julistearkisto

Maria Rantala: ”Ylös, ulos ja lenkille! Suomalaiset kuntoliikuntajärjestöt ja liikuntakampanjajulisteet vuosina 1941–2010”. Lectio praecursoria 12.1.2019

FM Maria Rantalan Suomen historian väitöskirja ”Ylös, ulos ja lenkille! Suomalaiset kuntoliikuntajärjestöt ja liikuntakampanjajulisteet vuosina 1941–2010” tarkastettiin Turun yliopistossa 12.1.2019. Vastaväittäjänä toimi dosentti Erkki Vasara (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Kirsi Vainio-Korhonen (Turun yliopisto). Väitöskirja on saatavissa kustannusyhtiö Sigillumin verkkokaupasta: https://www.sigillum.fi/kauppa.

Väitöstilaisuudessa yleisölle jaettu tiivistelmä pdf-versiona:

https://www.likes.fi/filebank/2819-rantala-vaitostiivistelma5.pdf

Kun ihmisiltä on eri tutkimuksissa eri vuosikymmenien aikana kysytty, mitä ajatuksia heille suunnattu valistusmateriaali herättää tai kokevatko he näillä kampanjamateriaaleilla olevan vaikutusta heidän käyttäytymiseensä, usein vastaajat sanovat, että valistusmateriaalit eivät vaikuta heidän omaan käyttäytymiseensä mutta muiden käyttäytymiseen ne voivat hyvinkin vaikuttaa. Monille meistä on vaikea myöntää sitä, että propaganda, valistus, yhteiskunnallinen mainonta, markkinointi tai kampanjointi vaikuttaisi omaan toimintaan. Yleinen kokemus on, että valistuskampanjat eivät vaikuta minuun mutta sinuun kylläkin, ei meihin mutta noihin toisiin.

Mutta mietitäänpä hetki tätä aamua. Pesit varmaankin aamulla hampaasi. Sujautit aamupalasi jälkeen biojätteet siihen kuuluvaan astiaan. Ennen lähtöä huolehdit, ettei kahvinkeitin tai silitysrauta jäänyt päälle. Napsautit autossa turvavyön kiinni. Oletit, että liikenteessä muutkin noudattavat sääntöjä eikä kanssakulkija aja päällesi kolmion takaa. Kun tulit tähän rakennukseen sisälle tuolta pakkasesta, niistit nenäsi paperiin etkä esimerkiksi käteesi tai hihaan. Etkä varmaankaan sylkäissyt tuohon aulan lattialle tullessasi. Ennen tilaisuuden alkua ehdit ehkä selata hetken sosiaalista mediaa ja vaikka näit siellä provosoivia mielipiteitä, päätit olla kommentoimatta niitä.

Nämä kaikki ovat arkisia tekoja ja toimintatapoja, joiden omaksumisessa valistamisella on ollut oma roolinsa. Lattialle sylkemistä kitkettiin erityisen terhakkaasti 1800-luvulla, kun haluttiin estää tuberkuloosiin yhdistettyjen basiliskojen leviäminen. Turvavöiden käyttöön liittyvä valistus alkoi puolestaan voimistua Suomessa 1960-luvulta lähtien. Sosiaaliseen mediaan ja sen käyttöön liittyvä ohjeistaminen puolestaan on 2000-luvun asia.

Osaan edellä mainituista käyttäytymismalleista meitä velvoitetaan Suomen laissa, osan teemme tietoisesti ja vapaaehtoisesti ja osan jo huomaamattamme automaattisesti.

Yhteistä näille kaikille teoille on, että teemme ne yleensä oman ja yhteisen edun vuoksi. Hyödymme niistä yksilöinä ja yhteiskuntana esimerkiksi terveydellisesti, sosiaalisesti tai taloudellisesti. Yhteistä on myös se, että useat tällaiset tavat on jokaisen ikäluokan erikseen omaksuttava. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Kun tarkastelemme omia arkisia käyttäytymistapojamme, voimmekin havaita siellä lukuisia merkkejä siitä, miten terveys-, ravitsemus-, rokotus-, tuberkuloosi-, ehkäisy-, tupakka-, alkoholi- ja huumevalistus tai palo- ja liikenneturvallisuuden edistäminen tai ympäristönsuojelu näkyy arkisissa valinnoissamme ja käytöstavoissamme.

Mutta olisi harhaista väittää, että käyttäytymiseemme vaikuttaisivat vain valistuskampanjat. Lainsäädännöllä, verotuksella, elin- ja työympäristöjen suunnittelulla voidaan vaikuttaa huomattavasti ihmisten valintoihin.

Kouluissa, lääkärien vastaanotoilla ja erilaisissa vertaistukiryhmissä tapahtuu monenlaista opetusta, opastusta, suostuttelua, kannustamista, houkuttelua, ei-toivotun käyttäytymisen paheksumista, mahdollistamista ja esimerkin antoa. Lisäksi oma roolinsa on yksilöllä itsellään. Arvoilla, henkilökohtaisella motivaatiolla, pystyvyyden tunteella ja elämäntilanteella on merkitystä siihen, minkälaisia ratkaisuja yksilö arjessaan tekee.

Käyttäytymiseen, minun ja sinun, voidaan siis vaikuttaa ja vaikutetaan. Halusimmepa me tai emme.

***

Historiantutkijat vastaavat niihin kysymyksiin, joita aikalaiset esittävät. Historiantutkimuksen muuttuminen on osoitus siitä, että tutkimusta ei ohjaa se, mitä menneisyydessä on tapahtunut, vaan se, mitä tapahtuu nykyisyydessä tai mitä odotetaan tapahtuvan tulevaisuudessa. Vaikka historiantutkimus kohdistuukin menneeseen, se jäsentää myös nykyisyyttä. 

Tämä tutkimus linkittyy ajankohtaiseen aiheeseen eli liikuntaan, liikkumiseen ja fyysiseen passiivisuuteen. Tutkimuksen juuret ovat suomalaisessa liikuntakulttuurissa 1990-luvulta lähtien voimistuneessa liikehdinnässä, jossa alettiin aikaisempaa enemmän kiinnostua vähän liikkuvista suomalaisista, matalatehoisesta liikunnasta ja sen yhteiskunnallisesta merkityksestä.  Mielenkiinto fyysisesti passiivista väestönosaa kohtaan lisääntyi vähitellen varsinkin valtionhallinnossa ja tutkijoiden keskuudessa.

Näkökulman laajentumista kuvaa kenties parhaiten se, että koko 1900-luvun ajan suomalainen liikuntaliike perusteli olemassaoloaan sillä, miten paljon esimerkiksi urheilun keskusliittoihin kuului jäseniä tai kuinka moni suomalainen liikkui vapaa-ajallaan. Vuosituhannen taitteessa liikunnan yhteiskunnallista merkitystä alettiin perustella entistä enemmän myös sillä, miten moni ei liiku lainkaan tai liikkuu terveytensä kannalta liian vähän. 

Liikunnan ja liikkumisen yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut koko 2000-luvun ajan, mikä näkyy erityisen hyvin esimerkiksi hallitusohjelmissa. Kun vuonna 2012 suunnittelin tätä tutkimusta ja mietin tutkimuskysymyksiä, Kataisen hallitusohjelmaan oli kirjattu mm. seuraavaa: ”Hallitus edistää koko elämänkaaren mittaista liikunnallista elämäntapaa. Tavoitteena on erityisesti liikkujien määrän ja osallisuuden lisääminen. Selvitetään syyt liikunnallisesta elämäntavasta syrjäytymiseen ja luodaan edellytyksiä, joilla liikuntaa voidaan eri väestöryhmissä lisätä.”

Nyt viimeisiä viikkoja voimassa olevan Sipilän hallituksen ohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi mm. saada tunti liikettä koululaisten päivään. Kevään vaalien jälkeen näemme mitä uuden hallituksen ohjelmassa lukee. Kirjaukseen vaikuttaminen on epäilemättä jo käynnissä.

Fyysisen aktiivisuuden lisääminen kaikissa väestöryhmissä on yhteiskunnallisesti merkittävä asia, sillä liikunnan ja liikkumisen määrillä on yhteys terveyteen ja moniin sairauksiin. Maailman Terveysjärjestön mukaan liikkumattomuus on maailmanlaajuisesti neljänneksi merkittävin riskitekijä elintapasairauksien aiheuttamissa kuolemantapauksissa. WHO:n mukaan vuonna 2004 korkeiden tulotasojen maissa liikkumattomuutta suurempia riskitekijöitä olivat vain korkea verenpaine, tupakka ja ylipaino. Taakse jäivät mm. korkea kolesteroli ja verensokeri.

Vain reilu kymmenesosa suomalaisesta aikuisväestöstä liikkuu terveysliikuntasuositusten mukaisesti. Fyysisen passiivisuuden arvioidaan aiheuttavan Suomessa useiden miljardien eurojen kulut joka vuosi.

Väestön vanhenemisen seurauksena sairaanhoitokulut tulevat lähitulevaisuudessa todennäköisesti nousemaan niin suuriksi, että niiden hillitsemiseksi ratkaisua on alettava etsimään entistä aktiivisemmin myös ennaltaehkäisevän terveydenhoidon puolelta. Liikunta on tässä varmasti yksi ratkaisu. Yksilön vastuu omista elämäntapavalinnoistaan tulee lisääntymään entistä enemmän. Tämä näkyy jo vakuutusyhtiöiden toiminnassa.

Mutta terveydelliset ja taloudelliset seikat eivät ole ainoita liikunnan ja liikkumisen yhteiskunnallista merkitystä alleviivaavia asioita. Liikunta vaikuttaa myös oppimiskykyymme.

Lisäksi arkisen liikkumisemme merkitys osana energiatehokkuutta ja ympäristönsuojelua korostuu yhä enemmän. Öljykriisin aikana vuonna 1973 julkaistun Kuntotoimiston julisteen ajatus ”Säästä energiaa käytä omaasi” saa lähitulevaisuudessa yhteiskunnallisesti yhä suuremman merkityksen.

Väittelijä Maria Rantala, kustos Kirsi Vainio-Korhonen ja vastaväittäjä Erkki Vasara.

Suomalainen urheilu- ja liikuntaliike syntyi vapaapalokuntien ja herätys-, työväen-, nuorisoseura- ja raittiusliikkeen vanavedessä. Kaikki nämä 1800-luvulla syntyneet liikkeet olivat ulospäin suuntautuneita, ja niille oli tyypillistä ja tärkeää kutsua uusia osallistuja ja harrastajia mukaan toimintaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna liikuntakulttuurin ulkopuolelle jääneiden tai jättäytyneiden mukaan kutsuminen ei ole koskaan ollut vierasta järjestäytyneille urheilu- ja liikuntaorganisaatioille.

Tutkimuksellinen huomio on kuitenkin ollut lähes täysin liikuntaorganisaatioiden toiminnassa, toimijoissa ja rakenteissa. Rajapinta, jossa erilaiset urheilu- ja liikuntaorganisaatiot ovat koettaneet kohdata ja kohdanneet liikuntakulttuurin ulkopuolelle jääneitä tai jättäytyneitä, on jäänyt vähäiselle huomiolle.

Osallistun liikunnan edistämiseen liittyvään keskusteluun tutkimalla kuntoliikuntajärjestöjen toimintaa ja niiden tuottamien kampanjamateriaalien sisältöjä vuosien 1941–2010 väliseltä ajalta. Teen näkyväksi sitä, mitä nämä järjestöt ovat tehneet liikunnan edistämisen saralla ja millaista mielikuvaa ne ovat liikunnasta ja liikkumattomuudesta pyrkineet suomalaisille välittämään.

Vaikka tutkimus rekonstruoi menneisyyttä historiatieteen kontekstissa, se antaa rakennuspalikoita myös liikuntatoimijoiden käyttöön.

Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensin kysyn, minkälaisia periodeja, muutoksia, murroksia ja jatkuvuuksia suomalaisten kuntoliikuntajärjestöjen toiminnassa ja kampanjoinnissa esiintyi vuosien 1941–2010 välisenä aikana.

Jäsennän liikunnan edistämisen historiaa ennen kaikkea kuntoliikuntajärjestöjen ja muiden keskeisten liikuntaa edistäneiden tahojen näkökulmasta.  Kohdistan tutkimukseni erityisesti järjestöjen synty-, yhdistymis- ja lakkauttamisvaiheisiin ja niiden taustalla vaikuttaneisiin yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin.

Keskeistä alkuperäisaineistoa ovat kokouspöytäkirjat, vuosikertomukset, kampanjamateriaalit ja muut arkistolähteet.

Kuntoliikuntajärjestöillä ja niiden organisoimalla toiminnalla on ollut keskeinen asema suomalaisessa liikunnan edistämisessä toisen maailmansodan jälkeen. Parhaimmillaan niiden organisoimiin kampanjoihin on osallistunut peräti yli miljoona suomalaista. Kyseessä ei siis ole mikään aivan pienimuotoinen puuhastelu.

Lisäksi toinen tutkimuskysymys, joka suuntautuu kampanjamateriaalien merkityksiin ja viesteihin, edellyttää joiltakin osin viestien lähettäjien ja heidän kulloistenkin toimintaympäristöjensä tuntemista.

Tutkimuksen toinen kysymys kohdistuu liikuntakampanjamateriaalien sisältöihin. Minkälaisia representaatioita, toisin sanoen mielikuvia, suomalaisissa liikuntakampanjajulisteissa on luotu liikunnasta, liikkujista ja liikunnan edistäjistä sekä toisaalta vähän liikkuvista, fyysisestä passiivisuudesta sekä sen mahdollisista aiheuttajista vuosien 1941–2010 välisenä aikana? Tähän tutkimuskysymykseen haen vastauksia liikuntakampanjoiden yhteydessä painetuista julisteista, joita kuuluu tutkimusaineistooni yhteensä 710 kappaletta.

Pitkältä aikaväliltä kerätty runsas aineisto ja sen analysointi tekee näkyväksi sen, mitä liikunnan edistäjät ovat tottuneet pitämään itsestään selvänä kampanjamateriaaleissa ja toisaalta myös sen, mistä systemaattisesti on vaiettu tai mitä on vältetty esittämästä.

Liikuntakampanjoiden sisältöjä on Suomessa tutkittu tätä ennen erittäin vähän. Suurin huomio niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin terveys- ja liikuntavalistuksen tutkimuksessa on kohdistettu kampanjoiden vaikutusten arviointiin. Kysymys siitä, millä ihmisiin yritetään vaikuttaa, on lähes täysin ohitettu.

Kuvaavaa on, että monissa kampanjatutkimuksissa vain todetaan, että kampanjassa on käytetty TV-, radio- ja lehtimainontaa, mutta materiaalin tarkempi dokumentointi tai analysointi on jätetty tekemättä.

***

Historiantutkimuksessa visuaaliset materiaalit ovat olleet vielä melko vähän käytettyjä alkuperäisaineistoja, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka paljon kuvallista materiaalia 1900-luvun aikana on tuotettu erilaisin välinein. Meidän näkökenttäämme tunkeutuu joka päivä valtava määrä visuaalista materiaalia valokuvien, mainosten, elokuvien, televisio-ohjelmien ja sarjakuvien kautta.

Tuskin kuitenkaan käytämme silmiämme nykyaikana enemmän kuin ihmiset esimerkiksi keskiajalla. Kuvallisuuden ja erilaisten kuvantuotantoteknologioiden määrän voimakas kasvaminen viimeisen sadan vuoden aikana on kuitenkin kiistaton tosiasia. Tämän ilmiön suuruus ja merkittävyys sekä sen tuottama visuaalisen materiaalin määrä ja sisältö on historiantutkijoiden jatkossa otettava huomioon.

Yleensä visuaalisia aineistoja on käytetty historiantutkimuksessa teosten kuvittamiseen tai ajankuvan luomiseen. Kuvan ja kuvatekstin yhdistelmää on käytetty myös pienen lisäinformaation jakamiseen varsinaisen tekstin ohessa. Toisinaan kuvaa on käytetty tukemaan tekstissä olevaa väitettä, jolloin kuvasta on tullut osa todistusaineistoa.

Täysin poikkeuksellisia visuaaliset aineistot eivät kuitenkaan ole historiantutkimuksen parissa olleet. Kuvallisista lähteistä esimerkiksi karttoja on käytetty historiantutkimuksen alkuperäisaineistoina jo pitkään. Myös keskiaikaa tutkivien keskuudessa kuvat ovat olleet kauan arvokkaita lähdeaineistoja, sillä tekstimateriaalia on ollut tutkijoiden käytössä rajallisesti.

Syitä kuvamateriaalien vierastamiseen lähdeaineistona on esitetty useita. Keskeisin niistä varmaankin on se, että historiantutkimuksessa on perinteisesti keskitytty tutkimaan hallitsijoita ja heidän toimintaansa. Ovathan he jättäneet jälkeensä myös eniten kirjallista aineistoa jälkipolville. Muitakin syitä on ja niitä varmasti käsittelemme seuraavien kahden tunnin aikana tarkemmin.

Visuaalisten aineistojen tutkimisen yleistymisen arvo historiantutkimuksen kannalta on siinä, että uudenlaiset aineistot, kysymyksenasettelut, käsitteet ja metodit voivat tarjota käyttökelpoisia työkaluja tutkimuksen tekoon ja paljon uudenlaisia näkökulmia myös jo läpikaluttuihin historiantutkimuksen aiheisiin. 

Tämän tutkimuksen yksi tavoite olikin kokeilla, miten yhden kuvatutkimuksen keskeisimmän teoreetikon ja metodin kehittäjän Roland Barthesin näkemykset ja visuaaliseen materiaaliin liittyvät käsitteet toimivat historiantutkimuksen kontekstissa. Käytin tässä tutkimuksessa Barthesin käsitteitä denotaatio, konnotaatio ja myytti metodisina työkaluina, joiden avulla kuvaa voi tulkita kolmella eri tasolla. Lisäksi hyödynsin metodisena välineenä sisällönanalyysiä.

Tässä yhteydessä on tarpeen vain lyhyesti todeta, että oma kokemukseni ja näkemykseni on, että Barthesin käsitteet ja sisällönanalyysi ovat käyttökelpoisia tutkimusmetodeja suurten visuaalisten aineistojen tutkimisessa.

Olen erittäin tyytyväinen myös siihen, että metodi pystyi osoittamaan minulle tutkijan katseeni sokeita pisteitä. Ilman denotaatiotason analyysiä en olisi esimerkiksi ymmärtänyt, että jopa kahdessa kuvassa kolmesta julisteen tausta on häivytetty. Yhtälailla minulle tuli yllätyksenä vakavailmeisten ja kokonaan kasvottomien hahmojen suuri määrä aineistossa. Olin julisteita katsellessani keskittynyt vain siihen, mikä näkyy kuvan keskellä suurella, en taustalla oleviin asioihin.

Juuri tähän julisteiden tekijät olivat pyrkineetkin. Ja onnistuivat siis ohjailemaan, vai pitäisikö sanoa vedättämään, myös kuvatutkijaa ja hänen katsettaan. Ainakin aluksi. Ei enää lopuksi.

Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvä yleisö.

On aika kerrata lyhyesti tutkimuksen tulokset.

Suomalainen kuntoliikuntajärjestökenttä muotoutui toisen maailmansodan jälkeen enemmän ulkopuolelta tulevien tekijöiden ohjailemana kuin itsenäisesti omista lähtökohdistaan käsin.

Keskeisiä tekijöitä muutosten taustalla olivat vasemmiston ja oikeiston välinen poliittinen jännite, taloudelliset tekijät ja hallinnolliset trendit. Kuntoliikuntajärjestöt kilpailivat keskenään resursseista, jäsenistä ja näkyvyydestä. Tarvittaessa ne yhdistivät voimansa puolustaakseen omaa ja kuntoliikunnan asemaa suhteessa urheilun keskusjärjestöihin ja urheiluun.

Liikuntakampanjajulisteissa harrastetaan kestävyysliikuntaa luonnossa esimerkiksi hiihtäen, kävellen tai pyöräillen, iloisina ja aina hyvällä säällä. Liikkuja esitetään tavallisena ja sopusuhtaisena ihmisenä, joka reippailee yhdessä ystävien kanssa. Miehiä ja naisia esiintyy liikuntakampanjajulisteissa määrällisesti yhtä paljon, mutta liikuntarajoitteisia tai eri etnisten ryhmien edustajia näkyy kampanjamateriaaleissa vain harvoin. Joukkue-, palloilu-, taito- ja kamppailulajien näkyvyys on vaatimaton.

Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen yhteiskunta on kaupungistunut. Liikuntakampanjajulisteiden kuvastossa tämä kehitys ei näy, vaan liikkujat on sijoitettu kaupunkiympäristöjen sijaan metsiin ja Lapin tuntureille. Kampanjoissa ei tarjota ratkaisuja arkiliikkumisen pulmiin eikä suomalaisia kannusteta liikkumaan sisätiloissa tai huonolla säällä.

Fyysisen passiivisuuden terveysriskejä kuvataan liikuntavalistusaineistossa vain harvoin. Silloin kun passiivisuutta kuvataan, se esitetään onnellisuuden ja iloisuuden esteenä. Liikkumattomat ihmiset ovat kuvissa surullisia ja apaattisia ja heidät sijoitetaan usein mustavalkoiseen värimaailmaan. 1970–1980-luvuilta olevissa julisteissa ei esiintynyt juuri lainkaan ylipainoisia ihmisiä. Liikakilot piirrettiin tuolloin hylkeiden, karhujen ja norsujen vyötärölle.

Käytetyimpiä liikunnan puolesta esitettyjä argumentteja kampanjoissa ovat olleet terveys ja kunto. 1940–1960-luvuilla kampanjoissa vedottiin kohtalaisen usein kansalaisuuteen ja nationalismiin. 1970-luvulla työväen puhuttelu oli varsin yleistä, ja 1980-luvulla kohderyhmäksi valikoituivat aikaisempaa useammin naiset. 1990-luvulta lähtien kampanjamateriaaleissa alettiin puhutella entistä enemmän yksilöä. Uusimpia argumentteja kampanjoissa ovat ajan ja ympäristön säästäminen.

Suomalaiselle liikuntakampanjoinnille on ollut tyypillistä hidas uusiutuminen. Monia 1900-luvun alussa käytössä olleita keinoja käytetään vielä 2000-luvullakin. Tällaisia ovat esimerkiksi prosenttikilpailut, arvonnat ja eri yhteisöjen väliset kilpailut, joissa lasketaan minuutteja, kertoja, askelia ja kilometrejä.

Tutkimuksen johtopäätöksenä esitän, että suomalaisessa liikuntakampanjoinnissa pitäisi jatkossa hyödyntää aikaisempaa enemmän vastamainontaa, jossa fyysistä passiivisuutta aiheuttaviin asioihin liittyviä mielikuvia lähdettäisiin systemaattisesti muuttamaan toisenlaisiksi ja liikkumiseen kannustavaksi. Kampanjamateriaaleissa tulisi luottaa enemmän katsojaan ja tarjota hänelle mahdollisuus pidempien päättelyketjujen tekemiseen.

Suomalaisen liikuntakampanjoinnin kehittämisessä ei enää riitä, että kampanjan lopuksi sen vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta arvioidaan. Jatkossa olisi kiinnitettävä huomiota entistä enemmän kohderyhmien määrittelyyn ja tutkimiseen, käytettävien vaikuttamiskeinojen valintaan sekä kampanjan seurantaan.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.