Asta Kihlman:  ”Kolme tutkielmaa sukupuolesta. Identiteettipolitiikka Beda Stjernschantzin, Sigrid af Forsellesin ja Ellen Thesleffin taiteessa.” Lectio  praecursoria  24.11.2018. 

FM Asta Kihlmanin taidehistorian väitöskirja ” Kolme tutkielmaa sukupuolesta. Identiteettipolitiikka Beda Stjernschantzin, Sigrid af Forsellesin ja Ellen Thesleffin taiteessa” tarkastettiin Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 24.11.2018. Vastaväittäjänä toimi dosentti Leena-Maija Rossi, Helsingin yliopisto, ja kustoksena oli ma. professori Tutta Palin.                      

Kuvat ovat aistien välityksellä vastaanotettuja esityksiä, representaatioita ulkoisesta todellisuudesta. Renessanssi ajatteli kuvaa ikkunan lailla avautuvana näkymänä kohti kuvapinnan takana olevaa todellisuutta. Kuva oli myös peili, joka uskollisesti heijasti todellisuutta.

Mutta taide ei pelkästään heijasta vaan myös tuottaa merkityksiä. Taiteilijan tuotannosta voi lukea yhtä hyvin ”olennaisia” kuin myös vähäpätöiseltä tuntuvia merkityksiä. Taide paljastaa katkelmia tekijän ajattelusta, kokemuksesta, tai mielikuvituksesta. Kuvat heijastelevat myös aikakauden valtadiskursseja, joiden vaikutuspiirissä taiteilija eli ja työskenteli. Se, mikä kuvassa on olennaista, on kuitenkin muuttuvaa. Teos säilyy ulkoisesti muuttumattomana eri aikakausien esittäessä sille kysymyksiään. Kysymysten muuttuessa myös vastaukset muuttuvat.

Kuvalliset esitykset tuottavat ja muokkaavat myös subjektia ja sukupuoli-identiteettiä ja ovat siten olennainen osa sukupuolen merkitystuotantoa. Italialainen psykoanalyytikko Teresa de Lauretis on puhunut sukupuolesta oireena, koska sukupuoli kirjautuu ruumiiseen, joka ”puhuu” sukupuolen subjektin aistien välityksellä.

Väitöskirjassani Kolme tutkielmaa sukupuolesta. Identiteettipolitiikka Beda Stjernschantzin, Sigrid af Forsellesin ja Ellen Thesleffin taiteessa kiinnitän katseeni niihin hiljaisiin signaaleihin, jotka kumpuavat tekijöiden ajattelusta, tai aikoinaan tiedostamatta jääneistä tekijöistä. Analyysin kohteena ovat sosiaalista sukupuolta tuottavien valtasuhteiden kiinnittyminen yksilöön, mutta myös ne vastarinnan paikat, joista käsin hegemonista sukupuoliteknologiaa voi murentaa tai ainakin raaputtaa sen pintaa. Tutkimuksessa subjektiutta tai identiteettiä ei nähdä lukkoonlyötynä, lopullisena tai staattisena.

Tarkennan katseeni kolmen suomenruotsalaisen kuvataiteilijan taiteeseen, taiteilijuuteen sekä heidän taiteensa aikakauden sukupuolittavassa kritiikki-instituutiossa saamaan vastaanottoon. Lähden liikkeelle kuvataiteen klassisesta omakuva-topoksesta, jota laajennan käsittämään myös vähemmän ilmeistä omakuvallisuutta. Luentani ei siten rajaa omakuvaa vain peilistä näkyvän jäljentämiseksi. Tämä laajennettu omakuvallisuus ilmenee taiteilijoiden tuotannossa identiteettipolitiikkana, jota kutsun minäkuvallisuudeksi.

Tutkimuksessa minäkuvallisuus ilmenee omakuvan ohella myös pohjoismaiseen mytologiaan perustuvassa reliefissä sekä ekspressiiviseen ja eksessiiviseen värinkäyttöön pohjaavassa kolorismissa. Itse-representaation tuloksena syntyneen omakuvan sekä kahden metonyymisen minäkuvallisuuden luennat tapahtuvat mikrotasolla.

Ellen Thesleff, Maisema Toscanasta, 1907. Öljy puulle, 20 x 21, Mikkelin taidemuseo / Martti Airion taidekokoelma. Kuva: Hannu Aaltonen, Kansallisgalleria.

Työssäni hyödyntämä postfeministinen teoria edustaa moniarvoista tieteenfilosofista näkemystä, joka pyrkii kyseenalaistamaan universaaleina pidettyjä malleja ja toimintatapoja. Analyysin kohteena ei tällöin ole esimerkiksi perustavanlaatuinen naiseus, vaan sukupuolijärjestelmät itseään uusintavina ja tuottavina rakenteina.

Sukupuoli näyttäytyy työssäni leikkauspisteenä normin ja poikkeavuuden rajalla, jonka paikasta käydään alituista neuvottelua. Tämä tulee näkyväksi taiteilijoiden aktiivisina tekoina – moninaisina minäkuvallisuuden muotoina – joilla konventionaalista sukupuolijakoa ylitetään. Näkökulmaani ohjaa hankalasti suomentuva teoreettinen käsite queer, joka hahmottuu välineeksi tarkastella kriittisesti seksuaalisuutta ja sukupuolta.

Löyhä yhteinen nimittäjä väitöstyöni taiteilijoille on symbolismi, joka ei kuitenkaan ole kansallisromanttisesti virittynyttä, vaan pikemminkin subjektiivista ja individualismia heijastavaa. Symbolismi näyttäytyy siten tutkimuksessa eräänlaisena aikakauden tyylihistoriallisena taustatekstinä. Valtaosa ajanjakson suomalaisista taiteilijoista otti vaikutteita suuntauksesta tai pyrki ainakin jossakin määrin ilmentämän sen ideaaleja tuotannossaan.

Suomalainen symbolismintutkimus on ansiokkaasti kartoittanut suomalaisen taiteen kansainvälisiä yhteyksiä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Esoteerisen taiteen ikonografinen ja ikonologinen tutkimus on myös pitkälle vietyä.

Kuvataiteen historiassa symbolismi on määritelty taiteilijan kykynä nähdä aistimaailman ylittävään henkiseen olevaisuuteen. Oma analyysini ei etsi taiteilijoiden teoksista totuutta näkyvän ulkopuolelta, vaan tulkitsen niiden kiinnittyneen vahvasti reaalimaailmaan, aistein havaittavaan, myös aistillisuuteen.

Nykyteoriasta ammentava luentani tarjoaa teosten tulkintoihin uusia ja tentatiivisia näkökulmia osoittaen samalla kuvien mutta myös lukutapojen moninaisuutta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien kysymysten ja yksityiskohtien analyysin avulla pyrin avaamaan tutkimuksen kohteena olevista taideteoksista sekä muusta visuaalisesta aineistosta tietoa, jota ne eivät muutoin välttämättä tarjoa. Tutkimukseni asemoituu sukupuolentutkimuksen ja taidehistorian välimaastoon kiinnittyen vahvasti etenkin visuaalisen kulttuurin tutkimukseen ja sen ilmentämiin ajatuksiin yksittäisten teosten potentiaalista ilmentää sukupuolia ja seksuaalisuuksia.

Visuaalisen kulttuurin käsite ei ajattelussani kuitenkaan sulje pois taidehistorian oppialan traditioita. Itse korostan tutkimusalojen rinnakkaisuutta ja metodisen vaihdon dynamiikkaa, jossa vaihtoehtoiset tutkimusperinteet rikastuttavat konventionaalista kuvanluentaa. Tällöin visuaalisuuden korostaminen näyttäytyy ennen kaikkea tutkimuspoliittisena strategiana. Työni tavoitteena ei kuitenkaan ole tutkimus taiteilijoista aikakauden tyylikäsitteiden visualisoijina, vaan analyysi taiteilijasta – ja tutkijasta! – aktiivisena havainnoijana ja toimijana.

Beda Stjernschantz, Omakuva, 1892. Öljy kankaalle, 46 x 32,5. Ateneumin taidemuseo, Kansallisgalleria. Kuva: Kansallisgalleria.

Tarkennan katseeni sukupuolittaviin ja sukupuolitettuihin kulttuurisiin representaatioihin sekä kielen että kuvien alueilla.  Työni asemoituu siten suomalaisen taidehistorian vaihtoehtoiseen tutkimusperinteeseen. Kysymys, joka tällöin on mahdollista kuvien edessä esittää, kuuluu: ”Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme taiteesta?” Mutta myös: ”Mistä oikein puhumme, kun vaikenemme taiteesta tai jostakin sen merkitystasosta?”

Diskurssianalyysini pyrkii purkamaan vallitsevia, samuuden rakentamiseen sekä konventionaaliseen ja hyväksyttävään olemisen tapaan tähtääviä tekstejä. Analyysin keskiöön nousee tällöin performatiivinen, itseensä sisällyttävä, normatiivista sukupuolta häiriköivä taiteilijuus, johon sisältyy ajatus sukupuolen perusta-oletuksien horjuttamisesta.

Teoreettisen ajattelun lähtökohtia tutkimus ammentaa jälkistrukturalismin perinteestä. Sen piirissä tutkimusprosessi itsessään nähdään tärkeänä ja sitä myöden myös merkitysten tutkimus arvokkaana. Tässä yhteydessä näkemys tutkijan subjektiivisesta roolista saa painoarvoa.

Työssäni tämä ”lukevan subjektin” positio korostuu sen nostaessa esille debattien taka-alalle jääviä agendoja, piilotettuja tai lausumattomia käsityksiä, avauksia ja oletuksia. Tulkinta ei tällöin välttämättä kiinnitykään kuvan syntyajankohdan arvoihin ja käsityksiin, vaan pyrkii sen sijaan aktiivisesti kyseenalaistamaan kuvan ilmaisemia normatiivisia merkityksiä sukupuolista ja seksuaalisuuksista. Myös taiteilijoiden minäkuvallisuus näyttäytyy ohjelmallisena, oireellisena tai peiteltynä, mutta myös vain asianosaisille, tai esimerkiksi nykypäivän seksuaalidiskursseja tuntevalle tutkijalle avautuvina.

Vasemmalla opponentti, dosentti Leena-Maija Rossi, keskellä kustos, ma. professori Tutta Palin ja oikealla väittelijä Asta Kihlman. Kuva: Lars Saari.

Jälkistrukturalistiseen ajatteluun kuuluu, että myös kulttuuristen tuotteiden kuten sanomalehtiartikkelien ja kuvataidekritiikin katsotaan tarjoavan potentiaalisia väyliä subjektiiviseen tulkintaan. Taiteilijoiden omat päivä- ja muistikirjamerkinnät sekä kirjeenvaihto ovat niin ikään avainrooleissa tutkielman identiteettipoliittisissa analyyseissä. Tutkimuksessa vuoropuhelua käydään myös ristivalottamalla aikakauden kirjallisuuden esittämiä, usein varsin seksistisiä jos kohta myös ironisia, käsityksiä naisista.

Intertekstuaalista, eli tekstienvälistä luentaa on mahdollista hyödyntää myös tulkittaessa kuvaa. Esimerkiksi kuvataidekritiikkiä voi analysoida ikään kuin ”visuaalisena” lähiluvun kohteena, joka tekstuaalisuudessaan kertoo samalla kuvallisuuden ideologioista, kuvien ja katsomisen kulttuureista sekä strategioista. Tekstienvälinen luenta antaa välineitä ja näkökulmia esimerkiksi värin käsitteellistämiseen. Kuvataidekritiikkiin paneutuminen mahdollistaa mikrotason luennan teosten reseptiosta.

Taidehistoriallinen värikeskustelu on ollut monipuolista ja piirtänyt selkeän kuvan esimerkiksi kuvataiteen modernisaatioprosesseista. Väripuhetta on käyty pigmenteistä ja kemiasta, valon fysiikasta ja silmän fysiologiasta.  Värikeskustelussa on pohdittu taiteilijoiden värikausia tai pyritty systematisoimaan väri erilaisten kaavioiden tai kuvioiden avulla. Oma tutkimukseni ei hylkää värin teorioita, vaan laajentaa analyysin myös vähemmän ilmeiseen. Luen taiteilijan käyttämän värin sisältäneen myös subjektiivisia merkityskerrostumia.

Sukupuoliteoriaa ja visuaalisen kulttuurin välineistöä hyödyntävä väriluentani etsii värin piileviä merkityksiä, konnotaatioita ja assosiatiivisia mielleyhtymiä. Luennassani väri liittyykin kiinteästi sukupuoleen.

Tulkintani mukaan tutkimukseni taiteilijat tavoittelivat visuaalisilla representaatioillaan sellaista olemisen muotoa, jonka tavoite oli purkaa ja muuttaa kertomuksen ja kertomisen suhdetta. Taide ja olemisen tapa kiinnittyivät kerrontarakenteiden ulkopuoliseen.

Tämä tutkimus sai alkunsa Omakuvan edessä koetusta hämmennyksestä, joka luennassani keriytyi auki taiteilijan monisyisenä identiteettipohdintana, kuvaan rakennettuna minäkuvallisuutena. Reliefissä näkemäni epänormatiivisuudet avautuivat minulle vähitellen niiden äärellä harjoittamieni tentatiivisten luentojen tuloksena. Eksessiivinen, repeilevä ja rajusti applikoitu väri näyttäytyi metonyymisenä paikkana, aistillisena ja aineellisena strategiana.

Työssäni ehdotan, että Beda Stjernschantz, Sigrid af Forselles ja Ellen Thesleff rakensivat minäkuvallisuutta oman minuutensa moninaisuudesta.

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.