitoa suomalaisiin senaattoreihin, puolueiden edustajiin saatikka eduskuntaan edes tarpeellisena. Jääkäridiplomaatit olivat keski-ikäisiä tai iäkkäitä yläluokkaan kuuluneita miehiä, jotka eivät olleet sisäistäneet kansanvallan toimintaperiaatteita. Jääkäridiplomaattien itsenäinen toiminta oli tosin osin pakon sanelemaa. Venäjän keisarikunta oli estänyt eduskunnan kokoontumisen ja vaihtanut senaattorit venäläismyönteisiksi. Kirjeiden ja sähkeiden lähettämiseen sisältyi sensuurin vuoksi riskejä, eivätkä maanpaossa ulkomailla eläneet jääkäridiplomaatit uskaltautuneet Suomeen kuin aivan pakon sanelemana.[54] Jääkäriliikkeen diplomaattien omavaltaisuus on kuitenkin Suomen varhaisen diplomatian historiassa hyvin tunnettu tosiasia. Juhani Paasivirta on todennut kuinka Suomen ulkoasiainministeriön palvelukseen itsenäisyysjulistuksen jälkeen asettuneissa jääkäridiplomaateissa vanhat tavat elivät edelleen. Heidän oli vaikea alistua hoitamaan tehtäviään ulkoasiaministeriön ohjeiden mukaisesti.[55]

Valkoisen Suomen historiankirjoituksen myyttien murtuminen

Historiankirjoitus on valitettavan usein voittajan historiaa. Jääkärikirjailijat vaikuttivat muistelmillaan vahvasti niin kutsutun Valkoisen Suomen historiankirjoituksen syntyyn. Jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita hoitaneet esittivät itsensä itsenäisyysmiehinä, jotka halusivat vapauttaa Suomen Venäjän ikeestä ystävällismielisen Saksan avustuksella. Esimerkiksi Edvard Hjelt tuo muistelmissaan esille näkemyksen, jonka mukaan Suomi jäi kiitollisuudenvelkaa Saksalle. Tämän tulkinnan omaksui 1930-luvulla jääkäriliikkeen historiaa kirjoittanut K. A. Wegelius, jonka tutkimus kuvaa hyvin, kuinka aikakauden politiikka vaikutti historiankirjoitukseen. Tietystä isänmaallisesta paatoksesta huolimatta ainakin joitakin jääkärimuistelmia voi lukea hieman toisinkin. Esimerkiksi Herman Gummeruksen muistelmateoksesta käy hyvin ilmi, että Saksan sotilasjohdon valmius tukea Suomen asiaa oli täysin sidottu Saksan sotamenestykseen itärintamalla.

Usein vasta yhteiskunnallisen valtasuhteiden ja poliittisen ilmapiirin muutos on luonut tilaa uudelleentulkinnoille. Valkoisen Suomen historiankirjoituksen myytit murtuivat, kun toisen maailmansodan jälkeen vaikuttaneet poliittisen historian tutkijat Juhani Paasivirta, Osmo Apunen ja Hannu Rautkallio perehtyivät saksalaisiin alkuperäislähteisiin ja tutkimuksiin tarkasti. He irtisanoutuivat poliittisista viitekehyksistä ja toteuttivat historiantutkimusta sen omista lähtökohdista käsin kiinnittäen huomiota erityisesti lähdekritiikkiin. Toisen maailmansodan jälkeiset tutkijat kontekstualisoivat jääkäriliikkeen osaksi Euroopan suurvaltojen, erityisesti Saksan suurvalta- ja sotapolitiikkaa. Varsinkin Apusen tutkimuksesta käy hyvin ilmi, kuinka jääkäridiplomaatit muiden Venäjän vähemmistökansallisuuksien edustajien tavoin hakivat tukea Saksasta. Sodan jälkeen julkaistuista jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita käsitelleistä tutkimusta käy ilmi, että keisarillinen Saksa oli suurvalta, jonka sotapoliittisiin linjauksiin vaikuttivat vain valtakunnan omat edut. Toisin kuin esimerkiksi K.A. Wegelius tutkimuksessaan väitti, saksalaiset eivät tukeneet Valkoista Suomea hyvää hyvyyttään osana bolsevismin vastaista taistelua. Erityisesti Rautkallion tutkimuksesta välittyy käsitys siitä, että sodan päättyminen keskusvaltojen voittoon ei olisi johtanut Suomen itsenäisyyteen. Suomi olisi irrotettu Venäjän yhteydestä, mutta käytännössä Suomesta olisi muodostunut Saksan protektoraatti, jonka talous olisi palvellut suurvallan intressejä.

Hannu Rautkallio ja Matti Lackman korostavat Saksan intressien ensisijaisuutta suhteessa Suomen kysymykseen jo tutkimustensa otsikoissa. Varsinkin Lackmanin tutkimusta lukiessa ei kuitenkaan voi olla pohtimatta, onko jo 40 vuotta aiemmin osoitettujen tutkimustulosten korostaminen tarpeen. Ilmeisesti on, sillä tutkimuksensa alkuluvussa Lackman paljastaa saaneensa epäasiallista palautetta kirjoittaessaan kriittisesti jääkäripataljoonan vaiheista.[56] Toisin kuin aiheesta 1960-luvulla tutkimuksen laatinut Lauerma, Lackman tarkastelee jääkäriliikettä aikakauden kontekstista ilman sinivalkoisia silmälaseja. Kenties Lackman sai osakseen kuvailemaansa palautetta, koska ulkovaltojen vaikutus suvereenina esiintyvän maan politiikkaan on kiusallinen ja usein kiisteltykin teema. Termi ”maanpetturuus” ei monen mielestä ole sopiva sana kuvaamaan jääkäriliikettä, vaikka varmasti jokainen jääkäridiplomaatti tiedosti toimineensa vastoin Venäjän lainsäädäntöä neuvotellessaan vihollismaan edustajien kanssa yhteistyöstä Suomen suuriruhtinaskunnan irrottamiseksi Venäjästä.

Jääkäriliikkeen sankarimyytti juhlapuheissa

Jääkäriliikkeen kriittisten tutkijoiden tutkimuksiin ei viitattu juhlapuheissa tai suurelle yleisölle suunnatuissa artikkeleissa. Suomen 100-vuotisitsenäisyysjuhlallisuuksissa ei muutoinkaan korostettu historiallisia ajanjaksoja, jolloin Suomi oli ”rähmällään” tai vähintäänkin sen harjoittamaa politiikkaa ohjasivat muiden valtioiden intressit. Suomen itsenäisyyden juhlavuotena poliitikot ja toimittajat päätyivät mieluummin korostamaan pienen kansan yhteistä selviytymistaistelua. Tämä käy ilmi muun muassa eduskunnan juhlapuheissa. Esimerkiksi Perussuomalaisten puolesta juhlapuheen 5.12.2017 pitänyt Arja Juvonen korosti Suomen selviytymistaistelua sodissa ja lopetti puheensa hyvin nationalistisesti ja perinteisesti:

Puolustakaamme tätä tuhansien järvien ja metsien maata, sen puhdasta luontoa ja kansaa. Pitäkäämme Suomen maasta hyvää huolta, rakentakaamme sitä yhdessä. Sillä on olemassa vain yksi Suomi.[57]

Osmo Jussila on tutkimuksessaan Suomen historian suuret myytit tuonut ilmi, että valtaosa nykyisistä historian yleisteoksista perustuu kriittiseen tutkimukseen.[58] Juhlapuheiden pitäjät olisivat niin halutessaan voineet turvautua esimeriksi historiasta kiinnostuneelle suurelle yleisölle tarkoitettuihin yleisteoksiin, joissa Suomen historiaa ei esitetä kansallisromanttisesta näkökulmasta. Pätevissä yleisesityksissä käy hyvin ilmi, että ulkovaltojen vaikutus Suomen historiaan on ollut tuntuva.

Monet jääkäreitä käsittelevät nykypäivän juhlapuheiden narratiivit ja kannanotot ovat kuin otteita sisällissodan jälkeisestä jääkärikirjallisuudesta. Tämän voi jokainen todeta vertaamalla uutisointia esimeriksi välittömästi sisällissodan jälkeen ilmestyneeseen kaksiosaiseen Suomen jääkärit — Elämä sanoin ja kuvin -kokoelmateoksen artikkeleihin.[59]

Vapaussotatulkinnan paluu?

Sotien jälkeen julkaistut jääkäridiplomaattien toimintaa käsitelleet tutkimukset paljastavat, että jääkäriliikkeen historia kytkeytyi voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ja erityisesti Saksan sotatavoitteisiin. Saksan näkökulmasta jääkäridiplomaatit olivat pienen kapinallisryhmän johtajia, joiden tavoitteet olivat omiaan heikentämään vihollismaata Venäjää. Venäjän keisarikunnan näkökulmasta kyse oli maanpetoksellisesta toiminnasta, sillä Tukholmassa ja Berliinissä vaikuttaneet Suomen suuriruhtinaskunnan alamaiset tekivät yhteistyötä vihollismaan kanssa irrottaakseen suuriruhtinaskunnan Venäjästä. Venäjän keisarikunnan toteuttamiin Suomen hallinnon venäläistämistoimiin erittäin kielteisesti suhtautuneiden jääkäridiplomaattien pyrkimyksenä oli puolestaan Suomen irrottaminen Venäjän yhteydestä. Tämä tavoite on julkisuudessa mielletty tarkoittaneen pyrkimystä saattaa Suomi itsenäiseksi, vaikka sodan jälkeinen tutkimus on osoittanut jääkäridiplomaattien olleen valmiita myöntämään Saksalle ja Ruotsille Suomen suvereenisuutta rajoittaneita ehtoja. Jääkäriliikkeessä vaikutti tosin henkilöitä, joiden tavoitteena oli vieraiden valtioiden ylivallasta vapaa Suomi jo ennen Suomen itsenäisyysjulistusta, mutta he eivät johtaneet toimintaa.

Monet historiaa hyvinkin hallitsevat tahot ovat päätyneet ylikorostamaan jääkäriliikkeen itsenäisyyspyrkimyksiä. Puolustusministeri, jääkärihistorioitsija Jussi Niinistön juhlapuhe Vaasassa helmikuussa 2018 on tästä hyvä esimerkki. Syitä näin yksipuoliseen, nationalistiseen muisteluun jääkäriliikkeestä voi vain arvuutella. Kenties yksipuolinen kuva jääkärihistoriasta tarjoaa mahdollisuuden turvallisesti kokea kansallismielisyyttä maassa, jonka valtiollinen itsenäisyys on EU:n integraation johdosta vähintäänkin kyseenalainen? Mahdollisesti yksittäisten jääkäreiden näkökulmasta hyvinkin perusteltu vapaussotatulkinta on nyt uudessa ”nosteessa” myös koko sotaa kuvaavaksi termiksi. Tästäkin syystä jääkäriliikkeen johdon valmius tukea ehdoitta Saksan intressejä on tietoisesti voitu unohtaa. Puolustusministeri Niinistö on julkisuudessa esiintynyt Valkoisen Suomen korostaman vapaussotaterminologian puolustajana. Jussi Niinistö päätti esimerkiksi tviitissään 1.1.2018 kommentoida presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhetta. Puolustusministeri ei ilmeisesti hyväksynyt presidentin käyttämää sisällissotatermiä, koska tviittasi, että ”vapaussota ja kapina ovat myös terminä ok”.[60]

Taina Uusitalo, VTT. Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineen post doc -tutkija.

Lähteet ja kirjallisuus

Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 25.2.2018

Iltasanomat 27.11.2017

Kirjallisuus

Apunen, Osmo. Suomi Keisarillisen Saksan politiikassa 1914—1915. Tammi, Helsinki 1968.

Hjelt, Edvard. Från händelserika år. Upplevelser och minnen II.  Söderström, Helsingfors 1920.

Hentilä, Marjaliisa & Hentilä Seppo. Saksalainen Suomi 1918. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2016.

Hornborg, Eirik. Suomalainen toimisto Berliinissä. Teoksessa Jaakko Suomalainen et al (toim.). Suomen jääkärit. Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin. Kuopio 1918—1919, 970—974.

Hoppu, Tuomas. Historian unohtamat: suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914—1918. Bibliotheca Historica, SKS, Helsinki 2005.

Hultin, Tekla. Taistelun mies: piirteitä Jonas Castrenin elämästä ja toiminnasta. Otava, Helsinki 1927.

Jussila, Osmo. Suomen historian suuret myytit. WSOY Helsinki 2007.

Gummerus, Herman. Aktiivisilta taisteluvuosiltani. Helsinki 1935.

Gummerus, Herman. Jägare och aktivister: hågkomster från krigsåren i Stockholm och Berlin. Söderström, Helsingfors 1927.

Gummerus, Herman. Sotavuosien muistelmia Tukholmasta ja Berliinistä. WSOY, Porvoo 1928.

Eskola, Seikko. Suomen kysymys ja Ruotsin mielipide: ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta Venäjän maaliskuun vallankumoukseen. Helsingin yliopisto, Helsinki 1965.

Korpisaari, Harri. Itsenäisyyden Suomen puolesta. Sotilaskomitea 1915 —1918. SKS, Helsinki 2009.

Lackman, Matti. Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915—1918) synty, luonne, mielialojen vaiheluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Otava, Helsinki 2000.

Lauerma, Matti. Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Vaiheet ja vaikutus.  WSOY, Porvoo 1966a.

Lauerma, Matti. Aktivistien linja. Teoksessa Ilkka Hakalehto (toim.) Suomen ulkopolitiikan kehityslinjat 1809—1966. Helsinki 1966b, 39—55.

Lehti, Marko. A Baltic Leaque as a Construct of the New Europe. Envisioning a Baltic Region and Small State Sovereignty in the Aftermath of th First World War. European university studies: Ser. History and allied Studies ; Vol 817. Lang, Frankfurt am Main 1999.

Metsämäki, Mikko & Nisula, Petteri. Aktivistit. Suomalaisten kansalaisliikkeiden tarina. Edita, Helsinki 2006.

Nevakivi, Jukka. Ulkoasiainhallinnon historia. Ulkoasiainministeriö, Helsinki 1988.

Niinistö, Jussi. Paavo Susitaival 1896—1993: aktivismi elämänasenteena. SHS, Helsinki 1998.

Niinistö, Jussi. Bobi Sivén. Karjalan puolesta. SKS, Helsinki 2001.

Norrmén, P.H. Itsenäisyysaatteen herääminen Suomen ylioppilasnuorison keskuudessa,  1918 —1919. Teoksessa Jaakko Suomalainen et al (toim), Suomen jääkärit. Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin. Sotakuvia, Kuopio 1918—1919a, 28—51.

Norrmén, P.H. Itsenäisyysliikkeen kypsyminen jääkäriliikkeeksi. Teoksessa  Jaakko Suomalainen et al (toim), Suomen jääkärit. Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin. Sotakuvia, Kuopio 1918—1919b, 76—92.

Nummelin, Ragnar. Katsaus jääkäriajan poliittiseen työhön Tukholmassa. Teoksessa Jaakko Suomalainen et al. (toim.) Suomen jääkärit. Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin [1 osa]. Sotakuvia, Kuopio 1918—1919, 442—450.

Paasivirta, Juhani. Suomi vuonna 1918. WSOY, Porvoo 1957.

Paasivirta, Juhani. Pienet valtiot Euroopassa. Kansainvälisen järjestelmän muutoksia 1800- ja 1900-luvuilla. SHS, Helsinki 1987.

Polvinen, Tuomo. Venäjän vallankumous ja Suomi 1 helmikuu 1917-toukokuu 1918.WSOY, Porvoo 1967.

Rautkallio, Hannu. Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. Saksan sodanpäämäärät Suomessa 1917-1918. WSOY, Helsinki 1977.

Saarikoski, Vesa. Keskustajääkäri Aarne Sihvo näkökulmia aseellisen voiman ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen itsenäistymisen murroksesta paasikiviläiseen toiseen tasavaltaan. Bibliotheca Historica 25. SHS, Helsinki 1997.

Suomalainen, Jaakko et al. (toim.). Suomen jääkärit. Elämä ja toiminta sanoin ja kuvin [1 osa]. Sotakuvia, Kuopio 1918—1919.

Soikkanen, Timo. Yrjö Ruutu: näkijä ja tekijä: itsenäisyyden, eheyttämisen ja uuden ulkopolitiikan juurilla. WSOY, Porvoo;Helsinki;Juva 1991.

Soikkanen, Timo. Kjelléns geopolitik. En förtigen bakgrundsfaktor i självständighetspolitiken. Historisk Tidskrif för Finland 2/1991, 199—212.

Wahlbäck, Krister. Jättens andedräk: Finlandsfrågan i svensk politik 1809—2009. Atlantis, Stockholm 2011.

Wegelius, K.A. Suomen leijona ja Saksan kotka. Aseveljeyden historiaa 1914—1918. WSOY, Porvoo 1938.

Verkkoaineisto

http://www.defmin.fi/puheet

Yle Elävä Arkisto:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/16/jaakarit-palasivat-sisallissotaa-kayvaan-suomeen

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/23/uutta-valoa-jaakarihistoriaan-nain-he-itse-sen-kertoivat

Eduskuntaryhmän tiedotteet:

https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Eduskuntaryhmien-puheet-itsen%C3%A4isyyden-juhlaistunnossa.aspx

Keskustan eduskuntaryhmän puheenvuoro 5.12.2017.

Perussuomalaisen eduskuntaryhmän puheenvuoro 5.12.2017.

Niinistö, Jussi, tviitti 1.1.2018.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Katso esimerkiksi artikkelit ”Uutta valoa jääkärihistoriaan – näin he sen itse kertovat” 23.5.2015, päivitetty 16.2.2018 ja ”Jääkärit palasivat sisällissotaa käyvään Suomeen”, 16.2.2018. Yle Elävä Arkisto.  https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/02/16/jaakarit-palasivat-sisallissotaa-kayvaan-suomeen ja  https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/23/uutta-valoa-jaakarihistoriaan-nain-he-itse-sen-kertoivat [Takaisin]
  2. Puolustusministeri Jussi Niinistön puhe jääkäreiden kotiinpaluun 100-vuotisjuhlatilaisuudessa Vaasassa 24.2.2018. http://www.defmin.fi/puheet [Takaisin]
  3. Katso esimerkiksi Niinistö 1998 ja 2001. Jussi Niinistö ei tutkimuksissaan ole käsitellyt jääkäriliikkeen ulkomaansuhteita. Tästä syystä hänen tutkimuksiaan ei tässä artikkelissa arvioida tutkimuksellisesta näkökulmasta. [Takaisin]
  4. Helsingin Sanomat 25.2.2018, ”Jääkärit ratkaisivat sisällissodan, mutta mikä oli Krogiuksen todellinen merkitys?; Iltasanomat 27.11.2017, artikkeli ”Saksa rohkaisi suomalaisia pyrkimään itsenäisyyteen.” [Takaisin]
  5. Esimerkiksi Juhani Paasivirta kirjoittaa, että Saksan tavoitteena niin Baltiassa kuin Suomessakin oli saattaa valtaan hallitukset, jotka palvelisivat keisarikunnan intressejä. Paasivirta 1957, 156–159. Tuomo Polvinen puolestaan tuo esille, kuinka Saksa käytti kansojen autonomiapolitiikkaa hyväkseen saadakseen niin Baltiaan kuin Suomeen itselleen myötämielisiä hallituksia. Polvinen 1967, 140, 276–277. [Takaisin]
  6. Nevakivi 1988, 37–47. [Takaisin]
  7. Metsämäki & Nisula 2006, 31–32. [Takaisin]
  8. Gummerus 1935, 61–100, 140–167, 205; Lackman 2000, 20–45. [Takaisin]
  9. Gummerus, 1928, 9–57; Hjelt 1920, 32–37; Saarikoski 1997, 34; Soikkanen 1991a, 38–48. [Takaisin]
  10. Lauerma, 1966b, 50,53; Nummelin, 1918–1919, 445. [Takaisin]
  11. Hornborg, 1920, 970–971; Saarikoski 1997, 37. [Takaisin]
  12. Korpisaari 2009, 85. [Takaisin]
  13. Hjelt 1920; Gummerus 1927 ja 1928. [Takaisin]
  14. Wegelius 1938. [Takaisin]
  15. Paasivirta 1957. [Takaisin]
  16. Apunen 1968; Rautkallio 1977. Rautkallion tavasta hyödyntää Hjeltin muistelmia lähteenä Rautkallio 1977, 135–192. [Takaisin]
  17. Lauerma 1966a. [Takaisin]
  18. Korpisaari: 2009. [Takaisin]
  19. Lackman 2000. [Takaisin]
  20. Lackman 2000, 109–113, 697–701, 722–727. [Takaisin]
  21. Apunen 1968, 100–101; Gummerus 1928, 32–35; Soikkanen 1991b, 204–208. [Takaisin]
  22. Wegelius 1938, 64–73. [Takaisin]
  23. Klingen kohtelusta 1960-luvulla ovat kirjoittaneet Matti Lackman ja Osmo Jussila. Jussila 2007, 270–277; Lackman 2000, 63. [Takaisin]
  24. Apunen 1968, 184–89; Gummerus 1928, 124–129; Lauerma 1966a, 85; Lackman 2000, 61. [Takaisin]
  25. Apunen 1968, 27–47. [Takaisin]
  26. Apunen 1968, 73; Gummerus 1928, 91–92; Hultin 1927, 148–156. Norrmén 1918–1919a, 35 –36; Norrmén 1918–1919b, 82–85; Soikkanen 1991a, 52–53. [Takaisin]
  27. Lackman 2000, 722–727. [Takaisin]
  28. Hjelt 1920, 61–79; Gummerus 1928, 46–49. [Takaisin]
  29. Gummerus 1928, 46–47, 300–301, 369–370. [Takaisin]
  30. Apunen 1968, 109–119; Lackman 2000, 423–426; Lauerma 1966a, 62–63. [Takaisin]
  31. Gummerus 1928, 46–47, 270–271, 296–350. [Takaisin]
  32. Apunen 1968, 192. [Takaisin]
  33. Gummerus 1928, 130–166. [Takaisin]
  34. Eskola 1965, 37–59; Wahlbäck 2011, 95. [Takaisin]
  35. Soikkanen 1991a, 48. [Takaisin]
  36. Eskola 1965, 21, 23, 108–114, 177–178; Wahlbäck 2011, 83 –118. [Takaisin]
  37. Lackman 2000, 718–721. [Takaisin]
  38. Gummerus 1928, 390–392. [Takaisin]
  39. Paasivirta 1957, 154–162. [Takaisin]
  40. Hjelt 1920, 87–88. [Takaisin]
  41. Hjelt 1920, 194; Wegelius 1938, 431–434. [Takaisin]
  42. Wegelius 1938, 434. [Takaisin]
  43. Gummerus 1928, 400–409; Paasivirta 1957, 52–53. [Takaisin]
  44. Paasivirta 1957, 154-162; Polvinen 1967, 144. [Takaisin]
  45. Lehti 1999, 87; Paasivirta 1987, 135. [Takaisin]
  46. Rautkallio 1977, 108–187; Lackman 2000, 607, 763. [Takaisin]
  47. Rautkallio 1977, 176. [Takaisin]
  48. Hjelt 1920, 109. [Takaisin]
  49. Hjelt 1920, 102–115. [Takaisin]
  50. Hjelt 1920, 116 –121. [Takaisin]
  51. Rautkallio 1977, 157–176. Myös Lackman on kirjoittanut, että Svinhufvud oli sopimuksista alusta lähtien tietoinen ja hyväksyi ne. Lackman 2000, 607. [Takaisin]
  52. Lackman 2000, 605 –609; Hentilä & Hentilä 2016, 53–64. [Takaisin]
  53. Lauerma 1966a 760–772; Polvisaari 2009, 198–207. [Takaisin]
  54. Lackman 2000, 42–46; Korpisaari 2009, 43–44. [Takaisin]
  55. Paasivirta 1957, 55–56. [Takaisin]
  56. Lackman 2000, 10–11. [Takaisin]
  57. Perussuomalaisen eduskuntaryhmän puheenvuoro, Arja Juvosen juhlapuhe 5.12.2017 eduskunnan juhlaistunnossa Perussuomalaisen eduskuntaryhmän puheenvuoro. Katso myös Keskustan eduskuntaryhmän Antti Kaikkosen puhe 5.12.2017 eduskunnan juhlaistunnossa. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Eduskuntaryhmien-puheet-itsen%C3%A4isyyden-juhlaistunnossa.aspx [Takaisin]
  58. Jussila 2007, 293–305. [Takaisin]
  59. Jaakko Suomalainen et al. (toim.) 1918–1919. [Takaisin]
  60. Puolustusministeri Jussi Niinistön tviitti 1.1.2018. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *