2018/4
Kuva historiantutkimuksessa

Oppaita kuvien kanssa työskentelyyn

Danyel, Jürgen & Paul, Gerhard & Vowinckel, Annette: Arbeit am Bild. Visual History als Praxis. Wallstein, Göttingen 2017. 240 s.

Vowinckel, Annette: Agenten der Bilder. Fotografisches Handeln im 20. Jahrhundert. Wallstein, Göttingen 2017. 480 s.

Historia on pitkään ymmärretty tekstipainotteisena tieteenä, joka ammentaa tietoa tekstuaalisista lähteistä ja käyttää kuvia korkeintaan tekstin koristeina. Kuten juuri nyt lukemasi Ennen ja Nyt -lehden teemanumero osoittaa, kiinnostus kuvallisen lähdeaineiston käyttöön on onneksi jatkuvassa kasvussa. Teemanumeron johdannossa viittaan saksankielisen alueen aktiiviseen Visual history -tutkimussuuntaukseen, joka on viime vuosina vakiinnuttanut asemaansa saksankielisen alueen historiantutkimuksen kentällä. Tutkimussuuntaukselle on nyttemmin myös perustettu oma julkaisusarja. Tässä arvostelussa tarkastelen julkaisusarjan kahta teosta, jotka on tarkoitettu historiantutkijan oppaiksi kuvallisen lähdeaineiston käyttöön.

Kerettiläistä kuvatutkimusta?

Tarkastelen ensimmäisenä Zentrum für Zeithistorische Forschungin mediahistorian tutkimusryhmän johtaja Annette Vowinckelin tutkimusta Agenten der Bilder. Fotografisches Handeln im 20. Jahrhundert.Kyseessä on paitsi ansiokas, myös poikkeava, jopa ”kerettiläinen” tutkimus omiensa joukossa. Murskaava enemmistö Visual history -suuntauksen kuuluviksi luokitelluista tutkimuksista lähtee – kuten nimikin jo sanoo – liikkeelle nimenomaan kuvista. Nämä tutkimukset keskittyvät tarkastelemaan sitä, mitä aineiston kuvat esittävät, miten tiettyä teemaa on kuvattu,miten kuvissa näkyvät vanhat (mieli)kuvat, tai muita vastaavia kysymyksiä.

Vowinckelin teos valitsee kuitenkin toisen tien. Johdannossa Vowinckel ilmoittaa tarkastelevansa ”niitä toimia, joiden sisältönä ja päämääränä on kuvien [saattaminen] kiertoon”, siis ”kuvatoimintaa” (Bildhandlungen). Vowinckelin tarkastelun keskiössä ovat valokuvaajat, kuvatoimittajat ja muut vastaavat toimijat, joiden työskentely vaikuttaa ratkaisevasti visuaalisen viestinnän sisältöön ja näkökulmiin.

Vovinckelin tutkimus on paitsi erinomainen tutkimus edellämainittujen toimijoiden vaikutuksesta kuvalliseen viestintään, niin myös tervetullut muistutus siitä, miten – kuluneisuuden uhallakin – ”suutarin tulisi pysyä lestissään”. Vowinckel huomauttaa tärkeässä teoksessaan, että historioitsijoiden olisi syytä muistaa omat vahvuutensa ja keskittyä myös kuvallista aineistoa käsitellessään vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, joita lähitieteet, esimerkiksi taidehistoria eivät käsittele. Esimerkkinä Vowinckel mainitsee sensuurin historian, kuvatoimistojen historian tai (kuvallisen) julkisuuden historian. Tämä tarkoittaa Vowinckelin mukaan sitä, että tutkimusta ei pidä pakolla pohjata yksinomaan kuvallisiin lähdeaineistoihin, vaan niiden rinnalla ja niiden kanssa dialogissa tulee käyttää laajasti myös tekstuaalisia aineistoja. Vaikka pidän Vowinckelin argumenttia monella tapaa tärkeänä historioitsijoiden itseymmärryksen kannalta – taidehistorioitsijoita emme ole, eikä meidän kuvallista aineistoa käyttääksemme ole tarpeen sellaisiksi muuttuakaan – sitä voidaan tietyssä mielessä pitää myös vanhanaikaisena oppialarajoja rikkovien tutkimusten aikakaudella.

Kuva: Wallstein

Vaikka Vowinckel lähtikin tutkimuksessaan liikkeelle muualta kuin itse kuvista, tarttuu hän työssään myös kuvalliseen lähdeaineistoon. Hän kuvailee johdannossa ”ideaalitapauksia”, joissa kuvien voi nähdä toimivan argumentteina. Näitten tapausten kautta hän käsittelee ”kuvatoimintaa” ja sen merkitystä muun muassa osana poliitikkojen julkisuuskuvan rakentamista, propagandaa, agitaatiota ja humantaarista valokuvausta. Vaikka näkökulma on, kuten kirjoittaja itsekin myöntää, sikäli vääristynyt, että tarkastelussa on käytännössä yksinomaan läntisen maailman näkökulma, tarkastelee kirjoittaja toisaalta myös esimerkiksi afrikkalaisen kuvajournalismin toimintaa ja toisaalta myös kuvajournalismin ylikansallisia ulottuvuuksia, sillä kuten teoksen esimerkkitapaukset osoittavat, kuvien kierto ei rajoitu vain valtioiden rajojen sisälle. Nykyisen Trumpin hallinnon ja erilaisten valemedioiden aikakaudella kiinnostusta herättänee epäilemättä myös luku Valkoisen talon omista valokuvaajista.

Vowinckelin kriittisestä tutkijanotteesta kielii se, ettei hän hyväksy lukuisissa aiemmissa tutkimuksissa lähes kritiikittömästi ja mantran omaisesti toistettua väitettä kuvajournalismin kuolemasta tai kriisistä television tulon myötä. Vowinckelin mukaan kyse on muutoksesta, jossa kuvajournalismin merkitys julkisessa tilassa jopa kasvaa, mutta kuvien julkaisumuodot muuttuvat, kun kuvien takana vaikuttaviin toimijoihin lukeutuukin entisten ammattikuvaajien lisäksi ja sijasta nykyään myös bloggaajia sekä tapahtumia kännykkäkamerallaan tallentavia satunnaisia ohikulkijoita. Kuvalliseen journalismiin, ainakin mikäli se määritellään laajasti, käytetään Vowinckelin mukaan nykyään merkittävästi enemmän rahaa kuin traditionaalisen kuvajournalismin valtakaudella. Resurssit ovat kuitenkin jakautuneet todella epätasaisesti.

Uudella tutkimuksellaan Vowinckel on tuonut historiallisen kuvatutkimuksen ja visual historyn kentälle huomattavan tärkeän uuden näkökulman aineistojen tarkasteluun. Erityisenä ansiona pidän myös teoksen kirjoitustapaa: kirjoittaja harjoittaa runsaasti itsereflektiota ja avaa siten huolellisesti päätelmiään. Teksti etenee loogisesti, ja sen ironiaan vivahtava tyyli tekee lukemisesta miellyttävää. Historiallisten tutkimusten kronologiseen esitystapaan mieltyneet tosin joutuvat pettymään, Vowinckelin tekstin edetessä kun eivät vaihdu vuodet vaan näkökulmat. Esitystavan ehdottomana vahvuutena pidän sitä, että näin rakennettuun kirjaan voi tarttua myös selailumielessä ja lukea osan sieltä, toisen täältä. Toivoisinkin, että Vowinckelin teos kuluisi mahdollisimman monen lukijan käsissä, sillä se osoittaa eleettömän tyylikkäästi, minkälaista valtapeliä, poliittista vääntöä ja vaikutuspyrkimyksiä kuvien taakse voi kätkeytyä. Kuvien mahti on kiistaton.

Kuvatutkijoiden raamattu?

Historioitsijoita harvemmin koulutetaan visuaalisen aineiston käyttöön, ja toisaalta, myös monessa historiantutkimuksen perusteita esittelevässä käsikirjassa kuvallisen aineiston käyttö sivuutetaan lyhyellä maininnalla[1]. Visuaalisen aineiston käyttöön erikoistuneiden saksalaisten historioitsijoiden tiimi on koonnut käsikirjan, jonka voisin ajatella merkittävästi paikkaavan tätä aukkoa. Kirja pohjautuu osin vuosina 2012-2015 toteutetun tutkimusprojektin ”Visual History. Institutionen und Medien des Bildgedächtnisses” päätöskonferenssissa  vuonna 2016 pidettyihin esitelmiin.[2]

Kuva: Wallstein

Kolmeen osaan jaetun kirjan avaa toimittajien yhdessä kirjoittama lyhyt johdanto, jossa selostetaan pääpiirteittäin Visual history -tutkimussuuntauksen syntyhistoriaa, käytännössä sitä, miten nykytilanteeseen on tultu. Johdantoa seuraavassa ensimmäisessä varsinaisessa artikkelissa Visual History -tutkimusalan grand old man, Flensburgin yliopiston historian emeritusprofessori Gerhard Paul kuvailee omasta näkökulmastaan Visual Historyn kasvua ja kehitystä. Artikkeli toimii samalla eräänlaisena bibliografiana, johon Paul on listannut tärkeimpänä ja ansioituneimpana pitämiään Visual History -suuntauksen tutkimuksia. Paul vetää artikkelissaan yhteen tutkimusalan kehitystä, esittelee tutkimuksissa käytettyjä aineistoja ja metodeja ja listaa samalla myös kehittämisen kohteita. Merkittävimpinä kehittämisen tarpeessa olevina kohteina Paul näkee historioitsijoiden vähäisen kiinnostuksen liikkuvaa kuvaa kohtaan sekä toisaalta edelleen jatkuvan kuvan poliittisuuden aliarvioinnin.

Paulin asema Visual Historyn kentän luojana ja kehittäjänä saksankielisellä alueella on kiistaton. Oudoksun silti ratkaisua, jossa hänen artikkelinsa toimii yksinään kirjan Forschungsüberblick (Tutkimuskentän yleiskatsaus) -osiona. Paulin artikkelin rinnalle olisi voinut ottaa esimerkiksi lähitieteiden kuten kansatieteen tai visual culture studiesin näkökulman. Suotavaa olisi myös ollut, että nyt yksinomaan saksankieliseen tutkimuskenttään keskittyvää keskustelua olisi laajennettu kansainväliseen suuntaan.

Kirjan toisessa osiossa, joka on otsikoitu ”Visual Historyn konsepteja ja metodeja”, keskitytään esittelemään erilaisia työvälineitä ja lähestymistapoja. Kirjoittajina on Visual Historyn konkareita ja jälki on luonnollisesti erinomaista. Ulrike Pilarczyk esittelee yhdessä Ulrike Mietznerin kanssa kehittämäänsä, pohjimmiltaan Panofskyn kolmiportaiseen tulkintamalliin perustuvaa metodia. Annette Vowinckel puolestaan esittelee Agenten der Bilder -kirjassa soveltamaansa lähestymistapaa. Silke Betscher tarkastelee kiinnostavasti vuosien 2014-2016 pakolaiskriisiin liittyviä visuaalisia diskursseja. Stephan Scholz puolestaan tarkastelee saksalaisten pakoon ja pakkosiirtoon (Flucht und Vertreibung) Itä-Euroopasta liittyviä kuvaikoneita. Osion päättää Christoph Hamannin pohdiskeleva artikkeli Valokuva symbolina. Ajatuksia visuaalisesta historiakulttuurista. Tutkijat kirjoittavat poikkeuksetta itselleen tutuista aiheista, joten kaikkien tekstit ovat helppolukuisia ja loogisesti eteneviä. Mitään mullistavia empiirisiä löytöjä artikkelit eivät tarjoa.

Kirjan kolmannessa ja viimeisessä osiossa käsitellään erilaisia kuva-aineistotyyppejä ja niiden käyttöä historiantutkimuksen lähteenä. Koska valokuva dominoi kirjan toista osiota, sille ei ymmärrettävästi ole omistettu tässä osiossa yhtään artikkelia. Sen sijaan Agnes Laba analysoi karttojen käyttöä propagandavälineenä, Katarina Weissbach tarkastelee julisteiden lähdekäytön mahdollisuuksia ja Olaf Stieglitz tuo Paulin kaipaamaa liikkuvan kuvan näkökulmaa tarkastellessaan 1920-luvun filmien urheilukuvaa.

Arbeit am Bild on monessa suhteessa merkkipaalu. Tekijät ovat onnistuneet siinä, mitä moni voisi pitää mahdottomana: summaamaan yhden tutkimusalan kymmenvuotisen kehityskaaren noin 240-sivuiseen kirjaan. Onnistumista voi pitää sitä merkittävämpänä, kun myöskään kirjan luettavuus ei ole kärsinyt tästä.

Sekä Agenten der Bilder että Arbeit am Bild ovat erinomaisia, konkarien kynästä lähteneitä teoksia. Arbeit am Bild -teoksen kohdalla olisi tietysti helppo kritisoida erilaisten kuva-aineistoryhmien (esim. postimerkit, mikroskooppikuvat) puuttumista aineistoryhmien joukosta, mutta toisaalta on selvää, ettei yhteen kirjaan voi mahduttaa kaikkia. Paljon perustavanlaatuisempi huoli liittyy sen sijaan Visual History -tieteenalan kykyyn saada nuoria tutkijoita joukkoonsa. Etenkin Arbeit am Bild -kirjan kirjoittajien nimet ovat huomattavan tunnettuja alallaan, mutta kirjaa olisi ”virkistänyt” myös nuoremman polven pääseminen mukaan kirjoittajakuntaan, joka nyt koostuu professoreista, dosenteista ja muista ansioituneista tutkijoista.

VTT Olli Kleemola on uuden sotahistorian ja propagandan tutkija, joka toimii tällä hetkellä post doc -tutkijana Turun yliopistossa.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Esim Beyond the Text. Toisaalta ainakin saksankielisellä alueella on aikaisemminkin ollut kuvallisen aineiston käyttöön ohjaavia käsikirjoja. [Takaisin]
  2. http://www.ennenjanyt.net/2016/05/kuvan-voima-historiassa-tunnelmia-ja-ajatuksia-visual-history-konzepte-forschungsfelder-und-perspektiven-konferenssista-2-4-3-2016/ [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *