Reetta Eiranen: ”Lähisuhteet ja nationalismi. Aate, tunteet ja sukupuoli Tengströmin perheessä 1800-luvun puolivälissä.” LECTIO PRAECURSORIA 14.6.2019.

FM Reetta Eirasen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Lähisuhteet ja nationalismi. Aate, tunteet ja sukupuoli Tengströmin perheessä 1800-luvun puolivälissä” tarkastettiin julkisesti Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 14.6.2019. Vastaväittäjänä toimi professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Pirjo Markkola.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.

Tutustuin Tengströmin perheeseen 2010-luvun alkupuolella kirjoittaessani pro gradu -tutkielmaani heidän ystäväpiiriinsä kuuluneista Jeanette ja J. V. Snellmanista. Erityisesti mieltäni kiinnitti kuvaus 1840- ja 1850-lukujen vaihteessa Helsingin Kruununhaassa kokoontuneesta seurapiiristä. Kirjeessään ulkomailla matkanneelle veljelleen nuori helsinkiläismies Robert Lagus kertoi ”perustavasta kansalliskokouksesta”, joka oli muodostunut Kruununhakaan. Siinä oli mukana monia Suomen 1800-luvun historiasta tuttuja nimiä – rouvineen, kuten Lagus tähdensi. Heitä olivat muun muassa Tengström, Kellgren ja Castrén rouvineen, Tikkanen morsiamineen ja Snellman rouvineen. Kaiken lisäksi suuri osa naisista oli sisaruksia keskenään. 

Mielenkiintoa lisäsi entisestään se, että Laguksen hieman purevankin kuvauksen mukaan naisten rooli seurapiirissä oli merkittävä. Hän kirjoitti veljelleen – käännän ruotsista:

”Ihmettelet ehkä että panen sellaisen painon nuorille rouville, sitä sinun ei kuitenkaan pitäisi tehdä, sillä rouvat ovat aivan yhtä suuresti vaikutusvaltaisia ja suosiosta nauttivia kuin miehet, ja ottavat vielä tärkeilevämmän ilmeen kuin he.”

Aloin ottaa selvää tästä ryhmästä, jonka ytimessä oli Tengströmin perhepiiri. Liki uskomaton määrä tunnettuja nimiä ja erilaisia suhteita kietoutui toisiinsa. 

Tengströmien varhaisempi sukupolvi oli ollut aktiivinen jo 1830-luvun Lauantaiseurassa. Tähän polveen kuului perheen isä, Keisarillisen Aleksanterin yliopiston filosofian professori J. J. Tengström. Hänen ensimmäinen puolisonsa ja lasten äiti oli Sofia Magdalena af Tengström, vaikutusvaltaisen arkkipiispa Jacob Tengströmin tytär. J. J. ja Sofia Magdalena Tengström olivat keskenään serkuksia, ja arkkipiispa oli siis paitsi J. J. Tengströmin appi myös tämän setä. Ensimmäinen vaimo Sofia Magdalena kuoli nuorena, ja muutaman vuoden päästä J. J. Tengström avioitui uudelleen toisen serkkunsa, Carolina Tengströmin kanssa. Carolina Tengström puolestaan oli Fredrika Runebergin sisar, jonka puolisosta, runoilija J. L. Runebergistä tuli näin perheen eno, Morbror. Toki J. L. Runeberg itse oli jo muutoinkin jotain kautta tengströmiläinen pikkuserkku. 

Mielenkiintoni herättäneen Kruununhaan piirin jäsenet kuuluivat pääosin Tengströmin perheen seuraavaan sukupolveen. Perheen tyttäristä Sofi Tengström nai ylioppilasjohtaja, kielitieteilijä Herman Kellgrenin, Helene Tengström lehtimies Paavo Tikkasen ja Natalia Tengström kielitieteilijä, tutkimusmatkailija M. A. Castrénin. Mikä vävykolmikko, ajattelin. Lisäksi tähän sukupolveen kuului perheen nuorena kuollut esikoispoika, vävyjen aatetoveri ja ystävä, lupaava filosofi Robert Tengström.

Juuri tämä keskinäisten yhteyksien yltäkylläisyys tuntui ja tuntuu edelleen jännittävältä. Tengströmin piirin jäsenet olivat läheisiä puolisoina, ystävinä, sisaruksina ja kollegoina. Mitä merkitystä näillä suhteilla on ollut heidän yhteisesti jakamansa kansallisuusaatteen kannalta? Miten kiinteät henkilökohtaiset siteet ovat vaikuttanut heidän toimintaansa?

Kuvassa professori Pirjo Markkola (vas.), FM Reetta Eiranen ja vastaväittäjänä toiminut professori Tiina Kinnunen. Kuva: Tiina Heikkilä.

Alun perin kiinnostuin etenkin ryhmän naisista. Pian kuitenkin tajusin, että naisia ja miehiä ei voi eikä kannata erottaa. ”Women did not live their lives in a separate chapter.” ”Naiset eivät eläneet elämäänsä erillisessä luvussa.” Lause on jäänyt mieleeni Tukholmassa muutama vuosi sitten pidetystä pohjoismaisesta sukupuolihistorian konferenssista. Kirjoissa – kokoomateoksissa tai artikkelikokoelmissa – naiset saattavat tulla käsitellyksi yksittäisessä ”kiintiöluvussa”. Näin naisnäkökulma tulee kuitatuksi ja huomioiduksi. Naisten – tai sukupuolen – ei kuitenkaan pitäisi olla muista, ”varsinaisista” asioista erillinen teema, vaan nivoutua kaikkeen. En siis kokenut mielekkääksi erottaa naisia ja miehiä tutkimuksessani. Eiväthän naiset ja miehet omassa eletyssä todellisuudessaankaan eläneet toisistaan erillään.

Lisäksi kiinnostuin ensimmäiseksi ilmeisimmästä ja näkyvimmästä aspektista Tengströmien ja kansallisuusaatteen suhteessa: konkreettisesta, kansallisesta toiminnasta. Tähän liittyvä oivallus oli, että kokeville ja tunteville subjekteille sosiaaliset suhteet olivat paljon muutakin tai jopa enemmän muuta kuin ulkoista, konkreettista toimintaa. Olennaista heille oli oman minuuden ja keskinäisten siteiden rakentaminen suhteessa jaettuun aatteeseen, nationalismiin.

Nationalismin käsitteellä on arkikielessä negatiivinen kaiku. Sillä tarkoitetaan usein ulossulkevaa kiihkokansallismielisyyttä. Tieteellisessä tutkimuksessa nationalismi ei kuitenkaan tarkoita sitä, vaan viittaa kansakunnan rakentamiseen ja kansakuntaisuuteen liittyviin ilmiöihin ja on tällaisena neutraali termi. Sellaisena sitä käytän myös nyt. Tutkimuksellisesti termi on mielestäni hyvä ja selkeä, ja on jopa vähän sääli, ettei se voi olla tällainen myös arkisessa tai julkisessa keskustelussa. 

Nationalismin luonne rakentuneena ilmiönä ja ideologiana on nykypäivänä etenkin tutkimuksen piirissä laajasti tunnustettu. Enää ei ajatella, että kansakunnat olisivat objektiivisesti ja itsestään selvästi olemassa olevia, ikuisia entiteettejä, vaan ne ovat rakentuneet ja muotoutuneet historiallisissa prosesseissa, jotka ovat edenneet aktiivisten toimijoiden – ihmisten – kautta. Rakentuneisuus ei tietenkään tarkoita sitä, että kansakunta olisi jotenkin epätosi. Kuten monet muutkin sosiaalisesti rakentuneet ilmiöt ja yhteisöt, ne ovat osa ihmisten koettua ja elettyä todellisuutta.

Tengströmeille ja monille muillekin 1800-luvun ihmisille suomalaisuusaatteen edistäminen oli aktiivista toimintaa. Projektina oli nostaa suomalaiset yhdeksi eurooppalaisista, sivistyneistä kansoista – muiden tunnustamaksi erityiseksi ryhmäksi. Tässä ei kuitenkaan ollut kyse ulossulkevasta isottelusta, vaan toisilta, edistyneempinä pidetyiltä kansoilta haluttiin nimenomaan oppia. 

Nationalismitutkimuksen sekä populaarin kansallisen tarinan valtavirta on keskittynyt miehiin, julkiseen ja poliittiseen. Naiset on yhdistetty niin sanotun yksityisen piiriin, jota on pidetty irrelevanttina nationalismin kannalta. Ja edelleen, näissä dikotomioissa tunteiden on ajateltu kuuluvan feminiinisen piiriin, mikä on määrittänyt ne niin sanotusti ”rationaaliselle” politiikalle vieraiksi. 

Väitöskirjassani olen halunnut haastaa tätä vakiintunutta asetelmaa ja osoittaa, että sekä naiset että miehet olivat keskeisiä toimijoita nationalismin verkostoissa. Yksityisen ja julkisen ero tai sukupuolittuneisuus ei ollut selvärajaista. Lisäksi tunteilla oli – ja on edelleen – poliittista ja ideologista merkitystä – niin naisille kuin miehille.

Olen halunnut tuoda abstraktin ideologian konkreettisten elämien tasolle. Minua on vaivannut aivan yksinkertainen, ehkä jonkun mielestä naiivikin kysymys: Miksi he ryhtyivät siihen? Miksi siellä menneisyyden nykyisyydessä joku halusi omistautua tämän aatteen ajamiselle, sen rakentamiselle, jopa keksimiselle? Olen lähtenyt hakemaan vastauksia aatteen henkilökohtaisesta merkityksestä, niin sanotusti ”omakohtaisesta nationalismista”. Tämä näkökulma korostaa subjektien toimijuutta ja tulkintoja. Aatteella täytyy olla omakohtaisesti koettu merkitys, johon vaikuttavat yksilön tausta ja ominaisuudet. Väitöstutkimuksessani nousee esiin, että aatteen omakohtainen merkitys linkittyi voimakkaasti oman minuuden rakentamiseen ja läheisiin ihmissuhteisiin, ja tässä tunteilla ja sukupuolella oli keskeinen rooli. Aatteen kautta oma elämä sai hahmon ja merkityksen, suunnan. Aatteellisen sitoutumisen kautta saattoi saada läheisiltään arvostusta, jopa rakkautta. Toisaalta nämä omakohtaiset merkitykset motivoivat ja mahdollistivat konkreettista toimintaa. Tällaiset emotionaaliset, jopa eksistentiaaliset, selitykset ovat usein jääneet sivuun, kun on korostettu kansakuntaisuuden itsestäänselvyyttä, aatteen jaloutta tai ulkokohtaiseen hyötyyn liittyviä motivaatioita.

Nationalismi ja sukupuoli linkittyvät monin tavoin yhteen. Sukupuolirooleja, jotka nykyään usein mielletään niiksi ”perinteisiksi”, hahmoteltiin nimenomaan 1800-luvun keskisäädyn ja sivistyneistön piirissä, linjassa ajan nationalististen virtausten kanssa. Kansallinen ja keskisäätyinen nais- ja miesihanne kietoutuivat toisiinsa. Naisen ihanne kiinnittyi rooliin äitinä ja lasten – uusien kansalaisten – kasvattajana, toisaalta myös ristivetoon alistuvaisen vaimon ja sivistyneen kumppanin roolien välillä suhteessa puolisoon. On kuitenkin tärkeää huomata, että myös mieheyttä rakennettiin suhteessa kansallisuusaatteeseen, niin aviosuhteissa kuin miesten keskinäisissä suhteissa. Kansallisuusaate antoi merkitystä ja ylevyyttä miehen henkilökohtaisille, esimerkiksi uraan liittyville pyyteille ja ylipäätään koko elämälle. Vaikka nykytutkimuksessa se on melko selvää, välillä on paikallaan muistuttaa, että mieskin on sukupuoli.

Nainen ja mies hahmotettiin 1800-luvun niin sanotussa polariteetti-ihanteessa toisiaan täydentäviksi vastinpareiksi. Usein on esitetty, että näin erotettiin ”emotionaaliselle ja passiiviselle” naiselle sekä ”rationaaliselle ja aktiiviselle” miehelle sopivat erilliset elämänpiirit. Tässä skeemassa naisen olemuksen mukainen toimintaympäristö oli koti, miehen puolestaan julkinen piiri.

Lukuisat, esimerkiksi henkilöhistorialliset, tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että nämä sfäärit eivät olleet tiukasti erilliset. Tätä moninaisuutta ja sekoittuneisuutta tukee myös oma, Tengströmeitä koskeva tutkimukseni. Naisilla ei ollut pääsyä ylipistoon mutta he lukivat monenlaista, jopa akateemisiin luentoihin perustunutta kirjallisuutta omatoimisesti. Naiset toimivat järjestökentässä hyväntekeväisyydessä, mikä oli osa heidän kansalaisuutensa rakentamista. Naiset edistivät perheensä miesten uria eri tavoin. Ja miehet osallistuivat tietenkin kodin elämään: he opettivat lapsiaan ja leikkivät heidän kanssaan, he tukeutuivat vaimoihinsa ja toisaalta huolehtivat näistä, ostivat takkeja ja lääkkeitä.

Mutta toki sukupuolittuneisuus oli läsnä monin tavoin ja rajoja vedettiin sen suhteen, mikä oli naisille sopivaa toimintaa ja aktiivisuutta. Myös naiset itse tekivät sitä. Ylipäätään suomalaisessa järjestökentässä naiset osallistuivat oman feminiinisen toimintapiirinsä rajaamiseen, jossa heidän yhteiskunnallinen roolinsa rakentui naisellisen äiti- ja vaimoroolin laajentumana. Sinänsä on mielenkiintoista, että Suomessa politiikkalohkot ovat edelleen sukupuolittuneita. Naiset ovat sosiaali- ja terveys- tai opetusministereitä, miehet valtiovarain- tai ulkoministereitä.

Olen halunnut nostaa esiin myös tunteiden poliittisen merkityksen. Tälle alkaa olla nykyään yhä enemmän tilaa niin tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussa, mutta etenkin jälkimmäisessä niihin liittyy edelleen vähättelyä, joka on usein feminisoitua. 

Tunteiden historia on ollut viime vuosina nouseva ja muodikaskin suuntaus historiantutkimuksessa. Siinä on kuitenkin kiinnitetty varsin vähän huomiota politiikkaan tai nationalismiin, mutta tutkimusalojen leikkauspiste on mielestäni tärkeä. Nationalismin suhteen voidaan jopa sanoa, että tunteet ovat nationalismin ytimessä, nivoutuvat sen ontologiaan. Kansakuntaan kuulumisessa on emotionaalinen elementti. Sitä kuvataan tyypillisesti isänmaanrakkaudeksi. 

Tunteiden historia on myös ollut erityisen kiinnostunut normeista ja käytännöistä, ei niinkään henkilökohtaisista kokemuksista ja suhteista. Abstrakteihin ilmiöihin, kuten isänmaanrakkauteen, voidaan kuitenkin päästä käsiksi konkreettisten lähisuhteiden kautta. Tengströmin perheessä läheisiin kohdistuneet tunteet limittyivät ja jopa sulautuivat Suomea ja suomalaisuutta kohtaan tunnettuun rakkauteen. Läheiset ja heitä kohtaan tunnettu ja heiltä saatu rakkaus oli myös motivaatio ja käyttövoima konkreettisessa, kansallisessa toiminnassa.

Tutkimusaiheessani nousee esiin myös tunteellisuuden ja sen ilmaisujen historiallinen muuttuvaisuus. 1800-luku oli hyvin emotionaalista aikaa, ainakin kun puhutaan sivistyneistöstä. Käsitys siitä, että tunteellisuus ei kuulunut miehelle, ei pidä paikkaansa. Miehen kohdalla tunnetta saatettiin pitää sisäisenä, eteenpäin vievänä voimana, jopa jonkinlaisena neroutena. Vastoin sentimentaalisten tai jopa hysteeristen naisten stereotypioita, näyttää siltä, että naisilta vaadittiin itse asiassa kovempaa tunnekontrollia kuin miehiltä. Sukupuolittuneesti tämä kuitenkin liittyi oletukseen naiselle ominaisista piirteistä, sekä valta-asetelmiin eli siihen, kenen tunteet merkitsevät ja pitää ottaa huomioon. Naiset tekivät – ja tekevät edelleen – hyvin paljon tällaista omat tunteet toisen palvelukseen laittavaa tunnetyötä, joka kumpuaa ajatuksesta, että naisen tehtävä ja rooli on olla mukautuvainen ja mukava.

1800-luvun sivistyneistön piirissä niin naiset kuin miehetkin kirjoittivat tunteikkaita kirjeitä läheisilleen. Ylipäätään rakkauskäsitykset olivat moninaisempia. Paitsi rakastetuille myös ystäville ja perheenjäsenille voitiin kirjoittaa väkevästi ja hellitellen. Välillä tämä intensiivinen tunneilmaisu voi näyttää meistä oudolta ja herättää kysymyksiä suhteiden laadusta. Voi kuitenkin pohtia, kumpuaako outouden tunne omasta, seksualisoinnilla typistetystä käsitystavastamme. Etenkin miesten kohdalla keskinäisen tunteellisuuden vähentyminen on yhdistetty homoseksuaalisuuden pelkoon ja paheksuntaan. Nykypäivän heteroseksuaalisia miesopiskelijoita koskevassa tutkimuksessa on puolestaan osoitettu, että ystävyydet ovat muuttuneet henkisesti ja fyysisesti läheisemmiksi homofobian vähentyessä. Ehkä nykyisyys, joka on avoimempi erilaisille rakkauksille ja seksuaalisuuksille, alkaa myös olla avoimempi monipuolisemmalle ja monipolvisemmalle tunneilmaisulle erilaisissa suhteissa.

Usein sanotaan, että historiaa tutkitaan, jotta voitaisiin ymmärtää nykyisyyttä, ja ehkä tulevaakin. Yleensä historiaan uppoutuminen haastaa yksinkertaistetut ja monesti ”perinteisinä” tai itsestään selvinä pidetyt käsitykset – oman tutkimukseni tapauksessa ne liittyvät nationalismiin, tunteisiin ja sukupuoleen. Näissä 1800-lukulaisissa minua kiehtoo heidän ilmaisuistaan ja elämästään välittyvä aatteellinen ja tunteellinen väkevyys ja intensiivisyys. Pohdiskelen, oliko heidän kokemusmaailmansa ja käsitystapansa todellakin jotenkin tai ehkä vahvastikin erilainen kuin monen 2000-lukulaisen. Arvelen, että oli. 

Pyydän Teitä professori Tiina Kinnunen Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan määräämänä vastaväittäjänä esittämään ne muistutukset, joihin katsotte väitöskirjani antavan aihetta.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.