Ilkka Seppinen

Stalinin hyökkäyksestä juhannuksena 1941

1. Valhe ja totuus

Kumpujen yöstä nousee aiheita, jotka vielä vähän aikaa sitten olivat kirjastohyllyjen rauhaan haudattuja. Mutta nyt kun on tullut uusi aika, saakin nähdä että kaikki totuudet eivät pysy eivätkä ole lopullisesti ratkaistuja. Muuan niistä on väite Neuvostoliiton hyökkäysaikeesta kesällä 1941, jonka vain Saksan hyökkäys ehkäisi. Näin on tehty politiikkaa ja tehdään taas.

Suomessa ainakin päti viime aikoihin saakka, että Joseph Goebbels ei ole luotettavin lähde. Uskottiin Goebbelsin tietävän, että massojen mielikuvissa sotaan ei saa mennä kuin oikeuden puolesta ja puhtain asein, mutta väliksi ei ole lasketteleeko valetta vai totta, kunhan propaganda on uskottavaa. Nähtiin, että Joseph Goebbels laski liikkeelle väitteen, jonka mukaan Neuvostoliitto oli hyökkäämässä Saksaa vastaan muutaman päivän päästä kesäkuun 22. päivän jälkeen vuonna 1941. Näin väittämällä hän väitti, että Saksan hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan 22. kesäkuuta 1941 klo 3.15 oli oikeutettu ehkäisysota, vaikka se oli häpeämätön hyökkäys. Mestari Goebbels on yhä ylittämätön propagandan taitaja. Onko tämä hänen yhä elävä mestarinäytteensä, jota jo presidentit, emeritusprofessorit ja varatuomarismiehet puolustavat julkisesti sanoen sen olevan jopa kaikkien vakavasti otettavien historioitsijain vahvistama totuus? Vai kertoiko hän tosiaan totuuden, jota shoahin ja sen muun tietävän oikeaan moraaliin pyrkivän ihmisen on täytynyt pitää valheena Yhdistyneitten kansakuntien hengessä kuusikymmentä vuotta?


2. Suomi ainakin oli puolustusasemissa

Tunnettua tosin on, että sodan puhjettua Saksan ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1941 Suomessa otettiin huomioon puna-armeijan mahdollinen hyökkäys sangen vahvasti. Armeija oli puolustusryhmityksessä ja voimakkaat joukkojen keskitykset kummallakin puolen Saksan ja Neuvostoliiton rajaa olivat tiedossa. Tämän toteaa Suomen Historian Käsikirjakin (osa 2, 1949 s. 596), mutta samalla voidaan todeta, että kyseessä oli paitsi varotoimenpide senkin varalle, että sota Saksan ja Neuvostoliiton välille ei puhkeaisikaan ja toisaalta propaganda-asenteesta sen korostamiseksi, että hyökkääjä ei ole Suomi vaan Neuvostoliitto. Tätä väitettä tarvittiin erityisesti suhteiden vaalimisessa Yhdysvaltoihin. Puna-armeijan hyökkäystä ei kuitenkaan tullut, sillä pommituksia 25.6.1941 ei tämmöisenä hyökkäyksenä voi pitää. Suomen suunnalla Stalin ei ollut hyökkäämässä, sen me tiedämme todellisesti.

Tämän mukaisesti Arvi Korhonen ei Barbarossa-suunnitelma ja Suomi -tutkielmassaan vuodelta 1961 tuo edes esille sitä mahdollisuutta, että Stalin hyökkäisi Saksan kimppuun, vaan koko hyökkäys lähtee yksiselitteisesti Hitlerin Barbarossa-suunnitelmasta.

Tuomo Polvinen tyytyy teoksessaan Suomi kansainvälisessä politiikassa 1. Barbarossasta Teheraniin (WSOY 1979), suoraviivaisesti viittaamaan Korhosen teokseen pitäen Saksan yksinomaista hyökkäystä täysin annettuna. Niin se esiintyy myös Mauno Jokipiin perusteellisessa Jatkosodan synty -teoksessa (Otava 1987).

Ennen vuotta 1991 Suomessa oli luotettavimpien historioitsijoiden myötä vakiintunut totuudeksi näkemys Hitlerin yksinomaisesta hyökkäyksestä Neuvostoliittoa vastaan, hyökkäyksen lähdöstä syvältä Adolf Hitlerin ideologiasta ja Neuvostoliiton ja Stalinin täysin yllätetyksi tulosta.

Yhtä selvää oli, että ehkäisysota-tematiikka jäi kokonaan Goebbelsin piikkiin propagandaeleenä. Sen puolustaminen olisi ollut samaa kuin Adolf Hitlerin puolustaminen, mutta kenenkään mieleen ei se näytä tulleenkaan, siis ennen vuotta 1991.

Näin nähden hyökkäyksen sälyttäminen yksin Hitlerin kontolle oli samalla poliittinen valinta. Se oli kannanotto Yhdistyneitten kansakuntien puolesta siinä mielessä kuin käsite esiintyi esimerkiksi Valvontakomission virallisessa nimessä. Tässä mielessä se on voittajien historiaa. Johdonmukaista onkin, että sama käsitys on täysin läpikäyvä yhdysvaltalaisessa, englantilaisessa ja neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa.


3. Kylmän sodan jälkikukinta

Joudumme näin keskelle kylmää sotaa ja sen jälkikukintaa 2000-luvun alussa. Kylmän sodan aikaiset historioitsijat eivät liene enää määritelmänkään mukaan todesta otettavia. Ajat muuttuvat, tosiaan.

Suuren isänmaallisen sodan historia, venäjäksi tai saksaksi, on mene tekel. Se sopii vain mainita, sillä se muodostaa kuitenkin yhden tämän aiheen nurkkapaalun ja se pitää tietää. Ja toisen toisessa äärimmäisyydessä paalunsa lyö venäläinen kirjailija Edvard Radzinski Stalin-elämäkerrassaan vuodelta 1995, etten sanoisi romaanissaan. Radzinskin mukaan Stalin ei valmistellut hyökkäystä vain vuonna 1941 vaan myös vuonna 1953. Ensimmäisessä tapauksessa Hitler ehti ensin, toisessa Kuolema.

Varsinaisten tutkijoiden ja tutkielmien joukossa oli ennen klassikko puolalais-englantilainen Isaac Deutscher ja hänen Stalininsa (1949). Vanha trotskilainen pistää koko logiikkansa ja kaikki argumenttinsa sen puolesta, että Hitler oli ainut hyökkääjä. Amerikkalainen toisessa maailmansodassakin kolunnut lehtimies Robert Payne jo otsikoikin kirjansa oudosti: The rise and fall of Stalin (1966). Ei kai Stalin kukistunut (fall), kuoli vain pois, vähän avustettuna ehkä kuitenkin. Eikä vihjaisuakaan Stalinin hyökkäysaikeesta tässä kirjassa, päinvastoin. Amerikkalainen lehtimies Stuart Kahan kirjassaan Kremlin susi (1987), kertoo tietenkin ensi sijassa sukunsa mustasta lampaasta Lazar Kaganovitsista, Stalinin ruoskasta, joka sattumoisin otti Kremlissä vastaan marsalkka Zhukovin puhelinilmoituksen aamuyöllä 22.6.1941 Saksan alkaneesta hyökkäyksestä. Hänenkin esityksensä on täysin sillä kannalla, että vain Hitlerillä oli hyökkäysaikeita, ei Stalinilla. Sotahistorian jäärien jäärä englantilainen B. H. Liddell Hart kertoo miten Hitler syötti jossain määrin vastahakoisille kenraaleilleen tietoja Neuvostoliiton hyökkäysaikeista, päätellen että Hitler halusi näin hämätä kenraaleitaan, tai että hän pelkäsi viime tingassa ettei Neuvostoliitto ollutkaan niin valmistautumaton hänen hyökkäystään vastaan kuin oli toivonut. Mutta Liddell Hart lisää, että rajan ylitettyään saksalaiset kenraalit eivät juuri löytäneet merkkejä hyökkäysaikeista ja ymmärsivät Hitlerin johtaneen heitä harhaan. Lopuksi (last but not least) vielä mainittakoon englantilainen sotahistorioitsija John Erickson ja ainakin hänen järkäleensä The Road to Stalingrad vuodelta 1975. Siinä on kokonainen luku tästä kysymyksestä ja selvä kanta: Ainut hyökkääjä oli Hitler.


4. Ei vain sotahistorioitsijoita

Muitakin kuin selvästi määriteltäviä sotahistorioitsijoita Hitlerin ja Stalinin problematiikka ja sodan syttyminen 22.6.1941 on askarruttanut. Muuan on saksalainen Sebastian Haffner suomeksi vuonna 1982 ilmestyneellä teoksellaan Hitler. Reunamerkintöjä. Hän pohtii nimenomaan sitä enigmaa, kummajaista, että Hitlerin piti hyökätä vielä Neuvostoliittoon, vaikka hän olisi saanut kaiken jo rauhalla Ranskan kanssa vuotta aikaisemmin. Sitä sopiikin miettiä ja tutkia. Mutta ehkäpä Sebastian Haffner Englantiin vuonna 1938 muuttaneena on puolueellinen todistaja. Vai olisiko hän sitä asiantuntevampi? Toinen saksalainen Joachim C. Fest ja hänen teoksensa Das Gesicht des Dritten Reiches (1969), ei kärsi tästä ongelmasta. Fest ehti sotavangiksikin ja toimi sitten Saksan liittotasavallassa lehtimiehenä. Hänellekin silti on täysin selvää, että Hitlerin hyökkäys oli provosoimaton ja tuli kaukaa, jo hänen poliittisen toimintansa alkuajoilta. Tätä mieltä muutkin tätä pohtineet edellä mainitut ovat.

Tärkeää on vielä mainita venäläinen kenraali ja historioitsija Dimitri Volkogonov ja hänen kirjansa Stalin. Triumph und Tragödie (Claasen 1989). Teos on ilmestynyt myös Venäjällä ja ilmestymisajasta näkyy, että se on glasnostin tuotteita. Mielenkiintoista on, että amerikanvenäläiset, kuten Anton Antonow-Owsejenko ja hänen teoksensa Stalin. Porträt einer Tyrannei (R. Piper & Co, München 1984) on jopa jyrkästi Hitlerin yksinvastuun kannalla. Teos on, kuten näkyy, ilmestynyt Saksan liittotasavallassa ilmestyttyään ensin venäjän kielellä Yhdysvalloissa.

Mutta eivät vain kylmän sodan aikaiset jäärät ole tällä kannalla.


5. Uudempia vanhan kannan toistajia

Vanhat jäärät ovat ymmärrettävästi sitä mieltä mitä ovat, mutta uudemmissakin kirjoissa on samaa hapatusta. Englantilaisen sotahistorioitsijan Harold Shukmanin toimittamassa vähän tuoreemmassa (1993) teoksessa Stalin's Generals on kauttaaltaan sama tendenssi: ainut hyökkääjä oli Hitler. Ja sama toistuu Antony Beevorin teoksessa Stalingrad (1998), John Weitzin kirjassa Hitler's Diplomat Joachim von Ribbentrop (1992) tai Peter Padfieldin teoksessa Himmler, Reichsführer SS (1990). Tähän voi vielä lisätä niin ikään englantilaisen sotahistorioitsija Cornelli Barnettin toimittaman Hitler's Generals (1989). Sen kansainvälinen kirjoittajakunta on kokonaan vain Hitlerin hyökkäyksen kannalla.

Samaa kantaa edustaa edelleen Alan Bullockin Hitler and Stalin. Parallel lives (Harper Collins 1991). Bullock tunnetaan monelle kielelle käännetyn Hitlerin elämäkerran kirjoittajana jo 1950-luvulta (Hitler: a study in tyranny, 1952). Ehkä saa vielä mainita saksalaisen Manfred Hildermannin teoksen Geschichte der Sowjetunion 1917–1991 (1998), jossa hän nimenomaan toteaa, että ehkäisysodasta ei voi olla puhe (s. 597), ja Steven J. Zalogan ja Leland S. Nessin teoksen Red Army Handbook 1939–1945 (Sutton, 1998). Jälkimmäinen on sikäli tärkeä, että Helsingin yliopiston kirjaston Slavica-osasto on kelpuuttanut sen käsikirjastoonsa. Siinä puna-armeijan tila kuvataan ennen 22.6.1941 tilannetta siksi kurjaksi erityisesti Stalinin kouraisun takia, että siitä ei selvästi olisi ollut hyökkäämään koottua Saksan armeijaa vastaan.

Koko lista on paljon pitempi. Mainitut ja muut tarkoittamani ovat kaikki päteviä sotahistorioitsijoita ja esseistejä, jotka tavoittavat sen totuuden häivähdyksen teoksiinsa ja artikkeleihinsa, mikä kovalla työllä ja nöyrällä mielellä on saavutettavissa. Ne ovat solidiudessaan ehdottomasti uskottavia.


6. Jos presidenttikin hämmentyy, on tosi kyseessä

Nyt on kuitenkin päästy niin pitkälle, että presidentti Koivisto pohtii Stalinin hyökkäyksen mahdollisuutta,(1) ja Venäjän ja Neuvostoliiton tutkimukselle uransa omistanut emeritusprofessori Osmo Jussila arvelee näin luultavasti olleen.(2) Shoahin, tappion, raunioiden, kansainvälisen tuomioistuimen ja puolivuosisataisen tuomitsevan konsensuksen jälkeen Mestari Goebbels viettää taas riemujuhlaa. Mutta siitä kulmakarvat nousee ja huuli pyöristyy, että näin tapahtuu Suomessa, joka ei silloin oikeastaan ollut edes Goebbelsin eikä hänen Herransa ja Johtajansa asialla, vaan koetti vain selvitä ja pelastaa itsensä infernoksi muuttuneessa maailmassa.

Kylmän sodan aikana parkittu jäärä reagoi välittömästi niin, että kumpujen yössä ei koskaan syty lamppua. Goebbels otetaan taas todesta, ilman että siihen on mitään aihetta. Ehkä presidentti on perehtynyt liian hyvin vain Venäjään eikä ole tullut ajatelleeksi Saksan roolia kysymyksen synnyssä, kuten Jussilakin luulee. Outoa, mutta Saksa sivuutetaan kevyesti myös hiljan suomeksi ilmestyneessä Kommunismin mustassa kirjassa. Mutta emeritusprofessori on varsinaisesti Venäjän keisarikunnan hallintohistorian tuntija, ja Neuvostoliitto kommunismeineen ja Stalineineen taitaa olla paremminkin poliittinen trauma kuin tiedemiehen kirkkaasti ja viileästi näkemä kysymys.

Mistä nyt on kysymys? Presidentti Koivisto viittaa erityisesti erään nimimerkki Viktor Suvorovin Venäjällä vuonna 1992 ilmestyneeseen teokseen Ledokol ('Jäänmurtaja'). Koivisto esittelee, että Suvorov on oikealta nimeltään Neuvostoliiton sotilastiedustelun asiamies Vladimir Resun, joka loikkasi vuonna 1978 Englantiin. Koivisto esittää monia varauksia kirjoittajan taustan takia, mutta nojaa hänen esitykseensä kuitenkin, ja päätyy arvelemaan, että Stalin oli aikeissa hyökätä Saksan kimppuun. Itse asiassa Suvorov julkaisi kirjansa jo vuonna 1989 Saksan liittotasavallassa nimellä Der Eisbrecher. Hitler in Stalins Kalkül (Stuttgart 1989). Nimi tarkoittaa niin saksaksi kuin venäjäksi jäänsärkijää. Suvorov esittää että puna-armeija oli valmistautumassa hyökkäykseen Saksaa vastaan ja että hyökkäyspäivä olisi ollut 6. heinäkuuta.

Samalla kannalla, jopa vähän ärtyneesti, on saksalainen Werner Maser, joka onkin pitkään tutkinut Hitleriä. Hän on julkaissut ainakin 1966 teoksen Adolf Hitlers Mein Kampf, (Bechtle Verlag). Teoksessaan Der Wortbruch. Hitler, Stalin und der Zweite Weltkrieg (Olzog Verlag, 1994) Maser esittää, miten Stalin ja Hitler valmistautuivat hyökkäykseen rinnakkain, mutta Hitler ehti valmiiksi ennen. Maser sitoo esityksensä selvään linjaan, jota hän pitää dokumenttiaineistoon asianmukaisesti nojaavana historiantutkimuksena, mutta esipuheessaan polemisoi ärtyneesti muuatta venäläistä Aleksandr I. Boronzjakia vastaan, joka on Otetsestvennie Istorija -aikauskirjan numerossa 1/1994 polemisoinut saksalaisten historioitsijoitten esittämää "ehkäisysota"-teemaa vastaan epätieteellisin menetelmin, kuten Maser katsoo ja osoittaa sen sitten itse paikkansapitäväksi (zweifelsfrei belegbar). Muita saksalaisia tähän ratkaisuun viittaavia tutkimuksia löytyy Maserin mukaan muiden muassa Joachim Hoffmannilta Freiburgin Militärwissenchaftliche Forschungsamtista ja Heinz Magenheimerilta Itävallan Maanpuolustusakatemiasta.


7. Voimasuhteista

Rajalla oli 21. kesäkuuta 1941 voimia seuraavasti: Saksan rintamassa 190 divisioonaa, yhteensä 4,6 miljoonaa miestä. Divisioonista oli 17 panssaridivisioonia ja 13 moottoroituja divisioonia. Tykistöä oli 50 000 putkea, lentokoneita 5 000 kpl, panssarivaunuja 3 700 kpl, moottoriajoneuvoja 600 000 kpl ja hevosia 625 000 eläintä. Puna-armeijasta oli länsirintamalla 198 jalkaväkidivisioonaa, 4,6 miljoonaa miestä. Panssarivaunuja sillä oli 23 197 kappaletta, mutta nykyaikaisia KV- ja T-34-vaunuja kuitenkin vain 1 475 kpl, muitten ollessa vanhentuneita T-28, T-26, BT- ja tiedusteluvaunuja. Lentokoneita oli 9 000 kpl ja tykistöä 37 000 putkea.

Pääsuunnissa Saksalla oli 1,8–2,2-kertainen ylivoima miehistössä, ja sen panssariase oli tosiasiassa vahvempi vaikka vaunut eivät olleetkaan kilpailukykyisiä puna-armeijan parhaiden kanssa. Saksan armeijassa koulutustaso oli korkea ja määrävahvuudet lähes täynnä. Puna-armeijassa sen sijaan puhdistusten jäljet näkyivät yhä koulutustason heikkoutena ja aliupseeriston puutteena. Upseerit olivat myös tuntuvalta osaltaan liian nopeasti ylennettyjä ja siten kouliintumattomia yhtymiensä käsittelyssä. Viestivälineitä ja ajoneuvoja puuttui tuntuvasti, mikä heikensi ennen kaikkea panssariasetta. Panssarit olivat myös puhdistusten seurauksena hajotettu jalkaväkiyhtymiin, eivätkä ne muodostaneet panssariyhtymiä. Useimmista vaunuista puuttuivat myös radiot. Toisin kuin Koivisto sanoo, Saksa oli lukumääräisesti ja teknisesti ylivoimainen.

Puna-armeijan voimista oli rajalla 56 divisioonaa enintään 50 kilometrin syvyydessä (operatiivinen sulkuvyöhyke). Toinen kerrostuma käsitti 52 divisioonaa ja sijaitsi 50–100 kilometrin syvyydessä (taktinen puolustusvyöhyke, syvyys 20–30 km) ja kolmas keskittymä (operatiivinen puolustusvyöhyke) oli tämän takana 20–30 kilometriä syvänä, vahvuus 62 divisioonaa Reservit olivat 150–400 kilometrin syvyydessä.


8. Jako kahteen, kuten silloin ennen

Kirjallisuus jakautuu kahteen. Kuten sanottu, Yhdysvallat ja Englanti ovat Yhdistyneitten kansakuntien kannalla, Suomi oli vuoteen 1991 mutta ei ole enää vaan jakautuu. Saksan liittotasavalta (v. 1989 lähtien pelkkä Saksa) jakautuu Yhdistyneitten kansakuntien ja ehkäisysodan kesken. Niin myös Venäjä. Neuvostoliitto oli (tietenkin) Yhdistyneitten kansakuntien kannalla.

Kylmän sodan jälkikukinta leimuaa siten historiankirjoituksessa, kun kysytään mikä oli tilanne 22.6.1941. Mestari Goebbels ei ole kuollut. Oliko puna-armeijan tilanne vuosien 1936–1937 puhdistusten jälkeen (eivätkä ne suinkaan olleet loppuneet kesäkuuhun 1941 mennessä) niin huono, että se ei tosiasiassa kyennyt liikkumaan ja että sen tappioiden syy oli ensi sijassa puutteellisessa taktisessa kyvyssä (koulutuksen puutteessa) sekä viesti- ja kuljetusvälineiden puutteessa? Eräät kirjoittajat ottavat mukaan valmistautumattomuuden, joka johtui Stalinin nimenomaisesta käskystä. Vai johtuiko tappio siitä, että puna-armeija oli offensiivisessa ryhmityksessä eikä siksi kyennyt ottamaan Saksan hyökkäystä vastaan, mikä on muiden muassa Osmo Jussilan selitys. Jotkut väittävät jopa, että puna-armeija oli liikkeessä kohden hyökkäysasemia Saksan hyökkäyksen tullessa. Erityisesti venäläisillä kirjoittajilla kuten Suvorovilla on halua nähdä puna-armeija alkukesästä 1941 moitteettomana ja siksi periaatteessa ilman muuta offensiivikykyisenä. Ehkä se on eräänlaista isänmaallisuutta, mutta tässä näkemykset eroavat hyvin paljon, ja puna-armeijan tila tuolloin onkin keskeinen kysymys.

Toistaiseksi, ehkä lopullisestikin, vaikeus on siinä, että Stalinilta on äärettömän vähän omia aineistoja, paitsi jo aikanaan julkaistua. Hän oli kieltämättä varovainen ja muutenkin astui esille vasta kun tilanteen kehitys oli selvä. Hän ei ole lausunut mitään selvää aikomuksistaan, kuten Hitler, joka teki moninkertaisesti selväksi aikomuksensa hyökätä Neuvostoliittoon.

Ongelma on aika lailla samanlainen kuin niin sanottu ajopuukeskustelu oli Suomessa 1960-luvulla. Siinä oli kiivautta, sillä kysymys ei ollut vain historiallisesta totuudesta vaan ennen kaikkea syyllisyydestä tai syyttömyydestä, sanalla sanoen politiikasta. Mauno Jokipii löi lopulta viimeisen pisteen ongelmaan: Suomi lähti jatkosotaan halulla ja mielellään Saksan kumppanina, mutta sittenkin omista syistään.

Kysymys Stalinin osuudesta ratkeaa aikanaan. Nyt Stalinin offensiivia kannattaa vielä liian moni motiiveiltaan epäselvä henkilö. Lähdepohja on myös ongelmallinen. Neuvostoajan arkistot ovat osoittautuneet kaikkea muuta kuin historian kultakaivoksiksi. Odotuksissa on moni pettynyt. Tavallaan tässä on kysymys samasta syndroomasta kuin suhtautumisessa neuvostovaltaan muutoinkin ja erityisesti Staliniin. Ei riitä, että kysymys Stalinin ja Hitlerin vuorovaikutuksesta aamuyöhön 2.6.1941 asti on monikerroksinen eikä siinä tosiaankaan ole hyväuskoisten työmaa. Liian helposti se halutaan nähdä diabolisena. Silloin mennään toiseen äärimmäisyyteen ja varsinkin Stalinin uskotaan vaikuttaneen suoraan asioihin, joissa hänkin oli avuton kuten ihminen ainakin, vallastaan huolimatta ja joskus juuri sen takia. Ei ole niin varma, kuka oikein on Mauri tässä tarinassa. Ainakaan Stalin ei kyennyt ennustamaan.


9. Ehkä se on liian yksinkertaista

Kaikissa mainituissa teoksissa sanotaan, että Stalin sai runsaasti tietoja Saksan hyökkäysvalmisteluista. Missään ei, järkevää kyllä, liioin kiistetä sitä, etteikö Barbarossa-suunnitelma tosiaan ollut hyökkäyssuunnitelma ja että se lähti Hitlerin sisäisestä logiikasta. Silloin 8. joulukuuta 1940 on sikäli tärkeä päivämäärä, että Hitler vahvisti Barbarossan ja valmistelut alkoivat. Useassa teoksessa mainitaan myös, että joulukuussa 1940 puna-armeijan johto (sisältäen aina Stalinin) piti neuvottelukokouksen, jossa tutkittiin puolustus- ja hyökkäyssuunnitelmia. Neuvostoliiton toimenpiteet konkreettisen sotaan nähden alkoivat siitä. Tilanne kehittyi tästä jatkuen vuorovaikutuksessa.

Ehkä Stalin ei torjunutkaan saamiaan tietoja Saksan hyökkäysvalmisteluista? Ehkäpä hän jo tajusi sen uhkapelin luonteen, johon hän oli joutunut? Oliko hän kouraissut puna-armeijaa liian syvältä? Ehtisivätkö valmistelut? Tapansa mukaan Stalin ei lörpötellyt. Mutta puna-armeijan strategiaksi hahmottui seuraava: Saksan hyökkäävät armeijat tuhotaan ensi sijassa edellä mainitulla taktisella puolustusvyöhykkeellä, millä puna-armeija tempaa itselleen strategisen aloitteen ja siirtyy offensiiviin, vieden sodan vihollisen alueelle. Kukaties sitten siellä avautuu mahdollisuus vallankumoukselliselle ja vanhalle bolshevikille Stalinissa toteuttaa kauan haaveiltu vallankumous Saksassa.

Tämä strateginen suunnitelma edellytti niitä hyökkäysvalmisteluja kuten polttoainevarastoja, ratakiskovarastoja jne., jotka Werner Maser on huomannut, ehkä Viktor Suvorov tarkoittaa niitä, samoin kukaties myös V.A.Nevezhin teoksessaan Sindrom nastupatelnoi voiny (Moskva 1997), minkä presidentti Koivisto myös mainitsee. Kun lukee teosta Geschichte des zweiten Weltkrieges 1939–1945, 3. Bd. (Militärverlag DDR, 1979, alkuperäinen laitos Neuvostoliitossa 1974) kaikki se taustana, mitä olen yllä esitellyt, näyttää siltä että mitään Stalinin hyökkäyksen ongelmaa ei olekaan. Kysymys on syvässä mielessä Hitlerin ja Stalinin vuorovaikutuksesta, jossa kummastakin oli tullut toistensa edellytys, toinen toisensa Mauri. Puna-armeija ei vain ehtinyt valmiiksi. Sen varustaminen oli puutteellista eikä se ollut ehtinyt edes suurelta osaltaan siirtyä asemiin varuskunnista ja harjoitusleireiltä. Puna-armeija joutui ottamaan Saksan hyökkäyksen vastaan kesken ryhmittymistään, joka ei ollut puolustuksellinen eikä hyökkäyksellinen. Tässä on sen tuhon syyt, ja pohjimmaltaan siinä, että se ei ollut toipunut vielä Stalinin terrori-iskusta vuosina 1936–37.

Mutta kysymys saapumisesta kello vartin yli kolmeen 22. kesäkuuta vuonna 1941 on yhä haaste: materiaali ei suoranaisesti tyrkyttäydy ja intelligenssille jää paljon alaa deduktioon.

* * *


Kirjoittaja on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti.


1 Mauno Koivisto: Venäjän idea, 2001 s.

2 Osmo Jussila: Koiviston Venäjä. Kanava 4-5 2001, s. 279-283.