Riikka Taavetti: Queer Politics of Memory: Undisciplined Sexualities as Glimpses and Fragments in Finnish and Estonian Pasts. Lectio Preacursoria 5.10.2018

VTM, FM Riikka Taavetin väitöskirja Queer Politics of Memory: Undisciplined Sexualities as Glimpses and Fragments in Finnish and Estonian Pasts tarkastettiin Helsingin yliopistossa 5.10.2018. Vastaväittäjänä toimi professori Tone Hellesund (Bergenin yliopisto) ja kustoksena professori Pauli Kettunen (Helsingin yliopisto). Artikkeliväitöskirjan yhteenveto- ja johdanto-osa on luettavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/244517.

Vuonna 1991 Mirkka Rekola, arvostettu suomalainen runoilija, julkaisi naisten rakkausrunoja naisille koonneessa kokoelmassa runonsa otsikolla “Kirjeeksi”. Runo alkaa seuraavasti:

Olen jo unohtanut rakkauteni nimen, lesbouteni,
en ole koskaan kieltänyt, niin vain on
että sen unohtaa, mitä ei voi erottaa itsestään.
Niin olisi voinut elääkin elämänsä,
kenenkään siitä järkkymättä,
ellei olisi syntynyt pimeään aikaan,
joka ei ole vieläkään valjennut.[1]

Rekola selittää myöhemmin runossaan, että “pimeä aika” viittaa niin naisten kuin miestenkin homoseksuaalisuuden lainsuojattomaan asemaan Suomessa 1940-, 1950- ja vielä 1960-luvuillakin. Kuten Rekola kirjoittaa, tämä ”pimeä aika” ei ollut valjennut edes kirjoittamisen hetkellä, 1990-luvun alussa. Tuolloin Suomessa julkinen kehottaminen homoseksuaalisuuteen oli kielletty lailla, joka oli rajoittanut neutraaliakin keskustelua seksuaalisuudesta. Lisäksi samaa sukupuolta olevat parit olivat lain edessä virallisesti toisilleen ventovieraita.

Vapautuspäivät 1981. CC BY-NC-ND 2.0. Kuva: Setan arkisto

Minulta on kysytty viime aikoina useasti, mikä on tutkimukseni aikarajaus. Kysymys on ymmärrettävä, koska puolustan nyt poliittisen historian alaan kuuluvaa väitöskirjaa. Kysymykseen on kuitenkin vaikea vastata yksinkertaisesti, sillä tutkimuksessani käsittelen queer-seksuaalisuuksien rakentamista kolmella aikatasolla. Yksi näistä tasoista, muistelemisen aika, tarkoittaa aikaa jolloin elämäntarinat kirjoitettiin, arkistot ja kokoelmat koottiin tai jolloin arkistolähteitä hyödynnettiin taiteessa. Toisin sanoen, se tarkoittaa aikaa, jolloin tutkimuksessani analysoimani muisteleminen on tapahtunut. Tällä aikatasolla tutkimukseni ulottuu menneisyydessä 1990-luvun alkuun, aikaan, jolloin Mirkka Rekola julkaisi äsken siteeraamani runon. Vanhin käsittelemäni aineisto on suomalainen seksuaalielämäntarinoiden kokoelma, joka kerättiin FINSEX-tutkimushankkeessa vuonna 1992. Tutkin väitöskirjassani samansukupuolisen halun saamia merkityksiä näissä elämäntarinoissa sekä suomalaisen kokoelman virolaisessa vastineessa, joka kerättiin vuonna 1996.

Minulta on myös kysytty, onko tutkimukseni vertaileva ja millaisia eroja olen havainnut tutkiessani queer-seksuaalisuuksia suomalaisten ja virolaisten muistoissa. Vastaus on, ettei tutkimukseni kokonaisuudessaan ole vertaileva vaan ylirajainen. Tästä huolimatta, silloin, kun olen käsitellyt 1990-luvulla kerättyjä elämäntarinakokoelmia, tutkimukseni lähestyy vertailua, sillä vain hyvin harvoin tutkijalla on käytössään näin likeisesti toisiaan muistuttavia kokoelmia kahdesta eri kansallisesta kontekstista. Suomalainen ja virolainen kokoelma kerättiin osana samaa tutkimusprojektia ja niiden kokoamiseen käytetyt kirjoituskutsut olivat varsin samankaltaiset. Kokoelmien analyysin avulla voin osoittaa eroja siinä, miten kirjoittajat rakentavat henkilökohtaisia seksuaalihistorioitaan. Voin myös arvioida, mitä nämä kokoelmien väliset erot kertovat Virossa ja Suomessa vallinneista kulttuurisista tavoista ymmärtää seksuaalisuus. Artikkelissani käsittelen naisprostituoidun hahmosta seksuaalisena ”toisena” virolaisissa elämäntarinoissa. Vastaavaa hahmoa ei löydy suomalaisista kirjoituksista ja arvioin, että tämä ero kertoo kirjoituskutsujen välisten erojen lisäksi yhteiskuntien ja niiden historioiden välisistä eroista.

Huolimatta siitä, että olen voinut tehdä myös vertailua suomalaisten ja virolaisten kokoelmien välillä, tutkimani muistelemisen muodot laajemmin eivät ole vertailtavia. Ylirajaisuus väitöstutkimukseni teemana on korostunut myös, koska olen havainnut, miten moninaisilla tavoilla suomalaiset ja virolaiset menneisyydet ovat kietoutuneet yhteen. Suomalaisilla ja virolaisilla kansanperinteen ja myöhemmin muistitietokirjoitusten ja elämäntarinoiden tutkimuksen perinteillä on yhteyksiä 1800-luvun nationalismista alkaen. Lisäksi suomalaisilla ja virolaisilla queer-ihmisillä on ollut kontakteja Suomenlahden yli myös Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana sotien välillä. Ja suomalaiset homo- ja lesboaktivistit osallistuivat, kun ensimmäinen homoseksuaalisuutta käsitellyt konferenssi koko Neuvostoliitossa järjestettiin keväällä 1990 Tallinnassa, ja erityisesti yhteydet suomalaisten ja virolaisten naisten välillä olivat aktiivisia 1990-luvun alkuvuosina. Väitöskirjani jatkaa omalla tavallaan näitä ylirajaisia yhteyksiä suomalaisessa ja virolaisessa tutkimuksessa ja aktivismissa.

Laajemminkin ajattelen, että queer on hyödyllistä hahmottaa ylirajaisena ilmiönä. Ne, jotka on omana aikanaan ymmärretty seksuaalisuutta ja sukupuolta rajaaviin normeihin sopimattomiksi, ovat etsineet ulkomailta valoisampaa tulevaisuutta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on monissa maissa nähty ulkomaisena tai jostain muualta tulevana. Myös queer teoreettisena ja metodologisena lähestymistapana on ylirajainen, sillä akateemiset ja poliittiset keskustelut ylittävät kansallisia rajoja. Queer-käsitettä ei kuitenkaan vain adoptoida sellaisenaan, ulkomaisena tuontitavarana, vaan se sovitellaan paikallisiin historiallisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihin. Näissä sovitteluissa syntyy uusia ajatuksia ja teorioita.

****

Kun 1990-luvun tutkimushankkeissa kirjoitetut ja kootut elämäntarinat ovat tutkimukseni aineistoista vanhin, uusin puolestaan on Jaanus Samman näyttely “Not Suitable for Work. A Chairman’s Tale”. Samman näyttelyn ja sen ympärillä käydyn virolaisen mediakeskustelun analyysin avulla käsittelen kuvataiteen tarjoamia mahdollisuuksia visioida queer-menneisyyksiä. Samman taiteen tutkiminen on saanut minut arvioimaan queer-menneisyyksien kuvittelun eettisiä pulmia, tapahtui kuvittelu sitten taiteessa tai tutkimuksessa. Kun menneisyyksiä rakennetaan fragmentaarisista ja välähdyksen kaltaisista lähteistä, kuten monesti queer-menneisyyksien ollessa kyseessä, on eettisten kysymysten pohtiminen keskeistä. Näin on aivan erityisesti, kun monesti queereiksi omana aikanaan määritettyjä ihmisiä kuvaavat lähteet on tuotettu ilman heidän suostumustaan. Tästä syystä väitän, että eettisestä näkökulmasta katsoen on tärkeää kuvitella menneisyyttä myös lähteiden ulkopuolella ja pyrkiä rakentamaan sellaisia kertomuksia, joista lähteet eivät suoraan todista.

Lähteiden ulkopuolelle kurottaminen on tapa täyttää historioitsijan eettinen velvollisuus, jota Jorma Kalela on kutsunut reiluudeksi menneisyyden ihmisiä kohtaan.[2] Tutkimukseni kolmitasoisessa tavassa ymmärtää aika tämä eettinen vaatimus koskee muistelemisen aikaa ja velvollisuuttani niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kirjoittaneet elämäntarinoitaan, keränneet ja tutkineet niitä tai jotka ovat käyttäneet omassa työssään erilaisia menneisyyden välähdyksiä ja fragmentteja. Mutta vielä enemmän tämä velvollisuus kohdistuu muisteltuun aikaan ja määrittää omaa suhtautumistani ihmisiin, joita muistoissa kuvataan. Tällä ajan tasolla Kalelan esittämä eettinen velvoite ei mielestäni tarkoita vain uskollisuutta menneisyyden jäänteille vaan myös näiden jäänteiden ylittämistä. Näin on erityisesti silloin, kun saatavilla olevat menneisyyden välähdykset ja fragmentit eivät pysty välittämään yhteiskunnan marginaaleihin painettujen tunteita, toimintaa ja toimijuutta.

Juuri tällä tavalla, menneisyyden jäänteitä ylittäen, Jaanus Samma toimii omassa taiteessaan. Hänen näyttelynsä kuvaa neuvostovirolaisen, 1960-luvulla miesten välisestä seksistä syytetyn ja tuomitun, miehen elämää. Samma hyödyntää työssään tästä oikeustapauksesta säilyneitä arkistolähteitä sekä miehen tunteneiden muistitietohaastatteluja. Samma käyttää taiteessaan historian perinteisiä esittämistapoja, kuten esineiden asettelua kirkkaasti valaistuun vitriiniin siten, että asetelma muistuttaa todistusaineistoa. Samalla Samman työ ylittää pelkän todisteiden esittelyn. Hänen näyttelyssään voi kuunnella aariaa istuessaan ”The Loge” -nimisen installaation pimeydessä kuin oopperatalon aitioissa. Silloin on mahdollista kuvitella, mitä Samman työn päähenkilö, puheenjohtaja, mies, jolla oli monta elämää, on tuntenut. Näitä tunteita emme voi tavoittaa niistä moninaisista jäänteistä, jotka todistavat nykyisyydessämme hänen menneestä elämästään.

****

Muisteleminen subjektiivisena ja emotionaalisesti latautuneena suhtautumistapana menneisyyteen sekä sen tutkimus on haastanut historiantutkimuksen. Samalla muistelemisen tutkimus on tarjonnut myös tavan sekä syödä että säästää kakku, tai, kuten kulttuurisen muistin tutkija Astrid Erll on kirjoittanut, se on mahdollistanut ”sekä menneisyyden tutkimisen että samanaikaisesti postmodernien näkökulmien huomioimisen”[3]. Vaikka kunnioitan suuresti kulttuurisen muistin tutkijoiden työtä, väitän, että myös historiankirjoituksen ja aivan erityisesti akateemisten historiatieteiden pitää vastata queer-näkökulman ja muistelun tutkimuksen esittämään haasteeseen. Väitöskirjassani olen pyrkinyt vastaamaan osaltani pohtimalla yhtä historiantutkimukselle keskeistä kysymystä, eli sitä, miten me historioitsijoina ymmärrämme ja arvioimme lähteitämme. Lisäksi olen pyrkinyt tarjoamaan historiantutkijan näkökulman kulttuurisen ja henkilökohtaisen muistin väliseen monimutkaiseen ja kehämäiseen suhteeseen. Väitän, että historioitsijan työkalut tarjoavat ainakin kolme mielenkiintoista näkökulmaa siihen, miten menneisyyttä tuotetaan kulttuurisen ja henkilökohtaisen muistelun välisessä dialogissa.

Ensinnäkin, historioitsijan taitoa tarvitaan muistelun kontekstien ymmärtämiseen. Omassa tutkimuksessani olen analysoinut tutkimushankkeita, joiden puitteissa on kerätty ja kirjoitettu elämäntarinoita sekä niitä konteksteja, joissa arkistoja on koottu ja taiteesta on keskusteltu. Toiseksi, olen käsitellyt historiasta kerrottuja kertomuksia, joille tutkimani muistot pohjaavat, joita ne haastavat ja joita ne tuottavat. Tällä en tarkoita, että historia olisi muuttumaton ja liikkumaton konteksti ja että elämäntarinat tai muut muistot olisivat siitä esitettyjä tulkintoja. Päinvastoin: sekä historia että muisteleminen tuottavat ja tulkitsevat toisiaan. Kun tutkitaan queer-muistoja ja -historioita, tämä on erityisen ilmeistä, sillä queer on usein marginaalista, piilotettua tai fragmentaarista. Kolmanneksi, historioitsijan tehtävä on käsitellä ajassa tapahtuvaa muutosta ja osoittaa, että joskus jatkuvuudet ulottuvat pitkien ajanjaksojen yli, mutta toisaalta joskus merkittäviä muutoksia tapahtuu hyvin lyhyessä ajassa.

Vapautuspäivät 1980. CC BY-NC-ND 2.0. Kuva: Setan arkisto

****

Tutkimukseni kolmas ajallinen taso käsittelee aikaa, jolloin näitä keskusteluja muistelemisesta ja historiasta käydään, eli tutkimuksen aikaa. On ollut etuoikeutettua tutkia queer-seksuaalisuuksien rakentumista muistoissa tässä ajassa ja paikassa, Suomessa vuonna 2018, sillä olen voinut hyödyntää työssäni laajaa teoreettista keskustelua. Seksuaalisuuden historian tutkijat, muistitietotutkijat ja kulttuurisen muistin tutkijat ovat kehitelleet moninaisia näkökulmia niin koskien queeria menneisyydessä kuin myös muistelemista. Suomalaisena tutkijana, joka tutkii virolaisia ja suomalaisia menneisyyksiä, asemani on ollut vielä erityisen etuoikeutettu. Olen voinut hyödyntää suomalaista ja virolaista teoreettista ajattelua menneisyyden kerronnasta ja kirjoitetun muistelun tutkimuksesta. Tutkimukseni ei ole ensimmäinen, joka korostaa muistitiedon merkitystä queer-historian tutkimuksessa, mutta suomalais-virolainen tutkimuskenttä, joka yhdistää suullisen historian tutkimusta elämäntarinoiden ja kulttuurisen muistin tutkimukseen, on tarjonnut minulle teoreettisia ja metodologisia työkaluja, joista monet eivät ole olleet tarjolla muilla kielillä työskenteleville tutkijoille. Asemani on mahdollistanut minulle, lainatakseni sosiologi Francesca Stellaa, ”periferiasta teoretisoinnin”[4], ja puoliperifeerisen aseman hyödyntämisen kotoperäisten teorioiden yhdistämiseen erityisesti angloamerikkalaisen queer-historialliseen tutkimukseen.

Vaikka asemani suomalaisena tutkijana, joka työskentelee suomalaisten ja virolaisten queer-menneisyyksien parissa, on ollut etuoikeutettu, se on ollut samanaikaisesti myös marginaalinen. Suomalaiset historiatieteet ovat olleet hämmästyttävän vastahankaisia omaksumaan queer-näkökulmaa tutkimuksen kohteena tai teoreettisena lähestymistapana. En korosta tätä vastahankaisuutta rakentaakseni kuvaa itsestäni yksinäisenä edelläkävijänä, sillä tukenani on ollut niin ulkomaisten queer-historioitsijoiden kuin suomalaisten muilla tieteenaloilla työskentelevien queer-menneisyyksiä tutkivien työ. Kommenttini on tarkoitettu kritiikiksi historiatieteille siitä, miten hitaita ne ovat olleet tunnistamaan, että queer − ja seksuaalisuus yleisemminkin − on tärkeä historiantutkimuksen kohde. Olen omalla tutkimuksellani pyrkinyt osoittamaan, että queer-seksuaalisuus ei ole ainoastaan mielenkiintoinen tutkimuskohde itsessään, vaan että keskittymällä seksuaalisuuteen voidaan löytää uusia näkökulmia historiantutkimuksen metodeihin, tutkimusetiikkaan ja teoriaan.

****

Historioitsija Jorma Kalela käsittelee myös historiantutkijan eettistä velvollisuutta, joka kohdistuu tutkijan yleisöihin nykyisyydessä. Historiantutkijan tehtävänä on tarjota vastauksia kysymyksiin, jotka ovat tärkeitä nyt ja täyttää näin nykypäivän tarpeita näkökulmien löytämiseksi menneisyyteen. Toinen historioitsija, David M. Halperin, on yhdistänyt historiantutkijan menneisyyteen ja nykyisyyteen kohdistuvat eettiset velvoitteet kirjoittaessaan, että ”suhteessaan aikaan historioitsija on väistämättä hybridi olento, eikä hänen pidä antaa kenenkään unohtaa sitä.”[5] Tulkitsen Halperinin sanomaa historioitsijoille asetettuna velvollisuutena tutkia sitä monimutkaista ajallista suhdetta, joka syntyy, kun menneisyyttä käsitellään nykyisyydessä. Lisäksi väitän, että keskittyminen muisteluun laajentaa historioitsijan vastuuta. Menneisyyttä eivät käsittele vain historiantutkijat, emmekä me ole ainoita, jotka rakentavat mennyttä. Mutta meidän erityisosaamistamme pitäisi olla juuri sen, mitä Halperin vaatii tutkijoita tekemään, eli auttamaan ymmärtämään, millä tavalla suhteemme aikaan on moninainen sekä osoittamaan, miten menneet kerrostuvat missä tahansa nykyisyyden hetkessä.

Minulle näiden eettisten velvollisuuksien täyttäminen tarkoittaa jatkuvasti sen kysymistä, miksi historiantutkimusta oikeastaan tarvitaan. Vastaan tähän kysymykseen palaamalla samaan Mirkka Rekolan runoon, jolla aloitin:

Poistyönnetyt tarvitsevat maailman, ja maailma
tarvitsee heidät. Kaukaisesta ajasta tulee läheinen.
Ja nyt kuulostaa siltä kuin joku
kirjoittaisi tulevaisuudesta ja muistaisi sinut.[6]

Huolimatta kriittisestä historiantutkijan asenteestani ja siitä, että käsittelen menneisyyden jäänteitä fragmentoituneina ja välähdyksenomaisina, olen yrittänyt olla sellainen, jonka Rekola kuvittelee runonsa lopussa. Olen yrittänyt olla joku, joka kirjoittaa tulevaisuudesta ja muistaa.

Väittelijä on suomentanut julkaisua varten väitöstilaisuudessa englanniksi luetun lectio praecursorian.

Lähteet

Erll, Astrid. 2011. Memory in Culture. Palgrave Macmillan Memory Studies. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Halperin, David M. 2002. How to do the History of Homosexuality. Chicago: University of Chicago Press.

Kalela, Jorma. 2000. Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus.

Kalela, Jorma. 2012. Making History: The Historian and Uses of the Past. Basingstoke: Palgrave McMillan.

Rekola, Mirkka. 1991. “Kirjeeksi”. Teoksessa Ääriviivasi ihollani: Naisten rakkausrunoja naisista, toimittaneet Gun Gustafsson, Leena Matinlassi, Pipsa Nyblin, Mirjam Polkunen, Saana Saarinen ja Seija Viitaniemi-Lahtinen, 155-156. Helsinki: Meikänainen.

Stella, Francesca. 2015. Lesbian Lives in Soviet and Post-Soviet Russia: Post/Socialism and Gendered Sexualities. Genders and Sexualities in the Social Sciences. New York: Palgrave Macmillan.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Rekola 1991, 155. [Takaisin]
  2. Kalela 2012, 36. Suomenkielisessä teoksessaan Kalela on kirjoittanut oikeuden tekemisestä menneisyyden toimijoille: Kalela 2000. [Takaisin]
  3. “[B]oth a study of the past and at the same time acknowledgement of the insights of postmodernism”: Erll 2011, 42-43. [Takaisin]
  4. “[T]heorise from the periphery”: Stella 2015, 133. [Takaisin]
  5. “In terms of his or her location in time, the historian is an irredeemably hybrid animal and should allow no one to forget that.” Halperin 2002, 18. [Takaisin]
  6. Rekola 1991, 156. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *