Mia Lempiäinen-Avci: ”Plant remains in archaeology – A multidisciplinary approach to cultivation, consumption, trade and migration of economic plants in Southern Finland AD 1000–1900”. Lectio praecursoria 16.3.2019.

FM Mia Lempiäinen-Avcin väitöskirja ”Plant remains in archaeology – A multidisciplinary approach to cultivation, consumption, trade and migration of economic plants in Southern Finland AD 1000–1900” tarkastettiin Turun yliopistossa 16.3.2019. Vastaväittäjänä toimi Dr. Sabine Karg (Freien Universität Berlin) ja kustoksena toimi professori Ilari Sääksjärvi (Turun yliopisto). Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu  ja luettavissa E-thesis palvelussa: www.urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-7551-8.

Väitöskirjani Plant remains in archaeology – A multidisciplinary approach to cultivation, consumption, trade and migration of economic plants in Southern Finland AD 1000–1900 käsittelee arkeologisilta kohteilta peräisin olevia kasvilöytöjä.

Tutkimuksen kohteena olevia kasvilöytöjä kutsutaan makrofossiileiksi. Kasvilöytöjä ovat esimerkiksi kasvien siemenet, jyvät, hedelmät ja mukulat. Makrofossiilit ovat voineet säilyä arkeologisilla kohteilla jopa tuhansia vuosia hiiltyneenä, mineralisoituneena, kosteana tai kuivuneena. Makrofossiilien koko, muoto ja pintarakenne säilyvät useimmiten niin hyvin, että voidaan määrittää, mikä kasvilaji on kyseessä. Arkeologiaa ja kasvitiedettä yhdistävää tutkimusalaa kutsutaan arkeobotaniikaksi.

Arkeologinen ja biologinen aineisto yhdessä toimivat erinomaisena lähtökohtana menneisyyden tutkimukselle, sillä makrofossiilien avulla voidaan tutkia esimerkiksi viljelyn historiaa, hyötykasvien käyttöä, kaupankäyntiä, ruokavaliota tai menneisyyden luonnonympäristöä. Lisäksi makrofossiileja voi käyttää aineistona esimerkiksi 14C-radiohiiliajoituksissa, geneettisessä tutkimuksessa sekä isotooppianalyyseissä.

Tutkimusaineistoni koostuu hiiltyneistä, hiiltymättömistä ja mineralisoituneista makrofossiileista, jotka ovat peräisin muun muassa Espoossa tutkitusta keskiaikaisen kylän pelloista, 1500-luvulle ajoittuvasta kalmistosta Lappeenrannasta sekä 1890-luvun merisotilaiden ulkohuussista Kotkasta. Lisäksi tutkimukseni kohteena oli historiallisten kokoelmien ohranäytteet, jotka ovat peräisin kasvimuseoista Turusta ja Helsingistä, maatalousmuseosta Mustialasta sekä Nordiska museetista Ruotsista sekä Pohjoismaisesta geenipankista Ruotsista. Historiallinen aineisto tutkimuksessani ajoittuu 1800–1900-luvuille.

Edellä kerrotun pohjalta tutkimukseni ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää maanviljelyä keskiajalla, toisena tavoitteena oli tutkia ruokavaliota ja kasvien käyttöä, kolmantena tavoitteena oli tutkia, miten kasvit heijastavat kaupankäyntiä ja neljäntenä tavoitteena oli tutkia maatiaisohran alkuperää ja levintää.

Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylän varhaista viljelyä ja taloutta koskevan tutkimukseni mukaan kylän talous oli keskittynyt rukiin (Secale cereale L.) viljelyyn jo 1000-luvulta alkaen ja jatkui aina kylän autioitumiseen asti vuoteen 1556. Talouden keskittyminen rukiiseen on poikkeuksellista, sillä muualla Suomessa tuohon aikaan viljeltiin hyvin yleisesti ohraa. Todennäköisesti kyseessä ovat Ruotsista tulleet uudisasukkaat, jotka kuninkaan käskystä viljelivät ruista. Ruis on vaatimaton kasvupaikan ja lämpötilan suhteen, joten se oli todennäköisesti turvallisempi ja siten taloudellisesti riskittömämpi valinta ohran sijaan. On myös huomionarvoista, että rukiin viljely oli 1000-luvulla lisääntymässä, mutta se oli aluksi keskittynyt vain tiettyihin kyliin Etelä-Suomessa. Monikäyttöisempi ohra (Hordeum vulgare L.) jatkoi kuitenkin voittokulkuaan 1800-luvulle asti, eli ohra oli edelleen suosituin viljalaji suurimmassa osassa maata, koska ohraa käytettiin muun muassa oluen panoon.

Tulessa palaneita eli hiiltyneitä rukiin jyviä, joita löytyi keskiaikaiselta pellolta Espoon Mankbyn kylän arkeologisissa tutkimuksissa. Kuva: Mia Lempiäinen-Avci.

Haudoista tehtyjen kasvilöytöjen perusteella voidaan todeta, että kasviaines säilyy parhaiten haudoissa, joissa on metalliesineitä tai luuta runsaasti, sillä esineiden metallisuolat ja luista erittynyt kalsium ikään kuin konservoivat jyviä ja siemeniä. Esimerkiksi Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen kalmistosta löytyi 1500-luvulle ajoitettu hauta, jossa oli vainajan vatsassa tuhansia vadelman (Rubus idaeus L.) siemeniä ja pienen muikkukalan luita. Siemenet olivat säilyneet vainajan luista erittyneen kalsiumin johdosta mineralisoituneina. Kasvilöytöjen myötä saatiin tietoa ruokavaliosta ja haudasta tehty siitepölyanalyysi puolestaan antoi tietoa ympäristön kasvillisuudesta menneisyydessä sekä kasvien käytöstä haudassa.

Kotkan Ruotsinsalmen merilinnoituksessa tutkittiin 1790-luvulle ajoittuvaa primitiivistä vessaa eli latriinia. Tutkimuksessani havaitsin, että sotilaiden ruokavalio perustui venäläiseen ruokatraditioon, kun taas paikallisia kasvisperäisiä ruoka-aineita käytettiin vähemmän. Esimerkiksi hirssillä (Panicum miliaceum L.) ja tattarilla (Fagopyrum esculentum L.) oli huomattava rooli arkipäivän ruuassa. Hirssin ja tattarin lisäksi venäläiset kauppiaat toivat merilinnoitukselle mahdollisesti myös hapankirsikkaa (Prunus cerasus L.), karhunvatukoita (Rubus fruticosus L), viikunoita (Ficus carica L.) sekä erilaisia mausteita ja viljoja joko suoraan Venäjältä ja kauempaa Keski-Euroopasta.

Hirssin siemeniä, joita löytyi Kotkan Ruotsinsalmen merilinnoituksen huussin arkeologisissa tutkimuksissa. Hirssiä ovat merilinnoitukselle tuoneet venäläiset kauppiaat. Kuva: Mia Lempiäinen-Avci.

Ohran (Hordeum vulgare L.) DNA:ta koskevien tutkimusten mukaan hiiltyneiden, arkeologisten ohranjyvien DNA:n määrät ovat liian vähäiset käytettäväksi geneettisissä analyyseissä. Geneettiset analyysit kasvimuseoiden ja siemenkokoelmien jyvistä, jotka on kerätty tuoreena ja kuivatettu, puolestaan sisälsivät riittävästi DNA:ta analyysien tekemiseen. Tulokset lisäksi osoittivat, että suomalainen kuusitahoinen ohra on voimakkaasti keskittynyt maantieteellisesti, kun taas nuorempaa ja harvemmin viljeltyä kaksitahoista ohraa viljeltiin tasaisesti maan eri osissa. Geneettisten analyysien perusteella näyttää siltä, että suurin osa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Suomessa viljellystä maatiaisohrasta oli myöhään kukkivaa lajiketta. Ominaisuus myöhään kukkimiselle on riskitekijä viljasadon onnistumiselle, koska sateet ja kylmyys lisääntyvät syksyä kohden.

Väitöskirjani tulokset osoittavat, että kasvien käyttö monipuolistui keskiajalla verrattuna rautakauteen. Tähän vaikuttivat lisääntynyt kaupankäynti ja kansainväliset suhteet sekä luostarilaitoksen synty. Toisaalta taas ero keskiajan ja 1700-luvun kasvilajien välillä ei ole suuri, eli tiettyjen hyötykasvien käyttö oli jo vakiintunutta. Viljelyssä ei toisaalta myöskään tapahtunut Suomessa muutoksia 1000-luvulta 1900-luvulle, ohra oli valtalaji, mutta paikallisesti viljeltiin ruista.

Tutkimukseni myötä haluan tuoda esille, miten merkittävää tietoa arkeobotaanisilla analyyseillä saadaan arkeologisista kohteista. Kasvilöytöjä tutkimalla saadaan arvokasta lisätietoa varhaisesta viljelystä, taloudesta, kaupankäynnistä ja ruokavaliosta, jotka puolestaan tukevat merkittävästi arkeologista tutkimusta. Yhdistämällä eri menetelmiä, kuten makrofossiili- ja siitepölytutkimusta, radiohiiliajoituksia ja geneettisiä analyysejä, saadaan tutkimusaineistosta enemmän tietoa kuin vain yhdellä tutkimusmenetelmällä. Erityisesti haluan painottaa, että arkeologisilta kohteilta olisi ensiarvoisen tärkeää ottaa rinnakkaisia makrofossiili- ja siitepölynäytteitä samoista maakerroksista tai yksiköistä. Nämä kaksi tutkimusalaa tukevat toisiaan ja yhdessä ne antavat monipuolista ja arvokasta tietoa menneisyydestä ja tapahtuneista muutoksista.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.