Tero Toivanen: ”Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa.” LECTIO PRAECURSORIA 16.11.2018.

FM Tero Toivasen väitöskirja ”Pohjoinen polku kapitalismin ympäristöhistoriaan – Tervakapitalismi, yhteisvauraus ja sosioekologinen mullistus 1800-luvun Kainuussa” tarkastettiin Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa 16.11.2018. Vastaväittäjänä toimi Emeritusprofessori Yrjö Haila, Tampereen yliopisto, ja kustoksena oli professori Jari Eloranta. Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/253843.     

Väitöskirjatyöni varrella olen kohdannut useita historiallisia keskustelukumppaneita. Heistä kenties läheisimmäksi on muodostunut kuhmolainen talonpoika Paavo Pulkkinen (s. 1842) – tuttavallisemmin Viitaniemen ukko. Itseoppinut Pulkkinen jätti jälkeensä muistiinpanot, joissa hän kuvaa ”terva-ajaksi” kutsumaansa 1800-luvun kainuulaiselämää tarkkanäköisesti. Pulkkinen koki omakohtaisesti ”petäjänsyöjäkansan” iloiset aamunkoitot ja synkät iltahämärät. Talonpoika raatoi vuosittain kaskea, souti satoja tervatynnyreitä Ouluun ja pureskeli jatkuvien katovuosien keskellä omien sanojensa mukaan ”olkia enemmän kuin minkäänlainen härkä”.[i]

Varsin tarkasti Viitaniemen ukko tunnisti myös terva-aikana kainuulaisrahvaan elettyä ympäristöä runnelleet yhteiskunnalliset muutostekijät: yhteismetsiin nojanneen kaskitalouden kriisiytymisen, tervakauppaa käyneiden tervatalonpoikien velkakierteen ja isojaon vahvistaman uuden omistus- ja valtajärjestyksen. Seuratessaan terva-ajan viimeisinä vuosikymmeninä pohjoissuomalaisen saha- ja metsäteollisuuden nousua ja kainuulaisten liukenemista paremman elämän toivossa kohti Amerikkaa Viitaniemen ukko koki elävänsä peruuttamatonta ”kaiken repivää murrosaikaa”. Pulkkinen koki kainuulaisesta perspektiivistä, kuinka maailmanhistoriallinen mullistus – kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehkeytyminen – rakentui paikallisessa eletyssä ympäristössä. Eikä Pulkkinen ollut havaintoineen yksin. Niin hänen aikalaisensa, kuin sukupolvet hänen jälkeensä ovat saaneet todistaa kapitalismin mullistuksia, joiden vaikutuksesta ”kaikki pysyväinen haihtuu utuna ilmaan”[ii].

***

Noin puolitoista vuosisataa Pulkkisen päivien jälkeen elämme edelleen keskellä maailmanhistoriallista murrosaikaa. Nyt ilmaan on savuamassa kaikkein perustavimmaksi oletettu pysyvyys eli järjestäytyneitä ihmisyhteiskuntia kannattelevat maapallon luonnonolosuhteet. Historiallisesti kehkeytyneen murroksen merkittävyydestä karua ja selvää tarinaa kertoo luonnontiede. Sen mukaan ihmistoiminnan maapalloon kohdistama vaikutus on paisunut niin valtaisaksi, että ihmiskunta päihittää voimineen planeetan elinolosuhteita vuosituhansien ja -miljoonien saatossa järisyttäneet suuret luonnonvoimat, kuten mannerlaattojen liikkeet, asteroidien törmäykset tai tulivuorenpurkaukset.

Ihmiskunnasta on kehkeytynyt geologinen voima, jonka vaikutuksesta maapallo on astunut kokonaan uuteen olotilaan, uuteen geologiseen aikakauteen, antroposeeniin. Ihminen on muuttanut peruuttamattomasti koko maapallon toimintaa: siis ilmakehän, biosfäärin, vesistöjen, jäätiköiden ja maan kuoren muodostaman järjestelmän kokonaistoimintaa. Tämä, jos mikä, on ”kaiken repivä murrosaika”. Ihmissivilisaatioiden kukoistuksen mahdollistanut reilut 11 000 vuotta kestänyt holoseeni on jäänyt taakse tuntemattoman ja epävarman antroposeenin alkaessa.[iii]

Paavo Pulkkinen todisti eräitä puolia muutaman viimeisen vuosisadan mittaisesta antroposeeniin johtaneesta kehityskulusta. Tämän kehityskulun seurauksena kohtaamme nyt katastrofaaliset ympäristöuhat: ilmastonmuutoksen, kuudennen joukkosukupuuttoaallon, elonkirjon hälyttävän kapenemisen ja elinympäristöjä maalla ja merellä tuhoavat saasteongelmat. Tämän ympäristöongelmien vyyhdin edessä tulevaisuus voi hahmottua sivilisaation väistämättömänä romahduksena, joka on tuttu katastrofielokuvista ja dystopiakirjallisuudesta. Tunnetun sanonnan mukaan: meidän on helpompi kuvitella maailmanloppu, kuin maailmaa ympäristökatastrofiin ajavan yhteiskuntajärjestyksen loppu.

Antroposeeni ei kuitenkaan ole ollut väistämätön kehityskulku, jonka varrella ihmiskunta kolonialisoi koko maapallon ja tuhoaa lopulta omat menestymisen ehtonsa. Historiassa on ollut avoinna lukuisia vaihtoehtoisia kehityspolkuja ja valintamahdollisuuksia. Ei ole ollut ennalta määrättyä, mitkä historian polut osoittautuivat kuljettaviksi, mitkä suljettaviksi ja mitkä unohdettaviksi. Sama pätee omaan aikaamme: ihmiset päättävät tehdä historiansa – toki he eivät tee sitä ainoastaan itse luomissaan olosuhteissa. Viimeisten vuosisatojen aikana historiaa on tehty maailmanlaajuisen kapitalismin rakenteiden, liikevoimien ja valtamuodostelmien läpäisemissä ihmisyhteisöissä[iv].

***

Jotta oma aikakautemme ei näyttäytyisi uhkakuvien kiveämänä polkuna kohti apokalypsia, on meidän ymmärrettävä paremmin historiallista yhteiskuntamuodostelmaa, jonka raameissa nykyiset ympäristöongelmat ovat syntyneet. Tässä historiantutkimuksella on ajankohtainen ja tärkeä tehtävä. Nykyistä tilannetta, jossa yhteiskunnat tulisi suunnata hyvin nopeasti kestävälle uralle, ei voida ymmärtää ilman kapitalismin yhteiskunnallisen elämän ja luonnon organisoinnin tapojen perusteellista läpivalaisua.

Väitöskirjassani olen ymmärtänyt kapitalismin maailmanlaajuisena historiallisena järjestelmänä, jonka keskiössä on jatkuva pääoman kasautuminen – prosessi, jossa rahaa laitetaan liikkeelle odottaen rahan määrän, siis pääoman, kasvavan. Tämä prosessi ei kuitenkaan elä irti historiasta, vaan sen on haettava jokapäiväinen elinvoimansa maapallon ihmisten ja ei-inhimillisen luonnon keskinäisistä suhteista. Historiallisen kapitalismin rakentumisen ja sen ympäristövaikutusten ymmärtämiseksi on yhdysvaltalaisen sosiologin Immanuel Wallersteinin sanoin tarkasteltava sitä, ”millainen tämä yhteiskuntamuodostelma todella on”[v]. Väitöskirjassani olen toteuttanut tätä tutkimustehtävää rajatusta, kapitalismin ympäristöhistoriaksi kutsumastani näkökulmasta.

Olen yhdistänyt talous-, sosiaali- ja ympäristöhistorian lähestymistapoja tutkiessani historiallisia valtamuodostelmia, joilla maailmantalouden periferioiden ihmistyötä ja ei-inhimillistä luontoa kytketään maailmankapitalismin yhteyteen. Lähestymistavassani maailmantalouden periferiat eivät ole historian sivujuonteita tai kuriositeetteja, jotka tulevat väistämättömästi integroiduksi kapitalistiseen maailmanjärjestelmään. Sen sijaan ne ovat maailmanhistoriallisen muutoksen aktiivisia osapuolia, joiden ihmistyön ja luonnontekijöiden mobilisoiminen on itse kapitalistisen järjestelmän jatkuvan toiminnan edellytys. Vaikka maailmanjärjestelmän rakenteet toki määrittävät paikalliselle kehitykselle varsin tiukkoja ehtoja, riippuu paikallisista yhteiskunnallista olosuhteista, luonnonehdoista ja ihmisten ratkaisuista, millaisen lopputuloksen paikallinen kehitys saa. Siten kapitalismin ympäristöhistoria on jatkuvaa vuoropuhelua paikallisen sosioekologisen muutoksen ja maailmanlaajuisten kehityskulkujen tutkimisen välillä.

Tervatynnyreitä kootaan Toppilan Tervahovissa Oulussa. Kuvaaja: I. K. Inha. Historiallinen kuvakokoelma. Museoviraston kuvakokoelmat.

***

Miten kapitalismin kehitys sitten suuntasi tutkimani historiallisen kontekstin, 1800-luvun Kainuun, yhteiskunnallista toimintaa ja luonnon kanssa elämistä? Millaisia historiallisen kapitalismin ominaispiirteitä ja valtamuodostelmia Kainuun tarkastelu paljastaa?

Väitöskirjassani osoitan, kuinka kainuulaisen elämän ja luonnontekijöiden lähes vuosisadan mittaiseksi hallintamuodoksi muovautui tervakapitalismiksi kutsumani järjestys. Sen keskeisenä – joskaan ei ainoana – valtamuodostelmana toimi tervatalonpoikien velkaannuttaminen. Velkaannuttaminen perustui Oulun kauppahuoneiden ja kainuulaisväestön väliseen epätasa-arvoiseen valtasuhteeseen. Velkaannuttuaan Oulun ”tervaporvareille” oli tervatalonpoikien pakko polttaa tervaa, jotta velat ja verot saatiin maksetuksi. Velkakierre piti tervantuotannon käynnissä sellaisinakin vuosina, jolloin talonpoikien tervasta saamat tulot eivät kattaneet edes tuotantoon uponneita kuluja. Tervavelkaantuminen johti myös talonpoikien omaisuuden ulosottoihin, joita kainuulaiset itse nimittivät ”ryöstöiksi”. Tutkimuksessani esitän, että myös muilla maailmanjärjestelmän rajaseuduilta tavattava ja talonpoikaiseen pientuotantoon kytkeytyvä agraarinen velkaannuttaminen soveltui varsin optimaalisesti Kainuun sosioekologisen ympäristön hallintaan. Oulun kauppahuoneet keskittyivät Euroopan merimahtien sota- ja kauppalaivojen suojaamiseen tarvittujen tervatynnyrien välittämiseen. Tervakaupan avulla ”tervaporvarit” myös kasvattivat paikallista yhteiskunnallista ja taloudellista valtaansa – olkoonkin, että maailmankaupan valtahierarkiassa pohjoisten kauppahuoneiden toiminta oli usein riippuvaista Euroopan keskusvaltojen kauppapolitiikasta. Tervakapitalismin varsinainen tuotanto eli jopa viisi vuotta kestänyt työläs tervantuotantoprosessi ja sen organisointi jäi kokonaisuudessaan tervatalonpoikien ja heidän perheidensä vastuulle, sekä kainuulaisen luonnon taakaksi.

Tervakapitalismi aloitti Kainuussa uuden sosioekologisen aikakauden. Kainuulaisten elämä repäistiin irti aikaisemmista yhteisvaurauteen nojanneista toimeentulomuodoista, kuten yhteismetsien käyttöön perustuneesta kaskitaloudesta[vi]. Samalla mullistuivat kainuulaisrahvaan työtä ja toimeentulonmuodostusta ohjanneet luontokäsitykset. Kaskitaloudessa metsiä pyrittiin organisoimaan luonnon uusiutumiskyvyn mukaisesti yhteisön pitkän aikavälin tarpeita varten. Tervakapitalismissa kainuulaisväestön oli sen sijaan kartoitettava, kaadettava ja poltettava metsiä yhteisön ulkopuolisten taloudellisten pakkojen seurauksena. Ympäristövaikutukset olivat mittavat: tervanpoltto oli yksi turmiollisimmista varhaismoderneista metsänkäyttömuodoista. Terva-aikana metsät eivät olleet enää yhteisöä varten, eikä yhteisö metsiä varten, vaan metsät ja yhteisö palvelivat tervakapitalismia. Yhden bulkkitavaran tuotantoon organisoidun paikallisyhteisön toimeentulo tuli riippuvaiseksi velanmaksukyvystä ja maailmanmarkkinahintojen vaihteluista. Kohtalokkaimmillaan ja kuolettavimmillaan tervakapitalismin vaikutukset olivat 1860-luvun nälkävuosina, jolloin tervan hinta putosi pohjalukemiin ja viljan hinta kohosi korkealle.

Tervanpolton metsätuhoja yritettiin 1800-luvun puolivälistä alkaen hillitä sen aikaisen poliittisen talouden suosimalla ratkaisulla, isojaolla, jonka toimeenpanoa kainuulaiset myös pitkään vastustivat. Kainuun metsien jakamisen eräänä taustatekijänä oli oletus metsien yhteishallinnan väistämättömästä turmiollisuudesta, kun taas yksityisomistuksen perusteltiin nostavan talonpoikien arvostusta maahansa, ja tämän puolestaan rajoittavan haitallista tervanpolttoa. Tervakapitalismin polkuriippuvuuksien johdosta näin ei kuitenkaan käynyt: muun Suomen harppoessa kohti modernia teollisuutta ja karjataloutta, Kainuu sai valtion toteuttamasta isojaosta huolimatta pyörittää alkeellista kemianteollisuutta vielä pitkälle 1900-luvun alkuun.

Isojako teki kuitenkin suuren osan ihmisistä maattomiksi. Samalla aikaisemmasta yhteismetsien takaamasta yhteisvauraudesta kuten kaskenpoltosta, polttopuiden ja rakennustarpeiden hankinnasta tai laiduntamisesta tuli uudessa metsäjärjestyksessä kiellettyä ja rangaistavaa. Siten heikkeni pääsy tervakapitalismia edeltäneisiin historiallisiin yhteisvaurauden muotoihin, ja koska korvaavia toimeentulolähteitä oli niukasti tarjolla, ihmisiä puskettiin viheliäisiin oloihin; kiertämään talosta taloon ja paikkakunnasta toiseen työn ja leivänsyrjän toivossa. Velkaannuttaminen ja yhteisvaurauteen pääsyn rajoittaminen osoittavat konkreettisesti sen, että kapitalismi ei syntynyt Kainuussakaan luonnonlainomaisesti tai ihmisten vapaasta tahdosta, vaan vaati tuekseen voimallista vallankäyttöä.

***

Kaikki eivät kuitenkaan olleet halukkaita hyppäämään tervakapitalismin määrittelemän kehityspolun vaunuihin, vaan valitsivat toisenlaisia tapoja elää. Näiden historian hämärään vaipuneiden ”elämänprosessien”[vii] osittaiseksi valaisemiseksi olen tutkinut väitöskirjassani pienen Kiveksen kylän rautaruukin toiminnan romahtamisen jälkeen esiinnousseen rosvojoukon, Kiveksen rosvojen tarinaa. Keskellä kiihtyvää tervakapitalismia, isojakoa ja toistuvia katovuosia Kiveksen rosvot majailivat Oulujärven pohjoisrantojen metsien ja kyläpiirien suojissa. Rosvot kähvelsivät oululaisen ruukin patruunan omaisuutta, porasivat eli varastivat talollisten aitoista viljaa, veivät yksityisistä ja kruunun metsistä puutavaraa, ja näpistivät tervansoutajilta eväitä ja arvoesineitä.

Rosvot eivät olleet ainoita laittomuuksien polulle eksyneitä, sillä myös muut rahvaan edustajat jatkoivat turvautumista isojaon myötä kielletyiksi muuttuneisiin yhteismetsien antimiin. Siten Kiveksen rosvot toimivat uudessa omistusjärjestyksessä näkyviksi tulleiden pikkulaittomuuksien yleisessä ilmapiirissä. Vaikka papit, poliisit ja patruunat tuomitsivat jyrkästi tällaiset elämänprosessit, paikalliset ihmiset eivät yksiselitteisesti paheksuneet rosvojen toimintaa, vaan tarjosivat heille jopa suojaa. Kiveksen rosvot vetivät paikallisia ihmisiä heidän eletyn ympäristönsä tulevaisuutta koskevaan neuvotteluun, jossa ei ollut suinkaan selvää, millaisten yhteistä maailmaa koskevien käsitysten varaan historiaa oltiin rakentamassa. Historiantutkijalle rosvot puolestaan paljastavat erään modernin politiikan klassisimmista kiistoista: kenellä on oikeus päättää siitä, miten yhteistä maailmaa organisoidaan.

***

Palatkaamme vielä Paavo Pulkkiseen ja siihen, mikä on yhteistä hänen ja meidän ajallemme. Mitä kaukokatseinen Viitaniemen ukko tuumailisi, jos hän sattuisi historian oikusta tupsahtamaan keskelle nykyistä myöhäiskapitalismia? Aluksi kaikki Pulkkisen näkemä vaikuttaisi epäilemättä täysin käsittämättömältä. Onhan maailmankapitalismin poliittinen, kulttuurinen ja teknologinen järjestys mullistunut sitten Pulkkisen päivien perustavanlaatuisesti. Kuhmolainen tervatalonpoika ei tunnistaisi omakseen nykyistä teollisen metsätalouden, kaivoshankkeiden tai lomakylien muokkaamaa kainuulaista elettyä ympäristöä. Vielä vähemmän Viitaniemen ukko pystyisi ymmärtämään kaikkialle maapallolle tavaransa, suhteensa ja kulutustottumuksensa levittänyttä fossiilikapitalismia.

Mutta kuka tietää! Ehkä hetken aikamme ”valtavan tavarajoukon” liikkeitä seurattuaan tervatalonpoika tunnistaisi jotain vähintään etäisesti tuttua. Tavarat – niiden syntytavat, käyttövoimat ja tarkoitukset – jäisivät Pulkkiselle pitkäksi aikaa vieraiksi. Silti hän saattaisi hyvinkin tunnistaa niiden seasta toisenlaisia, tutunoloisia materiaalisuuksia: yhteiskunnallisia rakenteita ja liikevoimia, jotka määrittävät sitä, miten käytämme aikaamme, teemme työtämme tai elämme luonnon kanssa. Turboahdettua arkeamme katsellessaan Pulkkinen ehkä nykisi meitä hihoistamme ja kysyisi tärkeän historiansosiologisen kysymyksen: miksi toimimme sillä tavoin kuin toimimme? Ehkä Viitaniemen ukko osaisi asetella kysymyksen vielä tarkemmin: miksi toimimme sillä tavoin kuin toimimme siitäkin huolimatta, että meillä on olemassa vähintään riittävä tieto toimiaksemme toisin.

Kysymykset vetäisivät huomiomme kahteen asiaan, joille olemme nähdäkseni yllättävän sokeita. Ensinnäkin Pulkkinen kiinnittäisi huomiomme kapitalismiksi kutsutun yhteiskuntamuodostelman rakenteisiin ja valta-asetelmiin, joilla on tervakapitalismin aikojen tavoin vahva taipumus suunnata valintojamme, pyrkimyksiämme ja käsityksiämme yhteisestä maailmasta. Näiden historiallisesti rakentuneiden tekijöiden tunnistaminen on ennakkoehto sille, että voimme kuvitella suuntaavamme yhteiskuntamme nopeassa aikataulussa ”ihmiskuntaa kannattelevalle turvalliselle toiminta-alueelle” – kuten luonnontieteilijät kestävää tulevaisuutta kutsuvat[viii]. Tavat, joilla kapitalismi on viime vuosisadat järjestänyt inhimillistä ja ei-inhimillistä luontoa eivät ole riittäviä tässä tehtävässä onnistumisessa.

Toiseksi Pulkkinen voisi kysymyksillään kiinnittää huomiomme toisenlaisten kehityspolkujen mahdollisuuksiin. Aivan kuten aiemmin, myös omana aikanamme on avoinna useat historialliset valinnanmahdollisuudet. Tieteen ansiosta tiedämme nyt entistä tarkemmin, millaisten materiaalisten reunaehtojen puitteisiin tulevaisuuden yhteiskunnat tulisi rakentaa. Toki kestävälle polulle astumiseen ei riitä pelkkä parhain tieto. Jos näin olisi, tuskin olisimme koskaan ympäristökatastrofien luonnehtimaan antroposeeniin päätyneetkään. Kysymys siitä, päädymmekö tulevina vuosikymmeninä kestävälle polulle, vaiko emme, riippuukin paljolti siitä, kuinka nykyiset valta-asetelmat haastetaan ja millaisia yhteiskunnallisia kamppailuja kestävän yhteiskunnan puolesta käydään.

Ehkä Pulkkisen kysymykset osoittaisivat myös väitöstutkimukseni keskeisenä kohteena olleen yhteisvaurauden suuntaan. Siis sellaisiin kapitalismille vieraisiin elämän prosesseihin, joissa tuotetaan suoraa hyvinvointia usein myös luonnon kantokykyä vaalien. Nämä prosessit löytyvät käytännöistä, joissa jaamme jotain yhteistä. Tilanteista, joissa ystävystymme, rakastumme, kasvatamme lapsiamme tai hoivaamme jo varttuneita. Paikoista, joissa keräännymme yhteen oppimaan ja jakamaan tietoa omien ja yhteisten kykyjen vahvistamiseksi. Tapahtumista, joissa apua tarvitsevaa autetaan ja apua tarjotaan kykyjen mukaisesti. Retkistä, joilla viivymme yhteiskunnan ja luonnon yhteisen alueilla. Tai yhteiskunnallisista epäkohdista, joissa liittoudumme yhteisten pyrkimysten toteuttamiseksi ja maailman muuttamiseksi paremmaksi.

Väitöskirjassani olen tuonut esiin, että tällaiset kapitalismille vieraat elämän prosessit voivat myös toimia toisenlaisen, kestävämmän yhteiskunnallisen järjestyksen alkusoluina. Esiin nostamani viime vuosien kansainvälinen yhteisvaurauden tutkimus osoittaa monin tavoin, että ihmiset ovat kyvykkäitä organisoimaan yhteistä maailmaa oikeudenmukaisesti, kestävästi ja tehokkaasti myös pääoman ja julkisen vallan järjestysten ulkopuolella. Vähintäänkin on selvää, että yhteisvaurauden historiantutkimuksellinen tarkastelu laajentaa käsityksiämme siitä, mikä ylipäätänsä on ihmisyhteiskunnille ja -talouksille mahdollista[ix]. Tämä on äärimmäisen arvokasta, kun inhimillistä ja ei-inhimillistä luontoa tulisi nyt järjestää täysin toisiin oppeihin ja käytäntöihin perustuen kuin viime vuosisatoina.

 

Kirjallisuus

Chakrabarty, D. 2000. Provincializing Europe: Postcolonial thought and historical difference. Princeton: Princeton University Press.

Rockström, J. ym. 2009. A safe operating space for humanity. Nature461 (7263), 472.

Toivanen, T. & Pelttari, M. 2017. Tämä ihmisen maailma? Planeetan hätätila, antroposeenikertomuksen kritiikki ja antroposeenin vaihtoehtoinen historia. Tiede & edistys 42 (1), 6–35.

Toivanen, T. & Venäläinen, J. 2015. Yhteisvaurauden uusi aika. Teoksessa Jakonen, M. & Silvasti, T. (toim.) Talouden uudet muodot. Helsinki: Into, 24–48.

Venäläinen, J. & Toivanen, T. 2016. Yhteisvauraus monipuolistaa talousajattelua. Koneen säätiön blogi: https://koneensaatio.fi/yhteisvauraus-monipuolistaa-talousajattelua/, katsottu 20.10.2018.

Wallerstein, I. 1987. Historiallinen kapitalismi. Suomentanut Hietaniemi, T. Tampere: Vastapaino.

 

[i] Pulkkisen Kuhmon aikoja käsittelevät muistiinpanot julkaistiin Rafael Engelbergin toimittamana ja Otavan kustantamana kahdessa niteessä vuosina 1912 ja 1913.

[ii] Marx & Engels 1998, 40.

[iii] Esim. Steffen ym. 2016; Toivanen & Pelttari 2017.

[iv] Yhteiskuntatieteissä antroposeenille vaihtoehtoiseksi määritelmäksi on esitetty kapitaloseenia, kapitalismin aikaa. Ks. Toivanen & Pelttari 2017.

[v] Wallerstein 1987, 12.

[vi] Yhteisvaurauden määritelmästä katso tarkemmin esim. Toivanen & Venäläinen 2015.

[vii] Chakrabarty 2000.

[viii] Rockström ym. 2009.

[ix] Ks. myös Venäläinen & Toivanen 2016.

 

 

 

 

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *