Kansankasvatuksesta yksilökeskeisyyteen

Rantala, Maria: Ylös, ulos ja lenkille! Suomalaiset kuntoliikuntajärjestöt ja liikuntakampanjajulisteet vuosina 1941–2010. Sigillum 2019. 364 sivua.

Kirjan kansi

Maria Rantalan Suomen historian alan väitöskirja käsittelee urheilun ja liikunnan sitä lohkoa, joka jää helposti urheilun julkisimman näyteikkunan, kilpaurheilun, jalkoihin: kuntoliikuntaa. Rantala tarkastelee ilmiötä toisaalta järjestöhistoriapohjalta, toisaalta tutkimalla liikuntapolitiikan visuaalisina keinoina käytettyjä liikuntakampanjajulisteita, joilla on pyritty motivoimaan ihmisiä liikkumaan. Väitöskirja ei edusta tavanomaisinta sosiaali- tai poliittista historiaa, mutta sivuaa molempia, ja samalla sen toteutus on vaatinut muutenkin poikkitieteellisiä lähestymistapoja – tapahtumien, representaatioiden ja semiotiikan tutkimusta ja näiden alojen metodien käyttöä sekä yleensäkin visuaalisuuteen keskittyvää uutta lähestymistapaa.

Samalla työ avaa jälleen uusia ikkunoita historiantutkimuksen nykyään suosittuun trendiin, kääntymiseen kohti arkea ja tavallisen ihmisen elämää, niitä harrastuksia, jotka olivat tavallisenkin ihmisen saavutettavissa ja joka todennäköisesti merkitsivät hänen kokemusmaailmalleen useimmiten paljon enemmän kuin suuret draamat yhteiskunnan ylätasolla.

Historiallisen toimijuuden keski- ja ruohonjuuritasoa voi lähestyä monilla tavoilla, ja julisteet ovat tässä suhteessa erinomainen tutkimuskohde. Rantala lainaakin saatesanojensa aluksi määritelmää, jonka mukaan ”[j]uliste kuuluu kadulle. Se on kadun kasvatti sukupolvesta toiseen – siinä on katupojan röyhkeyttä, teinitytön sofismia, Show-tähden keikarointia ja myyntimiehen nokkeluutta. Se elää omassa ajassaan ja puhuu sen kieltä, saa siltä olemassaolonsa oikeuden ja samantien tuomionsa. Se tulee, on ja vaihtuu. Se tiedottaa, ei kuuntele eikä pyydä puheenvuoroa.”1 Tähän voisi vielä lisätä: julisteen vahvuus vaikuttamisessa on se, että sen tehtävänä on olla riittävän havainnollinen ja helppo tullakseen ymmärretyksi, saadakseen viestinsä perille.

Kirjan pyöräilyaiheisia julisteita kollaasikuvassa

Rantalan tutkimus on hyvin tehty ja etenkin urheilu- ja liikuntahistorian harrastajille sujuvaa, melkeinpä koukuttavaa luettavaa. Etenkin julisteita koskeva osa on sekä havainnollista että helposti ymmärrettävää, ja se voi tuoda monien mieleen viimeisimmiltä vuosikymmeniltä myös dejavu-ilmiöitä, sekä oivallusta, että näin meihin siis vaikutettiin. Toisaalta ote ei voi olla populäärein mahdollinen, koska kyseessä on akateeminen väitöskirja, ja sellaisena sitä on viime kädessä tarkasteltava – myös sen rakennetta ja metodeja sen tieteellisessä roolissa.

Tutkimuksen rakenne on pääasiassa toimiva, mutta se jättää myös pohdittavaa. Tavallaan rakenne sisältää kaksi melkeinpä erillistä tutkimusta: järjestöhistoriallinen puoli ja julistetutkimus. Luku 2 käsittelee liikuntapolitiikkaa ja -kampanjoita toteuttaneita järjestöjä ja luvut 3, 4 ja 6 julisteita. Viimeksi mainittuja Rantala tarkastelee luvussa 3 eri urheilulajien osalta, luvussa 4 hahmojen, ulkomuodon, sukupuolen ja roolien kautta ja luvussa 6 analysoimalla käytettyä sanastoa ja argumentteja. Luvussa 5 käsitellään liikuntakampanjoiden sponsorien vaikutusta.

Tekijä kuvaa itse tätä jaottelua siten, että järjestöhistoriakartoitus on ”myös eräänlainen alustus seuraaviin lukuihin”, sillä se on tarpeellinen julistetutkimuksen taustojen ymmärtämiseksi. Näin epäilemättä on, mutta jos kyseinen luku on tässä mielessä lähinnä alustus, niin johdantomainen osuus muodostuu varsin pitkäksi, ja voi kysyä, miksi sponsoreita koskeva luku (työn pääluku 5) ei sitten sekin sijoitu tähän kohtaan, ennen julisteiden analysointia. Onhan sponsorienkin osalta kyse taustavaikuttamisesta. Tällöin koko lähestymistapa ja jaottelu olisi toki muuttunut ilmiö- ja argumenttipohjaisemmaksi, todennäköisesti pysyen silti nyt määriteltyjen aikakausien jaon puitteissa.

Kahden tutkimuskohteen saumauksessa voi siis nähdä toivomisen varaa. Sinänsä nyt toteutettukaan ratkaisu ei kuitenkaan luultavasti haittaa kirjan yleistä lukijaystävällisyyttä. Ehkä jopa päinvastoin; lukijalle voi olla jopa hyväksi saada juuri se alustusperuskurssi, joka nyt on pääluvussa 2. Mutta kun kyse on väitöskirjasta, ratkaisu on johtanut myös siihen, että taustapuoli ja julistetutkimus eivät lopulta keskustele niin paljon keskenään kuin ne voisivat tehdä. Yhteiskunnan taustatilanne, kunkin aikakauden omat mentaliteetit ja muutokset niissä eri aikoina voisivat olla paljon useammin selittämässä julisteita ja toimia laajemmin niiden kontekstina. Nyt yhteiskunnallinen muutos esitetään varsin toteavasti ja kohtuullisen ylimalkaisesti.

Tämä koskee termejäkin. Rantala jakaa Suomen poliittisen kentän yleensä vain ”vasemmistoon” ja ”oikeistoon”, ja varsinkin jälkimmäinen termi on Suomen puoluekentässä hyvin ongelmallinen, koska porvarillisellakin puolella siitä on enemmänkin irtisanouduttu ja sitä vastustettu kuin siihen tunnustauduttu. Tässä suhteessa olisi ehkä ollut hedelmällisintä painottaa vieläkin enemmän sitä, kuinka yhteiskuntaelämän monilla sektoreilla eri poliittisten piirien tavoitteet olivat loppujen lopuksi hyvin samanlaiset, kun poliittinen kilpailu asetetaan taustalle. Niin työväenliike kuin porvarit pyrkivät liikunnan tasolla (kuten monella muullakin yhteiskuntasektorilla) itse asiassa hyvin samanlaisiin asioihin. Liikunnan alalla ne patistivat ihmisiä luomaan vireyttä, hoitamaan terveyttään, kasvattamaan itsekuria ja ylimalkaan luomaan parempaa kansalaista, joka olisi yleisesti aktiivinen, huolehtisi itsestään ja läheisistään, olisi aina luotettava ja poissa pahanteosta. Ja mitä itse ruohonjuuritasoon tuli, aika harva lienee ajatellut kuntoillessaan tai kilpaillessaan ensi sijassa luokkataistelua tai isänmaata.

Rakenne on kuitenkin nytkin toimiva, ja, kuten sanottu, ehkä tällaisena myös havainnollisempi. Myös metodipuoli on muistettu jopa paremmin kuin urheiluhistoriallisissa tutkimuksissa kovin usein näkee. Tekijän teoreettisena viitekehityksenä julisteiden tarkastelussa on semiootikko Ronald Barthesin malli denotaatiosta, konnotaatiosta ja myyteistä. Näistä denotaatio tarkoittaa kohteen, tässä tapauksessa julisteiden, ilmimerkityksen tarkastelua, konnotaatiossa otetaan mukaan kohteeseen liittyvät kulttuurisidonnaiset merkitykset, ja myytissä tarkastellaan näkökulmia ja asioita, jotka esitettiin omana aikanaan ikuisina totuuksina ja asioiden luonnollisena tilana. Lähestymistapa antaa mahdollisuuden tulkita julisteiden viestiä monella tasolla, ja Rantala käyttää apparaattiaan taiten.

Sisällön osalta Rantala luo hyvin uskottavan kaaren siitä, kuinka aluksi pistettiin kansakuntaa liikkeelle ja nähtiin kansa ryhmäkeskeisesti, kohteena, joka oli tavallaan velvollinen itsensä parantamiseen, mutta ajan mukana oli siirryttävä aivan toisenlaiseen, hyvin yksilökeskeiseen ja sirpaloituneeseen todellisuuteen. Tavallaan siis velvollisuudesta hauskanpitoon, kuin alaisesta asiakkaaksi. ”Hyppää mukaan”, ”Tule mukaan”, ”Lähde porukkaan” olivat 1900-luvun lopun retoriikkaa, eivät niinkään velvollisuus- tai kansanterveysetiikkaa, etenkin kun Rantalan mukaan julisteissa käytettiin muutenkin hyvin harvoin syyllistävää tai pelottelevaa otetta.

Esimerkiksi autoilua tai televisiota ei juuri kritisoitu julisteissa, vaikka molempia on pidetty liikuntaharrastusten vihollisena. Toisaalta tuskin nytkään morkataan kovin osoittelevasti esimerkiksi videopelejä. Julisteiden tehtävänä oli ennemminkin mennä positiivisen kautta ja suostutella, koska varmaankin tajuttiin, ettei saanut näyttää taantumukselliselta ja saarnaavalta.

Kiinnostavia havaintoja ovat myös julistekampanjoiden kohdistaminen 1900-luvun loppuvuosikymmenistä alkaen yhä selvemmin naisiin (joissain julisteissa jopa mainostamalla joukko tilaisuuksien miesstrippareita), yleinen viihteellistyminen, jatkuva luonnonläheisyys ja loppuvaiheessa myös palloilujen tuleminen mukaan. Toki vanhat suosikit, kuten hiihto, juoksu ja pyöräily edelleen dominoivat. Palloiluharrastus vaati kuitenkin aina huomattavasti enemmän organisoimista ja puitteita, lenkille saattoi lähteä vaikka hetken päähänpistosta pukemalla asianmukaiset jalkineet ja vaikkapa tuulipuvun.

Miehen rooli muuttui sekin. Perheiden liikkumista koskeneissa julisteissa mies oli aiemmin ainakin jossain määrissä perheen ja tapahtuman johtaja, kunnes hänestä 1900-luvun lopulla tuli näissäkin julisteissa vain osa perhettä tai muuta ryhmää. Pelkästään miehille suunnattuja julistekampanjoita oli enää hyvin vähän.
Kekkonenkin sai toimia liikuntapropagandan mannekiinina, ja Rantala osuu oikeaan havainnossa, jonka mukaan liikuntapolitiikan yhteiskunnallisen merkityksen kasvu 1970-luvulla näkyy siinä, kuinka puolueet alkoivat tuottaa tuolloin omia liikuntapoliittisia ohjelmiaan. Tämä pitää paikkansa; toisaalta on huomautettava, että kyse ei ollut vain liikunnan merkityksen kasvusta, vaan myös siitä, että tuolloin ohjelmapolitiikka yleensäkin tuli puolueille suorastaan itseisarvoksi. Kaikesta mahdollisesta oli oltava ohjelma. 1970-luvun innon jälkeen valtaosa niistä sitten unohdettiinkin pitkäksi aikaa keräämään pölyä.
Tutkimuksensa lopuksi Rantala antaa vielä lukuisia ohjeita, miten tulevia liikuntakampanjoita voitaisiin organisoida ja saada niiden viesti paremmin perille muuttuvassa maailmassa. Tällainen agendan asettaminen on nykyajan vaatima ilmiö – kaiken tutkimuksen kun pitäisi olla sovellettavissa.

Kaiken kaikkiaan Maria Rantalan kirjoittama tutkimus on sekä tieteellisesti ansiokas että sujuvasti luettava. Liikunta- ja urheiluhistoriallisesta tutkimuksesta akateemisen kiinnostuksen kohteena tekisi melkein mieli soveltaa hiukan Kekkosen kuuluisaa lausuntoa urheilusta ja liikkumisesta: kaikki syyt olla harrastamatta urheilun ja liikunnan historiaa ovat tekosyitä. Itse asiassa se on usein parhaita ikkunoita nimenomaan siihen usein peräänkuulutettuun ”tavallisen ihmisen historiaan”, niin sen konkreettiseen toimintaan kuin yleiseen aatteelliseen taustaan. Sen sivuuttaminen siltä pohjalta, ettei se olisi tarpeeksi ”tieteellistä” tai ”hienoa”, ei ole kestävä peruste, sillä kaikkihan riippuu viime kädessä tutkijasta. Resursseja vain kovasti kaivattaisiin lisää.

Print Friendly, PDF & Email
  1. Jukka Pellinen: ”Kadun Galleria”. 1969. Rantala siteeraa Pellistä Helmiriitta Honkasen ”Placatista julisteeksi”-tutkimuksen kautta (1983). []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.