|
Huom! Tekstissä esiintyvien vieraskielisten nimien yms. translitteraatiossa on käytetty erikoismerkkejä, jotka eivät näy oikein vanhempia selainmalleja käytettäessä. Toimitus suosittelee tällaisessa tapauksessa uudempaan selaimeen (esim. Internet Explorer 5.x) päivittämistä. Artikkeli julkistettiin Suomen historiallisen seuran ja Historiallisen Yhdistyksen luentotilaisuudessa Helsingissä 7. lokakuuta 2002. Raportti tilaisuudesta on luettavissa tästä. Kimmo Rentola[*]"Residenttimme ilmoittaa..."Tiedustelun vaikutus Stalinin päätöksiin talvisodassaTalvisodan toisen viikon alussa torpedovene Razvedtšik ('Tiedustelija') ajoi Laatokalla karille suomalaisten tykkitulessa.[1] Niihin aikoihin Stalin alkoi tajuta tiedustelunsa tosiaan ajaneen kiville, sillä rajakahakoiden ja miehityksen sijasta edessä oli täysi sota. Suomi teki tiukkaa vastarintaa eikä Terijoelle perustettu 'kansanhallitus' saanut tukea. Heti ensi päivinä tilannetta ei Moskovassa tajuttu, vaan hämmentynyt marsalkka Vorošilov vain käski 9. armeijaa "nopeuttamaan etenemistä" [forsirovat' prodviženie] kohti Oulua.[2] Joulukuun 12. päivästä lähtien Stalinin pöydälle kasautui sotavoimia valvoneen salaisen poliisin osan – NKVD:n erityisosastojen (OO) – raportteja, jotka paljastivat ongelmien vakavuuden ja menetysten raskauden.[3] Vaiston varassa Stalin määräsi ensilääkkeenä perustamaan seitsemän uutta NKVD:n rykmenttiä (1500 miestä kussakin) valvomaan puna-armeijan selustaa.[4] Sodassa tiedustelu punnitaan, ja toisen maailmansodan aikaisia saavutuksia ja törmäilyjä on pohdittu yli puoli vuosisataa. Viime vuosina on kunnon historiantutkimuskin päässyt mukaan, kun käyttöön on tullut alkuperäisiä lähteitä.[5] 1990-luvulla jopa neuvostotiedustelun toiminnasta on tullut esiin lähteitä. Pääkysymys on silloin tietysti ollut Saksan hyökkäys kesällä 1941. Riisuakseen syyllisyyden taakan harteiltaan neuvostotiedustelun organisaatiot ovat julkaisseet dokumenttejaan, joista näkee, että kyllä he tiesivät hyökkäyksestä, mutta varoitukset kilpistyivät Staliniin.[6] Talvisodan tiedustelu on jäänyt suuren sodan varjoon. Talvisodan syttymisestä saakka on ollut selvää, että kummankin puolen tiedustelu epäonnistui, nimenomaan päätelmien tasolla. Suomalaiset tiesivät puna-armeijan valmisteluista, mutta eivät käsittäneet niiden laajuutta eivätkä uskoneet, että sieltä tosiaan tulisi hyökkäys, ainakaan ilman uhkavaatimusta ja takarajaa.[7] Venäläiset luulivat, että koitos muistuttaisi Puolan itäosien helppoa miehitystä syyskuussa. Rajan yli tultiin jopa soittokunta kärjessä ja varusteena käsky, että Ruotsin rajaa ei saanut ylittää. Tornionjoella piti tehdä kunniaa, mutta ei saanut ryhtyä puheisiin ruotsalaisten kanssa.[8] Mutta Stalinin 60-vuotispäivä tuli ja meni kolmen viikon kuluttua ja ilman lahjaa, Suomea. Sen jälkeen päivänsankari ja Vorošilov neuvoivat rintamakomentajia, "että sota Suomessa on vakavaa sotaa, jyrkästi erilaista kuin syysretkemme [pohod] Puolaan." Rintamilla oli sodittu jo kuukausi, joten seikka oli havaittu ilman tätä viisasta neuvoakin.[9] Suomessa keksittiin heti sodan syttyessä, että Moskovan pakolaiskommunistit olivat varmaankin uskotelleet Suomen työväenluokan nousevan heti tilaisuuden tullen valkoisia sortajia vastaan. Mutta tämä perinteinen harhatietoteoria ei ole kestänyt. Ensin Osmo Jussila osoitti – kai Afganistanista kimmoketta saaneena – että puna-armeijan hyökätessä kuormastoon kuului aina nukkehallitus, oli paikallinen poliittinen tilanne mikä oli.[10] Sitten saatiin nähdä, että kauhun lyömä O.V. Kuusisen ryhmä oli kaukana Stalinista ja vailla vaikutusta todellisiin ratkaisuihin. Kuusinen kutsuttiin käskynjaolle vasta kun päätökset oli jo tehty.[11] On silti selvää, että Moskovan tilannearvio meni pieleen. Joten minne virhelaskelmien lähde pitää sijoittaa? Nyt kysymystä voidaan tarkastella niiden raporttien valossa, joita Stalin päivittäin sai NKVD:ltä. Se vastasi pääosasta Neuvostoliiton ulko- ja kotimaista tiedustelua ja vastavakoilua. Sisäministeri Berijan allekirjoittamat raportit lähetettiin myös pää- ja ulkoministeri Molotoville ja puolustusministeri Vorošiloville. Raporttien perustana olivat (1) salasähkeet NKVD:n tiedusteluasemien päälliköiltä eli residenteiltä eri maista, (2) vastavakoilun raportit ulkomaisten lähetystöjen toimista Moskovassa, (3) kotimaisen valvonnan raportit Leningradista, Petroskoista ja muualta, ja (4) NKVD:n erityisosastojen (OO) raportit asevoimien ja sotilashallinnon toimista.[12] 1. Päätös sodastaStalin alkoi hoitaa etupiirinsä pohjoista sivustaa 28. syyskuuta 1939, kun Puolan jako oli saatu päätökseen ja Saksan kanssa solmittu uusia sopimuksia. Kolme Baltian maata suostui nopeasti antamaan tukikohtia, mutta Suomi osoittautui kovemmaksi pähkinäksi. Stalinia askarrutti tässä kolme tiedustelukysymystä. Tärkeimmät liittyivät kansainväliseen asetelmaan: hän tarvitsi varmuuden siitä että Suomi jäisi yksin hädän hetkellä. Ensinnäkin: pitäisikö Hitler varmasti sanansa ja jättäisi Suomen kohtalonsa huomaan niin kuin oli sovittu? Venäläiset olivat seuranneet epäluuloisina Saksan ja Suomen sotilassuhteita,[13] joiden perinne Berliinin siis nyt olisi petettävä. Koska Stalinilla oli Ribbentropin nimikirjoitus salaisissa sopimuksissa ja tuoretta näyttöä Saksan jatkuvasta yhteistyöhalusta, toinen kysymys oli vielä tärkeämpi: mitä länsiliittoutuneet ja Ruotsi tekisivät, jos Neuvostoliitto joutuisi yhteenottoon Suomen kanssa? Taustaksi Stalin oli jo saanut Lontoosta – kuuluisalta Cambridgen vakoilijaviisikolta – hälyttävän tiedon, jonka mukaan Britannian tiedustelupiireissä uskottiin, että Englannin ja Neuvostoliiton välinen sota oli "vakava mahdollisuus" lähimmän puolen vuoden sisällä.[14] Kolmas ongelma, Suomen sisäinen tilanne ja valmius, oli merkitykseltään vähäisempi. Mutta oli silti hyödyllistä tietää, antaisivatko suomalaiset periksi ja elleivät, olisiko siellä horjuntaa tai repeämää. Nopeimmat vastaukset myös kolmanteen kysymykseen Moskova sai Lontoosta. Brittidiplomaattien salasähkeet kolmesta Baltian maasta ja Helsingistä nimittäin olivat Stalinin silmäiltävissä melkein samaan aikaan kuin Foreign Officessa. Heti kun Neuvostoliitto oli tehnyt ehdotuksensa Virolle, Britannian lähetystö raportoi mielialoista Helsingissä. Jos Neuvostoliitto vaatisi aluemyönnytyksiä, Suomen hallituspiireissä vallitsevan käsityksen mukaan "suomalaiset eivät pysty vastustamaan, koska he eivät ole siinä kunnossa [ne v sostojanii] että pystyisivät käymään sotaa Neuvostoliittoa vastaan." Marsalkka Mannerheim oli erittäin luottamuksellisesti pyytänyt saattamaan hänen majesteettinsa hallituksen tietoon henkilökohtaisen mielipiteensä, jonka mukaan Suomen täytyisi antaa periksi ja luovuttaa tukikohtia ja saaristolentokenttiä.[15] Tämä huippusalainen mielipide saavutti Stalinin saman tien. Britannian salasähkeet Helsingistä valaisivat myös pääkysymystä, lännen asennetta. Kun Suomen valtuuskunta sai kutsun Moskovaan, sen paremmin amerikkalaisilla kuin briteillä itsellään ei Helsingissä ollut tarjota neuvoa hätääntyneille suomalaisille. Ruotsista oli tiedossa vain moraalista tukea. Mitä Saksaan tuli, britit tiesivät Suomen sotilastiedustelun päällikön olleen "hyvin pettynyt" viesteihin siltä suunnalta.[16] Vähän myöhemmin neuvostotiedustelu sai Helsingissä tietää etsivän keskuspoliisin entisen päällikön Esko Riekin ja parin muun vanhan Saksan ystävän käynnistä Berliinissä. Himmler oli sanonut: "Pysykää lujina jos tahdotte, mutta me emme auta teitä."[17] Moskovassa salakuuntelu kirjasi Saksan asennetta ihmetelleen Japanin sotilasasiamiehen puheita. Eversti Doi ei voinut käsittää, miksi Moskovalle oli annettu vapaat kädet Suomessa.[18] Tietoa Suomen ja Ruotsin sotilaspiirien asenteista saatiin salakuuntelulla Moskovassa. Olosuhteisiin nähden sotilasattaseat olivat hämmästyvän suulaita. Näin oli etenkin Ruotsin attasean majuri Birger Vrangin laita.[19] Hän oli kuuluisuus diplomaattipiireissä, sillä Moskovan teattereissa pyörineen uuden vakoiluelokuvan pääkonna, ulkomainen sotilasasiamies, oli maskeerattu aivan hänen näköisekseen. Elokuvassa valpas pikkupoika teki tyhjäksi hänen kavalat aikeensa.[20] Keskustellessaan Vrangin kanssa Suomen attasea majuri Kaarlo Somerto oli luottavaisella mielellä: hän ja Suomen päämaja eivät lainkaan uskoneet brittitietoon, että Suomen rajalla oli 33 divisioonaa, joista seitsemän Neuvosto-Karjalassa ja Murmanskin alueella ja päävoima Kannaksella. Eihän siellä korvessa voinut mitenkään olla sellaista voimaa. Somerto uskoi että loppujen lopuksi venäläiset eivät hyökkää, koska se veisi pohjan rauhanpropagandalta. Kuultuaan venäläisten vaativan muutamia Suomenlahden saaria ja pienehköä aluetta Kannakselta majuri Vrang sanoi päättävästi, että jos tuosta on kyse, Ruotsi ei varmasti puutu asiaan. Lukiessaan raporttia jopa marsalkka Vorošilov älysi merkitä tämän kohdan. Ei majurilla tietenkään ollut valtuuksia puhua hallituksensa puolesta, mutta toisaalta hän oli sotilasasiamies, ja sellaisista lähteistä takakautta saatua tietoa Stalin uskoi paljon paremmin kuin hallitusten ilmoituksia. Tämä oli kultajyvä.[21] Venäläiset tallensivat myös Somerton synkeän kommentin kollegan mielipiteistä: kyllä ruotsalaiset sitä toistelevat, ettei Neuvostoliitto mitenkään voi hyökätä Suomeen, koska se kuuluu Skandinaviaan, "mutta avusta ne eivät sano mitään"[22] Vielä tärkeämmän keskustelun Vrang kävi eversti Aladár Paasosen kanssa 13. lokakuuta. Paasonen oli kokenut tiedustelu-upseeri, entinen sotilasasiamies Moskovassa ja Mannerheimin korvana Suomen neuvotteluvaltuuskunnassa. Hän luetteli ruotsalaismajurille täsmällisesti venäläisten aluevaatimukset Kannaksella ja Suomenlahdella ja arveli myös Hangon tulevan listalle. Sen sijaan Ahvenanmaata ei ollut mainittu. Selitettyään mitä oli pelissä Paasonen kysyi suoraan, tukisiko Ruotsi Suomea sodan sattuessa. Jos kyse on noista alueista, Ruotsi ei ryhdy sotaan, Vrang vakuutti. Silloin Paasonen katsoi Suomen lyödyksi, ilmatorjuntaa vailla ei mitenkään pystyttäisi puolustautumaan. Toteamuksen jälkeen upseerit siirtyivät koulutusta vastaavaan lempipuuhaan, spekuloimaan tulevan sodan kulkua. Jos hyökkäämässä olisi 22 divisioonaa, Vrang laski Suomen kestävän kuusi kuukautta. Jos jouduttaisiin vetäytymään, Paasonen sanoi, että mentäisiin niin kuin kenraali af Klercker vuoden 1808 sodassa, siis hitaasti kohti pohjoista ja Ruotsin rajaa.[23] Viimeinen heitto kai rohkaisi lisäämään uuden aineksen puna-armeijan suunnitelmiin: Suomen katkaisemisen Oulun korkeudelta.[24] Se oli hyökkäyksen alkuvaiheessa sellainen silmäterä, että keksijäksi epäilee Stalinia. Paasosen puheille pantua painoa kuvastaa sekin, että opettavaisessa direktiivissään ensimmäisestä sotakuukaudesta Vorošilov ja Stalin kehottivat komentajia ottamaan oppia vuoden 1808–09 sodan kokemuksista. Silloinkin jouduttiin mottiin, he tiesivät.[25] Suomen sisäinen tilanne ei ollut yhtä tärkeä selvittää eikä neuvostotiedustelun verkostokaan ollut Stalinin terrorin jäljiltä kunnossa. Zoja Rybkina (Jartseva) oli sentään hengissä ja ilmaantui jälleen Helsinkiin vararesidentiksi solmimaan agenttisuhteita kuntoon.[26] NKVD:n poliittisen tiedustelun intomielisin lähde Helsingissä oli kansanedustaja Cay Sundström, muodollisesti sosiaalidemokraatti, agenttinimeltään ilmeisesti 'Graf' eli Kreivi.[27] Poliittisten mielipiteidensä ja tunnettujen kontaktiensa ansiosta Sundström oli vailla erityisen salaisia tietoja ja kunnon suhteita päättäjiin. Kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa puhuttiin Neuvostoliiton vaatimuksista, valiokunnan jäsen Antti Hackzell kehotti Sundströmin kaltaista henkilöä pitämään suunsa kiinni, niin kuin hän sitten turhautuneena joutui raportoimaan venäläisille hoitajilleen. Sundströmin kertoman mukaan ulkoministeri Eljas Erkko sanoi ettei Suomen tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä, koska tukena olivat Englanti, Amerikka ja Ruotsi. Tämäntapaisten palojen lisäksi NKVD:n upseerit raportoivat Helsingistä omin silmin näkemäänsä. Kuvailu vastasi esimiesten toiveita: paniikkia rautatieasemilla, tyytymättömyyttä sotilaiden parissa jne.[28] Hyödyllisempi agenttilähde oli kirjailija Hella Wuolijoki, jolla oli tarkkoja tietoja 'sotakabinetin' keskusteluista 16. lokakuuta ja siltä pohjalta selkeä käsitys Suomen mahdollisten myönnytysten takarajasta: joitakin Suomenlahden saaria voitaisiin antaa ja Ahvenanmaasta keskustella, mutta sotilasliittoa ei solmittaisi eikä puna-armeijan joukkoja laskettaisi Manner-Suomeen.[29] Raportti kuulostaa tarjoukselta. Olisiko Tanner, tietoisena Hellan kontakteista, voinut tarkoituksella panna liikkeelle tällaisen viestin? Oli miten oli, Stalin ei voinut tarttua Ahvenanmaahan, koska se olisi tuonut mukaan Ruotsin ja mikä pahinta Saksan, jonka elintärkeät malmilaivat purjehtivat saarten sivuitse. Wuolijoen kertoman mukaan Helsingin herrat eivät saaneet mielestään yhtä Stalinin vitsiä Moskovan neuvotteluissa. Kuultuaan että rajan muuttaminen täytyi hyväksyä eduskunnassa kahden kolmanneksen enemmistöllä,[30] Stalin sanoi: "Saatte enemmän kuin kaksi kolmannesta, ja lisäksi täytyy vielä laskea meidän äänemme." Aikoiko hän sekaantua sisäisiin asioihimme, ihmettelivät naiivit suomalaiset, jotka eivät vielä siihen aikaan olleet kuulleet Viipurin vaalipiirin oteäänistä. Wuolijoki eritteli sotakabinetin jäsenten asenteita: puolustusministeri Niukkanen suhtautui vihamielisesti Neuvostoliiton aikeisiin, ulkoministeri Erkko passiivinen, pääministeri Cajander horjuva. Ainoa poikkeus oli valtiovarainministeri Väinö Tanner, joka oli kehottanut tekemään kaiken mahdollisen, jotta rauhanomainen ratkaisu löytyisi. Myös Tannerin kommentit Stalinin roolista neuvottelujen ensi kierroksella olivat olleet myönteisiä.[31] Vaikka Hella Wuolijoki olisi hieman kaunistellut perheystävänsä kuvaa, raportin perusteella on selvää, ettei Tannerin nimi vielä silloin ollut erityisen ruma sana Moskovassa.[32] Paasonen taisi olla oikeassa muistellessaan, että Stalin suhtautui neuvotteluissa suopeasti nimenomaan Tanneriin. Jatkossakin Stalin sai asiallisia raportteja Tannerin mielipiteistä, joskin ne vähitellen synkkenivät. Eduskuntaryhmässä hän piti vastuuttomina niitä, jotka puhuivat demobilisaatiosta, päinvastoin, "meidän täytyy olla valmiit enempäänkin."[33] Jokaisessa tiedusteluraportissa Helsingistä korostettiin työväenluokan rauhantahtoa ja epätyydyttävää asemaa. Tietysti se oli ideologista vakioverhoilua, mutta sovinnollinen raportointi SDP:stä viittaa toisaalta siihen, että venäläiset tosiaan elättelivät joitakin toiveita vasemmiston suunnalla. Raportit nimittäin laadittiin aina muistaen vastaanottajien toiveet ja odotukset. Tiedustelun parantamiseksi sekä sotilaiden GRU että NKVD nimittivät uudet residentit Helsinkiin. Mutta eversti Ivan Smirnov samoin kuin Jelisei T. Sinitsyn saapuivat vain kolme viikkoa ennen hyökkäystä. Eivät he ehtineet saada verkostojaan kuntoon ja syvempää käsitystä tilanteesta. Sinitsynin tausta – tuore rekryytti oli juuri ansainnut ensimmäiset ulkomaankannuksensa Itä-Puolassa – viittaa siihen, että tehtäväksi ajateltiin lähinnä miehityksen valmistelua. Muistelmissaan Sinitsyn kuvaa eloisasti miten hän varoitti Stalinia suomalaisten taistelutahdosta ja varustuksista, mutta hänen julkitullut raporttinsa todistaa muuta. Siinä sävy oli päinvastainen: Sinitsyn korosti Suomen armeijan heikkoa tilaa, rivimiesten tyytymättömyyttä, Suomen riittämätöntä taloudellista pohjaa sodankäyntiin ja suomalaisten yleistä sodan pelkoa.[34] Stalin ei varmasti tehnyt päätöksiään pelkkien tiedusteluraporttien pohjalta. Mutta hän luki ne tarkkaan pohtiessaan hyökkäyksensä mahdollisia seurauksia. Tässä selostettujen tiedusteluraporttien ja samansuuntaisen diplomaattitiedon nojalla Stalin sai laskea Saksan kaikella todennäköisyydellä pysyvän erillään Suomen ja Neuvostoliiton konfliktista. Lännessä ja etenkin Ranskassa saattoi olla halua auttaa Suomea,[35] mutta käytännössä länsi ei voinut paljoakaan jos Ruotsi pysyisi sivussa niin kuin Stalinilla oli aihetta uskoa. Eikä lännellä sitä paitsi ollut juuri aikaa, sillä Suomi romahtaisi nopeasti. Suomalaiset eivät itsekään uskoneet mahdollisuuksiinsa yksin, ei edes ylipäällikkö Mannerheim. He eivät olleet kunnolla varustautuneet, hallitus horjui ja siltä puuttui päättäväinen johto, työväenluokan ja vasemmiston halukkuutta täysmittaiseen maanpuolustukseen voitiin epäillä. Tämä kuva oli pinnallinen, mutta ei sitä voi kokonaan vääränä pitää. Kremlistä katsoen oli kohtuullista uskoa tällaiseen tilannekuvaan. Mutta asiat eivät aina mene niin kuin on laskettu. 2. Päätös rauhastaHyökkäyksen tapa oli omiaan karaisemaan suomalaiset vastarintaan. Iso pienen kimpussa, saman tyylin rajaprovokaatio kuin natseilla Puolassa, siviilikohteiden ja työläiskortteleidenkin pommituksia, O.V. Kuusisen hallitus. Kyse ei ollutkaan muutamista saarista ja pienestä rajansiirrosta, vaan elämästä ja kuolemasta. Niinpä pessimisti Mannerheim tarttui marsalkan sauvaan, pasifisti Tanner nousi esiin päättäväisimpänä hallitusmiehenä, ja ulkotöihin tottuneet työmiehet ja maanviljelijät tekivät rintamalla mitä tehtävissä oli, rivikommunistit siinä joukossa. "Meidän maassamme kansa tukee hallitusta eikä käy niin kuin Puolassa, jossa eri puolueet kiskoivat eri suuntiin", neuvostotiedustelu rekisteröi sotilasattasea Somerton sanoneen kolme viikkoa ennen hyökkäystä.[36] Suomen vastarinta ja torjuntavoitot riistivät Stalinilta sen edun jota hän eniten kaipasi: nopean menestyksen. Nyt täytyi käydä vaikeaa sotaa huonoissa olosuhteissa, kansainvälisenä hylkiönä, koko maailman demokraattisten (ja useimpien epädemokraattisten) voimien sylkykuppina, ja mikä pahinta, kyvyttömän sotaherran maineessa. Taas oli tiedustelu avainasemassa. Kun maailmalle ei ollutkaan esittää fait accompli, täytyi pelätä mitä Saksa ja länsi keksivät nyt kun niillä olikin aikaa miettiä ja valmistella siirtojaan. Eikä kotirintamaakaan voinut sivuuttaa. Vaikka olikin diktaattori, Stalin ei suinkaan ollut immuuni yleiselle mielipiteelle. Yhdensuuntaistettu virallinen tiedotus oli altis ja haavoittuva huhuille ja kuulopuheille, joiden tieto herkästi uskottiin paremmaksi. Ja sana kiersi jo. Heti sodan alussa rautatieläisten sanomalehden Gudokin ('Pilli') innokas nuori toimittaja sai keploteltua itsensä Terijoelle, katseli ympärilleen ja kiiruhti Leningradiin soittamaan päätoimitukseen Moskovaan. "Terijoella ei ole mitään Suomen hallitusta eikä ainuttakaan Kuusisen hallituksen ministeriä löydy Terijoelta eikä heitä ole siellä ollutkaan, Kuusisen hallitus on olemassa vain paperilla ja meidän joukkomme kärsivät valtavia tappioita." Moskovan toimituksen kehäraakit toki tiesivät mitä tehdä: ilmiantajat ilmiantoivat elimille ja ainoa maailmanluokan uutinen sen lehden historiassa jätettiin julkaisematta. Ei ole tiedossa, miten nuoren toimittajan kävi.[37] Yllättävän moni neuvostokansalainen ilmaisi eriävän mielipiteensä, joita turvallisuuspoliisi rekisteröi. Meikäläiset ovat niin surkeita poliitikkoja, urheilumestari Aleksandr Starostin valitti: jokainen toki näki, etteivät suomalaiset voineet mitenkään uhata Leningradia. Helmut Liebknecht, Saksan kommunistipuolueen marttyyrinä surmatun perustajan poika, joka eli pakolaisena Moskovassa, sanoi että hyökkäys vie Neuvostoliiton eristyksiin. Hän hyväksyi kyllä sodan aloittamisen maailmanvallankumouksen hyväksi, "mutta nämä ovat Hitlerin konsteja."[38] Polttavin kysymys oli tietysti Neuvosto-Karjalassa, josta osa piti liittää Kuusisen Suomeen. Siellä jaeltiin tehokkaasti palvelukseenastumismääräyksiä. Törmätessään tuttavansa Petroskoin kadulla filharmonian muusikko Jalmari Honkanen kysäisi: "Kuinkas sinua ei ole vielä viety siihen perkeleen [tšertovskuju] puna-armeijaan?"[39] Totta kai oli paljon myös neuvostohallitusta tukevia mielipiteitä, ja toisinajattelijat voitiin hoitaa klassillisilla menetelmillä. Stalinin päähuolena pysyivät ulkovaltojen aikeet. Tiedot Saksasta olivat lohdullisia. Muiden lähteiden ohella tätä tietoa saatiin myös Auswärtiges Amtin Helsingin-kirjeenvaihdosta, mitä viiveellä oli Moskovan luettavissa.[40] Amerikkalaisilla oli hyviä aikomuksia, mutta ei suurta painoa maailman tällä laidalla. NKVD kuuli Moskovan-lähetystön Charles Bohlenin hahmottelevan kompromissia: Kuusinen eroaisi ja Paasikivi astuisi kansanhallituksen johtoon. Niin venäläisten kasvot säilyisivät, koska jatkettaisiin kansanhallituksen pohjalta ja sen kanssa tehdyt raja- ja muut sopimukset jäisivät voimaan. Toisaalta myös suomalaiset saisivat sen mitä eniten kaipasivat, rauhan.[41] Mutta vielä siihen aikaan amerikkalaisilla ei ollut resursseja toteuttaa oivalluksiaan siitä, millainen hallitus millekin kansalle sopisi. Ne jotka jotain merkitsivät olivat Britannia, Ranska ja Ruotsi. Ja siinä suunnassa tapahtui. Suomen auttaminen nousi vahvasti esille niin Britanniassa ja Ranskassa kuin Ruotsissakin heti talvisodan syttyessä. Tämä teema on tiuhaan tutkittu, ja jo kauan sitten on osoitettu, että etenkin briteillä oli mielessään muutakin kuin Suomi, ensi sijassa Pohjois-Ruotsin rautamalmi.[42] Uutta valaistusta on saatavissa äskettäin esiin tulleista Britannian sotilastiedustelun asiakirjoista, joihin sisältyvät prikaatinkenraali C. G. Lingin raportit kahdesta matkasta Mikkeliin pääesikunnan päällikön Sir Edmund Ironsiden käskystä. Pitkässä ensikeskustelussa 8. tammikuuta 1940 Mannerheim uskoi, että suomalaiset voisivat kestää toukokuuhun, vaikka puna-armeijan uusi suurhyökkäys olikin ilman muuta tulossa. Se voitaisiin lyödä, jos saataisiin hävittäjiä, ampumatarpeita, tykistöä ja varsinkin 76.2 millin it-tykkejä. Niiden saaminen olisi "famous", marsalkka sanoi hiukan ruostuneella mutta täysin ymmärrettävällä englannillaan. Sitten "ehkä tapahtuu se ihme että me olisimme voittoisia – meidän täytyy olla" [maybe the wonder will happen that we should be victorious – we must be]. Mitä miesvoimaan tuli, Mannerheim kaavaili 30.000 miehen muukalaislegioonaa, viitaten hymyillen Italian ja Saksan "puuttumattomuuteen" Espanjan sisällissodassa. Sen sijaan marsalkka oli haluton näkemään säännöllisiä brittiläisiä tai ranskalaisia joukkoja Suomen maaperällä. Vastahakoisuuden syynä oli huoli Saksan vastatoimista, joko suoraan Suomea tai todennäköisemmin Ruotsia vastaan, jolloin Suomen huoltolinjat katkeaisivat. Mannerheim pyrki selvästi karttamaan tilannetta jossa Suomi ja Ruotsi olisivat lännen liittolaisia sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan hän yllytti liittoutuneita hyökkäämään Neuvostoliiton kimppuun muita teitä. "Arveletteko että lähdette liikkeelle [make a move] Kaukasuksella? Kenraali Weygandin armeijalla sen pitäisi olla helppoa." Marsalkka huomautti, että "Bakun valtaus olisi kuolettava isku Saksalle, niin kuin myös Venäjälle." Mitä pohjoiseen tuli, Petsamon sijasta Mannerheim suositteli Murmanskia tai vielä kauempaa Arkangelia. "Englantilaiset ovat aina olleet hyviä sellaisissa retkikunnissa."[43] Mannerheimin vastahakoisuudella oli vaikutuksensa Lontoossa, missä muutenkin tähyttiin lähinnä malmikentille.[44] Ranskassa suunnitelmat olivat paljon laveampia ja miesluvun ja aseiden suunnitellut lukumäärät jopa mielikuvituksellisia. Kävi niin, että neuvostotiedustelu toi lännen apuhankkeiden yksityiskohdat Stalinin tietoon, mutta vain Pariisista, ei enää Lontoosta. NKVD:n Lontoon rezidentura – josta pyöritettiin neuvostovakoilun kaikkien aikojen maineikkainta operaatiota, Cambridgen viisikkoa – joutui näihin aikoihin Stalinin epäluulojen alaiseksi. Materiaali oli niin hyvää, että Stalin alkoi epäillä sitä syötettävän hänelle. Koettivako britit provosoida hänet virheliikkeisiin ja välirikkoon Hitlerin kanssa? Sitä paitsi nuorten brittivakoilijoiden omakin usko Neuvostoliittoon oli näihin aikoihin koetuksella ja yhteydenpito katkeili.[45] Oli yksi suunta, jossa Stalinilla oli aihettakin epäillä saaneensa disinformaatiota. Pitkin syksyä Lontoon rezidentura oli raportoinut Mannerheimin ja hänen luottomiestensä pessimismistä, pelosta ja tappiomielialasta. Nyt saman marsalkan sotilaat tekivät pahaa jälkeä ja harvensivat puna-armeijan rivejä. Olivatko kavalat britit houkutelleet Stalinin ansaan? Tuskin hän miestappioista hirveästi piittasi – hänhän kerran kivahti ettei pohjoiskorealaisilla liittolaisilla ollut syytä valittaa, kun eivät menettäneet mitään, paitsi miehiä – mutta sotilaallisen maineen menetys, yhä paheneva eristys ja poliittisten liittoutumismahdollisuuksien tuhoutuminen taatusti askarruttivat. Niin kuin askarrutti myös sodan sisäinen vaikutus Neuvostoliitossa. Yritys katkaista Suomi Oulun tasalta johti vuodenvaihteessa puna-armeijan pahimpaan yksittäiseen katastrofiin. Stalin kuuli 44. jalkaväkidivisioonan kohtalosta Raatteen tiellä Suomen rintamatiedonannoista, jotka käännettiin hänelle. Paikalliset komentajat eivät uskaltaneet raportoida; Stalin kysyi vihaisella salasähkeellä, ovatko suomalaisten tiedot tosia.[46] Kaiken kukkuraksi Berija joutui ilmoittamaan Stalinille siinä kaaoksessa sattuneesta tapauksesta: kun NKVD:n 3. selustarykmentin komentaja majuri Lvov oli yrittänyt pysäyttää pakoa, saman rykmentin poliittinen komissaari Tšerevko ampui hänet.[47] Jos politrukki ampui komentavan upseerin päästäkseen pakoon rintamalta, vielä sotapoliisin rykmentissä, mitä seuraavaksi? Ei ole tietoa, oliko vuodenvaihteen rintamatapahtumilla yhteyttä Stalinin epäluuloihin Lontoon-vakoilijoitaan kohtaan. Oli syy mikä oli, tammikuun alkupäivien jälkeen Lontoon-raporttien virta Stalinin pöydälle ehtyi.[48] Helmikuussa Berija määräsi NKVD:n Lontoon toimiston suljettavaksi disinformaation levittämisen vuoksi ja kutsui kotiin sen päällikön A.V. Gorskin.[49] Lontoon rikkaan tiedonlähteen ehtymisellä oli vahva vaikutus Suomen suunnalla. Pariisista katsoen lännen suhtautuminen Neuvostoliittoon tuntui jyrkemmän kielteiseltä[50] ja pelkkien Pariisin lähteiden varassa liittoutuneiden apusuunnitelma vaikutti päättäväisemmältä, johdonmukaisemmalta ja vaarallisemmalta kuin se oikeastaan oli.[51] Pariisin tietojen pohjalta Berija raportoi 13. tammikuuta 1940 Stalinille liittoutuneiden yhteisen Conseil Suprèmen kokouksesta, jossa käsiteltiin Suomen auttamista. Britannian puolustusministeri Leslie Hore-Belishan eron syyksi tiedettiin se, että hän vastusti sotaa Neuvostoliiton kanssa. Sotapuolue oli niskan päällä, kiivaimpina Weygand, Gamelin, Gort and Ironside. Liittoutuneet aikoivat toimia sekä Kaukasuksella että pohjoisessa. Toimiin ryhdyttäisiin sekä Murmanskia että Arkangeliä vastaan. "Päätehtävä on Leningradin valloitus", raportissa väitettiin aivan liioitellen, "minkä liittoutuneiden mukaan pitäisi antaa kova isku Neuvostoliitolle." Jo 400 lentokonetta ja 200 panssarivaunua oli lähetetty Bordeaux'n satamasta Suomeen samoin kuin 6.000 miestä, liioittelu jatkui. Heti toiminnan alkaessa perustettaisiin Venäjän kansallinen hallitus ja kaikki valkoemigrantit mobilisoitaisiin. Liittoutuneiden tulosta itse Suomeen oli selvillä sen verran, että Petsamoon lähetettäisiin kanadalainen divisioona.[52] Stalin siis kuuli Petsamosta heti tuoreeltaan, mutta Mannerheimiltä britit koettivat salata sen osan suunnitelmaansa.[53] Myöhemmin samana päivänä Moskovaan saatiin lisää tietoa Ranskan ase- ja ampumatarviketoimituksista samoin kuin insinööriupseerien ja linnoittamisen asiantuntijoiden lähettämisestä Suomeen. Hälyttävin oli tieto kenraali Weygandin matkasta Syyriaan ja suunnitelmista tehdä ilmahyökkäyksiä Bakua, Batumia ja Tuapsea vastaan. Edelleen raportoitiin, että myöhemmin Turkki liittyisi hyökkäykseen Kaukasukselle.[54] Varman tiedon pikaisesta ilmahyökkäyksestä Bakuun Stalin sai myös sotilastiedustelu GRU:n kautta Lontoosta, ilma-attasea Tšornyiltä.[55] Nyt oli piru merrassa. Kyllä venäläiset tiesivät, miten vaikeaa liittoutuneiden oli auttaa suoraan Suomea, oli hankala edes päästä paikan päälle, puhumattakaan taistelukokemuksesta talvioloissa, eikä Murmanskilla tai Arkangelillä ollut vielä sitä merkitystä minkä ne saivat 1941. Mutta Kaukasus oli eri asia, sieltä saatiin yli 90 prosenttia Neuvostoliiton raakaöljystä ja vielä isompi osa bensiinistä. Jos Baku joutuisi pois pelistä ilmapommitusten seurauksena, miehityksestä puhumattakaan, se olisi kohtalokas isku Neuvostoliiton sotaponnistuksille vähänkin pitemmällä aikavälillä samoin kuin sen kaupallisille ja strategisille suhteille Saksan kanssa. Heikentääkseen edelleen Moskovan länsisuhteita myös saksalaiset panivat eri kanavia myöten liikkeelle tietoa, että ranskalaiset aikovat hyökätä Syyriasta Bakua vastaan.[56] Niinpä Turkista äkkiä tuli diplomaattien talvisodan tärkeä polttopiste. Molotov tiukkasi Turkin lähettiläältä, mitä oli tekeillä kenraali Weygandin Turkin-vierailun kulissien takana ja mitä Turkin pääministeri tarkoitti sanoessaan että elämme aikaa jolloin jokainen kätkee aikeensa.[57] Moskovaa ei taatusti rauhoittanut, että turkkilaiset kutsuivat lähettiläänsä kotiin. Päiväkirjassaan Kommunistisen internationaalin pääsihteeri Georgi Dimitrov luultavasti tavoitti juuri sen iltayön jolloin Stalin muutti mielensä Suomen sodasta. Bolšoi-teatterissa 21. tammikuuta 1940 vietetyn illan jälkeen Stalin selitti lähimiehilleen Suomen suunnan ongelmia. Aluksi hän oli uhkaavalla mielellä. Oli käynyt ilmi, hän selitti, ettei kyseessä ollut pelkkä Suomi, vaan suomalaisilla oli yllyttäjiä ja he olivat varustautuneet suureen sotaan, lentokentilläkin oli tilaa useammille koneille kuin heillä oli itsellään. Siitä huolimatta heidät pian murskattaisiin ja suojeluskuntalaiset tapettaisiin viimeiseen mieheen, hän lupasi kohottaen maljan. Silloin ilmapiiri muuttui. Varapuolustusministeri kenraali Georgi Kulik toi rintamalta erittäin huonoja tuoreita uutisia. Stalin syytti häntä vaipumisesta pakokauhuun ja lupasi lähettää psykologian oppikirjan, jossa tuota tilaa kuvaillaan. Entisenä teologian opiskelijana hän ylisti kreikkalaismunkkien viisautta: kun tuli huonoja uutisia, he menivät saunaan miettimään ja pesemään pois "kaiken sen paskan", niin kuin Stalin sanoi, mitä oli saatu vääristä vaikutelmista. Vasta sitten he tekivät päätöksensä, ei vaikutelmien ja kauhukuvien vaan perustavien faktojen pohjalta.[58] Juuri sitä Stalin oli nyt tekemässä. Yhteys Helsinkiin auttoi saamaan paremman käsityksen siitä, mitkä olivat faktat. Hella Wuolijoki ilmaantui Tukholmaan Suomen hallituksen sanansaattajana (ulkoministeri Tannerin valtuutuksella) tunnustelemaan rauhan mahdollisuuksia, mutta NKVD:n miehet kohtelivat häntä agenttinaan, joka oli tullut selittämään miksi kaikki oli mennyt pieleen ja miten sotku voitaisiin selvittää.[59] Paradoksaalista kyllä, juuri Tanner näyttää aina Tarton rauhanneuvotteluista alkaen olleen sen idänsuhteiden takaoven diplomatian perustaja, jonka mestarina Kekkonen esiintyi myöhemmin, toki toisissa oloissa. Siinä voi nähdä sitä kuuluisaa historian ironiaa. Pääjohtopäätös Wuolijoen raporteista oli sellainen jota ei sanottu suoraan: Kuusisen hallituksella ei ollut vähimpiäkään mahdollisuuksia saada tukea, edes salaa, Helsingin hallitus oli vakaa, nautti kansan tukea eikä murtuisi, mutta oli nyt valmis myönnytyksiin saadakseen rauhan. Jos Stalinilla olisi ollut enemmän aikaa, tuskin hän olisi niellyt ylpeyttään ja ryhtynyt asioimaan sellaisen hallituksen kanssa, jonka oli julistanut olemattomaksi, mutta joka olikin kieltäytynyt häipymästä ja tärvellyt puna-armeijan mainetta. Mutta nyt oli kiire. Moskova ilmoitti 29. tammikuuta 1940 Ruotsin hallitukselle, ettei periaatteessa ollut estettä tehdä rauhaa Helsingin hallituksen kanssa.[60] Samana päivänä Stalin sanoi omilleen, että brittien oli turha pitää "venäläisiä tyhminä ... karhuina, joiden pää toimii huonosti."[61] Neuvostoliitto yritti rauhoitella paitsi Ruotsia myös brittejä ja jopa saada heitä välittäjiksi. Molotov torjui "naurettavana" väitteen, että Neuvostoliitto olisi liittoutumassa Saksan kanssa länttä vastaan.[62] Samaan aikaan valmisteltiin uusi suurhyökkäys, jotta Suomi voitaisiin pakottaa riittävän ankariin ehtoihin ja pelastaa puna-armeijan sotamaineesta se mikä pelastettavissa oli. Kun se alkoi 11. helmikuuta, kävi ilmi, että Mannerheim oli ollut aivan liian optimistinen. Suomalaisten oli pakko vetäytyä ja uuden tutkimuksen mukaan romahdus oli lähellä.[63] Mutta Stalinilta puuttui aikaa. NKVD:n Pariisin rezidentura pommitti häntä hälyttävillä (ja liioitelluilla) tiedoilla. Mainittiin valtavia määriä Suomeen jo lähetettyjä lentokoneita (Ranskasta 176, Britanniasta 164, Yhdysvalloista 44, Italiasta 35),[64] tiedettiin valmiista suunnitelmista lähettää itse Suomeen kolme divisioonaa, jotka Ruotsi päästäisi läpi huolimatta näennäisestä puolueettomuudestaan,[65] kerrottiin pakolaispuolalaisten tulevan mukaan ja Ranskan armeijan intendentuuran jo jakaneen 20.000 lumipukua ja saman verran vuoristoreppuja,[66] ja sitä rataa. Vasta 14. maaliskuuta NKVD sai Pariisista ensi kertaa tarkkaa tietoa lännen apuhankkeen vakavista vaikeuksista. Britannian ulkoministeri lordi Halifax oli sanonut että oli mahdotonta lähettää suomalaisten pyytämää sataa pommikonetta, samoin kuin 50.000 miestä maaliskuussa. Vain 12.000 voitaisiin lähettää ja aikaisintaan huhtikuussa. Eikä Ruotsi ollut läheskään niin suopea kuin oli luultu.[67] Nämä tiedot heijastivat erittäin tarkasti keskustelua, jonka britit olivat käyneet Mannerheimin kanssa kymmenen päivää aikaisemmin.[68] Mutta kun tämä tieto ehti kiertoteitään pitkin Moskovaan saakka, rauha oli jo päivän vanha. Molotov allekirjoitti sen ankarassa krapulassa, aamukuuteen jatkuneiden 50-vuotisjuhliensa jälkeisenä päivänä. Päättäessaan rauhasta Stalin ei luottanut pelkkään tiedusteluun, mutta sen merkitys oli suuri. Enemmän kuin kenties kukaan muu johtaja hän käytti tiedustelua vahvistamaan jo omaksumiaan luuloja ja kantoja ja hylkäsi niiden kanssa ristiriidassa olevat tiedot. Selvimmin näin kävi keväällä 1941. Neuvostotiedustelu hankki hämmästyttävän ensiluokkaista tietoa, mutta pääkäyttäjän epäluuloinen mieli ja lukkoonlyöty asenne esti saamasta siitä täyttä hyötyä. Asennoitumisen osalta suurimmat vaikeudet talvisodassa aiheutti se, ettei pieniä maita osattu Kremlissä pitää juuri minkäänlaisina tekijöinä suuressa politiikassa. Silmiin pistää myös se, että Stalin näyttää vaatineen nimenomaan tiedustelun raakamateriaalia eikä kaivannut muiden analyysiä kuin omansa. Sellainen systeemi onnistuu, mikäli pääkäyttäjä on erehtymätön. Talvisodan jälkeen Stalin tajusi itsekin että hänen olisi pitänyt pysyä paremmin selvillä länsivaltojen välisistä eroista. Tietenkään hän ei ottanut laiminlyöntiä omaksi syykseen. Nelipäiväisessä politbyroon ja rintamakomentajien tilityskokouksessa kuukausi sodan jälkeen hän syytti tiedustelu-upseereitaan siitä, että heiltä puuttui oikea vakoilijan sielu, he olivat naiiveja. "Tiedustelijan sielun pitää olla myrkyn ja sapen kyllästämä, ei saa uskoa kehenkään. Jos olisitte tiedustelijoita, tietäisitte, miten lännen herrat arvostelevat toinen toisiaan: sinulla eivät ole aseet kunnossa, sinulla on se-ja-se huonosti, tietäisitte, kuinka he paljastavat toisiaan, levittävät toinen toisensa salaisuuksia. Teidän pitäisi ottaa tästä kiinni, valita parhaat palat ja saattaa ne päällystön tietoon, mutta sellaiseen olette aivan liian puhdassydämisiä." Stalin moitti etenkin sitä, että ilmahyökkäys Bakuun oli esitetty hänelle varmana tietona.[69] Länsikortti tuli siis vahvasti pelatuksi. Stalin pilasi asiansa paitsi aloittaessaan sodan myös lopettaessaan sen, kun kieltäytyi katsomasta kaikkia niitä lännen kortteja, jotka olisi saanut nähdä. Hän joutui suostumaan sopimusrauhaan, hänen kannaltaan laihanlaiseen kompromissiin, kun ei tohtinut jatkaa enää sitä kuukautta paria, joka olisi vielä tarvittu Suomen nujertamiseen. Vaikka koettelemus oli kova, suomalaisilla oli myös onnea. Vaikka ratkaisut tehtiin varsinkin syksyllä mutta jossain määrin myös sodan aikana väärän luulon varassa, paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Jos onni on nainen, niin kuin Machiavelli vakuutti, täytyy uskoa, että oikeiden naisten tapaan onnikin saattaa toisinaan rakastaa tyhmiä mutta urhoollisia. Viitteet:
Artikkelin kirjoittaja dosentti Kimmo Rentola toimii tutkijana Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksen poliittisen historian oppiaineessa. |
