Terhi Leppäaho: ”Kiitosta kiinnostavimmalle kirjallisuudelle. Suomessa myönnettävät kirjallisuuspalkinnot ja niistä tuotettu kirjallinen julkisuus lehdistössä 1970–2000”. Lectio praecursoria 14.12.2019.

Filosofian maisteri Terhi Leppäahon Suomen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Kiitosta kiinnostavimmalle kirjallisuudelle. Suomessa myönnettävät kirjallisuuspalkinnot ja niistä tuotettu kirjallinen julkisuus lehdistössä 1970–2000” tarkastettiin Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa 14.12.2019. Vastaväittäjänä toimi professori Laura Kolbe (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Kimmo Katajala (Itä-Suomen yliopisto). Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-2963-1

Aleksis Kivi. Ensimmäisen suomenkielisen romaanin kirjoittajan nimi on itsestään selvä osa kotimaista kirjallisuudenhistoriaa. Kivi muistetaan huikeista suomalaisen miehen olemusta määrittelevistä henkilöhahmoistaan, hauskoista tarinoistaan ja vivahteikkaasta suomen kielestään. Kivellä on kuitenkin myös muunlainen merkitys: hän on ensimmäisen suomalaisen kirjallisuuspalkinnon saaja. On kulunut 150 vuotta siitä, kun maamme ensimmäinen kirjallisuuspalkinto myönnettiin.

Aleksis Kiven saaman Valtion kirjallisuuspalkinnon jälkeen kirjallisuuspalkintoja on perustettu jos jonkinlaisia. Osa palkinnoista on koko kansan tietämiä klassikkopalkintoja, kun taas osa muistetaan vain palkintoa jakavan ryhmän piirissä. Yhtä kaikki, kirjallisuuspalkinnot ovat vakiintuneet osaksi suomalaista kulttuuriperinnettä. Palkinnot toimivat tapoina seuloa vuoden merkityksellisin kirjallisuus, tuottaa huomiota ansiokkaan uran tehneille kirjailijoille ja kiittää tärkeästä toiminnasta kirjallisuuden alalla.

Kirjallisuuspalkinnoilla on yllättävänkin vahvat perinteet suhteellisen nuoren kansakuntamme parissa. Voisi olettaa, että palkinnot jakamisineen olisivat vakiintuneet staattiseksi osaksi kalenterivuotta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjallisuuspalkinnot herättävät edelleen vahvoja tunteita, jotka kärjistyvät ajoittain kiivaiksi kannanotoiksi ja kärkkäiksi keskusteluiksi. Kirjallisuuspalkintojen asemaa kuvaa myös se, että edelleen 2000-luvulla julkaistussa kertomakirjallisuudessa kommentoidaan palkintoja. Useissa viime aikoina lukemissani nykyproosateoksissa kirjallisuuspalkinnot nousevat esiin, kun päähenkilöksi valikoitunut kirjailijahahmo ottaa kantaa palkitsemiseen. Kjell Westön Rikinkeltaisen taivaan henkilöhahmo yrittää löytää kirjallisen identiteettinsä sen jälkeen, kun hänet on nostettu kansakunnan kaapin päälle esikoisteoksensa saaman kirjallisuuspalkinnon kautta. Anna-Leena Härkösen Valomerkki-teoksen päähenkilönä oleva kirjailija tuo minäkerronnan kautta esiin sen, kuinka kirjallisuuspalkinnot ovat omiaan aiheuttamaan pettymyksiä, turhautumista ja kateutta, kun mikään palkinto ei osukaan kohdalle. Saara Turunen on puolestaan kirjoittanut Sivuhenkilö-nimisen romaanin, jossa on nähtävissä elämäkerrallisia aineksia. Kirjassaan Turunen kuvaa sitä, kuinka kirjallisuuspalkinnon saaminen muuttaa aloittelevan kirjailijan elämän ja nostaa hänet tuntemattomuudesta kirjallisen julkisuuden valokeilaan niin, että paitsi kirjallisen eliitin, myös perheen kaltaisen lähipiirin suhtautumisessa tapahtuu täyskäännös.

Paitsi kertomakirjallisuudessa, myös reaalimaailmassa kirjailijat ovat usein puhuneet kirjallisuuspalkintojen voittamisesta. Osa on tuonut avoimen rehellisestikin esiin sen, miten paljon palkinnot vaikuttavat inhimillisellä tasolla omaan kirjailijaidentiteettiin. Palkinnot eivät ole ongelmattomia silloin, kun palkintoa ei saa, mutta eivät myöskään silloin, kun palkinto osuu kohdalle. Esimerkiksi Nälkävuosi-teoksestaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saanut ja heti perään Finlandia-palkintoehdokkaaksi nostettu Aki Ollikainen on tunnustanut, että esikoisteoksen laaja noteeraaminen kirjallisessa julkisuudessa sekoitti aloittelevan kirjailijan pään, mikä näkyi liiallisena ylpistymisenä ja itsetietoisuutena. Toisaalta neljästi Finlandia-palkintoon ehdolla ollut Pirjo Hassinen on puhunut julkisuudessa siitä, kuinka palkintoehdokkuus aluksi sivelee itsetuntoa ja luo optimistista tulevaisuususkoa. Mitä lähemmäs palkinnon jakohetkeä päästään, sitä realistisemmiksi käsitykset voittomahdollisuuksista muuttuvat. Lopullinen palkinnon sivuuttaminen tuntuu suorastaan tyrmäävältä pettymykseltä.

Terhi Leppäaho väitteli Itä-Suomen yliopistossa.

Olen väitöskirjassani tuonut esiin sen, kuinka kirjailijoille kirjallisuuspalkinto edustaa henkilökohtaisesti omaan ammattikuvaan vaikuttavia asioita: taloudellisesti tavoiteltavaa palkkiota, tunnustusta omasta työstä tai kirjailijakenttää kategorisoivaa palkintoa, joka erottelee kirjailijoita hierarkkisesti. Viime vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Pauli Tapio on esseessään pohtinut kirjallisuuspalkintojen merkitystä. Hänen kirjailijapositiostaan esittämänsä ajatukset ovat varsin yhteneviä oman väitöskirjani kanssa. Tapio kuvaa, kuinka kirjallisuuspalkinnot saavat merkityksensä lehdistön tuottamassa kirjallisessa julkisuudessa, jolloin kirjallisuuden arvo määrittyy suoraan verrannollisesti sille suotavan palstatilan kautta. Lehtien sivuilla kirjallisuuspalkittu kirjailija saa hetken olla tähti ennen kuin uudet palkinnot julkistetaan ja uudet kirjailijat saavat 15-minuuttisensa julkisuudessa.

Välillä julkisuudessa törmää keskusteluihin siitä, onko kirjallisuudella jopa yliarvostettu asema yhteiskunnassamme. Kirjallisuutta arvostetaan suuresti ja valtaosa maamme arvostetuimmasta kirjallisuudesta liittyy realistisen kertomakirjallisuuden perinteeseen, jonka kautta kansalliseen muistiin on piirtynyt ikimuistoisia henkilöhahmoja ja suuria kertomuksia. Hyvän ihmisyyden kriteerejä jopa määritetään suoraselkäisiksi, työteliäiksi ja vaatimattomiksi kuvattujen henkilöhahmojen kautta. Näin ollen ei ole ihme, että kirjallisuuteen liittyy vahvoja mielipiteitä ja kannanottoja. Seurasin asiasta käytyjä keskusteluja lehtien verkkosivuilla viime syksynä, jolloin julkistettiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia Junior -ehdokkaat. Palkintoehdokkaiden uutisoinnissa nostettiin vahvasti esiin Koiramäki-kirjojen tekijän Mauri Kunnaksen mukanaolo. Rakastetun kirjailijan legitimointi ehdokkuuden myötä herätti kiivasta kommentointia iltapäivälehtien yleisönosastoissa. Kirjallisuuden kanonisoinnin näkökulmasta oli kiinnostavaa, millä argumenteilla suuri lukeva yleisö perusteli Kunnaksen ansioita palkinnon voittamiseen. Perusteluja haettiin esimerkiksi toteamalla ”Maurille kuuluu ko. palkinto, hänen kirjojaan luetaan ylivoimaisesti enempi kuin näiden muiden ehdokkaiden kirjoja yhteensä ja mikä parasta, kirjat ovat todella hyviä ja sopivat kaiken ikäisille”, ”Kunnas on monin verroin parempi ja varteenotettava ehdolle kuin tämä ikuisuusehdokas Tervo ja monet muutkin. Kunnas ansaitsee tuon palkinnon.” ja ”No jo on aikakin. Kyllä ihmettelen, kun kaikille lapsille luetaan Kunnaksen kirjoja että miksi vasta nyt. Ne ovat hauskoja. Taitaa olla valitsijoissa vika tai sitten he eivät ymmärrä lasten ajatusmaailmaa.”

Finlandia Juniorin herättämä keskustelu kuvaa paitsi sanomalehdistön muuttumista demokraattisemmaksi ja vuorovaikutteisemmaksi verkkokommentoinnin myötä, myös ylipäätään kirjallisen keskustelun laventumista aiempaa moniäänisemmäksi. Vanhastaan hyvän kirjallisuuden määrittelyvalta oli tiukasti kirjallisen eliitin, kuten professorien, kulttuuritoimittajien ja kustantajien, käsissä. Väitöskirjassani tuon esiin sen, kuinka kirjallinen julkisuus alkoi tultaessa kohti 2000-lukua laajentua ja valta kirjallisuuden kanonisoinnista siirtyi yhä laajemman joukon käsiin, mikä heijastuu myös kirjallisuuspalkintojen jakamisessa. Yhä moninaisemmat toimijat ovat alkaneet jakaa omaa kirjallisuuspalkintoaan, mikä ilmentää kirjallisuuden positiivista statusta yhteiskunnassamme. Väitöskirjani ajallinen perspektiivi ilmentää viimeisiä aikoja siinä, kun kulttuuritoimittajilla oli vielä vahva asema kirjallisen keskustelun kävijöinä. Enää sanomalehtien kulttuuritoimittajat eivät ole koko kansakunnan tuntemia hahmoja, jotka rankkaavat kirjat arvojärjestykseen ja liittävät ne osaksi kirjallisuushistoriallista jatkumoa. Viime vuosina luotu mahdollisuus verkkokommentointiin on antanut äänen myös suurelle lukevalle yleisölle, jolla on omanlaisensa käsitys hyvän kirjallisuuden kriteeristöistä. He ovat myös se taho, joka mahdollisesti ostaa kirjallisuuspalkittuja kirjoja ja siten tukee taloudellisesti kirjallisuuden asemaa maassamme.

Paitsi ympäristö, jossa kirjallisuutta julkaistaan ja jossa kirjallisuudesta keskustellaan, myös kirjallisuus itsessään muuttuu. Kun aiemmin kirjallisuudesta oli hahmotettavissa melko yhtenäinen kirjallisuuden valiojoukko eli kaanon, ei se enää nykyään ole mahdollista. Erilaista kirjallisuutta on yhtä paljon kuin kirjojen lukijoita. Niin ikään yhtenäisen kirjallisen julkisuuden voi katsoa murentuneen lukuisiksi osajulkisuuksiksi. Väitöskirjassani osoitan, että uusien kirjallisuuspalkintojen perustaminen ilmentää tätä muutosta. Esimerkiksi dekkarikirjallisuuden nousu suomalaisten suosikkikirjallisuudenlajiksi heijastui Vuoden johtolanka -palkinnon kaltaisten genrekirjallisuuden palkintojen perustamisena. On kiinnostavaa, että tällaiset aiemmin vähätellyt genret nostettiin sanomalehdistössä tiiviistikin esiin alan kirjallisuuspalkintojen jakamisten muodossa. Tämä kuvaa sitä, ettei kirjallisuutta ole syytä nähdä liian elitistisenä, eivätkä kulttuuritoimittajat tee työtään norsunluutornista käsin.

Väitöskirjani osoittaa, että viime vuosituhannen loppuun mennessä perustettiin satakunta kirjallisuuspalkintoa. Palkinnot ovat havaintojeni mukaan varsin vakiintuneita ja pysyviä, sillä sen jälkeen, kun palkinto on perustettu, sen jakamisesta harvemmin luovutaan. Helsingin Sanomien kulttuurisivuja lukiessani huomaan edelleen yllättävän usein uutisen uuden kirjallisuuspalkinnon perustamisesta. Kirjallisuuden palkitseminen koetaan yhä 2000-luvulla tärkeäksi siitä huolimatta, että useat tutkimukset ovat tuoneet esiin, miten lukeminen vapaa-ajanviettotapana on vähentynyt. Huolta on myös herättänyt lukutaidon heikkeneminen eritoten poikien keskuudessa. Lisäksi lukutaidon eriytyminen sosioekonomisen aseman myötä on asia, johon tulee kiinnittää jatkossa yhä enemmän huomiota. Nykyinen tekstiympäristö vaatii lukijalta monenlaisia taitoja esimerkiksi siinä, että osaa erottaa mainoksen asiatekstien joukosta. Kaikesta huolimatta suomalaiset voivat kansainvälisten vertailujen perusteella silti vielä ylpeinä nostaa leukansa pystyyn ja iloita siitä, että lukutaito on edelleen varsin hyvällä mallilla. Osaltaan tähän vaikuttaa maamme ammattimainen opettajankoulutuslaitos, tasa-arvoinen peruskoulujärjestelmä ja demokratiaa turvaava kirjastolaitos. On myös syytä huomioida lukemisen käsitteen monimuotoisuus. Lukeminen ei viittaa ainoastaan monisatasivuisiin proosateksteihin, vaan koko ympäröivä todellisuutemme on täynnä tekstejä. Omassa opettajan työssäni pyrin muistuttamaan teini-ikäisiä, että laadukkaiden Netflix-draamasarjojen tekstitykset tarjoavat erinomaista kielellistä pääomaa ilmeikkäiden dialogiensa ansiosta. Myös äänikirjat, blogien kaltainen verkkolukeminen ja vaikkapa fanifiktion kirjoittaminen ovat oivia esimerkkejä kuvaamaan sitä, kuinka kirjallisuus muuttuu kaiken aikaa. Jo nyt tämän kaltaisille kirjallisuuden ilmiöille on perustettu omia palkintojaan. Kyky reagoida kirjallisuuden muuttuvaan asemaan yhteiskunnassa on ollut aina kirjallisuuspalkintojemme valttia. Vaikka kirjallisuutta on palkittu jo 150 vuoden ajan, kiinnostavin kirjallisuus kaipaa ja ansaitsee yhä edelleen kiitosta kirjallisuuspalkintojen muodossa.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.