2019/1
Ranskan historia Suomessa 2000-luvulla

Rakennussuojelu Ranskan kansallisen identiteetin rakentajana

Ranskassa heinäkuun monarkian hallitus otti 1830 rakennussuojelun osaksi poliittista ohjelmaansa, jolla se muovasi kansallista identiteettiä. Historiallisten monumenttien valtionhallinnon perustamisella se pyrki yhdistämään ranskalaisia eri yhteiskuntaryhmistä. Vallankumousta seuranneen ajan merkkirakennusten hävittämisen vastavoimaksi nousi romantiikan ajan historiatietoisuus. Rakennussuojelun historian tarkastelu osana Ranskan poliittista historiaa avaa uudenlaisia näkökulmia tutkimukselle.

Panoraama Pariisista n. 1865, taustalla Notre Damen katedraali. (Kuva: Charles Soulier, WikiCommons)

Kansallisvaltioiden Eurooppa

Historiassa 1800-lukua on kuvattu ajanjaksona, jolloin alettiin luoda kansallisvaltioihin perustuvaa Eurooppaa. Ranskan vallankumouksen avaamien muutostavoitteiden toteutukset etenivät hitaasti vanhojen dynastisten instituutioiden vastustaessa vallasta luopumista kansalaisten oikeuksien laajentamisen, sekularisaation ja edistyksen hyväksi. Muutosprosessi jatkui pitkään, 1900-luvun alkupuolelle saakka. Sen vaiheita eri maissa on tutkittu erityisesti poliittisen historian näkökulmasta. Poliittiset ja juridiset muutokset eivät kuitenkaan yksin riittäneet uudenlaisten yhteiskuntien syntyyn. Teollistaminen ja siihen kiinteästi liittynyt teknologian ja talouden kehittäminen edellyttivät yhteiskuntien perustuksiin ulottuvaa uudistamista: niiden järjestäytymistä kansalaisten yhteisöiksi, kansallisvaltioiksi. Poliittisten rakenteiden rinnalla keskeisiä vaikutustekijöitä tässä historiallisessa muutosprosessissa olivat kansallisen koulutuksen ja kulttuurin instituutiot, joiden kautta kansalaiset omaksuivat ajatukset kansallisesta yhtenäisyydestä.[1]Kansallisvaltioiden ytimessä oli kansallinen identiteetti.

Kansakunnan identiteettiä määrittivät 1800-luvulla yhtenäisellä maa-alueella asuva väestö, jolla oli yhteinen historia, kulttuuri, kieli, perinne sekä yhteiset arvot ja elämäntavat. Kansallinen identiteetti oli ja on konstruktio, tietoisesti tuotettu tulkinta kansallisvaltiosta, jota erityisesti valtion instituutiot ja koulutetut yhteiskuntaryhmät levittivät kansalaisille kansallisten koulutuksen ja kulttuurin instituutioiden kautta. Käsitykset kansallisvaltiosta ja kansallisesta identiteetistä olivat kansainvälisiä, ja Euroopassa valtiot saivat niistä toisiltaan vaikutteita yhteyksien kiinteytyessä niin aatteiden kuin materiaalisen ja teknologisen kehityksen tasoilla.

Ranskassa valtio otti rakennussuojelun osaksi kansallisen identiteetin rakentamisen ohjelmaansa jo 1830. Ranska oli ensimmäinen kansakunta, joka institutionalisoi rakennussuojelun ja liitti sen valtion tehtäväkenttään. Ranskan uusi näkemys rakennusten suojelun merkityksestä kansalliselle identiteetille omaksuttiin vähitellen Euroopassa ja 1900-luvun kuluessa jo maailmanlaajuisesti.

Miksi Ranskasta tuli edelläkävijä rakennussuojelun institutionalisoinnissa? Tarkastelen 1830-luvun Ranskan poliittista tilannetta ja käsityksiä kansallisesta identiteetistä rakennussuojeluun liittyen sekä siihen johtaneita tapahtumia vallankumousvuosien jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Arvioin myös rakennussuojelun institutionalisoinnin myöhempiä tulkintoja kansallisesta identiteetistä. Näkökulma kahdelta tieteenalalta – poliittisesta historiasta ja arkkitehtuurihistoriasta – rakennussuojeluun 1800-luvun Ranskassa avaa uudenlaisia kysymyksiä tutkimukselle.

Rakennussuojelusta politiikan väline vallankumouksen hävitysten jälkeen

Vanhoja monumentaalisia rakennuksia kuvailtiin kirjoituksissa ja tallennettiin piirroksiin 1700-luvulla monissa Euroopan maissa kuten Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Niistä kiinnostuneita olivat sekä antiikin tutkijat ja arkkitehdit että alan harrastajat. Heidän toimintansa vaikutukset rakennusten säilyttämiseen olivat sattumanvaraisia: ne riippuivat kulloinkin vallitsevista olosuhteista ja rakennusten omistajien intresseistä. Modernilla rakennussuojelulla tarkoitan tässä arvorakennusten suojelun ottamista osaksi valtion hallintoa, jossa toimintoja ohjasivat suojelua varten perustetut instituutiot lakien ja säädösten pohjalta. Nämä loivat edellytyksiä systemaattiselle tutkimukselle, taloudellisten ja tieteellisten voimavarojen kohdentamiselle sekä johdonmukaisille toimenpiteille pitkänkin ajan kuluessa.

Modernin rakennussuojelun perusta luotiin Ranskassa heinäkuun monarkian aikana, kun hallitus vuonna 1830 perusti viran historiallisten monumenttien tarkastajalle, l’inspecteur général des monuments historiques.[2]Hänen tehtäviinsä kuului historiallisten monumenttien inventointi koko Ranskan alueella. Toimenpiteen tavoitteet olivat poliittiset, tärkeimpänä heinäkuun monarkian poliittisen tehtävän oikeuttaminen ja vakiinnuttaminen. Päätös merkitsi rakennussuojelun ottamista osaksi valtion toimintaa ja osaksi hallituksen poliittista ohjelmaa.

Viran ensimmäinen haltija oli Ludovic Vitet (1802–1873), joka hoiti sitä vuoteen 1834, ja hänen jälkeensä virkaan valittiin Prosper Mérimée (1803–1870). Mérimée toimi virassa vuodesta 1834 vuoteen 1860.[3]Sekä Vitet että Mérimée arvioivat, etteivät rakennussuojelun puolesta toimineiden, maan korkeinta koulutustasoa edustaneiden tieteellisten yhdistysten ja kokeneiden asiantuntijoiden hyvät tarkoitukset riittäneet turvaamaan monumenttien suojelua. Valtion auktoriteetti oli välttämätön varmistamaan rakennussuojelun poliittisten tavoitteiden toteuttamista.[4]Historiallisten monumenttien tarkastajan nimityksen teki François Guizot (1787–1874), historioitsija ja heinäkuun monarkian hallituksen sisäasiainministeri.

Vuoden 1830 vallankumouksessa oli Louis-Philippe I (1773–1850) valittu nimenomaan ranskalaisten – ei niinkään Ranskan – kuninkaaksi.[5]Hän ei ollut perinyt asemaansa, vaan sai valtansa parlamentilta ja siinä vahvasti edustettuna olleelta porvaristolta, kaupallisesti suuntautuneilta yhteiskuntaryhmiltä. Heidän kiinnostuksensa kohteenaan oli erityisesti talous. Heinäkuun monarkian hallituksen tärkeä poliittinen tavoite oli saada aikaan sovinto erilaisten ryhmittymien kesken, minkä hallitus näki edellytykseksi taloudelliselle edistykselle ja menestykselle. Hallituksen toiminta ohjasi ratkaisevasti prosessia, jossa vanhan Ranskan (l’ancienne France, vallankumousta edeltäneen, feodaaliseen yhteiskuntarakenteeseen perustuneen Ranskan) menneisyydestä tuli – tehtiin – kansallista menneisyyttä.[6]Heinäkuun monarkian hallitus halusi yhdistää kansakunnan ja käytti historiaa keinona tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Heinäkuun monarkia syntyi historiallisena ajankohtana, jota edelsi kahdenlaisia voimia. Jotkut niistä olivat tuhoavia, toiset säilyttäviä. Ranskan vallankumouksen aikana ja sen jälkeen eri ryhmät hävittivät tuhansia yksinvallan, aateliston ja katolisen kirkon arvorakennuksia, taideteoksia, veistoksia ja esineitä.[7]Ne nähtiin vallasta syöstyjen ryhmien symboleina, joiden hävittäminen osoittaisi kansalaisille konkreettisesti vallan vaihtuneen.

Vallankumoukselliset hävittivät esimerkiksi vuonna 1370 valmistuneen Bastiljin linnoituksen, jota oli vuosisatojen ajan käytetty vankilana ja jota pidettiin hallitsijoiden mielivallan symbolina. Hävittämisen kohteiksi joutui eri puolilla maata kuninkaiden hautoja ja hautamuistomerkkejä sekä heidän kunniakseen pystytettyjä veistoksia. Pariisin Notre-Damen katedraalista vallankumousryhmät tuhosivat järjestelmällisesti julkisivuja koristaneet veistokset ja lasimaalaukset sekä sisätilojen alttarit ja haudat; nykyisin nähtävät veistokset ovat alkuperäisteosten osittaisia kopioita, joista suuren osan teki arkkitehdin ja Ranskan 1800-luvun kiistellyimmän rakennussuojeluasiantuntijan Eugène-Emmanuel Viollet-le-Ducin johtama käsityöläisryhmä 1800-luvun jälkipuoliskolla. 1792 oli ehdotettu myös koko Notre-Damen katedraalirakennuksen tuhoamista.

Pariisin Saint-Germain-des-Près’n kirkko ja luostarirakennukset, jotka sijoittuivat laajalle alueelle kirkon ympärille, menetti vallankumouksen seurauksena uskonnollisen tehtävänsä. Luostari oli perustettu vuonna 558 ja kirkon vanhimmat säilyneet rakennusosat olivat 1100-luvulta. Vallankumoukselliset sijoittivat kirkkorakennukseen ruudin tuotantoa varten salpietaritehtaan, josta alkanut tulipalo 1794 aiheutti suurta tuhoa. Vuonna 1803 kirkko sai takaisin uskonnollisen tehtävänsä. Kirkon korjaustyöt jatkuivat pitkään ja vuonna 1822 kuoria reunustavat vanhat, silloin vielä jäljellä olevat symmetriset tornit amputoitiin katkaisemalla.

Suurimman uhan kohteena vallankumouksen aikana ja vielä sen jälkeenkin oli kuitenkin Versailles’n linna ja puisto, joihin Ranskan kuninkaan ja hänen hovinsa residenssinä kiteytyivät kuninkaan valta ja feodalismi. Linnaa, siihen liittyviä muita rakennuksia ja puistoa oli rakennettu ja laajennettu useassa vaiheessa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa.[8]Versailles’n linna ja sen valtava puisto edustivat loistokkuutta vailla vertaa. Aikalaisille kokonaisuus oli ollut monumentti Louis XIV:n rajattomasta, kaiken hallitsevasta ja ikuisesti säilyvästä vallasta. Merkittävästä arkkitehtonisesta kokonaisuudesta oli jo 1600-luvun lopulla tullut esikuva monien muiden hallitsijoiden omille suurimittaisille palatsihankkeille eri maissa. Ranskan vallankumouksen aikana ankarimmat kumousryhmät vaativat rakennusten ja puiston totaalista hävittämistä ja paikan luovuttamista vapaiden ja tasa-arvoisten kansalaisten käyttöön. Versailles’n kaupungin asukkaat kuitenkin vastustivat tätä. 1790-luvulla linnan taide-esineet ja kallisarvoinen irtaimisto myytiin, ja kiinteistöille etsittiin arkisempia käyttömuotoja, mikä säästi rakennukset ja puiston täydelliseltä hävitykseltä.

Vallankumousryhmien jälkeen 1800-luvun alussa rakennusten tuhoamista edistivät kiinteistösijoittajat. Kun kuninkaan, aateliston ja kirkon omistamia kiinteistöjä – maita ja niillä sijaitsevia rakennuksia kuten linnoja – siirtyi vallankumouksen seurauksena valtion omistukseen, valtio myi niitä edelleen varojen hankkimiseksi valtiontaloudelle. Rakennusten säilyttämiselle oli niukalti puolustajia. Epäselvyys siitä, miten vastuut kiinteistöjen hoidosta ja sen vaatimista kustannuksista kohdentuisivat, lisäsi otollista ilmapiiriä maiden ja rakennusten myynnille. Kiinteistökeinottelijat saivat ostaa niitä valtiolta halvalla. Heillä ei ollut kiinnostusta kiinteistöjen historialliseen tai taiteelliseen arvoon. Keinottelijoiden tavoitteena oli taloudellinen voitto, kun he myisivät kiinteistön rakennuksineen ja maa-alueineen edelleen vanhojen rakennusten purkamista ja uudisrakentamista varten.

Kiinteistökeinottelijat olivat kaupunkikiinteistöjen lisäksi erityisen kiinnostuneita linnoista ja niiden maa-alueista. Loiren laaksossa sijainnut loistelias Richelieun linna, joka oli rakennettu kardinaali Richelieulle 1630-luvulla ja jota on pidetty Versaillesin linnan esikuvana, myytiin 1805 yksityiselle yrittäjälle. Tämä purki kaikki rakennukset niiden arvoon ja kuntoon katsomatta ja myi purkutuotteet edelleen rakennusmateriaaleiksi. Sama kohtalo oli monella arvorakennuksella.

Jotkut uhanalaisista linnoista saatiin säästettyä tuholta. Kuninkaan metsästyslinnaksi 1500-luvun alkupuolella rakennetun Chambordin linnan aluetta olivat paikkakuntalaiset vaatineet heti vallankumouksen jälkeen, jo 1792, luovutettavaksi viljelymaaksi, mutta tavoitteet eivät toteutuneet. Kiinteistökeinottelijoiden tilaisuus tuli vuonna 1819, kun valtiovarainministeriö oli valmistelemassa alueen myyntiä tonteiksi. Suunnitelman toteuttaminen olisi edellyttänyt linnan purkamista. Suojelun asiantuntijat varoittivat seurauksista, ja asian saama julkisuus herätti purkua vastustavan kansalaismielipiteen. Hävityksen uhka saatiin torjuttua.[9]Nykyisin ranskalaisen renessanssin vertauskuvanakin pidetty Chambordin linna kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

Chambordin linna (Kuva: Lieven Smits 2007, WikiCommons).

Vallankumousryhmien toimintaa suuntasi ideologinen paatos. He halusivat hävittää määrätietoisesti feodaaliajan näkyvät jäljet ja saattaa vanhan yhteiskuntarakenteen symbolit unohdukseen. Heidän alkamaansa tuhoa jatkoivat kiinteistökeinottelijat, joille menneinä aikoina rakennetut palatsit, linnat, puistot, taide-esineet ja kalusteet olivat vain välineitä omien taloudellisten etujen edistämiseen ja tuottojen keräämiseen. Kummatkin suuntautuivat tulevaisuuteen, eivät menneisyyteen: vallankumousryhmät tietoisesti historiaa vastustaen ja kiinteistökeinottelijat välinpitämättömyydellä historiaa kohtaan.

Historian merkitys

Samaan aikaan kun vallankumousryhmät ja piittaamattomat kiinteistökeinottelijat kylvivät hävitystä, tuki romantiikan ideologia vanhan säilyttämistä. Se oli vastavoima valistusajan rationalismille. Romantiikan aatemaailma liittyi kiinteästi kansallisvaltio-ajatukseen ja sen poliittiseen toteuttamiseen koko Euroopassa. Kansallisvaltio-ajatuksen näkökulmasta tärkeitä kansallisen kulttuurin osoituksia olivat kansanrunous, kansanperinne, sadut ja kirjallisuus. Niihin eivät kuuluneet rakennukset, joilla 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun Euroopassa nähtiin olevan ennen muuta käyttöarvoa. Arkeologiasta kiinnostuneet harrastelijat tekivät tutustumisretkiä keskiaikaisiin linnoihin ja kirkkoihin, mikä loi myöhemmin pohjaa järjestelmällisille kuvauksille ja inventoinneille. Arkkitehtuurihistorian yhteydet kansallisvaltion ideaan alkoivat muotoutua Euroopassa 1820-luvulla. Tähän vaikutti Ranskan vallankumousta seuranneina vuosina tapahtunut valtava rakennusten hävittäminen.

Historiallisten monumenttien tarkastajan viran 1830 perustaneelle ministeri Guizot’lle kuten useille muillekin sen ajan historioitsijoille rakennukset kantoivat historiaa: niiden kautta välittyi kansallistunne[10]. Heinäkuun monarkian hallitus teki rakennussuojelusta oman poliittisen ohjelmansa välineen. Kun historialliset monumentit tulivat osaksi valtionhallintoa, operaation tärkeimpänä tavoitteena oli ollut legitimoida heinäkuun monarkian asema. Ottamalla rakennusperinnön osaksi Ranskan yhteistä menneisyyttä hallitus pyrki yhdistämään ranskalaisia eri yhteiskuntaryhmistä ja maan eri alueilta.

Kyse ei ollut vain menneisyydestä, vaan – kuten aina historiankirjoituksessa – perustavasti myös nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Menneisyyden jälkien varjeleminen vahvisti myös nykyisyyden arvostusta, samalla siis heinäkuun monarkian asemaa ja sen hallintoa. Kansallisesti tärkeiden monumenttien valinnalla Ranskan valtio oikeutti ja vakiinnutti oman tulkintansa siitä, mistä kansakunnassa, sen historiassa ja kansallisesta identiteetissä oli kyse.

Victor Hugo kirjoitti 1820- ja 1830-luvuilla pamfletteja vanhojen rakennusten suojelun puolesta. Hän painotti, ettei tietämättömien spekuloijien pidä saada tuhota historiallisia ja monumentaalisia rakennuksia. ”Kyse on kansallisesta edusta.”[11]Hugon mukaan vanhat monumentit innostavat kansakuntaa arvostamaan kansallista arkkitehtuuria. Victor Hugon romaani Pariisin Notre-Dame (1832) vahvisti romantiikan aatemaailman omaksumista osaksi ajattelua kansallisesta identiteetistä.

Victor Hugon Pariisin Notre-Dame -kirjan käsikirjoituksen kansi. (Kuva: WikiCommons)

Romantiikan näkökulmia välittävät historioitsijat ja kirjailijat pitivät 1830-luvulla keskiajan arkkitehtuuria ja taidetta erityisen aitona kulttuuriperintönä, syvän Ranskan (la France profonde) eli Ranskan perusolemuksen ilmentymänä.[12]Heinäkuun monarkian näkökulmasta keskiajan arvostus sisälsi erityisen merkityksellisen lisäpiirteen. Porvaristolla oli historian kirjoittajien mukaan ollut keskiajan yhteisöissä poliittisesti ratkaiseva vaikutus modernin ja vapaan yhteiskunnan kehittämiselle.[13]Tässä mielessä keskiajan porvaristo edusti suoraan vallankumouksen jälkeisen yhteiskuntajärjestelmän juuria. Keskiaikaa pidettiin nimenomaan kaupunkiporvariston kulta-aikana. Säilyttämällä keskiajan monumentteja heinäkuun monarkian kannattajat saattoivat osoittaa, kuinka keskeinen porvariston merkitys oli yhteiskunnalle. Se ei koskenut vain keskiaikaa ja menneisyyttä, vaan erityisesti myös Ranskan 1830-luvun nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

Muutoksen ja säilyttämisen välinen jännite 1800-luvun Ranskassa

1800-luvun alkua Ranskassa oli värittänyt teollistuminen ja kaupungistuminen. Pariisin väkiluku oli kasvanut räjähdysmäisesti: noin 550.000 asukkaasta vuonna 1801 yli 866.000:een vuonna 1831, mikä edusti 58% kasvua kolmessa vuosikymmenessä, ja edelleen miljoonaan vuonna 1846.[14]Teollistuminen ja kaupungistuminen edistivät teknologian käyttöön ottoa. Erityisesti rautatie oli merkittävä innovaatio, joka nopeutti väestön muuttoliikettä ja laajensi merkittävästi kaupallisia yhteyksiä. Teollistuminen ja väestönkasvu toivat myös kaupunkeihin suuria muutoksia. Niiden laajuus ja nopeus vaikuttivat myös siihen, että kysymykset olemassa olevan kaupunkimiljöön ja vanhan rakennuskannan merkityksestä nousivat julkisen keskustelun piiriin.

Historiallisten monumenttien tarkastajan viran ja vähän myöhemmin Historiallisten monumenttien komitean perustamisesta huolimatta Louis-Philippen ja heinäkuun monarkian hallituksen aikana juuri tekniikan edistämisellä ja sotilaallisilla toimenpiteillä perustellut hankkeet kuten rautatielinjojen rakentaminen ja katujen leventäminen aiheuttivat historiallisesti arvokkaiden kohteiden hävittämistä. Avignonin Paavien palatsia käytettiin vuosikausia kasarmina, jossa sotilaat raaputtivat viestejään seinille 1300-luvulta peräisin oleviin freskomaalauksiin. Monia keskiajalta säilyneitä linnoitusrakenteita kuten Avignonin kaupunkia ympäröivää muuria uhkasi purkaminen rautatielinjan tieltä[15]. Osa uhanalaisista rakennuksista pelastui, myös historiallisten monumenttien komitean toimenpiteiden johdosta, mutta osa menetettiin lopullisesti.

Pariisin prefekti paroni Georges-Eugène Haussmann (1809–1891) ja keisari Napoléon III (1808–1873) uudistivat Pariisia 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta jo paljon aikaisemmin, 1800-luvun alussa, oli uusien siltojen rakentamista ja katuverkon muutoksia suunniteltu ja toteutettukin. Yksi Napoléon Bonaparten (1769–1821) ajan uusista kaduista oli Rue de Rivoli, suora monumentaalikatu Louvren ja Tuileries-palatsin pohjoisreunalla. Se leikattiin silloiseen epäsäännölliseen, osin keskiajalta peräisin olevaan katuverkkoon.[16]Yhtenäinen julkisivu ja arkadisarja rakennettiin tonttien katureunaan ensin, sen jälkeen tontit niiden takana myytiin ostajille.

Haussmannin suurisuuntaisten suunnitelmien seurauksena Pariisin vanhaan katuverkkoon avattiin leveitä bulevardeja, jotka paransivat nopeasti kasvavan kaupungin sisäisiä yhteyksiä ja joiden varsille rakennettiin edustavia kaupunkikerrostaloja yhtenäisten julkisivuperiaatteiden mukaan. Suunnitelmien toteuttaminen edellytti lukuisien vanhojen kortteleiden ja rakennusten purkamista uudisrakennusten tieltä.

Muutokset hallitsivat koko 1800-lukua. Yhteiskunnan poliittiset mullistukset, valtavat teknologiset edistysaskeleet ja samalla myös perinteisen kaupunkikuvan ja miljöön katoaminen sisälsivät uhkia Ranskan ja ranskalaisten identiteetille. Muutoksia eivät aiheuttaneet vain vallankumousryhmien tavoite hävittää menneisyyden jälkiä tai kiinteistökeinottelijoiden välinpitämättömyys historiaa kohtaan. Yhtä vahvoja muutospaineita tuottivat teollistuminen ja kaupungistuminen. Muutosten vastavoimaksi nousi historia, historiallinen jatkuvuus. Rakennussuojelusta tuli yksi tärkeimmistä keinoista osoittaa ranskalaisia yhdistävän kulttuuriperinnön jatkuvuutta. Kun Ranska institutionalisoi rakennussuojelutehtävän 1830, siihen liittyivät myös lainsäädäntö, hallinnollinen organisaatio, rakennustekniset asiantuntijat, tieteellinen yhteistyö eri aloja edustavien tutkijoiden kanssa ja taloudelliset resurssit. Heinäkuun monarkian hallitus suuntasi erityisiä voimavaroja poliittisesti tärkeänä pitämänsä toiminnan aloittamiseen ja vakiinnuttamiseen.

Tunnetuimpia ranskalaisia rakennussuojelun käytännön ja teorian kehittäjiä oli Eugène Viollet-le-Duc (1814-1879), jonka työt ja kirjoitukset noin 40 vuoden ajalta vaikuttivat rakennussuojeluun koko Euroopassa. Hän johti lukuisia restaurointiprojekteja. Hänen töistään kaikkein tärkeimpiin historiallisiin kohteisiin kuuluivat muun muassa Pariisin Notre-Damen katedraali (1843–1864) ja St.Denis’n basilika (1846–1879) sekä Carcassonnen linnoituskaupunki (1844–1879).

Carcassonen linnoituskaupunki ennen Viollet-le-Ducin restauroinnin toteutusta ja sen jälkeen. (Kuva: WikiCommons)

Carcassonnen restauraatiota arvosteltiin siitä, että Viollet-le-Duc ei pelkästään korjannut sitä, mitä menneisyydestä oli säilynyt. Hän myös teki oman tulkintansa menneisyydestä purkaen sieltä myöhemmin toteutettuja rakennuksia, joiden hän katsoi olevan ristiriidassa kokonaisuuden perusominaisuuksien kanssa, ja täydentäen uudisrakennuksilla vanhaa kaupunkirakennetta.[17]Hänen restaurointifilosofiaansa arvostelivat jo aikalaiset kyseenalaistamalla uudistustoimien oikeutuksen verrattuna vanhojen rakenteiden tai raunioiden säilyttämiseen. Viollet-le-Ducin teoreettisesti perustelemaa ja käytännössä toteuttamaa menettelyä sovellettiin kuitenkin muidenkin toimesta jo 1800-luvulla muun muassa Ateenan Akropolis’illa, josta restauroijat poistivat systemaattisesti paikan myöhempiä historian kerrostumia edustaneet keskiaikaiset ja myöhemmät rakennukset sekä korvasivat antiikin rakennusjäänteistä puuttuneita rakennusosia uusilla rakennusosilla[18]– ja samoja periaatteita sovelletaan edelleenkin.

Eugène Viollet-le-Ducin ja hänen seuraajiensa suhde rakennussuojeluun erosi merkittävästi siitä, millaisiksi François Guizot ja Prosper Mérimée ymmärsivät vanhojen rakennusten merkitykset. Heinäkuun monarkian hallituksen Guizot’lle ja Mérimée’lle vanhat säilytetyt rakennukset kantoivat kansallisvaltion historiaa. Ne tekivät kansallisvaltion idean näkyväksi kaikille ranskalaisille. Niiden kautta kansalaiset saattoivat kokea olevansa saman yhteisön, kansallisvaltion jäseniä. Viollet-le-Duc’ille kansallisvaltion identiteetti sitä vastoin liittyi menneisyyden jälkien hyödyntämiseen luovasti uuden historiallisen muodon tuottamiseksi. Viollet-le-Duc’in tavoitteena oli muodostaa vanhojen rakennusten ja raunioiden pohjalta yhtenäinen arkkitehtoninen ja taiteellinen kokonaisuus, mikä joskus edellytti myös säilyneiden rakennusosien tai raunioiden hävittämistä ja uusien rakennusosien pystyttämistä, tuloksena kansalaisille avautuva ehyt (ja Viollet-le-Duc’in mukaan säilyneitä rakennusjäänteitä todempi) kuva yhteisestä kansallisesta rakennusperinnöstä.

Rakennussuojelun historia poliittisena historiana

Historiallisten monumenttien inventointi, säilyttäminen ja korjaaminen loivat edellytyksiä myös niiden merkitysten uusille tulkinnoille. Pariisin Bastiljin linnake menneisyyden muistona jäi feodaaliyhteiskunnan ja kuninkaan mielivallan symboliksi, koska se purettiin. Niille historiallisille rakennuksille, jotka säästyivät tuholta, saattoivat myöhemmät sukupolvet antaa uusia poliittisia merkityksiä. Versailles on tästä erityisen havainnollinen esimerkki. Louis-Philippe ja heinäkuun monarkian hallitus tekivät Versailles’n linnasta ja puistosta jo 1837 Ranskan historiallisen museon.[19] Ranskan vallankumouksen aallossa palatsia ja linnaa oli uhannut hävittäminen, mutta ne olivat säilyneet. Historiallisena museona sama kokonaisuus ei enää korostanut yhteiskuntaryhmien välisiä eroja, kuten silloin kun se rakennettiin, vaan se yhdisti ranskalaisia riippumatta heidän poliittisista tai yhteiskunnallista eroistaan.

Tämä oli poliittisesti viisas ratkaisu. Muuttamalla Versailles’n linnan historialliseksi museoksi Louis-Philippe muutti sen kontekstin, näkökulman josta sitä tuli tarkastella. Sen sijaan että Versailles nähtäisiin todisteena vain menneisyyden yhdestä vaiheesta, yksinvaltiudesta ja sen maisemasta, siitä tuli monumentti koko Ranskan kansakunnalle ja sen historialle. Samalla siitä tuli historiallinen paikka, joka teki ymmärrettäväksi menneisyyden lisäksi kunkin ajan erityistä poliittista todellisuutta, 1830-luvulta nykypäivään. Eurooppa muistaa Versailles’n Peilisalin paikkana, jossa tehtiin Ensimmäisen maailmansodan rauhansopimus vuonna 1919.

Jos laajennamme perspektiiviä, Versailles’n linna ja puisto välittävät muutakin kuin syntyhistoriaansa ja eri vaiheitaan. Ne kertovat myös kaikista niistä myöhäisemmistä sukupolvista, jotka ovat arvostaneet sen historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä ja halunneet suojella ja säilyttää kokonaisuuden eurooppalaisena monumenttina. Siinä mielessä kaikki suojellut rakennukset ja ympäristöt kuten Pariisin Notre Damen katedraali, Versailles ja Carcassonne ovat aina myös monumentteja rakennussuojelun historiasta ja rakennussuojelua puolustavien kansalaisten historiasta: kansakunnan poliittista historiaa.

Rakennussuojelun historia Ranskassa kertoo rakennusten ja kaupunkiympäristöjen merkityksestä kansallisen identiteetin luomisessa ja vahvistamisessa. Säilytetyt historialliset monumentit ja uudet julkiset rakennukset tekivät kansakunnan identiteettiä näkyväksi kansalaisille ja vierailijoille. Kaupunkiporvariston ja talouspiirien tukema heinäkuun monarkian hallitus piti rakennussuojelua välttämättömänä keinona yhdistää eri yhteiskuntaryhmiä ja maan eri alueita. Rakennussuojelun merkitys kansalliselle identiteetille tunnustetaan edelleen Ranskassa.

Suomessa rakennussuojelulla ei ole historiallisesti ollut poliittista, kansakuntaa yhtenäistävää roolia. Kansakuntaa repineiden perustavien ristiriitojen jälkeen kuten vuonna 1918 suomalaiset yhteiskuntaryhmät alkoivat rakentaa kansallista sovintoa demokratisoimalla kunnallista päätöksentekoa, vahvistamalla kansakoululaitosta ja toteuttamalla laajoja asuntopoliittisia parannuksia. Rakennussuojelu ei kuulunut toimenpiteiden joukkoon. Toisen maailmansodan jälkeen eri yhteiskuntaryhmät ottivat yhtenäisen kansallisen identiteetin yhdeksi osatekijäksi uudisrakentamisen, eivät rakennussuojelua. Toisin kuin Ranskassa, historiallisesti arvokkaita rakennuksia oli Suomessa hyvin vähän, ja osa niistä, muun muassa Viipurin siihen asti säilyneitä, osin keskiaikaisia rakennuksia, oli menetetty sodan pommituksissa ja viimeistään alueluovutusten yhteydessä Neuvostoliitolle. Modernista arkkitehtuurista tehtiin 1900-luvun jälkipuoliskolla kuva Suomesta kansainvälisissä ja kotoisissakin yhteyksissä.

Poliittisen historian tutkimuksen vakiintuneisiin kohteisiin ei Suomessa eikä muuallakaan ole kuulunut arkkitehtuuri, kaupunkirakentaminen eikä rakennussuojelu. Silloin harvoin kun poliittisia tapahtumaketjuja on tutkittu myös suhteessa arkkitehtuuriin, ne on perinteisesti liitetty ennen muuta uudisrakentamiseen, ei rakennussuojeluun. Tutkijat ovat tarkastelleet poliittisina teoksina rakennuksia, joita hallitsijat ovat rakennuttaneet oman valtansa symboleiksi ja sen glorifioinnin välineiksi. Poliittisen historian yhtenä tutkimuskohteena on ollut kansallinen identiteetti yleensä ja sen muotoutumisen historia. Erityisen keskeisinä on kysymyksiä kansallisesta identiteetistä pidetty kansallisessa poliittisessa historiankirjoituksessa.

Kun Helsingin Senaatintoria on tarkasteltu poliittisen historian näkökulmasta, näkökulma on painottunut sen rakennuttamisen aikaan ja rakennushankkeen poliittisiin päämääriin. Keisarin ja hanketta Suomen hallinnossa johtaneiden henkilöiden tavoitteena oli tehdä pääkaupungista Suomen suuriruhtinaskunnan konkreettinen ja pysyvä tunnus, sen ulkoinen osoitus: Helsingistä ja erityisesti sen hallinnollisesta keskuksesta oli tuleva Suomen uuden valtiollisen olemuksen symboli[20]. Senaatintorin ympärille toteutetut monumentaaliset valtionhallinnon rakennukset viittasivat ylimpään valtaan ja Venäjän imperiumin pääkaupunkiin Pietariin. Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Senaatintorin, silloisen Suurtorin ympärille 1800-luvun alkupuoliskolla toteutetut, näyttävät valtionhallinnon rakennukset muuttivat Helsingin identiteetin. Tulkinnoissa on painottunut uudisrakentamishankkeen näkökulma.

Arkkitehtuurihistoriassa rakennussuojelua ja sen historiaa on tutkittu erityisesti 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Kun rakennussuojelua tutkitaan kansallisen identiteetin näkökulmasta, rakennussuojelun määrittäminen poliittiseksi prosessiksi laajentaa ymmärrystä politiikan toteuttamisen historiallisista muodoista ja keinoista. Samalla se myös painottaa rakennussuojelukysymysten yleisiä yhteiskunnallisia merkityksiä. Rakennussuojelun historian tarkastelu osana Ranskan poliittista historiaa avaa uudenlaisia näkökulmia tutkimukselle.

 

Dosentti Anja Kervanto Nevanlinna Helsingin yliopistosta tutkii parhaillaan Euroopan rakennussuojelun historiaa.

 

 

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Auduc, Arlette. Quand les monuments construisaient la nation. Le service des monuments historiques de 1830 à 1940. Comité d’histoire du ministère de la Culture, Paris 2008.

Bastéa, Eleni. The Creation of Modern Athens. Planning the Myth. Cambridge University Press, Cambridge 2000.

Bercé, Françoise. Des Monuments historiques au Patrimoine du XVIIIe siècle à nos jours. Flammarion, Paris 2000.

Chastel, André. La notion de patrimoine. Teoksessa Pierre Nora (dir.) Les Lieux de mémoire, tome 2. Quarto Gallimard, Paris 1997.

Chaussinaud-Nogaret, Guy. La ville jacobine et balzacienne. Teoksessa Emmanuel Le Roy Ladurie (dir.) Histoire de la France urbaine, tome 3, La ville classique. Éditions du Seuil, Paris 1985.

Choay, Françoise. L’Allégorie du patrimoine, Nouvelle édition revue et corrigée. Éditions du Seuil, Paris 1996.

de Labarre, Eric Mirieu. Droit du patrimoine architectural. LexisNexis, Paris, 2006.

Démier, Francis. La France du XIXe siècle, 1814–1914. Éditions du Seuil, Paris 2000.

Fierro, Alfred. Histoire et dictionnaire de Paris. Robert Laffont, Paris 1996.

Gaehtgens, Thomas W. Le musée historique de Versailles. Teoksessa Pierre Nora (dir.) Les Lieux de mémoire, tome 2. Quarto Gallimard, Paris 1997.

Gellner, Ernest. Nations and Nationalism. Blackwell, Oxford 1983.

Hobsbawm, Eric. The Age of Capital, 1848–1875. Abacus, London 1977.

Hugo, Victor. Pamphlets pour la sauvegarde du patrimoine. Guerre aux démolisseurs!(Orig. 1825, 1832.) L’Archange Minotaure, Apt 2006.

Klinge, Matti. Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio. Otava, Helsinki 2012.

Leniaud, Jean-Michel. Les archipels du passé. Le patrimoine et son histoire. Fayard, Paris 2002.

Pommier, Édouard. Versailles, l’image du souverain. Teoksessa Pierre Nora (dir.) Les Lieux de la mémoire, tome 1. Quarto Gallimard, Paris 1997.

Réau, Louis. Histoire du vandalisme. Les monuments détruits de l’art français, Édition augmentée par Michel Fleury et Guy-Michel Leproux. Robert Laffont, Paris 1994.

Smith, Anthony D. Nationalism and Modernism. Routledge, London 1998.

Theis, Laurent. Guizot et les institutions de mémoire. Teoksessa Pierre Nora (dir.) Les Lieux de la mémoire, tome 1. Quarto Gallimard, Paris 1997.

 

 

 

 

 

[1]Ks. esim. Hobsbawm 1977; Smith 1998; Gellner 1983.

[2]de Labarre 2006, 7.

[3]de Labarre 2006, 8.

[4]Bercé 2000, 24.

[5]Theis 1997, 1575; Démier 2000, 120.

[6]Leniaud 2002, 144. Vrt. käsite Ancien Régime, joka viittaa vallankumousta edeltäneeseen hallintoon.

[7]Fierro 1996, 138–139. Esimerkit hävitetyistä kohteista teoksesta Réau 1994, passim.

[8]Pommier 1997, 1261, 1272 et passim.

[9]Réau 1994, 642, 648.

[10]Choay 1996, 96–97.

[11]Hugo 2006, 19–20, 51–52; lainaus sivulta 52.

[12]Chastel 1997, 1451.

[13]Auduc 2008, 33–34.

[14]Chaussinaud-Nogaret 1985, 586–587 et passim.

[15]Réau 1994, 670, 674.

[16]Chaussinaud-Nogaret 1985, 576.

[17]Réau 1994, 758–760, 771–773; Gaehtgens 1997, 1781–1786, 1799.

[18]Bastéa 2000, 92, 101–102.

[19]Réau 1994, 658.

[20]Klinge 2012, 68–69, 83.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *