Taina Syrjämaa

Kaupunkilaisten kaupungit

Kaupungin monet menneisyydet

Kaupungissa elää samanaikaisesti useita yhteisöjä. Niiden tavat elää, mieltää ja rakentaa kaupunkia voivat olla hyvinkin erilaisia. Yhteisöjen väliset rajat eivät ole selkeitä tai muuttumattomia, vaan osittain päällekkäisiä ja tilapäisiä. Osa yhteisöistä voi pyrkiä määrittämään myös toisten tapaa kokea kaupunki. Haavetta on kuitenkin vaikea toteuttaa, sillä suunnittelu- ja päätäntävaltakaan eivät vielä merkitse tilan monopolia. Tilan muotoutumisprosessi on jatkuva, monisyinen vuorovaikutussuhde. (Kervanto Nevanlinna 1999, Saarikangas 1999.)

Maantieteilijä Edward W. Soja on korostanut ajan ja tilan yhteenkietoutumista. Yhteisöt ovat aina tilallisia ja tila on aina ajallinen. (Soja 1996.) Kaupunkilaisten suhdetta kaupunkitilaan määrittävät paikkoihin liittyvät muistot ja eläminen kaupungissa tuottaa uusia tilallisia muistoja. Kaupunkilaiset eivät välttämättä eksplikoi käsitystään oman päivittäisen elinympäristönsä menneisyydestä, mutta se on kuitenkin vankasti läsnä arjessa. Paikkoihin liittyvä muisti merkityksellistää kaupungin eri osia ja elementtejä. Kokemukset paikoista ovat osittain hyvinkin laajoille yhteisöille yhteisiä ja kulttuurisesti määrittyneitä muistoja (kuten esimerkiksi kansakunnan), osittain yksilöllisiä omaan elämään liittyviä muistoja. (Paikkoihin liityvästä muistista ks. Nora ja Isnenghi.)

Yhteisöjen tilallisuus on monitahoista. Soja on voimakkaasti vastustanut dikotomista jakoa fyysiseen tilaan ja havaittuun tilaan pyrkien löytämään jotakin enemmän, eletyn tilan, jota hän on kutsunut nimellä thirdspace. Soja provosoi miettimään tilan moninaisuutta luettelemalla kymmeniä tilaan liitettyjä määreitä. Hänen lähestymistapansa on erittäin haastava tutkittaessa tämän päivän kaupunkeja. Entistä vaikeammaksi se käy lähdetilanteen takia silloin, kun kohteena on omaa aikaamme edeltävä kaupunki kaupunkilaisineen. Vaikka elettyä tilaa ei tavoittaisikaan, hänen ajatuksensa innoittavat tutkimaan kaupunkia monimuotoisena.

Kaupungin erilaiset menneisyydet voivat elää lähes huomaamatta lomittain, mutta varsinkin suunniteltaessa laaja-alaisempia muutoksia illuusio yhdestä menneisyydestä ja yhdestä kaupunkikokonaisuudesta helposti särkyy. Yhteentörmäysten avulla on mahdollista pyrkiä jäljittämään eri yhteisöjen kaupunkeja. Seuraavassa tarkastelen roomalaisten kotikaupunkia 1870-luvulla. Hiljattain yhdistynyt Italia valtasi kaupungin vuosikymmenen alussa Kirkkovaltiolta ja muutti sen nopeasti pääkaupungikseen. Varsinainen rakennusboomi kaupungissa koettiin vasta vuosikymmentä myöhemmin, mutta ensimmäinen vuosikymmen italialaisena kaupunkina ja kansallisvaltion pääkaupunkina pursui toisaalta monenlaisia muutossuunnitelmia, tilapäisiä ratkaisuja ja poleemisia kannanottoja nopeamman muutoksen puolesta sekä kaikkea uutta vastaan – ja toisaalta paljon arkista jatkuvuutta.


Suuri menneisyys ja suuri tulevaisuus

Laajentamalla via Cremonaa saavutaan Forum [Romanum]ille. Koska ei ole suotavaa estää kaivausten laajentamista, mutta toisaalta alue on voitava ylittää, jotta saadaan yhteys Bocca della Veritàn [aukiolle] ja via Marmoratalle ja koska Forumin taso on huomattavasti matalampi kuin yhdistettävien katujen, esitetään seuraavaa: alue tulee ylittää rautapaalujen varaan rakennettavalla sillalla. Se jättäisi vapaaksi liikkumiselle ja katsomiselle alla olevan vanhan roomalaisen maaperän.

Alessandro Viviani 1873, 11.

Kaupungininsinööri Alessandro Viviani esitteli laajaa asemakaavaehdotusta kaupunginhallinnolle vuonna 1873. Ehdotutun asemakaavan tarkoituksena oli valmistaa kaupunki vastaanottamaan valtaisa määrä uusia asukkaita – 200000 asukkaan kaupungin odotettiin lähes kaksinkertaistuvan lähitulevaisuudessa – ja muokata Roomasta edustuskelpoinen, kansainvälisen vertailun kestävä metropoli. Suunnittelijoiden katse oli tiukasti suunnattu tulevaisuuteen, uuteen parempaan Roomaan, mutta samalla heillä oli varsin selkeä käsitys kaupungin menneisyydestä ja sen merkityksestä. Suhde kaupungin historiaan tuli esille niin asuntokysymystä ratkottaessa, kadunnimistöä uudistettaessa kuin muistomerkkien sijoja ja juhlien reittejä valittaessa.

Rooman väkiluku kasvoi nopeasti Italiaan liittämisen jälkeen, vaikkakaan ei sentään ennakoitua huippuvauhtia. Uuteen pääkaupunkiin muutti tuhansia ministeriöiden virkamiehiä perheineen, sotilaita, poliiseja sekä lukuisia kauppiaita ja muita elinkeinonharjoittajia. Valtaosa heistä oli kotoisin Pohjois-Italiasta, joka oli johtanut maan yhdistymistä. Keskiluokkaisten tulokkaiden lisäksi monia varattomampia hakeutui Roomaan kaikkialta niemimaalta rakennustöiden houkuttelemina toivoen löytävänsä itselleen edes kausiluontoista työtä. Uudet roomalaiset eivät olleet homogeeninen ryhmä: heidän murteensa poikkesivat toisistaan, heidän koulutustasossaan ja isänmaan uskossaan oli suuria eroja. Heitä oli eri-ikäisiä, naisia ja miehiä. Monia heistä yhdisti kuitenkin Rooma-myytti. (Rooman kaupungista 1800-luvulla ks. erit. Bartoccini 1985.)

Suurimmalle osalle uusista kaupunkilaisista Rooma oli aiemmin tuntunut läheiseltä ja kenties rakkaaltakin, vaikka he eivät olleet milloinkaan käyneet kaupungissa. Heidän suhdettaan kaupunkiin on luonnehdittua toteamalla, että Rooma oli heille enemmän aate kuin kaupunki. (Bartoccini 1985.) Italian muutoin varsin hajanaista uutta kansakuntaa yhdisti pitkälti kultainen menneisyys, joka näytti kristalloituvan Rooman legendaarisessa nimessä. Monien uusien kaupunkilaisten suhde Roomaan koki kolauksen, kun Rooma vihdoin levittäytyi heidän silmiensä – ja nenänsä – eteen. Moni järkyttyi heikoisti viemäröityjä toreja ja asuinkatuja, ryysyisiä kirkkojen portailla nukkujia, kuraisia valaisemattomia katuja, joiden vierustoilla kasvoi lukuisia viinitarhoja ja vihannespalstoja kaupunginmuurien sisäpuolellakin. Vasta kun tulijoiden näköpiiriin ilmaantuivat ensimmäiset monumentaaliarkkitehtuurin esimerkit, alkoivat he löytää sellaista Roomaa, jota olivat odottaneet. Antiikin monumentit sekä renessanssin ja barokin loistokkuus eivät kuitenkaan olleet majesteettisessa yksinäisyydessä, vaan ne olivat tiivis osa kaupungin eri-ikäistä kudosta. Pantheon, Marcelluksen teatteri sekä monet uuden ajan alun kirkot olivat kuin alustoja, joiden varassa rönsyili asuinrakennuksia, puoteja ja verstaita.

Nuoren kansallisvaltion, kuvitellun yhteisön (Anderson 1991), sisäisen konsensuksen ja ulkoisen uskottavuuden vuoksi pääkaupungin kiireellinen uudistaminen tuntui kansallisaatteeseen sitoutuneista tarpeelliselta. Sellaisena kuin he Rooman näkivät syyskuussa 1870, se ei pärjännyt vertailussa Pariisin leveille bulevardeille eikä monen vaatimattomammankaan pääkaupungin vauraudelle ja näyttävyydelle. Kaivattiin uusia kortteleita suorine katuineen ja säännöllisenmuotoisine modernein mukavuuksin varustettuine asuinrakennuksineen. Uudet korttelit alkoivatkin siten muistuttaa entistä pääkaupunkia Torinoa, josta moni uusista tulokkaista oli kotoisin. Kenties omien, entisen kotiseudun muistojen yhteensovittaminen uuteen kotikaupunkiin helpottui samalla. Pahimpana "uskottavan pääkaupungin" vihollisena pidettiin vanhaa keskustaa, jossa risteilivät ahtaat likaiset kujat. Toisaalta juuri siellä olivat myös ne monumentit, jotka tekivät heidän mielestään Roomasta Rooman.

Vivianin esittelemässä asemakaavassa kiinnitettiin varsin paljon huomiota siihen, miten "katseen säteet" voisivat esteettömästi tavoittaa historiallisesti ja taiteellisesti merkittävimmät rakennukset ja maisemat. Tämän toteuttaminen edellytti useiden asuinrakennusten purkamista, alakertojen kaaret vallanneiden käsityöläisten häätämistä sekä eräissä tapauksissa myös kokonaisten torien lakkauttamista tai siirtämistä. Mitä merkitystä sitten on esimerkiksi kalatorin siirtämisellä pois Octavian pylväskäytävästä? Hanke voi näyttää pyrkimykseltä modernisoida kaupunkia kehittämällä sen hygieniaa. Samalla kuitenkin kyseessä on konkreettinen osoitus siitä, mitä menneisyyttä yhtenäiseen Italiaan uskoneet etsivät. Heidän Roomansa oli antiikin Rooma ja jossain määrin jopa kirkollinen Rooma, kunhan se oli tarpeeksi näyttävää. Uusissakin kortteleissa valittiin antiikkiin viittavia kadunnimiä, jotka kertoivat heidän Roomansa menneisyydestä. Keskiaikaiset kujat ja asunnot, eräiden toisten roomalaisten pyykki- ja uimapaikat, vihannes- ja kalatorit tai kaupunginosan historiaan viittaavat kadunnimet eivät edustaneet heille Rooman menneisyyttä. Roomasta saatettiin puhua ancien régimen kaupunkina, mutta silloin viitattiin kaupungin kauhistuttavaan takapajuisuuteen -olotilaan, johon se oli välillä vajonnut ja josta se oli pelastettava.


Roomalaisia asuntoja oli rakennettu San Crispino -kirkon apsikseen kiinni. Kaiverrus on julkaistu Vittorio Bersezion teoksessa "Roma. La Capitale d'Italia" 1870-luvun alussa.

Samoin kuin asuinalueiden uudistamista myös kadunnimien muutosprosessia perusteltiin modernin kaupungin tarpeilla: aiemmin samannimisiä katuja oli ollut useita ja katunumerointi vaihtelevaa. Kadunnimet – yhdessä muistolaattojen ja juhlallisuuksien kanssa – toivat kuitenkin samalla uuden ulottuvuuden kaupungin menneisyyteen. Aiemmin julkisilta paikoilta poissuljetut kansallisvaltion sankarit saapuivat kaupunkiin. Kuningashuoneen edustajia, taiteilijoita, poliitikkoja, kapinallisia ilmestyi kadunniminä paikalle. Samalla viittauksia paavillisen hallinnon kauteen poistettiin: esimerkiksi kuninkaan residenssiksi muutetun Quirinalen palatsin liepeiltä "Paavin puutarhan katu" muutettiin muotoon "Puutarhojen katu", jolloin palatsin entinen isäntä katosi virallisesta nimistöstä. (Syrjämaa 2002a.) Keskusteluissa korostetettiin historian oikeutusta olla olemassa, mutta käytännössä kaupunginhallinnossa valittiin mieluista menneisyyttä – antiikin mahtia, uuden ajan alun taidetta ja vaurautta sekä kansallisvaltion marttyyrien taivalta – ja toisia, sopimattomia, pyrittiin poistamaan.

Vallassa olleet eivät kuitenkaan pystyneet monipolisoimaan kaupunkitilan menneisyyttä. Esimerkiksi heidän poliittiset kiistakumppaninsa pyrkivät antamaan merkittäville paikoille oman leimansa. Vaikka tasavaltalaisten toimintavapaus oli varsin rajallinen, heille tarjoutui Mazzinin hautajaisten yhteydessä tilaisuus tuoda äänensä kuuluviin jopa legendaarisessa vallan tyyssijassa, Capitolium-kukkulalla. Antiikin perintöä ei niin vain voinut omia yksi aate tai valtaeliitti.


Nostalginen menneisyys

Ettore Roesler Franzin (1845–1907) akvarelleissa vanhat naiset juoruilevat kaduilla ja pihoilla, värikkäitä kankaita on ripustettu myytäviksi Gheton kapeiden kujien varrelle, ryysyiset lapset leikkivät iloisesti osterian portailla ja sateen kastelemalla kuoppaisella kadulla kiiruhtavat juoksujalkaa kaupunkilaiset.


Ettore Roesler Franz kuvasi nostalgisoivissa akvarelleissaan kaupunkilaisten arkielämää köyhäksi mutta onnelliseksi.

Roomalainen taiteilija Roesler Franz maalasi ensimmäisiä akvarelleja kotikaupunkinsa arjesta 1870-luvulla. Niin rakkaaksi kävi teema hänelle – ja niin suosituiksi työt, joista suuren osan osti Rooman kaupunki – että hän jatkoi teeman parissa aina kuolemaansa saakka. Taitelija valokuvasi kaupunkia ja hankki myös joitakin varhaisempia muiden ottamia valokuvia kokoelmiinsa. Näitä valokuvia hän käytti tunnontarkasti maalaustensa pohjana. Kuvansa hän elävöitti lukuisilla kaupunkilaisilla, jotka näyttävät keskittyvän jokapäiväisiin askareisiinsa. Roesler Franz valokuvasi malleja studiossaan ja laati sitten eräänlaisen montaasin sijoittamalla sopivia henkilöhahmoja muistinsa, makunsa ja mielikuvituksensa mukaan kaupunkimaisemiin. Akvarellisarjan nimi oli kuvaavasti "Kadonnut Rooma".

Roesler Franz esittää köyhiä mutta onnellisia roomalaisia kotoisissa ympyröissään. Sävy on lämpöinen ja hellä. Taiteilija halusi ikuistaa töihinsä Rooman, joka oli katoamassa ja osittain jo kadonnut. Hänen töissään pojat koristelevat kadunvarren Madonnan kuvia juhlaa varten, Octavian pylväskäytävässä myydään kalaa ja kiertelevät kauppiaat huhuilevat kaduilla. Rosler Franz tarkasteli Roomassa vuosisataisia perinteitä, jotka olivat taipumassa uudenlaisen elämäntyylin ja uudenlaiseksi rakennettavan kaupungin paineessa. Hänelle antiikin monumentit olivat osa Roomaa, mutta eivät suinkaan sen tärkein anti. Perinteinen kalatori merkitsi enemmän kuin pelkät antiikin puitteet, joissa kalakauppaa käytiin. Antiikin merkityskin tuli sitä kautta, että se oli osa kaupunkilaisten vuosisataista elämää. (Ks. Syrjämaa 2002b.)

Samalla tavalla useat matkailijat kaihoten muistelivat paavillisen vallan aikaa, jolloin heidän "oikea Roomansa" oli vielä elänyt omaa verkkaista, takapajuista mutta pittoreskiä elämäänsä. Ranskalainen Louis Teste kaipasi vain pari kolme vuotta vallanvaihdoksen jälkeen menetettyä oikeaa Roomaa, roomalaista kauneutta ja rauhaa ja pelkäsi, miten pitkä lista uusia metamorfooseja oli vielä tiedossa. (Teste 1873, 258–263.) Siinä missä uuden Italian kannattajille ancien régimen Rooma oli alennuksen perikuva, se oli monille ulkomaisille matkailijoille, taiteilijoille sekä osittain klerikaaliselle oppositiolle viattomuuden ja yksinkertaisen onnen tyyssija. He näkivät kaupungin luonteen ja sen yhteyden menneisyytensä olevan uhattuina, kun toreja suljettiin ja asuintaloja purettiin antiikin monumenttien korostamiseksi.

Yhtenäisen Italian valtaeliitin silmissä kansallisvaltion olemassaolon legitimaatio lepäsi paljolti yhteisen suuren menneisyyden varassa. Samalla, edistysuskon hengessä, tekninen ja tieteellinen kehitys koettiin kuitenkin erittäin tärkeäksi, mikä kauhistutti nostalgisoivia. Hyvin erilaiset tavat mieltää menneisyyden rooli nykyisyydessä ilmenee Colosseumista käydyssä sanasodassa. Italialaisessa Roomassa Colosseumin laajat kaivaukset käynnistettiin ripeästi. Amfiteatterin sisäpuolta kiertäneet alttarit poistettiin, mikä sai uskovaiset kauhistumaan marttyyrien muistosijan tuhoamista. Samanaikaisesti rehevä kasvusto revittiin irti, jotta juuristot eivät hajoittaisi rakennusta enempää. Tämä puolestaan merkitsi sitä, että romanttiset matkailijat hurmokseen saattaneen kuutamon valossa kylpeneen, raunioromanttisen Colosseumin sanottiin muuttuneen steriiliksi tieteen tilaksi, menettäneen elämyksellisen lumonsa ja siten paljolti myös historiallisen merkityksensä.

Jo nyt osa monumenteista kantaa vandaalien jälkiä. Colosseum on riisuttu runollisesta kasvillisuudestaan, joka teki sen kolossaalisista raunioista lehdon, jonne lähiseudun linnut pesiytyivät. Tänään Colosseum-parka [muistuttaa] myytävänä olevaa rauniota – Ei kannata luottaa rautavöillä köytettyihin kiviin ja muureihin, kun niitä on vavisutettu vetämällä pois juurineen laakeripuita, sypressejä ja heisipuita, jotka ennen soivat varjonsa Colosseumille ja jotka olivat taitelijoille ja matkailijoille niin rakkaita.

Louis Teste 1873, 256–257.


Arkinen menneisyys

Kaikki eivät katsoneet kaupunkia taiteilijan tai vierailijan silmin. Kaupungissa jo paavin vallan aikana asuneet jakautuivat luonnollisesti myös moneen erilaiseen yhteisöön, kaupungin aatelissuvuista lukutaidottomaan köyhälistöön. Osa kannatti innoissaan uutta kansallisvaltiota, osa vastusti sitä yhtä kiivaasti, osalle elämässä taisi olla paljon merkittävimpiäkin asioita kuin se, hallitsiko maata paavi vai kuningas. Kaikkein vähiten tiedämme niiden roomalaisten kaupungista, jotka asuivat keskustan ahtaissa asunnoissa, elivät kerjäten tai satunnaisilla töillä tai oman verstaansa tai pikkumyymälänsä turvin. He eivät ole jättäneet kirjallista tai kuvallista aineistoa siitä, millainen heidän kaupunkinsa oli.

Oma elämänpiiri oli varsin rajattu, sillä sen paremmin tarvetta kuin mahdollisuuksiakaan liikkua kaupungissa ei kovin paljon ollut. Kotikaupungissa – tai paremminkin omassa kaupunginosassa – oli läsnä asukkaiden oma menneisyys niin ryhmänä kuin yksilöinä. Päivittäisten käytäntöjen sitoutuminen tiettyihin paikkoihin oli merkittävää. Kaupunkilaisten päivittäisiä jälkiä – reittejä – voi yrittää jäljittää tarkkailemalla torien ja kaivojen sijainteja, pyykinpesupaikkoja sekä tarvetta ja mahdollisuutta liikkua. Vallanpitäjät rekisteröivät jonkin verran heidän radikaaleimpia mielipiteitään; kaupungin "julkisesta hengestä" raportoitiin sisäministeriöön säännöllisesti levottomuuksien pelossa. Nostalgisoivat taiteilijat ikuistivat arjen käytännöistä jotakin – tosin he etsivät jotakin "todempaa" kuin katukuvassa itsekään näkivät. Jotkin sanomalehdistä väittivät puhuvansa vähäväkisten suulla, mutta toisaalta lehdistö oli poliittisesti voimakkaasti jakautunut ja oman aatteen edistämiseksi lähteisiin ei suhtauduttu kovin tunnontarkasti. Mielenkiintoisia väläyksiä tuntemattomien kaupunkilaisten arjesta tuleekin pikemminkin esiin lehtien pikku-uutisissa. Niissä on mainittu vaikkapa pahankuristen poikaviikarien tavasta uida säädyttömästi Tiberissä – ja vieläpä kivittää läheisten kirkkojen ikkunoita. Voimme pohtia, miten eläminen ja tilalliset käytännöt ovat pakostakin muuttuneet, kun jokeen alettiin rakentaa massiivisia reunavalleja, jotka erottivat sen muusta kaupungista useiden metrien korkuisten kiviseinämien taakse.

Nostalgikkojen ihailemat ja valtaeliitin kauhistelemat keskiaikaisiksi mielletyt asuinalueet olivat monen roomalaisen koti, mutta myös varsin ongelmallinen ympäristö. Asukkaiden tiedetään valittaneen asuinoloistaan. Valituksia rekisteröivät viranomaiset ja niistä sai osittain innoituksensa vaikkapa Rooman murteella 1800-luvun alussa kirjoittanut runoilija Belli. Roomalaisten käyttämien sananparsien joukossa oli puolestaan useampiakin, jotka osoittavat asukkaiden pelänneen ahtaiden ja kosteiden kotien aiheuttamaa vaaraa terveydelleen: "Auringottomaan taloon menee lääkäri alati" (Zanazzo 1908). Asukkaat tuskin siis jakoivat taitelijoiden ja matkailijoiden nostalgiaa edellisiltä vuosisadoilta periytyviä asuinolojaan kohtaan. Toisaalta kysymyksessä oli laajemminkin oma elämänpiiri, josta luopuminenkaan ei ehkä ollut helppoa. Lukutaidottomien roomalaisten ei oletettu käyvän tutustumassa asemakaavasuunnitelmiin Capitolium-kukkulalla, heillä ei ollut äänioikeutta eivätkä he voineet tarkasti seurata edes sanomalehtien uutisointia. Suunnitelmat purkaa osittain vanhaa keskustaa saattoivat herättää huolta ja levottomuutta, sillä vanhan asuintalon purkaminen ei ole aivan sama asia kuin uusien parempien asuinolojen tarjoaminen samoille asukkaille.

Vaikka voidaan olettaa, että päivittäisiin askareisiin ja omaan sekä perheen menneisyyteen liittyvät elementit olivat keskustan vaatimattoman koulutustason ja tulojen roomalaisille läheisimpiä, eivät he toki olleet havaitsematta vallanpitäjien arvostamaa menneisyyttä. Erilaiset sanalaskut ja kansanviisaudet liittyivät näkyviin maamerkkeihin. Yhtä lailla vitsailtiin barokkiarkkitehtien Berninin ja Borrominin kisailusta kuin povattiin tulevaisuutta antiikin aikaisesta ratsastajapatsaasta: kun Marcus Aurelius (tai Konstantinus kuten sitä aiemmin kutsuttiin) muuttuu hevosineen kokonaan kullaksi, on viimeisen tuomion aika. (Zanazzo 1908.) Mielenkiintoisia arkisia tulkintoja "suuresta menneisyydestä" tulee esille myös kadunnimien yhteydessä. Vieraalta kalskahtava keisarin nimi saattoi muuttua tutumman oloiseksi sanaksi kuten "kissanpentu" (Delli 1975) ja upouusia kadunnimiä kansakunnan sankareista väänneltiin iskevämpään mutta ei kovinkaan kunnioittavaan muotoon (Zanazzo 1908). Se oli toisten virallista historiaa, ei omakohtaista, ja siksi se jäi etäisemmäksi.

Ennen syyskuuta 1870 kaupunkiin oli jo saapunut modernin airueita kuten rautatie ja rautarakenteinen silta. Elämä kaupungissa ja käsitys siitä, mikä ja millainen oli oma kaupunki, muuntuivat koko ajan. Kuten aina jatkuvuus ja muutos linkittyvät toisiinsa – myös kaupungin menneisyyksissä. Elämä kaupungissa ei ollut seisahtunut, vaikka osa roomalaisiksi itsensä kokeneista niin ajatteli ja osa sitä myös kiihkeästi toivoi. Arjen askareissa ja päivittäisenä elinympäristönä kaupungissa avautui kovin toisenlainen menneisyys kuin vallan huipulta katsoen tai taitelijan maalauskankaan takaa.


Kirjallisuus:

  • Anderson, Benedict: Imagined Communities: Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Rev. and extended ed. London 1991.
  • Bartoccini, Fiorella: Roma nell'Ottocento. Vol. II: Nascita di una capitale. Bologna 1985.
  • Delli, Sergio: Le strade di Roma. Una guida alfabetica alla storia, ai segreti, all'arte, al folklore. Milano 1975.
  • Isnenghi, Mario (toim.): I luoghi della memoria I–III.
  • Kervanto Nevanlinna, Anja: "Kaupunki taidehistoriassa. Tilan käsitteistä", teoksessa Kuvasta tilaan. Taidehistoria tänään. Toim. Kirsi Saarikangas. Tampere 1999.
  • Nora, Pierre (toim.): Les lieux de mémoire I–VII.
  • Roesler Franz, Ettore : "Roma sparita" -sarjan akvarellit Museo di Roma in Trasteveren kokoelmissa.
  • Saarikangas, Kirsi: "Johdanto: Merkityksellinen tila; Tila, konteksti ja käyttäjä. Arkkitehtonisen tilan, vallan ja sukupuolen suhteista", teoksessa Kuvasta tilaan. Taidehistoria tänään. Toim. Kirsi Saarikangas. Tampere 1999.
  • Soja, Edward W.: Thirdspace. Journeys to Los Angeles and Other Real-and-Imagined Places. Oxford 1996.
  • Syrjämaa, Taina: "Jeesuksen kadusta Kansanäänestyksen kaduksi. Kadunnimet ja kansakunnan muisti", teoksessa "Muille maille vierahille..." Kalervo Hovi ja yleinen historia. Toim. Esa Sundbäck. Turku 2002(a).
  • Syrjämaa, Taina: "Monien kaupunki. 1870-luvun Rooma suunniteltuna ja elettynä tilana", teoksessa Eletty ja muistettu tila. Toim. Taina Syrjämaa ja Janne Tunturi. Helsinki 2002(b).
  • Teste, Louis: Notes sur Rome et l'Italie. Paris 1873.
  • Viviani, Alessandro: Relazione intorno al piano regolatore della città di Roma. Roma 1873.
  • Zanazzo, Giggi: Usi, costumi e pregiudizi del popolo di Roma. Torino 1908.

* * *

Teksti: Taina Syrjämaa

Taina Syrjämaa on filosofian tohtori ja Italian historian dosentti ja työskentelee yliassistenttina Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.