Periaate vai tarkoituksenmukaisuus? – Kansallisen Edistyspuolueen kujanjuoksu 1945–1951

Itsenäistymisen, vuoden 1918 sodan ja valtiomuototaistelun pyörteissä perustetun Kansallisen Edistyspuolueen taival päättyi maaliskuussa 1951. Kehitys, joka kulminoitui puolueen lopettamiseen, oli kuitenkin alkanut jo sotien välisenä aikana. Edistyspuoluetta rasitti puolueen alkuaikoja värittäneen dynaamisen ja elinvoimaisen toiminnan puute ja se kutistui 6 kansanedustajan pienpuolueeksi jo vuoden 1939 vaaleissa. Talvisodan alla laadittu puoluetoiminnan tehostamista, järjestötyön lujittamista ja uusia toimintatapoja pohtinut mietintö piirsikin koruttoman kuvan: kenttä oli hajanainen ja toimimaton ja puoluejohto kaipasi uusia, aktiivisia voimia entisten tilalle.[1]

Toinen maailmansota päättyi Suomen kannalta koviin välirauhan ehtoihin ja näitä valvomaan saapuneen valvontakomission aikaan, mikä vaikutti peruuttamattomasti myös edistyspuoluelaisten maailmankuvaan. Kommunistit nousivat eduskuntaan vuoden 1945 vaaleissa, ja sisäpolitiikka siirtyi kolmen suuren aikaan. Edistyspuolue jäi sivuun SDP:n, Maalaisliiton ja SKDL:n kansanrintamasta. Vaikka puolue ei kärsinytkään Kokoomuksen tavoin 1930-luvun oikeistoradikalismin taakasta, ei sitä enää kaivattu tasapainottamaan työläisen ja talonpohjan vaakakuppeja. Maalaisliittolaisten ja kansandemokraattien mielestä edistyspuolueen osallistuminen olisi vain hidastanut sovun syntymistä, sillä yhteistyösuunnitelma ei suinkaan koskenut ”herroja” vaan työtätekeviä, työläisiä ja talonpoikia.[2]

Suurimmalle osalle edistyspuolueen keskeisistä toimijoista jääminen kansanrintaman ulkopuolelle ei tuottanut ongelmia.[3] Osallistuminen hallitusyhteistyöhön olisi ollut poisjättäytymistä vaikeammin nieltävissä. Puoluejohdossa ei enää ollut sotien välisenä aikana vaikuttaneita vasemmistoporvareita: kansanedustajana ja Turun Sanomien päätoimittajana toiminut Urho Toivola oli jättänyt puolueen 1930-luvun lopulla, punamultahallituksen pääministeri A. K. Cajander oli kuollut vuonna 1943 ja maan ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg oli varsin iäkäs ja sivussa puolueen toiminnasta. Toista maailmansotaa edeltäneistä toimijoista oli jäljellä lähinnä oikeistoon luettavia kansanedustajia, kuten Bruno Sarlin, Sulo Heiniö ja Sulo Teittinen. Heille jo yhteistyö sosialidemokraattien kanssa oli ollut suuri pala purtavaksi, joten kansanrintama ei tullut kuuloonkaan. Sotavuosien keskeiset edistyspuolueen poliitikot sen sijaan tuomittiin sotasyyllisiksi, joten heidänkään osalleen ei puolueen tulevaisuutta voinut laskea.

Muuttuneen sisäpoliittisen tilanteen ohella edistyspuolueen edustama aate, liberalismi, ei ollut sen paremmin Suomessa kuin kansainvälisesti kovin hyvissä kantimissa. Avatessaan vuoden 1949 puoluekokouksen edistyspuolueen puolueen puheenjohtaja Akseli Nikula totesikin, että ”tässä yhteydessä lienee syytä viitata myös erääseen yleismaailmalliseen ilmiöön […] ja tämä on vapaamielisyyden aseman nykyinen heikkous useimmissa kansanvaltaisissa maissa.” Nikula viittasi niin Englantiin, jossa liberaalit olivat olleet johtava puolue 1900-luvun alussa kuin Ranskaan, jossa sosiaaliradikaali puolue oli ”murskautunut toisen maailmansodan päätyttyä jokseenkin olemattomiin”. Britannian liberaalit kärsivätkin samoista ongelmista kuin suomalaiset: organisaatio oli heikko ja kannatus matalaa. Vuoden 1950 parlamenttivaaleissa valittiin vain yhdeksän liberaaliedustajaa 625 paikkaiseen parlamentin alahuoneeseen. Labour-puolue vei liberaalien paikan reformistina, mutta äänestäjät siirtyivät etupäässä konservatiiveihin. Edellä esitetty analyysi ei liene täysin pielessä myöskään Suomen suhteen.[4] Myöskään Tanskan ja Norjan liberaalien tilannetta Nikula ei pitänyt toiveikkaana. Syyksi laskusuhdanteelle hän näki murroskausia seuraavan intressipuolueiden kulta-ajan, joka ei suosinut kokonaisuuden etua ajavia puolueita.[5]

Johtajuuden tai johtotähtien osalta edistyspuolueen tilanne oli pitkälti samansuuntainen kuin mitä poliittisen historian professori Vesa Vares on luonnehtinut kokoomuksen historian kolmannessa osassa: 1920-luvulla kokoomuspuolueella oli ollut monta johtotähteä, jotka olivat kenties ohjanneet hieman eri suuntiinkin, mutta heidän arvovaltansa oli tunnustettu. Sodan jälkeen tällaisia voimia ei enää kokoomuksessa — tai sen paremmin edistyspuolueessakaan — ollut.[6] Edistyspuolueessa, jonka perinteisiin olivat aina kuuluneet mielipide-eroavaisuudet, tilanne, jossa selkeää aatteellista johtajaa tai -johtajia ei ollut, oli pidemmän päälle kestämätön. Sisäisillä ristiriidoilla ja ryhmittymillä oli edistyspuolueessa pitkä historia eikä sotien jälkeinen tilanne tehnyt tästä poikkeusta. Puolue oli jo jatkosodan aikana jakautunut hallituksen sotapolitiikkaa kannattaneeseen oikeistoon — mm. presidentti Risto Ryti, entinen pääministeri T. M. Kivimäki, Bruno Sarlin, Sulo Heiniö — ja radikaalimpaan rauhanoppositiota kannattaneeseen siipeen, johon kuuluivat mm. kouluneuvos, kansanedustaja Arvo Inkilä ja valtiovarainministeriön virkamies ja myöhempi Suomen pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja.[7]

Uudessa sisäpoliittisessa tilanteessa edistyspuolue jakautui edelleen. Periaatteiden ja jyrkän laillisuuden linja törmäsi toistuvasti tarkoituksenmukaisuuden ja vastuunkannon näkemykseen. Sotien välisenä aikana idealismia edustanut kokonaisuuden etu ja sovitteleva asenne muuttuivat valvontakomission aikana realismiksi. Periaatteista kiinnipitäminen ja kannatuspohjan laajentaminen keskiluokan parissa näyttäytyivät sen sijaan idealismina, kun aiemmin keskiluokan intressiedustuksen korostamista oli perusteltu juuri järkisyin. Edistyspuolueen oikealle kallistuva enemmistö asettui, varsin luonteenomaisesti, oppositioon sisäpolitiikan vallannutta kansanrintamasuuntaa vastaan, ja puolueen sisäinen oppositio taisteli sovittelevamman ja poliittisia realiteetteja paremmin ymmärtävän linjan puolesta. Tässä artikkelissa tarkastellaan sitä, miten edistyspuolueen sisäinen dynamiikka kehittyi toisen maailmansodan jälkeen ja mikä lopulta johti puolueen kuolemaan.

Kiista tilannekuvasta ja tulkinnasta — reaalipolitiikan ymmärtäjät vastaan periaatteelliset kriitikot

Hallitusneuvottelut, sotasyyllisyysoikeudenkäynti ja presidentinvaalit syvensivät sisäisiä ristiriitoja

Ensimmäiset sodan jälkeiset eduskuntavaalit järjestettiin vuonna 1945. Edistyspuolue voitti niissä kolme paikkaa, mutta yleispoliittinen tilanne kehittyi vaalituloksen myötä sellaiseksi, että eduskunnan kolmevuotiskausi oli edistyspuolueen yhtenäisyyttä silmällä pitäen tuskaisa. Vaikka historiankirjoitus on problematisoinut puheen vaaran vuosista 1944—48[8], muodosti kansanrintamapolitiikka edistyspuoluelaisessa katsannossa uhan niin sisä- kuin ulkopoliittiselta kannalta katsottuna. Vaarassa olivat parlamentaarinen, kansanvaltainen demokratia ja valtion itsemääräämisoikeus. Edistyspuoluelaiset epäilivät etenkin äärivasemmiston lojaaliutta suomalaiselle demokratialle.[9] Kolmen suuren vasemmistoradikaali ohjelma oli ristiriidassa edistyspuolueen tavoitteiden kanssa.

Vaikka tilannekuvan tulkintaerot jakoivat mielipiteitä kaikissa puolueissa, olivat vaikutukset edistyspuolueelle kaikkein ratkaisevimmat. Puolueessa oli niin reaalipolitiikan ymmärtäjiä kuin sen periaatteellisia kriitikoitakin. Tilanteen jännittyneisyydestä kertoi se, että Paasikiven III hallituksen muodostamiseen nihkeästi suhtautunut kansanedustaja Bruno Sarlin vakuutteli eduskuntaryhmässä, ettei edistyspuolueen ulkopuolelle jättäytymisestä seuraisi mitään ikävyyksiä.[10] Taustalla siis kummitteli ajatus siitä, että kansanrintaman vastustaminen saattaisi olla jotenkin riskialtista. Maalaisliitossa puolen valinta tehtiin varsin nopeasti, ja vaikka osa puolueesta nikotteli yhteistyötä kommunistien kanssa, lopputulema pohdinnoista oli, että ”rauhallisen radikalisoitumisen avulla voidaan välttää verinen kumous”.[11] Kokoomus asettui edelleen luonteenomaisesti vastustamaan kommunismia, mutta 1930-luvun tapaan sisäpoliittinen jakolinja halkaisi edistyspuolueen.[12]

Täysin ennen kokemattomassa tilanteessa edistysryhmä turvautui perinteisiin ja valitsi vuoden 1945 vaalien jälkeen edellisvuosikymmeniltä tutun sovittelevan ja integraatiopoliittisen linjan. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kalle Kauppi painotti, että äärivasemmiston halu kantaa parlamentaarista vastuuta oli myönteinen asia. Kokoomuslaisen Paasikiven johdolla muodostettu hallitus oli edistysnäkökulmasta katsottuna mahdollisuuksien rajoissa, ja puolue lupasi hallitukselle tukensa niin kauan kuin se noudattaisi edistyspuolueen hyväksymiä periaatteita. Kansanedustaja Ensio Kytömaa korosti, että tilanne vaati laajaa rintamaa ja sovittelevaa asennetta.[13]

Edistyspuolueen sodanjälkeistä asennoitumista hiersi kuitenkin se, että puolueen ministeriehdokas Sakari Tuomioja oli kautta linjan halukkaampi noudattamaan omaa, Paasikiven kanssa yhteisymmärryksessä luotua linjaansa kuin edistyspuolueen näkemyksiä. Tuomiojan sovitteleva ja ”uutta suuntaa” edustava kanta tunnustettiin myös äärivasemmiston parissa.[14] Tuomioja ilmoittikin menevänsä hallitukseen puolueen tuella tai ilman. Saman sisältöinen keskustelu käytiin kaksi myöhemmin Paasikiven ehdotettua Tuomiojaa pääministeriksi. Sovitteleva asenne oli kuitenkin edistysjohdosta siihen mennessä kaikonnut eikä ehdotukseen suostuttu. Kansanedustaja, vuosina 1949—1952 edistyspuolueen puheenjohtajana toiminut Heikki Kannisto korosti, että hyväksymällä Paasikiven ja Tuomiojan pyrkimykset päädyttäisiin samaan tilanteeseen kuin SDP, jossa oppositio teki mitä tahtoi.[15]

Jos sovittelevaa asennetta oli saatu vakuutella puolueen sisällä vuoden 1945 hallitusneuvotteluissa, kärjistyivät tilannekuvasta tehdyt eriävät tulkinnat lopullisesti sotasyyllisyysoikeudenkäynnin myötä. Sovittelemista ja tarkoituksenmukaisuutta korostavan politiikan ohelle ja suurelta osin tilalle nousi vanha nuorsuomalainen perustuslaillinen perintö. Edistyspuolueen aate oli aina perustunut ennen kaikkea lakiin pohjautuvaan oikeusjärjestykseen. Tähän perintöön oli vedottu oikeistoradikalismin vuosina, ja siihen taannehtiva sotasyyllisyyslaki ei sopinut. Sotasyyllisyysoikeuden edistyspuoluelainen jäsen Heikki Kannisto piti kiinni siitä, että kaikki syytetyt tulisi vapauttaa, jopa seurauksista välittämättä. Myös Turun Sanomien toimittaja, myöhemmin edistyspuolueen kansanedustaja Irma Karvikko ilmaisi raporteissaan paheksuvan asenteensa. Termi sotasyyllinen varustettiinkin edistysaineistoissa johdonmukaisesti lainausmerkein. Vares onkin kokoomuksen historiasta kirjoittaessaan todennut, että yleisen porvarillisen logiikan silmissä vaatimus sota-ajan johtajien tuomitsemisesta oli yksiselitteisesti rikollinen ja moraaliton.[16]

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti vuonna 1945. Kuva: Wikimedia Commons.

Edistyspuolueen puoluejohto ja eduskuntaryhmä tulkitsivat sotasyyllisyyskysymystä edellä kuvattua porvarillista logiikkaa noudattaen. Kysymys oli periaatteellinen eikä sen edessä ollut mahdollista taipua. Puolueen sisäiselle oppositiolle tilanne oli, vastenmielisyydestään huolimatta, nöyryytys, joka tuli kestää. Oppositioon lukeutunut myöhemmin ministerinä ja Helsingin kaupunginjohtajana toiminut Teuvo Aura luonnehti sotasyyllisyyslakia karvaaksi kalkiksi, joka oli tyhjennettävä. Sisäinen oppositio ei suinkaan hyväksynyt sotasyyllisyyskysymyksen perusteluita tai syyllisyyttä sinänsä, vaan näki tilanteen väistämättömänä. Siihen oli siksi tarkoituksenmukaista sopeutua.[17] Auran näkemyksissä puolueen enemmistön kanta ei suinkaan ollut periaatteellinen, vaan kansansuosiota kalasteleva. Tulisihan laki joka tapauksessa hyväksytyksi.

Kaikille puolueille yhteinen piirre sotasyyllisyyskysymyksen käsittelyssä oli ajatus puhdistuspolitiikan välttämättömyydestä. Jonkinlainen tili käydyn sodan ja sen aikana toimineiden poliitikkojen suhteen oli tehtävä. Eduskunnassa käydyssä välikysymyskeskustelussa ainoastaan SKDL:n kansanedustaja Hertta Kuusinen esitti ryhmäpuheenvuorossaan nimeämiensä syyllisten rankaisemista. Sotasyyllisyyttä käsittelevässä kirjassaan Jukka Tarkka korostaakin, että puheenvuoroissa korostui kaksi tapaa tarkastella kysymystä. Se nähtiin joko oikeuskysymyksenä tai korostettiin sen poliittista luonnetta.[18] Tällaiseen tulkintakehikkoon myös edistyspuoluelaisten näkemykset asettuivat: toisille kysymys oli periaatteellinen oikeuskysymys ja toisille karvas poliittinen realiteetti.

Edistyspuolueen sisäisen kehityksen kannalta merkittävää oli se, että sotasyyllisyyslain käsittely syvensi huomattavasti sisäisen opposition ja puolueen enemmistön välistä juopaa. Eri osapuolten välinen näkemys siitä, mikä oli idealismia ja mikä realismia erosi nyt merkittävällä tavalla: oppositio oli valmis ymmärtämään poliittisen tilanteen vaatimuksia huomattavasti puolueen enemmistöä pidemmälle. Sama logiikka kävi ilmi presidentinvaalien järjestämistä koskeneessa keskustelussa. Puolueen enemmistö ei nähnyt periaatteellisesti, käytännöllisesti tai poliittisesti mitään syytä, mikä estäisi normaalien, perustuslain mukaisten vaalien järjestämisen. Edistyspuolueen eduskuntaryhmän lähetystö olikin ensimmäinen, joka kävi tasavallan presidentti Paasikiven luona esittämässä normaalien valitsijamiesvaalien järjestämistä.[19]

Edellisvuoden rauhallisesti sujuneet eduskuntavaalit olivat kansanedustajien Bruno Sarlinin ja Akseli Nikulan mielestä riittävä todiste. Myös Kalle Kauppi korosti, että valitsijamiesvaali olisi omiaan osoittamaan maailmalle, että demokraattinen järjestelmä oli Suomessa edelleen voimissaan. Ulkopoliittista vaikutusta ei tarvitsisi pelätä. Pelko sen sijaan oli, että jos tässäkin asiassa joustettaisiin, olisi valtion suvereniteetti menetetty. Ensio Kytömaa jättikin vastalauseen perustuslakivaliokunnan eduskunnassa tapahtuvaa valintaa puoltavaan kantaan ja Kauppi Sulo Teittisen kannattamana vastusti lain kiireelliseksi julistamista. Myös Ståhlberg puolsi valitsijamiesvaalien järjestämistä. Poliittisia realiteetteja herkemmin ymmärtäneille valitsijamiesvaalit olivat sen sijaan uhkatekijä, joka saattaisi johtaa kommunistin valintaan. Kansanedustaja Lassi Hiekkala korosti, ettei eduskunnan suorittama vaali ollut epädemokraattinen. Oli lähinnä muoto- tai muotikysymys, tekivätkö valinnan kansanedustajat vai valitsijamiehet.[20]

Edistysryhmän enemmistön periaatteellisen ja taktisen esiintymisen taustalla vaikutti vahvasti vaalien jälkeinen hallitusratkaisu ja Paasikiven myöntyminen kansanrintamapolitiikkaan. Antipatia pääministeriä tai vähintäänkin hänen poliittista linjaansa kohtaan oli nousussa. Ryhmän puidessa itse vaalin suorittamista kansanedustaja Sulo Heiniö ilmoitti ykskantaan, ettei voisi äänestää Paasikiveä. Jos äänesti häntä, otti vastuun hänen politiikastaan ja teki myönnytyksen venäläisille. Heikki Kanniston mielestä Paasikiven taakse ei voitu mennä, koska ryhmä ei ollut alun perinkään kannattanut hallituksen linjaa. Edustaja Rolf Bernerin mukaan tämän ulkopolitiikassa ei ollut valittamista, mutta sisäpolitiikassa kyllä. Lopulta ryhmän vähemmistö kannatti Paasikiveä enemmistön antaessa äänensä Ståhlbergille, joka sai kaikkiaan 14 ääntä, vaikkei ollut edes asettunut ehdolle.[21]

Muille porvareille presidentinvaalikysymys ei ollut yhtä ongelmallinen. Maalaisliitossa pohdintaa aiheutti ennemmin uuden pääministerin persoona kuin presidentin valintatapa tai hänen luonteensa ja persoonallisuutensa. Myöskään kokoomuksessa Paasikiven valinta ei ollut ongelma: oma mies oli aina oma mies. Tosin puolue ei myöskään suuremmin kiirehtinyt Paasikiven nostamista Mannerheimin tilalle. Vares toteaakin, että Paasikiven oma puolue oli viimeinen ja kenties vastahakoisin suurista puolueista taipumaan Mannerheimin eroon.[22]

Edistyspuoluelaisten antipatia Paasikiveä kohtaa näkyi myös vaalin jälkeen, kun puoluetoimikunta joutui patistamaan eduskuntaryhmää onnittelemaan vastavalittua presidenttiä. Asia hoidettiin lopulta sähkösanomalla. Muutama päivä vaalin jälkeen Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa, että hallitusneuvotteluiden tiimoilta hänen luonaan vierailleet Kalle Kauppi ja Rolf Berner olivat vakuuttaneet, että ”huolimatta tähänastisesta vastustuksesta kannattavat lojaalisti”. Paasikivi oli pehmentänyt tilannetta toteamalla, että Ståhlberg olisi tullut ehdottomasti valituksi, jos olisi ollut ehdolla, sillä silloin hän olisi itse ehdottomasti kieltäytynyt.[23]

Hyvän tahdon eleistä huolimatta edistyspuolueen enemmistön ja Paasikiven suhteet säilyivät viileinä. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja kävi ”sopimuksen mukaan orientoitumassa” päivän poliittisiin kysymyksiin. Orientoitumisesta huolimatta mm. rauhansopimusneuvotteluita ja rauhanvaltuuskunnan kokoonpanoa arvosteltiin edistysryhmän taholta kiivaasti.[24] Ryhmä ei katsonut myöskään tarpeelliseksi edesauttaa Paasikiven presidenttikauden ensimmäisen hallituksen muodostamisessa. Rolf Berner totesi oppositioaseman olevan puolueelle onneksi, ja Kelan pääjohtajana ja Helsingin kaupunginjohtajanakin toimineen Eero Rydmanin mielestä myöntyväisyydessä oli jo aiemmin menty liiankin pitkälle. Sisäisen opposition tulkinta tilanteesta erosi jälleen: pääjohtaja Juho Hämäläinen ja Teuvo Aura katsoivat, ettei ylimalkainen oppositio tuottanut mitään lisäarvoa. Korkeintaan sisäpolitiikka liukuisi ratkaisun vuoksi yhä enemmän vasemmalle.[25]

Vuoden 1946 puoluekokouksesta muodostui kulminaatiopiste

Kiista tilannekuvan tulkinnasta oli edistyspuolueen sisällä ilmeinen. Sisäinen oppositio piti puolueen ja eduskuntaryhmän valitsemaa kriittistä, oppositiolinjaa hedelmättömänä ja ulkopoliittisesti arveluttavana. Sovitteleva asenne olisi vähemmistön mukaan tae siitä, että valtion itsemääräämisoikeus saataisiin ainakin pääasiassa säilyttää. Sisäisten ristiriitojen ruotiminen nousikin vuoden 1946 puoluekokouksessa keskiöön. Enemmistön linja oli Auran mielestä vanhoillinen, ja Juho Hämäläisen mukaan edistyspuolueen liittyminen kokoomuksen rinnalla oppositioon oli johtanut eristäytymiseen ja vaikutusvallan vähenemiseen. Toimittaja  E. J. Paavolan mielestä kyseessä ei ollut oikeus- vaan itsenäisyystaistelu, joten enemmistön perustuslaillisuusargumentointi ei ollut perusteltua. Paavola näkikin, että sisäinen oppositio edusti nimenomaan hedelmällisempää eheytymistä korostanutta Ståhlberg-Ritavuori-Holsti -linjaa.[26]

Vähemmistön äänitorvena niin puoluekokouksessa kuin lehdistössä toiminut entinen puoluesihteeri Lauri Levämäki korosti, että poliittisessa oppositiossa saattoi olla monella tapaa, ja näistä tavoista hän suositteli nyt lojaalia oppositiota. Vastoin edistyspuolueen enemmistön käsityksiä, nyt käytiin ulkopoliittista taistelua, jossa laillisuus saattoi kääntyä itseään vastaan.

Se [ulkopolitiikka] on paljon arkaluontoisempi ala, jolla ei auta liikkua lakikirja kainalossa eikä sillä tavalla, että vaikutus on sama kuin jos elefantti menisi posliinikauppaan. Sankarillisen itsemurhan ajatusta en ole milloinkaan voinut hyväksyä silloin kun kysymys on kokonaisen kansan elämästä.[27]

Enemmistö sen sijaan asettui perustuslailliseen perinteeseen vedoten vastustamaan niitä oikeudenloukkauksia, jotka hallitus ja Neuvostoliitto olettivat suomalaisten purematta nielevän. Enemmistölle edistyspuolueen linja edusti laillisuutta ja porvarillista maailmankatsomusta. Kalle Kauppi painotti, ettei kansansuosiota ollut ostettava periaatteista luopumalla. Sulo Teittinen katsoi, että sisäinen oppositio oli valmis heittäytymään vasemmalle vievän muotivirtauksen mukaan, ja Heikki Kanniston mielestä vaatimukset mm. Sarlinin, Kytömaan ja Heiniön poistamisesta puoluetoimikunnasta kuulostivat SKDL:n ohjeilta.[28]

Puoluekokouksesta muodostui osapuolten välinen voimainkoitos, jossa puoluejohdon ja eduskuntaryhmän enemmistön tukema ja noudattama linja voitti. Kokouksen päätökset ja henkilövalinnat vahvistivat enemmistön asemaa, mikä tapahtui osittain vähemmistön oman taktiikan tuloksena. Henkilövalintoja varten esitetty sovittelulista olisi taannut vähemmistölle kolme edustajaa puoluejohtoon, mutta vähemmistön vaatimuksestaan suoritettu suhteellinen vaali jätti sen vaille yhtään todellista edustajaa. Opposition listalta valittiin Kalle Kauppi, joka lukeutui näkemyksiltään kuitenkin ennemmin puolueen keskustaan kuin sen vähemmistöön. Puolueen puheenjohtaja Akseli Nikulan vaatimus siitä, että puoluekurin rikkojia ei puoluetoimikuntaa valittaisi, kävi toteen.[29]

Vaatimus puoluekurin rikkojien ”rankaisemisesta” oli varsin epätyypillinen edistyspuoluelaisessa ajattelussa, jonka perusperiaatteisiin oli liberalismin oppien mukaisesti aina kuulunut erilaisten mielipiteiden sovittelu saman sateenvarjon alle. Tällainen vaatimus kertookin kenties enemmän sisäisen tilanteen varsin äärimmäisestä tulehtumisesta ja henkilöiden välisistä ristiriidoista kuin varsinaisen aatteen muutoksesta. Puolueen kesäkokouksen puhujalista osoittikin, että erilaiset näkemykset mahtuivat edelleen puolueen pariin. Teuvo Aura alusti kokouksessa aiheesta ”Mitä minä ymmärrän vapaamielisyydellä”.[30]

Myös edistyspuolueen lehdistö jakautui sisäisen kiistan mukaisesti. Puolueen viralliset äänenkannattajat tukivat puoluekokouksen ratkaisuja. Kokouksen antia muiden muassa luonnehtinut Etelä-Suomen Sanomat otsikoi ”Paljon porua, vähän villoja” ja ”Ei kriisiä, vaan suunnan selvitys”. Opposition tuntoja herkemmin heijastaneen Helsingin Sanomien pääkirjoitukset sen sijaan totesivat kokouksen olleen ”Vapaamielisyyden kriisi” ja ”Edistyspuolueen kriisi”.[31] Helsingin Sanomat ei toki enää ollut virallisesti edistyspuolueen äänenkannattaja, vaan lehti oli julistautunut sitoutumattomaksi jo 1930-luvulla. Lehden rooli maan johtavana sanomalehtenä sekä vahva historiallinen kytkös ja päätoimittaja Eljas Erkon henkilökohtaiset suhteet edistyspuoluelaisiin oikeuttavat kuitenkin ottamaan Helsingin Sanomien näkemykset edistyspuoluetta tutkittaessa huomioon.[32]

Vähemmistön paikka oli puoluekokouksen myötä osoitettu. Haastavaksi tilanteen teki se, että vähemmistön vaikutusmahdollisuudet ja suhteet presidenttiin olivat huomattavasti enemmistöä paremmat. Olihan Tuomioja jopa Paasikiven vahva ehdokas pääministeriksi Mauno Pekkalan hallituskriisin selvittelyissä vuonna 1947. Maalaisliitolle Tuomiojan pääministeriys olisi kelvannut[33], mutta ohi eduskuntaryhmän tapahtunut asioiden järjestely ja Tuomiojan lukeutuminen edistyspuolueen oppositioon teki hänen asemansa hallituksenmuodostajana mahdottomaksi. Edistyspuolueen enemmistö ei taipunut Paasikiven suunnitelmiin. Eduskuntaryhmän pitäydyttyä periksiantamattomalla linjallaan jäi sen osaksi sellaisen jälkikäteen katsottuna varsin hedelmättömän oppositiopolitiikan ajaminen, josta vallankahvaa tavoitteleva sisäinen oppositio sitä syytti.

Sakari Tuomioja (kuvassa seisomassa) kuului edistyspuolueen vähemmistöoppositioon ja toimi useassa hallituksessa ministerinä 1940- ja 1950-luvuilla sekä presidenttiehdokkaana 1956. Kuva: Wikimedia Commons.

Kriisi tai ei, kiistatonta oli, että edistyspuolue oli ottanut askeleen oikealle toisen maailmansodan jälkeen. Syytökset puolueen liukumisesta kokoomuksen sivustaan olivat toistuvia ja puolueen kannanottojen valossa perusteltuja. Ruotsinkielisen vasemmiston edustaja Arbertarbladet luonnehti edistyspuolueen henkilövalintojen osoittavan, että edistyspuolue oli ottanut askeleen taaksepäin. Puolue oli lehden mukaan hylännyt Ståhlberg-Ritavuori-Cajander -linjan ja valinnut enemmän oikealle suuntautuneen Kivimäki-Ryti-Kauppi -linjan.[34]

Myös puolueen grand old manin Ståhlbergin näkemyksissä laillisuus painottui aiempaa enemmän jättäen sovittelun ja eheyden tavoittelun varjoonsa. Voikin ajatella, että Ståhlberg pitäytyi nuorsuomalaisuudesta kumpuavissa käsityksissään, kun muu puoluekenttä ja poliittinen kulttuuri muuttuivat. Vuoden 1947 puoluekokoukselle lähettämässä kiitossähkeessään hän totesi, että ”toimikoon edistyspuolue edelleenkin hetken virvatulia vilkuilematta parlamentaarisen kansanvallan, vapaamielisyyden ja entisyyteen perustuvan lainalaisen kehityksen tiellä”. Ståhlbergin jopa konservatiiviseksi tulkittava luonnehdinta heijasteli sellaista ajatusmaailmaa, jota sisäinen oppositio pyrki karttamaan. Yksi sisäisen opposition uhkakuvista olikin juuri edistyspuolueen sulauttaminen kokoomukseen, minkä valmistelusta oltiin ajoittain jopa varmoja.[35]

Poliittisille vastustajille edistyspuolueen sisäinen hajaannus antoi — jälleen kerran — mahdollisuuden todeta puolueen olevan viimeistään nyt haudan partaalla. SKDL:n Vapaa Sana julisti edistyspuolueen kuolleeksi kirjoittaen puoluekokouksesta otsikolla ”Edistyspuolue in memoriam” ja toivotti muiden puolueiden syrjäytetyt demokraattiset vähemmistöt tervetulleeksi SKDL:n pariin. Uuden Suomen pakinoitsijan Timon mielestä edistyspuolueen johdossa oli suoritettu perusteellinen puhdistus. Timo päätti kirjoituksensa vihjaukseen siitä, että SKDL oli jättänyt samoihin aikoihin pitämässään liittokokouksessa oven raolleen ”erilaisille porvareille”. Myös Suomen Sosialidemokraatti toivotti edistyspuoluelaiset tervetulleiksi — tosin vasta sitten, kun nämä olivat omaksuneet sosialidemokraattisen näkemyksen.[36]

Viimeiseksi edistyspuolueen oppositiopoliittiseksi voimannäytöksi jäi keskustelu YYA-sopimuksen solmimisesta vuonna 1948. Edistysenemmistölle ongelma kiteytyi siihen, etteivät he luottaneet SKDL:n Mauno Pekkalan johtaman hallituksen kykyyn turvata Suomen etu. Kalle Kauppi ja Ensio Kytömaa epäilivät, saattoiko hallitukseen luottaa vai tekisikö se vain, mitä Neuvostoliitosta käskettäisiin. Pelkona oli, että hallitus tekisi epäedullisen sopimuksen ja asettaisi eduskunnan vain tapahtuneen tosiasian eteen. Sulo Heiniö valitteli Paasikivelle, että sopimus veisi Suomen osaksi itäblokkia.[37]

Edistysryhmän enemmistö muodosti YYA-sopimusta vastustaneiden kansanedustajien valtaosan.[38] Heidän lisäkseen hajanaisia vastustajia kertyi myös Maalaisliiton ja kokoomuksen riveistä. Lassi Hiekkalaa lukuun ottamatta edistysryhmä katsoi, että sopimus johtaisi Tšekkoslovakian tielle. Rauhansopimus vastasi heidän mielestään olennaiselta sisällöltään YYA-sopimusta, joten uuden sopimuksen tekemiselle ei ollut tarvetta. Hiekkala piti sopimuksen vastustamista vastuusta vetäytymisenä ja syytti muuta ryhmää taktikoinnista ja siitä, etteivät nämä ymmärtäneet myönteisen ratkaisun välttämättömyyttä.[39]

Porvaripuolueista etenkin Maalaisliitossa edistyspuolueen niskurointi ärsytti. Sopimus oli Maalaisliiton historiasta kirjoittaneen Kari Hokkasen mukaan maalaisliittolaisille realiteetti, joka kohtalaisesta vastustuksesta huolimatta hyväksyttiin. Edistyspuolueen vastarinta oli piikki lihassa, mikä sai Juho Niukkasen suosittelemaan Paasikivelle ”orderin” antamista vastahangan lopettamiseksi.[40] Paasikivi vetosi YYA-sopimusta vastustaneisiin eduskuntaryhmiin ja sai kokoomuksen, Maalaisliiton ja SDP:n vastustavat voimat kääntymään sopimuksen kannalle. Edistyspuolue pitäytyi kuitenkin kannassaan, ja Juhani Suomi on todennut, ettei Paasikivi tavanomaiseen tapaansa kuitenkaan revennyt liitoksistaan, vaan että sopivan kokoinen vastaan äänestävien joukko sopi hänen piirustuksiinsa: neuvostoliittolaiset näkisivät, ettei sopimus ollut Suomessa läpihuutojuttu. Myönnytysten tekeminen oli suomalaisille vaikeaa.[41]

Nykyajasta katsottuna edistyspuolueen eduskuntaryhmän politiikka näyttää juuri siltä, mistä sitä kritisoitiin: kyvyttömyydeltä tai haluttomuudelta ymmärtää poliittisia realiteetteja. Enemmistön idealistinen, periaatteisiin vahvasti nojautuva linja oli osin taktista, mutta perustui myös aikakauden yleispoliittisen tilanteen arvioon, jossa kansanrintamapolitiikka todella nähtiin uhkana itsenäisyydelle.

Edistyspuolueen enemmistön ja sisäisen opposition linjajako noudatteli niin henkilö- kuin linjatasolla edellisvuosikymmenten mallia. Enemmistön edustajat — Sarlin, Heiniö, Teittinen, Fränti — olivat pitkälti samoja, jotka 1930-luvulla kuuluivat puolueen kivimäkeläiseen, porvariyhteistyötä kannattaneeseen oikeistoon. Sisäinen oppositio sen sijaan edusti varsin tyylipuhdasta cajanderilaista vasemmistoporvarillista linjaa ja esimerkiksi Lauri Levämäki oli profiloitunut jo 1930-luvulla eheytyseetoksen ajajana. Edistyspuolueen sisäisten näkemyserojen taustalla voi nähdä jopa pidemmällekin meneviä tendenssejä aina sortovuosilta tuttuun nuorsuomalaiseen logiikkaan ja kiistaan perustuslaillisten ja myöntyvyysmielisten välillä. Molemmat osapuolet olivat tavallaan oikeassa perustellessaan politiikkansa edistyspuolueen periaatteilla ja linjalla: sekä laillisuuden korostaminen että sovittelevan, eheyttävän linjan ajaminen olivat aina olleet keskeisessä asemassa puolueen ohjelmassa. Nyt realismia edistyspuolueessa kuitenkin edusti sisäisen opposition sovitteleva linja, kun taas enemmistön eritoten laillisuuden periaatteisiin tukeutuva linja näyttäytyi ajan oloissa ennemminkin idealismina.

Tuloksettomat pelastusyritykset valmistavat tietä uudelle puolueelle

Kesän 1948 vaalit käänsivät yleispoliittisen tilanteen, mikä vaikutti ratkaisevasti myös edistysryhmän dynamiikkaan ja kannanottoihin. Pahimpien uhkakuvien väistymisen myötä puolueen sisäistä yhtenäisyyttä ylläpitäneet kulissit alkoivat pikkuhiljaa murentua, ja heikko vaalimenestys alleviivasi sitä, että jotain oli tehtävä. Sisäpoliittinen tilanne normalisoitui Pariisin rauhansopimuksen ja äärivasemmiston vaalitappion myötä. Kolmen suuren sopimus muodostui etenkin SDP:lle ja Maalaisliitolle taakaksi, ja usko kansanrintamaan heikentyi. Sakari Tuomioja arveli jo helmikuussa 1947, että ”kommunisteilla on hiljainen tunto, että heitä ruvetaan syrjäyttämään”. Vaalien lähestyessä myös Kalle Kauppi totesi, että ”kansassa on reaktio — tervehtyminen — havaittavissa”.[42]

Ulkoiset paineet yhtenäisyyden ylläpitämiseen olivat jotakuinkin poistuneet, ja puolueen kannatusahdinko ja sisäiset ristiriidat tunnustettiin nyt varsin avoimesti. Edistyspuolue yritettiin pelastaa neuvottelemalla keskiryhmien edustaneiden piirien kanssa puolueen kannatuspohjan laajentamisesta. Avaus, joka oli ensimmäisen kerran tehty sota-aikana ja josta oli keskusteltu jo 1920-luvulla, tuli edistyspuolueen kannalta kuitenkin liian myöhään. Liberaalien ahdinko ei ollut vain suomalaista alkuperää. Ison-Britannian liberaalit olivat jakautuneet kahtia jo sotien välisenä aikana, ja 1940-luvulla neuvottelut yhdistymisestä eivät onnistuneet, päinvastoin. Osa liberaaleista löysi yhteisen sävelen helpommin konservatiivien kuin toisten liberaalien kanssa.[43]

Vuoden 1948 vaalit olivat edistyspuolueelle tappio ja pettymys. Yhdeksästä kansanedustajasta menetettiin melkein puolet ja jäljelle jäi vain viiden edustajan piskuinen ryhmä. Vapaamielisellä keskustapolitiikalla kannattajia tavoitellut puolue ei enää vedonnut kansaan. Vaikka vaalivalmisteluissa oli yritetty painottaa yhtenäistä esiintymistä, aktiivista järjestötyötä sekä keskittymistä parhaiksi uskotuille alueille, etenkin asutuskeskuksiin, ei edellisvaalien tulokseen millään päästy. Järjestösihteeri Eero Ylitupa muistuttikin, että edellisvaalien tulos oli saatu monessa tapauksessa kokoomuksen kustannuksella, eikä vastustaja nyt tehnyt samoja virheitä.[44]

Edistyspuolue profiloitui edelleen vastakohtien tasoittajana ja yhteishyvän palvelijana, vaikka flirttailikin avoimesti keskiluokan suuntaan. Esimerkiksi Rolf Berner mainosti, että ”Berner tukee keskiluokkaa ja keskiluokka äänestää Berneriä”. Yleispuolueteema ei purrut eikä tilannetta myöskään helpottanut se, että RKP veti ennen vaaleja tukensa edistysehdokkailta, joita aiemmin oli kannatettu sellaisissa vaalipiireissä, joissa ei ollut ollut mahdollista asettaa omia ehdokkaita. Järjestelystä olivat hyötyneet mm. Kytömaa ja Berner.[45] Vapaamielisten linja suhteessa kielivähemmistöön ei enää tyydyttänyt RKP:tä.

On vaikea sanoa, olisivatko äänestäjät toivoneet edistyspuolueelta enemmän vähemmistön linjan mukaista politiikkaa, vai näyttivätkö oppositiokumppani kokoomuksen tulevaisuudennäkymät noudatetun linjan hyväksyneiden äänestäjien mielestä paremmilta. Puoluejohto tuntui taipuvan jälkimmäisen selityksen puoleen. Puheenjohtaja Nikulan totesi vuoden 1949 puoluekokouksessa, että edistyspuolueen ja oikeiston raja oli suuren yleisön silmissä sumentunut. Tappio epäilemättä tuntui karvaalta myös siksi, että Ruotsissa Folkpartiet oli menestynyt ennen näkemättömällä tavalla saavuttaen 25 prosentin kannatuksen. Liberaalien menestys Ruotsissa pohjautui sosiaalidemokraattisen puolueen yksinään muodostaman hallituksen ja sen ajaman sosialisoimispolitiikan kritiikkiin. Edistyspuolue oli luonut 1940-luvulla hyvät suhteet länsinaapuriin ja pyrkinyt ottamaan sieltä oppia mm. järjestötyöhön ja vaalimainontaan, joten toiveita saman kehityksen toteutumisesta Suomessa oli epäilemättä elätelty.[46] Periaatteessa suomalaiset liberaalit muodostivat samalla tavoin opposition vasemmiston ajamalle politiikalle, mutta erot Suomen ja Ruotsin sisäpoliittisen tilanteen välillä olivat kuitenkin niin suuret lähtien vallassa olleiden hallitusten kokoonpanosta, ettei saman suuntaista menestystä ollut odotettavissa Suomessa.

Edistyspuoluelaisten näkökulmasta tarkasteltuna vaalitulos ei ollut pelkästään negatiivinen, sillä eduskunnan porvariväri oli sen myötä vahvistunut. SKDL oli menettänyt 11 paikkaa ja SDP voittanut vain 4. Sisäpolitiikassa suunta oli siis edistyspuolueen kannalta katsottuna oikea ja myös ulkopolitiikan osalta idänsuhteet olivat rauhan- ja YYA-sopimuksen myötä vakiintumassa. ”Kommunistien diktatuurista” päästiin irtautumaan ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan Kaupin mukaan tilanne oli nyt sellainen, ettei laajaan koalitiohallitukseen ollut enää välttämätöntä pyrkiä, vaan normaaleissa oloissa tarvittiin myös oppositiota.[47] Kaupin luonnehdinta tulkitsi mennyttä varsin edistyspuoluelaisesta kulmasta. Puolue oli tosiasiassa ollut oppositiossa edelliset vuodet, vaikka se olikin aina hallitusneuvotteluissa ilmaissut suostuvansa hallitusvastuuseen, mikäli muodostetaan laaja kaikkien puolueiden koalitio, jolle kuitenkaan ei lähtökohtaisesti ollut mahdollisuuksia.

Yleisellä tasolla vaalitappion syyt löydettiin samoista tekijöitä kuin useita kertoja aiemminkin: aate ei purrut luokkapuolueiden paineessa, järjestökoneisto oli heikko ja puolue epäyhtenäinen. Se, mikä todella oli muuttunut, oli edistyslehdistön kutistuminen vain muutamaan viralliseen äänenkannattajaan, joista yksikään ei ollut pääkaupungista.[48] Näihin arvioihin vaalitappion syistä yhtyivät kaikki, mutta siitä, mistä ongelmat johtuivat, ei ollut toivoa päästä yhteisymmärrykseen.

Helsingin Sanomat arvioi, että tappio oli ”ilmeisesti nykyisen puoluejohdon taitamattoman ja hedelmättömän oppositioasenteen ansiota”. Myös sisäiseen oppositioon lukeutunut E. J. Paavola syytti odotetusti vaalitappiosta puoluejohtoa. Sisäistä arvostelua ei ollut otettu huomioon, ja tässä oli tulos. Luonnollisena seurauksena tappiosta Paavola piti puoluejohdon uusimista, mihin hän ei sen itse uskonut ryhtyvän. Tehtävä jäisi niiden harteille, joita ”puolueen nykyisen johdon suurenmoinen politiikan taito ei ole häikäissyt”.[49] Uudistumista vaadittiin molemmin puolin, ja puoluetoimikunnan kokouksessa enemmistöä edustanut Kytömaa esitti, että sopuun oli päästävä tai oppositio saisi perustaa oman puolueen. Myös Teittisen näkemys oli synkkä: hän ehdotti puolueen toiminnan lopettamista. Porvariston ei olisi riideltävä keskenään, vaan tuettava porvarillista yhteisrintamaa. Eero Rydman oli samoilla linjoilla ja totesi, että olisi lähdettävä perustamaan uutta puoluetta. Edistyspuolue ei nykyiseltään enää pääsisi nousemaan.[50]

Uuden puolueen perustamista ja edistyspuolueen laajentamista oli hahmoteltu jo ennen vaaleja, mutta neuvottelut ns. poliittisesti kodittomien piirien kanssa olivat päättyneet tuloksettomina. Muutoksen siemen oli kuitenkin kylvetty. Neuvottelut edistyspuolueen laajentamisesta tai jopa uuden puolueen perustamisesta olivat perua jo sota-aikana hahmotellusta Nouseva Suomi -hankkeesta, jonka puitteissa sota-ajan kansallisen eheyden henkeä oli yritetty hyödyntää yhdessä entisten AKS- ja IKL-aktiivien kanssa edistyspuolueen vahvistamiseksi. Nyt näiden piirien lisäksi joukkoon liittyivät myös keskiluokan etua ajavat virkamiespiirit, henkisen työn tekijät sekä ylioppilaspoliitikot.[51] Uudet piirit edustivat puolueen enemmistölle kannattajakunnan lisäystä ja oppositiolle taas potentiaalista tukea puolueen enemmistöä vastaan. Oppositiota edustanut Lauri Levämäki oli jo aiemmin pamfletissaan moittinut kohtalokkaaksi sitä, että

puoluejohto on jättänyt käyttämättä puolueen hyväksi sota-aikojen valmistaman pohjan kansalaisten väliseen keskinäiseen ymmärtämykseen, josta oikein ottein olisi voitu luoda puolueellemme ponnistuslauta suurempaan valtiolliseen vaikutusvaltaan.[52]

Neuvotteluiden käynnistämiseen ja puolueen yhtenäistämiseen oli kannustanut edessä oleva vuoden 1948 vaalitaistelu ja se, että sisäisen opposition edustajat olivat menestyneet hyvin vuoden 1947 kunnallisvaaleissa etenkin Helsingissä. Esimerkiksi puolueen puheenjohtaja Nikula oli jäänyt valitsematta, kun taas opposition edustajista jo sotien välillä kansanedustajana toiminut Mandi Hannula, Juho Hämäläinen ja suuren äänimäärän kerännyt Lassi Hiekkala olivat tulleet valituiksi.

Neuvotteluja edelsi myös Lauri Levämäen Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli ”Vapaamielisen puolueen tehtävä”, jossa hän toisti kritiikkiään siitä, että puolue oli valinnut väärän linjan jättäytyessään oppositioon. Vaikutusmahdollisuudet olivat Levämäen mukaan menneet, ja aiemmat mahdollisuudet puolueen pohjan laajentamiseen oli jätetty käyttämättä. Kirjoitukseen vastannut puoluesihteeri Esko Saarinen kiisti taktikoinnin ja syytti sisäistä oppositiota kiistojen tuomisesta julkisuuteen, sekä siitä, että opposition ongelma tuntui olevan ennemmin henkilöissä kuin ohjelmassa.[53]

Neuvottelut osoittivat, että Saarisen tulkinta oli ainakin osittain paikkansapitävä. Puoluejohdon neuvottelija Eero Rydman totesi, että oppositio vaati näkyvämpää ja vapaamieliseen ajattelutapaan paremmin sopivaa politiikkaa sekä paikkoja puoluetoimikuntaan aina puheenjohtajan pestiä myöten. Myös puolueen nimen vaihtaminen oli asialistalla. Etenkin ns. uusien piirien mielestä puolue tarvitsisi uuden nimen, joka olisi vapaa edistyspuolueeseen liitetystä painolastista. Opposition ehdokkaat puoluetoimikuntaan olivat Aura, Tuomioja ja Levämäki, joista Aura olisi nostettava puheenjohtajaksi Nikulan tilalle. Rydmanin mielestä ehdot olivat liian kovat, ja etenkin puheenjohtajanvaihdos vaalien alla voitaisiin tulkita linjanmuutokseksi.[54] Tämä tosin lienee ollut se, mitä oppositio vaatimuksillaan nimenomaan haki.

Kiistassa oli tulkintaerimielisyyksien ohella kyse juuri henkilöistä, mikä kävi ilmi myös enemmistöä edustaneiden näkemyksissä. Kytömaa ja Teittinen pitivät Tuomiojaa poissuljettuna vaihtoehtona, sillä tämä oli ollut vaikuttamassa maan onnettomaan talouspolitiikkaan. Kannistokin suhtautui epäillen esitettyihin nimiin. Levämäen kirjoittelu lehdistössä oli tarpeettoman aggressiivista, ja Tuomioja ei alistunut puoluekuriin. Aura sen sijaan tuntui henkilönä kelpaavan. Bernerkin totesi, että puolueelle olisi eduksi, jos hänet saataisiin mukaan toimintaan. Konsensus eduskuntaryhmässä löytyi myös sen suhteen, että opposition kanssa tulisi päästä sopuun. Heiniö totesikin, että ”tuhlaajapojat olisi otettava takaisin”.[55]

Todelliset edellytykset sovulle olivat varsin niukat. Ajankohta ja neuvottelukumppanien vaatimukset puoluetoimikunnan voimasuhteiden radikaalista muutoksesta olivat suurin kynnyskysymys. Opposition ja uusien piirien vaatimukset puheenjohtajan vaihtamisesta ja uudesta nimestä eivät silti lähtökohtaisesti olleet mahdottomia. Nikula oli jo ilmaissut olevansa halukas luopumaan tehtävästään, ja uudesta nimestä oli keskusteltu puolueen parissa jo useaan otteeseen 1920-luvulta lähtien. Edistyspuolueen enemmistöä arvelutti kuitenkin se, millaisen todellisen kannatuksen lisäyksen tulokkaat toisivat puolueelle. Uusia piirejä edustaneiden tohtori Esa Kaitilan ja maisteri Mattilan usko omiin joukkoihinsa oli vahva, mutta pelkkä usko ei saanut esim. Berneriä, Rydmania ja Kannistoa vakuuttuneiksi. Oli liian riskialtista luovuttaa puolet määräysvallasta uusille, valtakunnallisesti melko tuntemattomille toimijoille, jos vaalien jälkeen osoittautuisi, etteivät uudet johtajat toisi kuin kourallisen uusia äänestäjiä. Puoluetoimikunnan lopullinen tarjous oli 2 vakinaista ja 4 neuvottelevaa jäsentä, mutta tämä ei riittänyt positiivisen lopputuloksen aikaansaamiseen.[56]

Samanaikaisesti edistyspuolueen laajentamisen ja sisäisten sovittelujen kanssa käytiin neuvotteluja myös kokonaan uuden puolueen perustamisesta. Näissä neuvotteluissa keskeisimmässä roolissa olivat ns. uudet piirit ja edistyspuolueen sisäinen oppositio. Keskusteluja ei kuitenkaan käyty puolueen enemmistöltä salassa, vaan puoluetoimikunta oli niissä läsnä ja niihin viitattiin avoimesti lehdistössä.[57] Teuvo Auran nimiin kirjatussa alustuksessa uuden vapaamielisen puolueen tuli olla sosiaaliliberaali yleispuolue. Päätunnuksina tuli olla asiallisuus, ristiriitoja sovitteleva asenne, yksilöllisyys, taloudellinen vapaus ja järkevä suunnitelmallisuus sekä realiteetteihin perustuva ulkopolitiikka.[58] Uusia piirejä edustaneen insinööri Leiposen alustus osoitti, että asialle oli uhrattu aikaa, sillä valmiina oli jo luonnos organisaatiosta ja sen toteutusaikataulu kesän 1948 vaaleja ajatellen.[59]

Se, mihin neuvottelut varsinaisesti kaatuivat, ei lähteistä suoraan selviä, mutta ottaen huomioon, että esimerkiksi uusia piirejä edustanut Esa Kaitila nousi sittemmin perustetun Suomen Kansanpuolueen keskeiseksi toimijaksi, voi olettaa, että painotuserot yleispuolueen ja keskiluokan luokkapuolueen välillä olivat suurin kompastuskivi uuden puolueen perustamisesta neuvoteltaessa. Vapaamielisyydestä tai uuden ryhmittymän tarpeesta ei liene ollut suurta erimielisyyttä, mutta Auran edustaman opposition vahva näkemys myös uudesta puolueesta sosiaaliliberaalina yleispuolueena on varmasti nostanut neuvotteluissa tien pystyyn. Tuloksettomat neuvottelut johtivat lopulta myös siihen, että sisäisen opposition edustajat eivät asettuneet kesän eduskuntavaaleissa ehdolle, mikä epäilemättä osaltaan heikensi edistyspuolueen kannatusta etenkin pääkaupunkiseudulla. Edistyspuolueella ei olisi ollut varaa jättää nimekkäitä ehdokkaitaan käyttämättä.

Neuvottelut uuden puolueen perustamiseksi tai edistyspuolueen laajentamiseksi olivat päättyneet ainakin näennäisesti tuloksettomina ja vaaleissa oli kärsitty tappio. Tilannekuva oli verrattain synkkä. Puheenjohtaja Nikula avasikin puoluevaltuuston syyskokouksen 1948 kysymällä, ollako vai eikö olla.[60] Nikula ei nähnyt uuden puolueen perustamista huonona asiana, vaikka ratkaisu vielä tässä vaiheessa olikin puoluetoiminnan jatkaminen. Vaalien yleispoliittiseen tilanteeseen tuoma muutos sai kuitenkin edistyspuolueen muuttamaan linjaansa. Ulko- ja sisäpoliittisten uhkakuvien asteittainen väistyminen poisti akuuteimman tarpeen puolueen sisäisen yhtenäisyyden ja status quon korostamiselta. Nikula totesi kevään 1949 puoluekokouksessa vaalien olleen käännekohta. Tosiasiat olivat kumonneet harhaluulon siitä, ettei maata voitaisi hallita ilman kommunisteja. Poliittinen elämä kulki tervehtymistä kohti. Sodanjälkeiset intohimot, pelonsekainen alistuvaisuus ja alkukantaiset kokeilut olivat Nikulan mukaan nyt ohi.[61]

SKDL jätettiin vaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa syrjään ja edistysryhmä antoi tukensa Fagerholmin sosialidemokraateista kootulle vähemmistöhallitukselle. Fagerholmin hallituksen jälkeen edistyspuolue osallistui myös hallitusvastuuseen Kekkosen hallituksissa 1950-luvun taitteessa.[62] Yleispoliittisen tilanteen muutos oli edistyspuolueen linjan mukainen ja sinällään osoitus positiivisesta kehityksestä, mutta vaalitappion tuomaa vaikutusvallan kutistumista ei käynyt kieltäminen. Irma Karvikko toi syksyn 1948 puoluevaltuustolle eduskuntaryhmän synkät terveiset. Tilannekatsauksessa hän totesi, että muut puolueet eivät enää ottaneet edistyspuoluetta huomioon. Ryhmä ei saanut yhtään valiokunnan puheenjohtajan paikkaa, ja se yritettiin aktiivisesti jättää pois ulkomaille suuntautuvista lähetystöistä. Yhtenä edistyspuolueen syrjäyttämistä aktiivisesti ajaneena Irma Karvikko mainitsi Urho Kekkosen, joka oli jo vaalitaistelussa luvannut ”tappaa edistyspuolueen”.[63]

Puolue on kuollut. Eläköön puolue!

Tuloksettomina päättyneet laajentumisneuvottelut ja yleispoliittisen tilanteen vakiintuminen vauhdittivat edistyspuolueen loppua ja uuden puolueen syntyä. Julkilausuttu tavoite uuden puolueen perustamisesta ja sen ympärillä käydyt neuvottelut tekivät siitä todennäköisempää ja konkreettisempaa, vaikka tulokseen ei vielä vuonna 1948 päästy. Lopulta kysymys, miten edistyspuolueen tulisi ottaa huomioon kasvavan ja osin myös kurjistuneen keskiluokan tarpeet ja toiveet, muodostui ratkaisevaksi kysymykseksi puolueen hajoamisprosessin kannalta. Näkemyserot puolueen sisällä tiivistyivät ristiriitaan siitä, tuliko puoluetta uudistaa ja kehittää kansankokonaisuuden vai yhteiskuntaluokan etua silmällä pitäen. Puoluetta ravistelleet kiistat olivat koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan keskittyneet tämän vastakkainasettelun ympärille. Keskusteluissa tämä jäi julkilausumatta, mutta kiistely siitä, tuliko edistyspuolueen pitäytyä tiukasti laillisuuden periaatteissa vai pyrkiä sovittelevaan ja poliittisia oloja ymmärtävään ratkaisuun, edusti kyseistä logiikkaa.

Sotienvälisenä aikana edistyspuoluelainen kokonaisuuden etu oli tarkoittanut sisällissodan runteleman maan yhtenäistämistä keskustaliberaalin ohjelman avulla. Linja edusti monessa suhteessa ennemmin idealismia kuin realismia, vaikka punamultahallitukseen vuonna 1937 päädyttiinkin. Edistyspuoluelaiseen kansallisen eheyden aatteeseen ei yhdenkään ryhmän intressiedustus istunut. Toisen maailmansodan jälkeen idealismin ja realismin tulkinta kääntyi jossain määrin päälaelleen: kokonaisuuden etu ja tarkoituksenmukaisuus edustivat uudessa tilanteessa realismia. Intressiedustus muodosti edelleen linjaeron: toisille se oli kaihdettavaa poliittista opportunismia ja toisille tie tulevaisuuteen.

Vaikka suomalainen keskiluokka oli eurooppalaisessa mittakaavassa katsottuna kooltaan varsin vaatimaton, oli se kuitenkin väestönosa, jonka roolin ja lukumäärän odotettiin kasvavan sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Työväestö ei tulisi loputtomasti kasvamaan ja talonpoikien osuus lähtisi vääjäämättä laskuun evakkokysymyksen asettuessa. 1940-luvulla virinnyt aiempaa runsaampi keskustelu keskiluokan asemasta ja tavoitteista oli osoitus siitä, että keskiluokka oli todella noussut luokaksi muiden rinnalle. Sen määrä oli muun muassa noussut väestönkasvuprosenttia huomattavasti suuremmalla tahdilla.[64]

Edistyspuolue piti yhteyttä erityisesti henkisen työn tekijöihin ja pyrki huomattavasti aiempia vuosikymmeniä avoimemmin nostamaan keskiluokan myös termin tasolla esiin eri yhteyksissä. Ohjelmajaostossa pohdittiin Kalevan päätoimittaja Valde Näsin alustuksen pohjalta edistyspuolueen muuttamista Ruotsin keskiluokan menestyksen innoittamana Vapaamieliseksi Kansanpuolueeksi ja kannattajakunta nähtiin juuri keskiluokan lupaavissa, joskin hajanaisissa riveissä. Kun vielä 1930-luvulla keskiluokkatermin käyttöä jopa välteltiin, ei vuosien 1948—49 eduskuntaryhmän toimintakertomus arastellut korostaa edistysryhmän juuri keskiluokan hyväksi tekemiä toimia.[65] Keskiluokan kasvu, mutta samalla monien keskiluokkaisiksi miellettyjen ammattien ”proletarisoituminen” ja työmarkkinakilpailu nostivat vasemmiston aiempaa selkeämmin edistyspuolueen kilpailijaksi. Luokkapuolueen haasteeseen oli yhä vaikeampi vastata kokonaisuuden etua korostamalla.

Epäonnistuneet neuvottelut niin oman sisäisen opposition kuin poliittisesti kodittomien piirien kanssa yhdistettynä vaalitappioon johtivat lopulta siihen, että ratkaisut liberaalikentällä tehtiin edistyspuolueen ulkopuolella, vaikkakaan ei ilman edistyspuoluelaisten vaikutusta. Vuoden 1949 puoluekokouksessa väistyvä puheenjohtaja Nikula valmisteli kenttää siihen, että vapaamieliselle kansanpuolueelle saattaisi olla tilaa ja tilausta. Aloitteen tekemisen sijaan puoluekokous päätyi kuitenkin odottavalle kannalle jatkamaan uuteen toimivuoteen vanhalta pohjalta.[66] Aloite muutokseen tuli lopulta edistyspuolueen ulkopuolelta, kun Uudellemaalle perustettiin joulukuussa 1949 Itsenäinen Keskiluokka (IK) -niminen ryhmittymä, joka keskitti voimansa nimenomaan muiden puolueiden harjoittaman etupiiripolitiikan jalkoihin jääneen keskiluokan asian ajamiseen. Helsingin Sanomat tervehti uutta ryhmitystä selvästi ilolla ja otsikoi uutisen ”Uusi poliittinen voimaryhmä”.[67]

Myös edistyspuolueen enemmistölle Itsenäinen Keskiluokka oli osa tervetullutta kehitystä. Uudella toimijalla oli sellaista vetovoimaa, jonka edistyspuolue oli jo aikoja sitten menettänyt. Sen taakse olivat asettuneet poliittisesti kodittomien ja keskiluokan etua ajavien piirit, ja myös edistyspuolue loi välittömästi yhteistyösuhteet tulokkaan kanssa. Vuonna 1950 järjestetyissä presidentinvaaleissa ja kunnallisvaaleissa edistys ja IK mainostivat Uudellamaalla ehdokkaitaan yhteismainoksissa, joissa IK:n nimi tuli sen edustajien Esa Kaitilan ja Veikko Lopin vaatimuksesta jopa ennen edistyspuoluetta.[68]

Edistyspuolueen tulevaisuudesta keskusteltaessa ajatus uuden puolueen perustamisesta ja edistyspuolueen yhdistymisestä tulokkaaseen oli noussut esiin mm. puheenjohtaja Nikulan kaavailuissa yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona tilanteen ratkaisemiseksi.[69] Itsenäinen Keskiluokka ja sittemmin edistyspuolueen ja sen yhteensulautuminen Suomen Kansanpuolueeksi edustaakin tämän logiikan toteutumista. Itsenäinen Keskiluokka oli avaus, jonka myötä edistyspuolueen lakkauttaminen ja uuden puolueen perustaminen oli helpompi toteuttaa. Toimijat olivat samoja, joiden kesken oli neuvoteltu jo 1948, joten tahtotila ja päämäärä olivat epäilemättä kaikkien tiedossa.

Pää oli avattu ja perusta valettu, kun Suomen Kansanpuolue perustettiin 4.2.1951. Perustamisjulistuksessa puolueen keskeisimmäksi tavoitteeksi nostettiin keskiryhmien yhdistäminen voimatekijäksi, joka voisi tasoittaa ja eheyttää kansakuntaa. Hajanainen sekä taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti vaikeassa asemassa oleva keskiryhmä koottaisiin nyt yhteisten tunnusten alle. Edistyspuolue oli virallisesti edelleen olemassa, kun kansanpuolue perustettiin, mutta tämä ei estänyt puolueen puheenjohtaja Heikki Kannistoa ja keskeistä toimijaa Eero Rydmania allekirjoittamasta kansanpuolueen perustamisjulistusta. Kansanpuolueen perustamiskokouksessa Kannisto totesi, että edistyspuoluelaiset tunnustivat uuden puolueen tarpeen ja olivat valmiita liittymään siihen. Edistyspuolueen kuolemaa toisti myös Helsingin Sanomien kirjoituksen alaotsikko ”Uusi yhtynyt keskiluokkien ryhmittymä — edistys ja IK lakkaavat puolueina”.[70]

Kanniston ja Rydmanin näkyvä rooli niin perustamiskokouksessa kuin perustamisjulistuksen allekirjoittajina ei jättänyt kenellekään epäselväksi, että edistyspuolueen puoluejohdon rooli uuden puolueen perustamisessa oli keskeinen. Tyko Tarponen väittääkin, että kansanpuolueen organisoijat olisivat jo ennen puolueen perustamista saaneet käyttää edistyspuolueen puoluetoimiston tiloja hyväkseen. Väite ei liene ainakaan täysin vailla perää, sillä edistyspuolueen lakkauttamisen jälkeen ainoastaan puoluetoimiston nimikilpi vaihdettiin; jopa toimihenkilöt säilyivät osin samoina. Uuden puolueen johtopaikat jaettiin tasan edistyspuoluelaisten ja poliittisesti kodittomien kesken Kanniston ja Kaitilan asettuessa varapuheenjohtajiksi ja puheenjohtaja professori Eino Saaren tullessa puoluekentän ulkopuolelta.[71]

Kansallinen Edistyspuolue, joka oli julistettu kuolleeksi jo kuukautta aiemmin, lakkautettiin virallisesti ylimääräisessä puoluekokouksessa 17.3.1951. Lakkauttamisen puolesta alustanut puheenjohtaja Kannisto perusteli kantaansa sillä, että edistyspuolue oli kalkkeutunut eikä se enää edes sen omien toimijoiden, saati äänestäjien silmissä puolustanut paikkaansa puoluekentällä. Aika oli ajanut edistyspuolueen ohi. Tulevaisuutta ei Kanniston mukaan ollut, sillä niin puolue-elimet kuin nuorisojärjestö olivat henkitoreissaan ja puolueen äänenkannattajatkin vetäytyivät yksi toisensa jälkeen. Kannisto totesi, että hän oli heti Itsenäisen Keskiluokan muodostumisen jälkeen uskonut, että edistyspuolue pääsisi takaisin jaloilleen vain IK:n avulla.[72]

Edistyspuolueen lakkauttamista vastustanut oppositio oli varsin hampaaton. Paljon ei enää ollut tehtävissä, sillä kuukautta aiemmin perustettu kansanpuolue oli jo vetänyt riveihinsä varsin runsaasti edistyspuolueen jäsenistöä ja kannattajia. Opposition edustajista Rolf Berner syytti istuvaa puoluejohtoa diktatorisista otteista ja salailusta puolueen lakkauttamisen suhteen. Berner julisti, että oli ennen kuulumatonta, että Kannisto puheenjohtajana oli lähtenyt tappamaan puoluettaan. Ensio Kytömaan kritiikki oli osin irrallaan todellisuudesta, kun hän syytti intressiedustusta suosineita siitä, ettei asiaa ollut pyritty ratkaisemaan puolueen sisällä. Tosiasiassa tätä oli yritetty jo vuosikaudet, mutta neuvottelut olivat kilpistyneet kerta toisensa jälkeen henkilökysymyksiin ja siihen, ettei löydetty sopua kokonaisuuden ja luokan väliseen ristiriitaan. Kytömaa painotti myös, ettei intressiedustus sopinut vapaamielisen puolueen ideologiaan. Oppositioon yhtyi myös entinen puheenjohtaja Akseli Nikula, joka aiemmin oli pitänyt edistyspuolueen uusiutumista nyt toteutuneella tavalla toivottavana. Hän olisi toivonut, että voimasuhteet olisi ensin selvitetty kesän eduskuntavaaleissa ja sitten vasta tehty tarvittavat toimenpiteet.[73]

Äänestyksessä Kanniston esitys puolueen lakkauttamisesta voitti vaaditulla kahden kolmasosan enemmistöllä äänin 35—10; seitsemän äänioikeutettua pidättäytyi ottamasta kantaa.[74] Opposition kiihkeistä puolustuspuheenvuoroista huolimatta ylimääräisen puoluekokouksen varsin vaatimaton osanottajamäärä kertonee osaltaan sen, että edistyspuolue oli todella tullut tiensä päähän.

Edistyspuolueen sisäiselle oppositiolle uusi selkeästi keskiluokan luokkapuolueeksi julistautunut kansanpuolue ei ollut vaihtoehto. Intressiedustus tuntui aatteettomalta äänestäjien kosiskelulta, jota liberaaliajattelu ei enää elähdyttänyt. Teuvo Aura viittaa kansanpuolueen ulkopuolelle jättäytyneisiin ja myöhemmin Vapaamielisten Liiton perustaneisiin nuorsuomalaisina edistysmielisinä. Hänen lisäkseen tähän ryhmään kuuluivat mm. Akseli Nikula, Mandi Hannula, Katri Ritavuori, Ensio Kytömaa, Ilmari Rauhanen, Rolf Berner ja Sakari Tuomioja. Auran mukaan ratkaiseva tekijä jättäytymisessä kansanpuolueen ulkopuolelle oli se, että ”taktiikka ja aate iskivät vastakkain”. Edistyspuolueen oppositiota etäännytti kansanpuolueesta myös se, että uuden toimijan pariin olivat liittyneet ns. poliittisesti kodittomat piirit, joiden vapaamielisyydestä entiset opposition jäsenet eivät olleet varmoja. Kytömaa painotti lakkautuskokouksessa, että AKS:läiset ja vapaamieliset näkemykset oli vaikea yhdistää.[75]

Viimeisten vuosien näkyvistä edistyspoliitikoista myös mm. Kalle Kauppi, Irma Karvikko, Eero Rydman, Frans Keränen ja Lassi Hiekkala siirtyivät kansanpuolueen riveihin. Vanhemman polven edistyspuoluelaisista nimekkäin kansanpuolueen tukija lieni Eljas Erkko. Mannisen ja Salokankaan mukaan edistyspuolueen lakkauttaminen olikin Erkolle tervetullut tapaus, sillä olihan hänet sysitty sen piiristä melko aktiivisesti syrjään. Uuteen puolueeseen Erkko ei liittynyt, mutta Helsingin Sanomat siirtyi — edelleen puolueettomana — kansanpuolueen tukijaksi.[76]

Kansallinen edistyspuolue oli seurannut hyvin liberaalipuolueiden kansainvälistä kehityslinjaa. Kannatus oli tasaisesti laskusuunnassa, puolueen linjasta käytiin kiivasta taistelua johtohenkilöiden kesken eikä yhteisymmärrykseen ollut helppoa päästä. Liberaalipuolueille tyypillinen individualismi näyttäytyi näissä erimielisyyksissä raadollisimmillaan. Muut puolueet olivat omaksuneet edistyspuolueen ohjelmasta sen, mikä oli äänestäjien mielestä yleisesti kannatettavaa, ja jäljelle oli jäänyt varsin älyllistä ja pitkälle mietittyä aatteellista valintaa edellyttänyt ohjelma, joka ei massoihin vedonnut.

Kansanpuolueen ja Vapaamielisten liiton perustaminen toisti jälleen yhden kansainvälisen kehityskulun suomalaisen liberalismin historiassa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Iso-Britanniassa liberaalipuolueet olivat jossain vaiheessa taivaltaan päätyneet hajaannukseen. Ruotsissa tämä tapahtui raittiuskysymyksen merkeissä ja Iso-Britanniassa poliittisen linjan/suuntautumisen suhteen. Suomessa aatteen kannalta keskeisimmän kiistakysymyksen muodosti kokonaisuuden ja luokan välinen ristiriita, mutta taustalla vaikuttivat epäilemättä myös henkilökohtaiset syyt. Yhteistä linjaa oli mahdotonta löytää aatteen ja henkilöiden kesken.

Sisäpoliittisen kannanmuodostuksen ja yhteistyötahojen valinnan suhteen koko edistyspuolueen historiaa leimasi ristiriita idealismin ja realismin välillä. Maailmansotien välisenä aikana idealismia edusti kansallisen eheytymisen politiikka, joka yksinkertaistettuna johti sekä tavoiteltuun yhtenäistymiskehitykseen että puolueen kannatuksen romahtamiseen. Realismia oli kenties ollut puolueen linjan reivaaminen selkeämmin porvariyhteistyön suuntaan.

Toisen maailmansodan jälkeen edistyspuolueen enemmistön ja sisäisen opposition välinen valtataistelu toi periaatteiden ja tarkoituksenmukaisuuden väliseen taisteluun uuden kulman. Päivän politiikassa puolueen enemmistön periaatteisiin perustunut linja oli ristiriidassa opposition sovittelevamman ja poliittisia realiteetteja paremmin ymmärtävän kannan kanssa. Enemmistön ja opposition asemat kuitenkin vaihtuivat, kun siirryttiin päivänpolitiikasta keskustelemaan puolueen tulevaisuudesta ja aatteesta. Silloin idealisteiksi asettuivat opposition edustajat, jotka halusivat viimeiseen asti pitää kiinni yleispuoluetunnuksista ja kokonaisuudesta luokan kustannuksella. Ajan oloissa realismia edusti nyt puolueen enemmistö, joka näki keskiluokassa mahdollisuuden liberaalipuolueen uudelle nousulle.

Edistyspuolueen enemmistön ja sisäisen opposition linjajako noudatteli niin henkilö- kuin linjatasolla edellisvuosikymmenten mallia. Enemmistön edustajat olivat jo 1930-luvulla kuuluneet kivimäkeläiseen, porvariyhteistyötä kannattaneeseen oikeistoon. Sisäinen oppositio edusti sen sijaan varsin tyylipuhdasta cajanderilaista vasemmistoporvarillista, oikeisto-vasemmisto-ulottuvuuden ylittämiseen pyrkivää reaalipoliittista linjaa. Näkemyserojen taustalla voikin nähdä kaikuja sortovuosilta tutusta nuorsuomalaisuudesta ja kiistoista perustuslaillisten ja myöntyvyysmielisten välillä. Sekä puolueen enemmistö että oppositio olivat tavallaan oikeassa perustellessaan politiikkansa edistyspuolueen periaatteilla ja linjalla: sekä laillisuuden korostaminen että sovittelevan, eheyttävän linjan ajaminen olivat aina olleet keskeisessä asemassa puolueen ohjelmassa.

Vaikka puhe vaaran vuosista on problematisoitu historiankirjoituksessa, muodosti kansanrintamapolitiikka yhtä kaikki edistyspuoluelaisessa katsannossa uhan niin sisä- kuin ulkopoliittiselta kannalta katsottuna. Vaarassa olivat parlamentaarinen, kansanvaltainen demokratia ja valtion itsemääräämisoikeus. Edistyspuoluelaiset epäilivät etenkin äärivasemmiston lojaaliutta suomalaiselle demokratialle. Yleispoliittisen tilanteen normalisoituminen vuoden 1948 jälkeen avasi tilaa puolueen sisäisten ristiriitojen ja pidempään jatkuneiden ongelmien ruotimiseen ja johti lopulta edistyspuolueen kuolemaan ja uuden puolueen syntyyn.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, joka on väitellyt kansallisesta edistyspuolueesta ja suomalaisesta liberalismista sotien välisenä aikana.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Lähteet

Kansallisarkisto

Kansallisen edistyspuolueen arkisto

Eduskuntaryhmän pöytäkirjat

Keskusvaliokunnan pöytäkirjat

Puoluekokousten pöytäkirjat

Puoluetoimikunnan pöytäkirjat

Puoluevaltuuston pöytäkirjat

Valistusjaoston pöytäkirjat

Lauri Levämäen arkisto

Lehdet

Arbetarbladet

Etelä-Suomen Sanomat

Helsingin Sanomat

Huvudstadsbladet

Kaleva

Kauppalehti

Nya Pressen

Nykyaika

Suomen Sosialidemokraatti

Stockholms Tidningen

Uusi Suomi

Vapaa Sana

Lähdejulkaisut

Valtiopäivät, pöytäkirjat

J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944—1956. Ensimmäinen osa 28.6.1944—24.4.1949. Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.) Helsinki: WSOY. 1985.

Kirjallisuus

Aura, Teuvo. Sovitellen. Helsinki: Weilin+Göös. 1982.

Butler, David & Stokes, Donald. Political Change in Britain. Forces Shaping Electoral Choice. MacMillan and Co LTD, Lontoo 1969.

Cook, Chris. A Short History of the Liberal Party. The Road Back to Power. Palgrave MacMillan, Lontoo 2010.

Hokkanen, Kari. Maalaisliitto-Keskustan historia 3. Maalaisliitto sodan ja vaaran vuosina 1939—1950. Otava, Helsinki 1996.

Häikiö, Martti. Presidentin valinta. Miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973. WSOY, Helsinki 1993.

Kalpa, Harri. Sanansaattajana Auran rannoilla. Turun Sanomat 1905—1985. Reportaasi sanomalehdestä ja sen tekijöistä. Turun Sanomat, Turku 1984.

Karimäki, Jenni. Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919—1939. Turun yliopisto, Turku 2016.

Manninen, Ohto & Salokangas, Raimo. Eljas Erkko. Vaikenematon valtiomahti. WSOY, Helsinki 2009.

Rentola, Kimmo. Stalin ja Suomen kohtalo. Otava, Helsinki 2016.

Seppinen, Jukka. Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944—1950. Minerva Kustannus Oy, Helsinki 2008.

Soikkanen, Timo. Kansallinen eheytyminen — myytti vai todellisuus? Ulko- ja sisäpolitiikan linjat ja vuorovaikutus Suomessa vuosina 1933—1939. WSOY, Helsinki 1984.

Suomi, Juhani. Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus. Tammi, Helsinki 2016.

Tarkka, Jukka. Hirmuinen asia. Sotasyyllisyys ja historian taito. WSOY, Helsinki 2009.

Tarponen, Tyko. Kansallinen Edistyspuolue, sen kannatuksen väheneminen ja puolueen loppu. Valtiotieteellisen tiedekunnan lisensiaatintutkimus. Helsinki: Helsingin yliopisto 1955.

Tuomioja, Erkki. Sakari Tuomioja. Suomalainen sovittelija. Tammi, Helsinki 2007.

Uola, Mikko. Unelma kommunistisesta Suomesta 1944—1953. Minerva Kustannus Oy, Helsinki 2013.

Vares, Vesa. Suomalaiskansallinen Kokoomus 3. Kansallisen kokoomuspuolueen historia 1944—1966. Edita, Helsinki 2008.

Vares, Vesa. Luokka vai aate. Kysymys keskiluokasta ja aatteellisesta liberalismista Suomen Kansanpuolueen syntyessä ja loppuessa 1949—1966. Teoksessa Vares Vesa (toim.) Valta, vapaus, edistys, kasvatus. Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvlta 1960-luvun puoliväliin. Kopijyvä, Jyväskylä 2002.

Print Friendly, PDF & Email


  1. 14.8.1939 keskusvaliokunta, PR 60, KEPA, KA; Nuorista voimista ks. myös 18.9.1940 ja 27.1.1941 keskusvaliokunta, PR 60, KEPA, KA; Edistyspuolueesta sotien välisenä aikana ks. Karimäki 2016. [Takaisin]
  2. Hokkanen 1996, 192; Seppinen 2008, 251. [Takaisin]
  3. Hokkanen 1996, 187. [Takaisin]
  4. Cook 2010, 117-119, 130-133; Butler, Stokes 1969, 249–254. [Takaisin]
  5. 12.3.1949 puoluekokous, PR 55, KEPA, KA. [Takaisin]
  6. Vares 2008, 18; Vares 2002, 276. [Takaisin]
  7. 16.11.1943 keskusvaliokunta, PR 60, KEPA, KA; Tarponen 1955, 229. [Takaisin]
  8. Ks. Esim. Rentola 2016. [Takaisin]
  9. 6.4.1945 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA. [Takaisin]
  10. 17.4.1945 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA. [Takaisin]
  11. Hokkanen 1996, 194. [Takaisin]
  12. Soikkanen 1984. [Takaisin]
  13. 17.4.1945 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA. [Takaisin]
  14. Uola 2013, 63. Sakari Tuomiojasta enemmän ks. Tuomioja 2007. [Takaisin]
  15. 13.4.1947 puoluetoimikunta, PR 57, 17.4.1947 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA; 25.4.1947 Eduskuntaryhmän julkilausuma, Nykyaika. [Takaisin]
  16. Tarkka 2009, 264; Vares 2008, 77; Kalpa 1984, 261. [Takaisin]
  17. Aura 1980, 195–196. [Takaisin]
  18. Tarkka 2009, 108–113. [Takaisin]
  19. Häikiö 1993, 52. [Takaisin]
  20. 24.1.1946 eduskuntaryhmä, PR 59, 9.2.1946 puoluetoimikunta, PR 57, KEPA, KA; VP 1945 Hiekkala 200, Suontausta 258, Kauppi 197, 199, Berner 258, Heiniö 199; 23.1.1946 ”Kuka tällä kerralla valitsee presidentin?” Akseli Nikula, Nykyaika; 28.2.1946 Puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän julkilausuma, Nykyaika; Häikiö 1993, 54–56. [Takaisin]
  21. 9.3.1946 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA. Jakautumisesta enemmistöön ja sovittelevammalla linjalla olevaan oppositioon ks. myös 12.3.1946 puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän kokous, PR 57, KEPA, KA. [Takaisin]
  22. Hokkanen 1996, 226; Vares 2008, 38. [Takaisin]
  23. 12.3.1946 puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän kokous, PR 57, KEPA, KA; 14.3.1946 J. K. Paasikiven päiväkirja; 21.3.1946 Nykyaika. [Takaisin]
  24. 6.9.1946 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA; 13.1. ja 2.8.1946 J. K. Paasikiven päiväkirja; 31.1.1947 edistyspuolueen julkilausuma rauhankysymyksestä, Nykyaika. [Takaisin]
  25. 12.3.1946 puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän kokous, PR 57, KEPA, KA. [Takaisin]
  26. 6.-7.4.1946 puoluekokous, PR 55, KEPA, KA. [Takaisin]
  27. Lauri Levämäen puhe puoluekokouksessa 7.4.1946, kansio 4, LLA, KA. [Takaisin]
  28. 6.–7.4.1946 puoluekokous, PR 55, KEPA, KA. Enemmistön näkemyksiä kannattivat myös mm. Frans Keränen, Valde Näsi sekä tamperelainen tuomari Nieminen. [Takaisin]
  29. 6.4.1946 puoluevaltuusto, PR 58, KEPA, KA; Opposition ja enemmistön välinen kiista jäi puoluekokouksen lopputuloksesta huolimatta elämään, kuten esimerkiksi Helsingin Kansallisen Edistysseuran toukokuinen kokous osoitti. Teuvo Aura syytti enemmistöä vapamielisten periaatteiden hylkäämisestä ja opposition syrjinnästä. Auran näkemyksiä tukivat Levämäki, Lassi Hiekkala, Olli J. Vallila ja Ilmari Rauhanen. Puoluejohdon kannanottoja puolustivat mm. Arvo Inkilä, puolueen puheenjohtaja Nikula, Eero Rydman, Kalle Kauppi, Ensio Kytömaa ja Väinö Sipi. Suunnan selvittely edistyspuolueessa jatkuu, kansio 4, LLA, KA. [Takaisin]
  30. 15.–16.6.1946 kesäkokous, PR 55, KEPA. KA; 28.6.1946 Nykyaika. Auran alustus myös em. Nykyajan numerossa. [Takaisin]
  31. 7.4.ja 11.4.1946 Etelä-Suomen Sanomat (ESS); 9.4.ja 12.4.1946 Helsingin Sanomat (HS). Viralliset äänenkannattajat olivat Kaleva, Länsi-Savo, Etelä-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat. Helsingin Sanomat oli irtautunut virallisesti 1940-luvun alussa ja lehti toimikin opposition kanavana, sillä sen toimituskuntaan kuului mm. Lassi Hiekkala. Oppositio oli myös leimallisesti helsinkiläinen, joten maan päälehden tarjoama näkyvyys sen edesottamuksille hiersi puolueen enemmistöä, etenkin kun sillä ei ollut äänenkannattaja pääkaupungissa. [Takaisin]
  32. Manninen, Salokangas 2009, 477. [Takaisin]
  33. Hokkanen 1996, 275. [Takaisin]
  34. 8.4.1946 Arbertarbladet; 17.1.1948 Huvudstadsbladet. [Takaisin]
  35. 6.-7.4.1946 puoluekokous ja 22.–23.3.1947 puoluekokous, PR 55, KEPA, KA; Molemmissa puoluekokouksissa edistyspuolueen eduskuntaryhmää ja puoluejohtoa syytettiin opposition, mm. Levämäen, Auran ja Paavolan, taholta siitä, että edistyspuolue oli tukeutunut liikaa kokoomukseen ja sen poliittiseen linjaan; 20.12.1947 kirjanen Edistysmielinen, kansio 4, LLA, KA. Edistysmieliseen ei ole merkitty kirjoittajaa, mutta se on Lauri Levämäen käsialaa. [Takaisin]
  36. 9.4.1946 Vapaa Sana; 9.4.1946 Uusi Suomi; 10.4.1946 Suomen Sosialidemokraatti. [Takaisin]
  37. 27.2.1948 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA; 13.1. ja 14.3.1948 J. K. Paasikiven päiväkirja. [Takaisin]
  38. YYA-sopimusta vastusti kaikkiaan 11 kansanedustajaa, joista seitsemän tuli edistyspuolueesta, kolme maalaisliitosta ja 1 kokoomuksesta. [Takaisin]
  39. 22.4. ja 5.5.1948 eduskuntaryhmä ja eduskuntaryhmän toimintakertomus 1948–1949, PR 59, KEPA, KA; 20.5.1948 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA. [Takaisin]
  40. Hokkanen 1996, 289. [Takaisin]
  41. Suomi 2016, 99. [Takaisin]
  42. 17.2. ja 13.4.1947 J. K. Paasikiven päiväkirja. [Takaisin]
  43. Cook 2010, 130–133. [Takaisin]
  44. 22.–23.3.1947 Järjestösihteeri Ylituvan alustus puoluekokouksessa, PR 55, KEPA, KA [Takaisin]
  45. Vaaliohjelma 1948, PR 62, 9.5.1948 puoluetoimikunta, PR 57, KEPA, KA; 10.5.1948 Nykyaika; 1.7.1948 Rolf Bernerin vaalimainos, HS. [Takaisin]
  46. 25.9.1946 keskusvaliokunta, PR 61 ja 17.2.1948 valistusjaosto, PR 62, KEPA, KA; 12.–13.3.1949 puoluekokous, PR 55, KEPA, KA; Vares 2002, 278; Norberg 1999, 263–270; Kenties Ruotsia ja Kanadaa lukuun ottamatta liberaalien menetys ei kansainvälisesti mairitellut, joten laskeva käyrä Suomessa ei yleiseurooppalaiseen kehitykseen verrattuna ollut poikkeus. Ks. myös puoluesihteerin kertomus 24.3.–16.10.1948, PR 58, KEPA, KA. [Takaisin]
  47. Puoluetoimikunnan toimintakertomus 1948–49, PR 55, KEPA, KA; 24.7.1948 J. K. Paasikiven päiväkirja. [Takaisin]
  48. Edistyspuolueen äänenkannattajia oli enää neljä: Kaleva (Oulu), Turun Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat (Lahti) ja Länsi-Savo (Mikkeli). [Takaisin]
  49. 4. ja 9.7.1948 HS [Takaisin]
  50. 13.7.1948 puoluetoimikunta, PR 57, KEPA, KA; Samansuuntaisesti vaalitappiota pohtivat lukuisat puolueaktiivit Nykyajan vaalitappiota käsitelleessä kyselyssä. 30.9.1948 Nykyaika. [Takaisin]
  51. Puoluetoimikunnan toimintakertomus 1948–49, PR 55, 28.1.1948 puoluetoimikunta, PR 57, KEPA, KA; Virkamiehiä edusti maisteri Mattila, henkisen työntekijöitä keskusliiton toiminnanjohtaja Marjomaa, oppositiota Levämäki ja Aura sekä poliittisesti koditonta oikeistoa tohtori Kaitila ja insinööri Leiponen. Neuvottelu eduskuntatalossa 24.2.1948, PR 55, KEPA, KA; Poliittisesti kodittomiksi tunnustautuivat myös maisterit Laukkonen, Wahlbäck sekä Hytönen. Edistyspuoluetta oli sen nuorisosiiven taholta kritisoitu siitä, että puolueen 1930-luvulla kielikysymyksessä ottama kanta oli vierottanut puolueesta ylioppilasnuorisoa. Nyt tämä nuoriso ilmeisesti pyrki kodittomina edistyspuolueen pariin. 28.1.1948 puoluetoimikunta, PR 57, KEPA, KA; Ainakin osittain samojen ns. poliittisesti kodittomien oikeistopiirien ja edistyspuolueen kesken oli käyty neuvotteluja jo talvisodan jälkeen vuonna 1940. Silloin varsin pitkälle edenneet neuvottelut kariutuivat yhteen sovittamattomiin lähinnä suomalaisuuskysymystä ja uskontoa koskeviin ohjelmakohtiin. Pro memoria Kansallisen edistyspuolueen ja Akateemisen Karjala-Seuran yhteistoiminnan aikaansaamisesta vuonna 1940, kansio 4, LLA, KA. [Takaisin]
  52. 20.12.1947 pamfletti Edistysmielinen, kansio 4, LLA, KA. [Takaisin]
  53. 14.1.1948 HS; 15.1.1948 ESS. [Takaisin]
  54. 20.1.1948 eduskuntaryhmä, PR 59 ja puoluetoimikunnan toimintakertomus PR 55, KEPA, KA. [Takaisin]
  55. 20.1.1948 eduskuntaryhmä, PR 59, KEPA, KA. [Takaisin]
  56. Neuvottelut 24. ja 26.2.1948, PR 55, 14.3.1948 puoluetoimikunta, PR 57, KEPA, KA. [Takaisin]
  57. 14.2.1948 puoluetoimikunnan, opposition ja uusien piirien väliset neuvottelut, PR 57, KEPA, KA; 15.1.1948 Stockholms Tidningen; 15.1.1948 Nya Pressen; 15.1.1948 Kauppalehti; 17.1.1948 Kaleva. [Takaisin]
  58. Kysymys uuden vapaamielisen puolueen perustamisesta, kansio 4, LLA, KA [Takaisin]
  59. Leiposen pro memoria Nuorsuomalaisen Kansanpuolueen perustamisen edellytyksistä ja järjestäytymiseen liittyvistä tehtävistä, kansio 4, LLA, KA. [Takaisin]
  60. 16.10.1948 Nikulan avauspuhe puoluevaltuustossa, PR 58, KEPA, KA. [Takaisin]
  61. 12.3.1949 puheenjohtaja Nikulan avauspuhe puoluekokouksessa, PR 55, KEPA, KA. [Takaisin]
  62. Eduskuntaryhmän toimintakertomus 1948–49, PR 59, KEPA, KA; Kekkosen I hallituksessa edistyspuoluetta edustivat ulkoministerinä Sakari Tuomioja, oikeusministerinä Heikki Kannisto sekä kauppa- ja teollisuusministerinä Teuvo Aura. Kekkosen II hallituksessa oikeusministerinä istui Teuvo Aura. [Takaisin]
  63. 16.–17.10.1948 Irma Karvikon poliittinen tilannekatsaus puoluevaltuustossa, PR 58, KEPA, KA. [Takaisin]
  64. 12.3.1949 Henkisen Työn Keskusliiton toiminnanjohtaja Marjomaan alustus keskiluokan asemasta edistyspuolueen puoluekokouksessa, PR 55, KEPA, KA; Kiista intressiedustuksesta ei ollut edistyspuolueessa uusi, vaan keskustelua puolueen aktiivisemmasta suhtautumisesta keskiluokan suuntaan oli käyty jo 1920-luvulta lähtien. Ks. Karimäki 2016. [Takaisin]
  65. 5.2.1947 puoluetoimikunta, PR 57; 4.3.1947 eduskuntaryhmän ja Henkisen Työn Keskusliiton yhteiskokous ja eduskuntaryhmän toimintakertomus 1948–49,  PR 59; 27.5.1947 ohjelmajaosto, PR 62, KEPA, KA; 25.6.1948 Nykyaika. [Takaisin]
  66. 12.–13.3.1949 puoluekokous, PR 55, KEPA, KA. [Takaisin]
  67. 4.12.1949 HS; Vares 2002, 277–279. [Takaisin]
  68. 25.11.1949 keskusvaliokunta, PR 61, KEPA, KA; 14.11.1950 HS; 18.11.1950 Muut lehdet, HS; 18.3.1951 HS, ylimääräisen puoluekokouksen selostus. [Takaisin]
  69. 16.10.1948 Nikulan avauspuhe puoluevaltuustossa. PR 58, KEPA, KA [Takaisin]
  70. 4.2.1951 HS. [Takaisin]
  71. Vares 2002, 288; Tarponen 1955, 271–272. [Takaisin]
  72. 18.3.1951 HS, ylimääräisen puoluekokouksen selostus. Ylimääräisen puoluekokouksen pöytäkirjat eivät ole edistyspuolueen arkistoaineistoissa. [Takaisin]
  73. 18.3.1951 HS, ylimääräisen puoluekokouksen selostus. [Takaisin]
  74. 18.3.1951 HS, ylimääräisen puoluekokouksen selostus. [Takaisin]
  75. 18.3.1951 HS, ylimääräisen puoluekokouksen selostus; Manninen, Salokangas 2009, 477; Aura 1980, 196–197; Vastineeksi luokkapuolueeksi mieltämälleen kansanpuolueelle entiset opposition edustajat perustivat kesäkuussa 1951 Vapaamielisten liiton, joka oli ”maailmankatsomuksellinen yhteenliittymä, mutta ei minkään enemmän tai vähemmän rajoitetun ryhmäkunnan taloudellisten etujen ajaja”. Liiton julistus halusi erottaa sen nimenomaan ”keskiryhmien” luokkaetujen valvojaksi perustetusta kansanpuolueesta ja se olikin allekirjoitettu nimellä Vapaamielisten Liitto ry Edistyspuolueen työn jatkaja. 27.6.1951 HS. [Takaisin]
  76. Manninen, Salokangas 2009, 477. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *