Petteri Norring: Eli F. Heckscher, Eino Jutikkala ja pohjoismainen yhteiskuntahistoria. Lectio praecursoria 15.6.2018.

FM Petteri Norringin väitöskirja ”Eli F. Heckscher, Eino Jutikkala ja pohjoismainen yhteiskuntahistoria” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 15.6.2018. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Anna Sivula (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Juha Siltala. Väitöskirja on luettavissa verkossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4287-0

”Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.

Eino Jutikkalan pitkää ja merkittävää uraa suomalaisen historiantutkimuksen keskiössä on tutkittu hyvin vähän. Kun hänen uransa ja elämänsä päättyi vuonna 2006 99-vuoden iässä, jäljelle jäi hänen historiografinen perintönsä, josta avautuu näkymä 1900-luvun suomalaiseen, pohjoismaiseen ja eurooppalaiseen historiantutkimukseen. Väitöstutkimukseni lähtökohtana oli tutkia Jutikkalan uraa ja tutkimuksia ja niiden välityksellä historiantutkimuksen yleisempiä piirteitä.

Tavallisesti Jutikkalan uraa kommentoineet tekstit nostavat esiin muutamia nimiä hänen tieteellisinä esikuvinaan. Kotimaisten oppi-isien – Gunnar Suolahden, Väinö Voionmaan, J.R. Danielson-Kalmarin ja Ernst Nevanlinnan – lisäksi myös ruotsalainen ekonomisti ja taloushistorioitsija, Eli F. Heckscher nousee esiin yhtenä Jutikkalan esikuvana.

Heckscherin ja Jutikkalan välinen yhteys alkoi kiinnostaa minua. He olivat molemmat kansallisen historiantutkimuksen merkkihenkilöitä. He tutkivat pitkän aikavälin historiaa ja kirjoittivat vaikutusvaltaisia esityksiä kiinnittäen huomiota erityisesti sosioekonomisiin ilmiöihin. Edelleen kiinnostavaa oli, että he eivät edustaneet samaa kansakuntaa tai kansallista tiedeyhteisöä, mutta tutkivat silti varsin usein saman valtakunnan historiaa, joka oli heille kummallekin – Ruotsin ja Suomen yhteisten vuosisatojen takia – oman nyky-yhteiskuntansa menneisyyttä.

Näin ollen Jutikkalan ja Heckscherin keskinäisen suhteen, tieteellisten urien ja tutkimusteemojen tarkastelu tuntui historiografisesti mielekkäältä tutkimuskohteelta. Vertaileva tutkimusote ei synnyttäisi tietoa ainoastaan tutkimuskohteena olevista historiantutkijoista, vaan se auttaisi ymmärtämään historiantutkijoiden suhdetta omaan kansalliseen yhteisöönsä – teema, joka on ollut viime vuosina toistuvasti esillä, kun metodologisen nationalismin haaste on esitetty myös historiografisen tutkimuksen itseymmärrykselle.

Eino Jutikkala. Lähde: Wikipedia
Eli F. Heckscher. Lähde: Wikipedia

Pohjoismaiseen aate- ja oppihistorian tutkimusperinteeseen kytkeytyvässä väitöskirjassani tutkimuskysymyksiä on neljä. Tutkin ensiksi Heckscherin ja Jutikkalan urien leikkauspistettä ja kuvaan heitä osana heidän tutkimusyhteisöjänsä ja yleisiä historiantutkimuksellisia trendejä. Toiseksi tutkin, mitkä olivat Heckscherin ja Jutikkalan keskeiset tutkimusteemat ja minkälaisin menetelmin he tutkivat historiaa. Kaksi seuraavaa tutkimuskysymystä käsittelevät kohdetutkijoiden historiallisia kokonaistulkintoja: Miten henkilöˆkohtaiset ja eri yhteisöˆihin kytkeytyväˆt ilmiöˆt ja käˆsitteet näˆkyvät heidän tutkimuksissaan? Miten Heckscherin ja Jutikkalan tutkimuksissa menneisyyden esittäˆminen ja historian selittäminen ja ymmäˆrtäˆminen asettuvat synteesiksi, ja millaisia jäˆnnitteitäˆ näˆiden kahden osa-alueen vuorovaikutuksesta syntyy?

Tutkimusmenetelmäni yhdistelevät henkilölähtöistä toimintateoreettista näkökulmaa tekstintulkintaan ja teoretisointeihin historiantutkimuksen ja ympäröivän yhteiskunnan suhteesta.

Asetan Heckscherin ja Jutikkalan osaksi kansallisia ja kansainvälisiä tiedeyhteisöjä ja tutkimusperinteitä tarkastelemalla heidän henkilökohtaisia ja virtuaalisia verkostojaan. Näin historiantutkimus kehkeytyy kansallisen tehtävänsä lisäksi myös ylirajaisena kulttuurisena toimintana, johon tutkijan oman persoonan lisäksi vaikuttavat myös tieteelliset käytännöt, instituutiot ja yhteiskunnalliset muutokset. Viime aikoina – niin historiografisessa kuin tieteentutkimuksessakin – on ollut tapana tutkia tiedettä sosiaalisena prosessina, jolloin tiede ja tutkimustoiminta ymmärretään alati muuttuvaksi rihmastoksi, jossa ihmiset, toiminnot ja rakenteet tulevat yhteen ja tuloksena syntyy uutta tieteellistä tietoa.

Merkittävä osa tutkimuksestani keskittyy kuitenkin historiantutkijoiden synnyttämien tekstien analyysiin ja kysymykseen historiallisen tiedon yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Tämän takia olen määritellyt historiantutkimuksen väitöskirjassani yhteiskunnallisen merkitysjärjestelmän tuotannoksi. Lähtökohtaisesti historiantutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen tehtävä konkretisoituu menneisyyttä koskevan tiedon esittämiseen. Tähän liittyen kulttuuriperinnön vaaliminen, sen välittäminen seuraavalle sukupolvelle, yhteisön kannalta olennaisten ilmiöiden selittäminen sekä suurten kertomusten rakentaminen ja legitimointi ovat eräitä historiantieteen perustavimmista, mutta myös kunnianhimoisimmista tehtävistä.

Historiantutkijat sitovat menneisyyden osaksi nykyhetkeä ja tulevaa sanojen, ilmausten ja käsitteiden avulla. Historiantutkimuksen ja yhteiskunnan välinen käsitteellinen yhteys korostuu tutkimuksessani, sillä tutkin kohdetutkijoiden käyttämien käsitteiden avulla menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen välistä suhdetta. Tutkimukseni on tässä mielessä historiantutkimuksellisen ilmaisun ja käsittämisen käsittämistä.

Käsitteet eivät olleet kohdetutkijoilleni vain operatiivisia työkaluja, joiden avulla he sanoittivat menneisyyttä. Ne olivat myös nykyhetkisiä yhteiskunnallisen keskustelun välineitä, ja sellaisina ne muodostavat yhteyden historiantutkijoiden omasta yhteiskunnasta heidän muotoilemiinsa esityksiin menneisyydestä ja edelleen heidän kokonaistulkintoihinsa historiasta.

Arvi Korhonen, Eino Jutikkala (kesk.) ja WSOY:n kustantaja Jalmari Jäntti luovuttavat Suomen historian käsikirjan tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle 1949. Jutikkala kirjoitti Korhosen toimittamaan teokseen perusteelliset kappaleet 1700-luvusta. Lähde: Wikipedia.

Vastatakseni neljänteen tutkimuskysymykseeni menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen suhteesta hain menetelmällisen innoituksen Paul Ricoeurin mallista, jolla hän oli tyypitellyt historiantutkimuksellisen operoinnin kolmeen toisiinsa liittyvään vaiheeseen. Tein Ricoeurin mallista kaksivaiheisen sovelluksen, jonka avulla analysoin Jutikkalan ja Heckscherin historiantutkimuksia.

Tässä mallissa tarkoitan menneisyyden esittämisellä sitä historiantutkimuksen keskeistä osaa, jossa historiantutkija esittää dokumentaarisia, empiiriseen aineistoon pohjaavia totuusväittämiä yksittäisistä menneisyyden tapahtumista. Toisin sanoen hän kuvaa ja selostaa menneisyyttä vastaamalla kysymyksiin mitä, missä ja milloin.

Menneisyyden esittämisen rinnalla historiantutkimuksessa vaikuttaa toinen taso, jota nimitän historian selittämiseksi ja ymmärtämiseksi. Tällä tasolla historiantutkijan henkilökohtainen rooli ja näkemys korostuvat, sillä hänen on päätettävä esimerkiksi moraalisin, esteettisin, tietoteoreettisin ja poliittisin perustein se tapa, muoto, järjestys ja konteksti, jossa hän esittää menneisyyden. Samalla hän vastaa kysymykseen miksi.

Tutkimustulokseni liittyvät Heckscherin ja Jutikkalan oppihistorialliseen tarkasteluun, heidän tuotantonsa historiantutkimuksellisten ja yhteiskunnallisten piirteiden analyysiin sekä historiografisen tutkimuksen menetelmiin edellä esittelemäni mallin osalta.

Nostan väitöskirjani käsittelyluvuissa esiin neljä laajahkoa historiantutkimuksellista teemaa. Näitä ovat merkantilismi varhaismodernin valtion ja markkinoiden suhteena, feodalismin ja pohjoismaisen yhteiskunnan välinen konflikti, 1700-luvun yhteiskunnallinen modernisaatio sekä 1800-luvun teollistumisen ja kansallisvaltiollistumisen ilmiöt. Käsittelen näiden teemojen välityksellä – vaihtelevin painotuksin – Jutikkalan ja Heckscherin käsityksiä historiasta keskiajalta aina 1900-luvulle asti.

Näihin neljään teemaan sisältyvät yhteiskuntahistorialliset kokonaistulkinnat nostivat Heckscherin ja Jutikkalan osaksi heidän tutkijayhteisöjensä ytimiä. Taustalla vaikuttivat yleiset yhteiskunnalliset ja tieteelliset muutokset, joiden seurauksena yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta tuli aikaisempaa tarpeellisempi ja hyväksytympi. 1800-luvun voimakkaan väestönkasvun ja sääty-yhteiskuntaa murentaneen sosiaalisen murroksen seurauksena joukkoilmiöt ja kollektivistiset näkökulmat ajankohtaistuivat. 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnalliset myllerrykset teollistumisesta teknologisten harppausten kautta Eurooppaa runnelleeseen sota-aikaan vaativat myös historiantutkijoilta sosiaali- ja taloushistoriallista selittämistä. Historia oli ymmärrettävä uudessa valossa.

Historiantutkimuksen metodologia mukautui nykyhetken vaatimuksiin, ja lähdeaineistot alkoivat monipuolistua. Tapahtumahistoria muuttui kapeasta poliittisten käänteiden historiasta esimerkiksi yhteiskunnan säätyjen ja luokkien tasolla hahmotetuksi historiaksi. Yhteiskuntahistorialliset tulkinnat yleistyivät Euroopassa. Kehityksestä tuli yhteiskunnallisen tiedon johtoteema, mikä näkyi ennen kaikkea Heckscherin mutta myös Jutikkalan tutkimusintresseissä.

Jutikkalalle erityisiä tutkimusintressejä olivat muun muassa pohjoismaisen yhteiskunnan historiallinen jatkuvuus ja talonpoikaiston historia, joiden välityksellä hän paikansi pohjoismaisen yhteiskunnan sosiaalisen ytimen talonpoikaiseen yhteisöön.

Heckscherille, joka liikkui urallaan taloustieteen ja historiantutkimuksen välissä, erityinen intressi oli taloudellisen todellisuuden tarkastelu. Menneisyys auttoi tältä osin nykyisten olosuhteiden hahmottamisessa. Esimerkiksi merkantilismi ja etenkin mannermaasulkemus olivat Heckscherille historian tarjoamia luonnollisia kokeita, jotka osoittivat hänelle monopolin tehottomuuden liberaaliin itseorganisoitumiseen verrattuna. Heckscher kirjoittikin laajasti talousajattelun ja talouspolitiikan suhteesta, joka ilmiönä irtaantui menneisyydestä ja aktualisoitui päivänpolitiikassa.

Eli F. Heckscher opettamassa kansantaloustiedettä Tukholman kauppakorkeakoulussa vuonna 1911. Kansakunnan talous on vahvasti läsnä seinille ripustetussa havaintomateriaalissa. Kuva: Anton Blomberg. Lähde: Wikipedia

Erityisten tutkimusintressien lisäksi tarkastelen väitöskirjassani myös Heckscherin ja Jutikkalan historiankäsitysten yhteisiä piirteitä. Heidän henkilökohtainen vuorovaikutuksensa tihentyi 1940-luvulla 1700-luvun väestöhistoriallisten ongelmien kvantitatiivisena purkamisena, mikä liittyi yleisemmin kyseisen vuosisadan asemaan historiallisena murroskautena.

Heidän tutkimusteemansa ja historiankäsityksensä yhdistyvätkin juuri 1700-luvun käsittelyssä ja siihen kytkeytyvässä porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän historiallistamisessa.

Ruotsalainen, suomalainen ja laajemmin ymmärrettynä pohjoismainen yhteiskuntahistoria oli heille läntiseen sivilisaatioon sopeutumisen historiaa. He liittivät kansallisen historian yleisempään kehitykseen. 1700-luvulla aluilleen päässyt uusi aika, dynaaminen moderni, porvarillinen yhteiskuntajärjestys ja siitä kehkeytynyt markkinatalous yhdistyivät heidän tulkinnoissaan myönteiseksi ilmiöksi. He selittivät tätä kehitystä maailmankatsomuksellisella murroksella, porvarillisella yritteliäisyydellä, poissulkevalla omistamisella ja tuottavuuden teleologialla. Merkantilistiset ja feodaaliset ilmiöt muuttuivat dynaamista kehitystä ja suotuisaa yhteiskuntajärjestelmää häiritseviksi historiallisiksi seikoiksi.

Samalla heidän yhteiskunta- ja historiankäsityksensä muotoutuivat evolutiivisiksi, ja niitä ohjasivat prosessit, joiden suunnat oli havaittavissa. Heidän menneisyyden esittämisensä sai näin rinnalleen normatiivisesta yhteiskuntamallista voimansa ammentaneen historiaa selittävän ja ymmärtävän tason.

Normatiivisen selittämisen avulla he jäsensivät nykyhetken poliittisia ja sosioekonomisia haasteita ja suhteellistivat omia henkilökohtaisia kokemuksiaan laajempiin asiayhteyksiin. Ilmiö tulee esiin esimerkiksi Heckscherin talouspolitiikkaan liittyvissä eri aikakausia yhdistelevissä huomautuksissa ja Jutikkalan kommenteissa, joissa vallankumous, sosialismi ja feodalismi yhdistettiin samankaltaisiksi yhteiskuntaa uhkaaviksi vaaroiksi.

Normatiivisuudesta huolimatta Heckscher ja Jutikkala pyrkivät historiantutkijan episteemisten hyveiden mukaisesti objektiivisen yhteiskunnallisen tiedon synnyttämiseen ja levittämiseen. He pyristelivät eroon erilaisista ideologisista leimoista näkemyksillään, jotka pohjasivat tieteelliseen tietoon. Silti tutkimustulokseni näyttävät, miten Heckscher 1900-luvun alun tutkijana ja Jutikkala vuosisadan loppuun asti osallistuivat tutkimuksillaan yleiseen keskusteluun yhteiskuntajärjestelmien välisestä kilpailusta.

Yksi tutkimukseni keskeinen käsite on historian hallitsevat kertomukset. Käsitteestä nousee esiin historiallisen kokonaistulkinnan merkitys ja valta, jota historiantutkijat käyttävät synnyttäessään yhteiskunnallista tietoa. Hallitsevat kertomukset ovat yleisiä motiiveja, kehityksen suuria linjoja tai niiden ominaispiirteitä ja vaikuttavat historiantutkijoiden toimintaan kahdella tavalla, jotka molemmat korostavat historiantutkijan läheistä suhdetta omaan yhteisöönsä.

Hallitsevat kertomukset sekä inspiroivat että ehdollistavat historiantutkijoita tarkastelemaan yhteisön nykyisyyden kannalta tärkeiksi koettuja kehityskulkuja. Heckscher ja Jutikkala vaikuttivat merkittävinä historiantutkijoina yleiseen historiatietoisuuteen, joka puolestaan yhdessä yhteiskunnallisten ilmiöiden kanssa muodosti kehyksen niille perusotaksumille ja periaatteille, joiden välityksellä he tutkivat menneisyyttä.

Heidän synteeseistään syntyi hallitseva kertomus, jossa kansallisvaltion historia oli liberaalin eli porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän kehitystä. Siinä vahva kansallisvaltio takasi harmonisen toimintaympäristön, jossa talouspolitiikka oli liberaalia, omistus yksityistä ja vapaat kansalaiset toimivat myös yhteisönsä hyväksi.

He kritisoivat marxilaisia historiantulkintoja ja historiallista materialismia, ja ehkä juuri sen takia painottivat itsekin taloudellisia ilmiöitä ja niiden ideologisia taustatekijöitä historiallisina muutosvoimina. Kapitalismi merkitsi Heckscherille yhteiskunnallisen ilmiön olemusta, joka kuoriutui vähitellen esiin esteiden poistuessa. Jutikkalalle puolestaan kapitalismi nimitti evolutiivisen eli aikaisempaan perustuvan kehityksen suuntaa vastakohtana vallankumouksen käynnistämälle historiattomalle kehitykselle. Taloushistorialliset synteesit vahvistivat kapitalistisen järjestelmän asemaa kehityksen edistäjänä, mihin esimerkiksi Jutikkalan yksityisomistuksen historiallistaminen ja Heckscherin kapitalistisen toiminnan juuriversojen etsiminen liittyi.

Sosialistinen suunnitelmatalous ja yhteiskuntajärjestelmä erottuivat tässä asetelmassa korostetusti Heckscherin ja Jutikkalan kokonaistulkintojen vastapuolina. Lokakuun vallankumouksen myötä sosialistinen yhteiskunta edusti heille historiatonta järjestelmää, mikä palauttaa meidät pohtimaan historiatietoisuuden merkitystä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja menneisyyden merkitystä yhteisön identiteetille.

Heckscher ja Jutikkala painottivat suomalaisesta ja ruotsalaisesta menneisyydestä sellaisia suhteellisen pysyviä ja kulttuurista jatkuvuutta edustavia elementtejä – politiikkaan osallistuva talonpoika tai taloudellisella toiminnalla henkilökohtaista ja yhteisöllistä etua synnyttävä yrittäjä – jotka legitimoivat kansallista jatkuvuutta osaksi yleistä porvarillista yhteiskuntajärjestelmää.

Vallitseva ja suotuisa yhteiskuntajärjestys näyttäytyi luonnollisena ilmiönä, joka oli tulosta terveen ja puhtaan järjen toiminnasta. Luokkakamppailun ja vallankumouksellisen ideologian poliittiset voimat nakertuivat, kun Heckscherin ja Jutikkalan käsityksissä kotoinen kulttuuri (henkinen jatkuvuus) yhdistyi yleiseen taloudelliseen kehitykseen (materialistinen edistys).

Paul Ricoeurin historiantutkimuksellisista operointivaiheista soveltamani menetelmä toimi tutkimuksessani mielestäni hyvin ja sen avulla pystyin tarkastelemaan historiantutkimusten käsitteellisiä ja kirjallisia piirteitä analyyttisemmin kuin aikaisempi Heckscheriä ja Jutikkalaa käsittelevä historiografinen tutkimus.

Menetelmäni on käytettävissä laajemminkin historiografisen tutkimuksen metodina, sillä sen avulla voi etsiä ja analysoida historiallisesta esityksestä menneisyyteen ja nykyisyyteen viittaavia väittämiä. Tässä tutkimuksessa menetelmän avulla on tutkittu kahta historiantutkijaa, mutta kohteena voisi olla esimerkiksi laajempikin joukko historiantutkijoita ja jokin tietty menneisyyteen liittyvä teema.

Tutkimukseni osoittaa, että historiantutkijoiden tekemä tulkinta menneisyydestä määrittyy paljolti nykyhetken kokemuksista ja tulevaisuuden odotuksista. Nykyhetkeen ja tulevaan kytkeytyneet ajatukset vaikuttavat siihen, miten yhteisö käyttää osia menneestä oman identiteettinsä perusteina.

Menneisyyden muuttuvaa yhteisöllistä luonnetta ja historiallisten esitysten roolia menneen todellisuuden nykyhetkisenä ”sijaistajana” voisi tutkia enemmänkin esimerkiksi tarkastelemalla historiallisissa esityksissä käytettyjen aikamuotojen roolia ja keskinäistä suhdetta. Aikamuotojen avulla mennyt voidaan sekä kadottaa että nostaa nykyisyyden kannalta keskeiseksi, edelleen olemassaolevaksi rakennusosaksi. Näin tekivät myös Jutikkala ja Heckscher. He ymmärsivät historiaa useiden ajallisten raamien avulla.

Olen tutkimuksessani tutkinut Heckscherin ja Jutikkalan nykyisyyksiä osana heidän historiallisia kokonaistulkintojaan. Osoitan, miten he tutkivat historiaa laaja-alaisesti synnyttääkseen yhteiskunnallista tietoa ja vaikuttaakseen siihen, mitkä menneisyyden ilmiöt aina yleisluontoisesta teknisestä kehityksestä paikalliskulttuurin piirteisiin asti saivat myönteisen aseman malleissa, jotka ilmensivät nykyhetken ja pohjoismaisen yhteiskunnan ratkaisevia historiallisia piirteitä. Sosioekonomisen yhteiskuntahistorian avulla he antoivat järjellisen ja merkityksekkään kuvan yhteisölle sen omasta menneisyydestä.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *