Suomi-neidon viimeinen suvi. Näyttelijä Sirkka Sarin kuoleman myytit ja muistot

Kirjoittanut Outi Nieminen
Julkaistu sunnuntaina 23. maaliskuuta 2008 kello 16:48.
Sisältöluokassa: Referee-artikkelit
Asiasanat:

Muistan, kuinka hän [Sirkka Sari] seisoi silmät loistaen pöytämme vieressä, huudahti sitten: ”Tule mukaan Jaska!”, ja lähti juoksemaan ulos. Luutnantti seurasi perässä. Sirkka juoksi ylös katolle, josta avautui ihana näköala yli hiljaisen suviyön. Mutta hän halusi vielä korkeammalle. Hän luuli tasaisen katon toisessa päässä kohoavaa tornia näköalatorniksi, kiipesi ylös sen huipulle johtavia portaita – ja astui suuren savupiipun kuiluun… Luutnantti ehti parahiksi katolle nähdäkseen vaalean keijukaisen katoavan mustaan syvyyteen…[1]

Idolin ennenaikainen ja odottamaton kuolema mullistaa häneen liitettävät mielikuvat. Kuolema tekee tähdestä ikuisesti nuoren ikonin, joka edustaa loputtomiin omaa aikaansa. Tähteä määrittävät merkitykset kerrostuvat vuosien kuluessa ja ottavat itseensä lisämerkityksiä kuolemasta – hän on erityinen, koska hän ei enää ole inhimillinen, vaan kuolemassa kuolemattomaksi muuttunut. Ennenaikaisesti kuollutta tähteä muisteltaessa kuolema (ja kuolintapa) nousee eräänlaiseksi linssiksi, jonka kautta koko tähden elämää muistellaan ja joka määrittää muistelemisen näkökulmaa. Hän saa päänsä päälle kirkkaan sädekehän ja on muistolaulun sanoin kuin tuulessa huojuva kynttilä, joka sammuu vahingossa liian aikaisin.

Näyttelijä Sirkka Sari (1920-1939) eli lyhyen elämän ja loi vain kolmen elokuvan mittaisen uran. Perinteiselle elämäkertakirjoittamiselle Sarin vuodet, yhdeksäntoista elämässä tai kaksi valkokankaalla, tuntuvat vähäisiltä, mutta kun Saria ja hänen kuolemaansa tarkastellaan ilmiönä, kuva piippuun katoavasta keijukaisesta nousee vähistä faktoista ja kasvaa nostalgiseksi legendaksi ”menneestä kauniista maailmasta” ja nuoren kansakunnan kohtalonhetkistä. Tässä artikkelissa tutkin Sirkka Sarin kuolemaan liittyvää lehtikirjoittelua. Kuinka kuolemaan johtanutta onnettomuutta on käsitelty ja muisteltu? Millaisia merkityksiä Sarin kuolemaan on liitetty?

Sirkka Sarin lyhyt elokuvaura

Sirkka Sarin lyhyt elokuvaura sijoittuu 1930-luvun jälkipuolelle, jolloin elokuvatuotannon kasvu oli nopeaa. Elokuvateollisuus oli kehittynyt voimakkaasti vuosikymmenen kuluessa, ja tuotantoyhtiöt olivat aloittaneet aktiivisen tähtien luomisen korostamalla näyttelijöiden merkitystä elokuvanteossa. Elokuvatähteyden olemusta ja syntyä tutkinut Richad deCordova korostaa, että elokuvatähteys ilmenee sekä valkokankaalla että ennen kaikkea sen ulkopuolella. Ulkoelokuvalliset materiaalit, kuten valokuvat ja haastattelut, rakentavat tähteyttä. Tuotettujen materiaalien luomat mielikuvat tähdestä ovat ennen kaikkea suurta satua samaan tapaan kuin elokuvien tarinat. Näyttelijä ei ole tähdeksi muuntautuessaan enää tavallinen ihminen, vaan rakennettu instituutio, joka palvelee elokuvateollisuutta muodostaen kaunista illuusiota itsestään ja maailmastaan.[2]

Verrattuna yhdysvaltalaisiin esikuviinsa suomalainen tähteys oli 1930-luvulla vaatimatonta. Kun Sirkka Sari aloitti elokuvauraansa, ratkaiseva muutos oli kuitenkin juuri tapahtunut, sillä tähdistä oli tehty olennainen osa elokuvien markkinointia. Elokuvaohjaajilla oli keskeinen rooli tähtien luomisessa: he lähettivät tähtilöytönsä huippuompelijoiden ja -kampaajien käsittelyyn, keksivät sopivat taiteilijanimet sekä todennäköisesti myös valvoivat tähdistä tuotettua materiaalia, kuten haastatteluja ja mainoskuvia. Vaikuttaa siltä, että suurin osa kotimaisesta elokuvajulkisuudesta oli vielä 1930-luvun lopussa yhtiöiden tuottamaa, ja sensationaalisuus sekä juoruilu puuttuivat vielä käytännössä kokonaan. Lehtien sivuilla tähdet olivat herttaisia naapurintyttöjä tai kohteliaita unelmavävyjä, mutta yksityisasioita ei esitelty. Nuori näyttelijätär saattoi kertoa lehdessä lempiharrastuksistaan ja antaa neuvoja kauneudenhoitoon, mutta tämän syvällisempiin aiheisiin ei juuri puututtu, sillä lehdet kunnioittivat julkisuuden henkilöiden yksityiselämää. Lehdet eivät kertoneet siitä, kuka oli kihlautunut tai eronnut puolisostaan, saati siitä, kuka oli nähty kenenkin kanssa.[3] Tapa kuvata kotimaisia sankareita muodosti selvän vastakohdan Hollywood-tähdille, joiden elämät tuntuivat olevan täynnä rakkausseikkailuita ja avioeroja.

Sirkka Sari, oikealta nimeltään Sirkka Jansson, oli kotoisin Karjalan kannaksen Perkjärveltä ja vain 16-vuotias, kun Suomi-Filmin ohjaaja Valentin Vaala löysi hänet viipurilaisesta rohdoskaupasta ja valitsi uuden elokuvansa Niskavuoren naiset (1938) naispääosaan. Sirkka Jansson oli käynyt keskikoulun ja sen jälkeen mennyt Viipuriin ansiotyöhön. Vaalan mukana hänen tiensä vei Helsinkiin, aluksi koekuvauksiin ja sitten näyttelijäksi elokuvayhtiöön, jossa hänet kammattiin ja vaatetettiin tähdelle sopivalla tavalla. Samalla nimi suomalaistui lyhyeksi ja napakaksi Sirkka Sariksi.

Niskavuoren naisten jälkeen Sirkka Sari näytteli toistamiseen Valentin Vaalan ohjauksessa, nyt elokuvassa Sysmäläinen (1938). Myös Sarin kolmas ja viimeinen, pääkaupungin toimettomasta yläluokasta kertova elokuva Rikas tyttö (1939) oli Vaalan ohjaama. Kokonaisuudessaan Saria voi pitää esimerkkitapauksena kotimaisesta ohjaajan luomasta tähdestä. Sirkka Sarin kolmas elokuva ei ollut vielä aivan valmis, kun hän sai tapaturmaisesti surmansa sunnuntaina heinäkuun 30. päivänä vuonna 1939, kuvausryhmän ollessa juhlimassa hotelli Aulangon ravintolassa Hämeenlinnassa. Kuvauspaikalta Hauholta oli päätetty lähteä Hämeenlinnaan, koska Vaalan ystävä luutnantti Jaakko Sauli oli tullut käymään Helsingistä, ja kuvausryhmä halusi viettää iloisen illan yhdessä vieraan kanssa.

Puolen yön tienoilla Sari poistui seurueesta luutnantti Saulin kanssa. Yhdessä he kiipesivät hotellin katon näköalatasanteelle. Sari erehtyi luulemaan tasanteella ollutta noin nelimetristä koroketta näköalatorniksi. Koroke oli kuitenkin hotellin lämmitysjärjestelmän hormi, mitä ylös kiivennyt Sari ei huomannut ajoissa, vaan putosi hormiin. Sauli kulki sen verran Saria jäljessä, että hän näki onnettomuuden, mutta ei voinut sitä estää. Putoamisen jälkeen Sari saattoi olla vielä hengissä, mutta hän menehtyi vammoihinsa ennen kuin hänet saatiin ulos hormista.[4]

Kauhea onnettomuus vai kamala rikos?

Tieto Sirkka Sarin kuolemasta lähti liikkeelle nopeasti. Jo onnettomuusyötä seuranneena maanantaina asiasta kerrottiin radiossa,[5] ja uutinen päätyi maanantain Ilta-Sanomien etusivulle.[6] Myös muissa päivälehdissä kuolemasta kerrottiin näyttävästi seuraavina päivinä, sillä 19-vuotiaan näyttelijättären menehtyminen ravintolaillan päätteeksi oli hätkähdyttävä uutinen. Artikkelit keskittyivät kuvaamaan seikkaperäisesti traagisen illan vaiheita, jotka täsmentyivät muutaman seuraavan päivän kuluessa. Lehdet osasivat kertoa, kuinka monta kerrosta Sari ja Sauli olivat nousseet hissillä päästäkseen katolle, kuinka monta askelta Sauli kulki Sarin takana ja kuinka monta metriä savupiippu oli kattotasannetta korkeammalla. Saulin nimeä ei kuitenkaan mainittu, vaan silminnäkijänä sanottiin olleen mieshenkilö, joka kuului juhlaseurueeseen mutta ei ollut Suomi-Filmin henkilökuntaa.[7] Turma yksityiskohtineen oli niin näyttävästi esillä, että Savon suunnan nimimerkki E. kommentoi sitä elokuun 5. päivänä vuonna 1939:

Viime päivinä on filminäyttelijätär Sirkka Jansson-Sarin kohtalokas elämänlangan katkeaminen saanut jokaisen lukijansa pysähtymään tavallista pitemmäksi aikaa tapausta kosketteleville lehtipalstoille. Vaikka emme ottaisi onnettomuutta ensialuksi ollenkaan psykologiselta taikka traagilliselta kannalta, niin jo yksistään uutisten ulkoasu maamme lehdistössä on vetänyt kaiken huomion puoleensa silloisten onnettomuuksien sarjassa. Kahdella palstalla, suurella otsakkeella ja seikkaperäisesti selostettuna se on ollut kaikkia maaseutulehtiä myöten.[8]

Kuuluisan näyttelijättären kuolema oli saanut julkisuutta, koska Sirkka Sarin julkisen persoonan takia hänen kuolemansa ei ollut tavallinen. Nimimerkki E. jatkoi:

Miksi näyttelijätär Sarin tapaus järkytti muitakin kuin hänen läheisiään? Oliko siinä sitten yksistään syynä traagillisuudesta johtuvat psykoloogiset seikat? – Vastatkaamme: Ei ainoastaan, vaan myöskin se, että hän oli melkein kaikille jollakin tavalla tunnettu ja nähty, sekä herätti lyhyellä elämällään jo paljon sympatiaa.[9]

Sirkka Saria kuvattiin viattomana uhrina, jonka kuolema tuli lehtitekstien mukaan lähelle jokaista, joka oli hänet valkokankaalta nähnyt tai joka tiesi hänen olevan tunnettu elokuvanäyttelijätär.

Kun Sirkka Sarin kuolema oli uutisoitu juurta jaksain, ryhdyttiin lehdissä spekuloimaan tapahtuneella. Vaikka lehdet tiesivät kertoa, että poliisitutkinta oli saatu päätökseen eikä minkäänlaista rikosta epäilty, artikkelien aiheeksi nousi parin päivän kuluttua kysymys siitä, mitä Aulangolla todella oli tapahtunut. Sekä murhaa että itsemurhaa väläyteltiin Aulangon synkäksi salaisuudeksi. Itsemurha näyttää olleen asia, jota ei saanut suoraan mainita. Savon suunnan edellä lainatun artikkelin nimi oli vihjaavasti ”Oliko filminäyttelijätär Sirkka Sarin kuolema pelkkä turma?” ja siinä aihetta kierrettiin ja kaarrettiin:

Mutta, ettemme maalaisi tässäkään tapauksessa itseämme liiaksi esteettiseksi ja lyyrilliseksi, niin kaivakaamme myös rehellisesti kätköistämme – tunnustakaamme – salainen ironisuutemme ja epäilyksemme: Kuinkahan tuon ihmisen kanssa sittenkin mahtoi olla, kun meni keikkumaan piippuun? Eikö totta, että tuo ajatus on viritetty aivan julkikin ja on myös sinänsä inhimillistä, varsinkin henkilöiden keskuudessa, jotka eivät tunne mainittua hotellia.[10]

Epäluulot kohdistettiin Sirkka Sariin, sillä onnettomuus tuntui liian oudolta ollakseen vahingossa tapahtunut. Tapaturmasta annetut lisäselvitykset eivät riittäneet vakuuttamaan myöskään Kansan lehteä, jossa epäluulojen kohteeksi joutui salaperäinen silminnäkijä:

Se ikävä ja valitettava tapahtuma, jonka uhrina nuori, lahjakkaaksi tunnettu elokuvatähti Sirkka Sari menetti henkensä, ei varmaankaan mene jälkipuheitta. [--] Lausuttiin kaikenlaisia arvioita, joihin tapahtuman mystillisyys ja omituinen harvinaisuus luonnollisesti itsestään antoivat aihetta. Ennen muuta tietenkin epäiltiin, ettei kysymyksessä sittenkään olisi puhdas tapaturma, kuten uutisissa tahdottiin vakuuttaa, vaan että se olisi johtunut joistakin muista tekijöistä.

Myöhemmin tapaturmasta annettu yksityiskohtaisempi uutinen vakuuttaa, ettei väkijuomilla ole minkäänlaista osuutta tapaukseen sekä ettei onnettomuus myöskään ole voinut sattua jonkun toisen aiheuttamana, koska minkäänlaisia vaikuttimia tai edes sellaiseen viittaavaa ei kuulusteluissa eiliseen mennessä ollut ilmaantunut. Ei liene syytä epäillä, etteikö vakuutus väkijuomien osuudettomuudesta pitäisi paikkansa, sehän oli luonnollisesti heti todennettavissa. Mutta samaa ei kai yhtä hyvällä syyllä sentään voine sanoa siitä, ettei tapaturma olisi mahdollisesti jonkun toisen aiheuttama. Vaikuttimet ovat voineet hyvinkin olla kätkettyjä ja salaisia.

Uutisissa ei omituista kyllä ole mainittu, kuka oli se mieshenkilö, jonka kanssa Sirkka Sari oli lähtenyt hotellin katolle. Jos kuitenkin tahdotaan huhut ja jälkipuheet hälventää, on miehen nimi tuotava julkisuuteen.[11]

Luutnantti Saulin nimi oli pidetty poissa julkisuudesta luultavasti turhien puheiden välttämiseksi, mutta tämä puolestaan kiihotti spekulaatioita ja synnytti epäilyksiä salailusta. Ulkomaisten tähtien skandaalintäyteinen elämä oli tuttu aihe suomalaisille lehtimiehille ja lukijoille, mutta Sirkka Sarin kuolema oli ensimmäinen kotimainen sensationaalinen tapaus, joka uutisoitiin laajasti. Sensaatioita, kuten rakkauslapsia ja avioeroja oli ollut toki aiemminkin, mutta niistä ei ollut puhuttu sanaakaan julkisuudessa. Aulangon onnettomuus oli luonteeltaan sellainen, ettei sitä voitu samalla tapaa pitää salassa.

Onnettomuuden synnyttämä kohu versoi epäuskosta: vahingossa putoaminen savupiippuun tuntui mahdottomalta, vaikka putoaja olikin elokuvatähti, joiden elämä tuntui tavallisien ihmisten silmissä olevan uskomatonta. Sirkka Sarin kuolemaan liittyneissä spekuloinneissa voikin nähdä ristiriidan kotimaisen ja ulkomaisen tähtijulkisuuden välillä. Jos kyseessä olisi ollut amerikkalainen näyttelijätär, olisi kuolema todennäköisesti tuntunut lukijoista uskottavalta, sillä aikakauden julkisuuden mukaan mikään ei ollut mahdotonta Hollywoodissa. Mahdollisuudet eivät päättyneet tähän, sillä jos näyttelijätär olisi kuollut Hollywoodissa putoamalla keskellä yötä savupiippuun, olisi taustalla voinut hyvin todennäköisesti olla rikos, sillä lehtijuttujen perusteella tähtien elämään tuntui usein liittyneen synkkiä salaisuuksia. Toimittajat eivät tienneet mitä uskoa Sirkka Sarin tapauksessa, ja teksteissä viitattiin siihen, että sama epäily vaivasi myös lukijoita. Silminnäkijän henkilöllisyyden salaaminen asetti onnettomuustutkinnan lopputuloksen entistä kyseenalaisemmaksi.

Onnettomuuden herättämä kohu oli mittava, mutta se ei kestänyt kovinkaan montaa päivää. Sarin ruumiinsiunaus järjestettiin onnettomuutta seuranneena perjantaina hänen kotipaikkakunnallaan Perkjärvellä. Kaikesta julkisuudesta huolimatta paikalla lienee ollut vain yksi lehtimies, sillä kuvaus hautajaisista, seppeleenlaskijoista ja Suomi-Filmin edustajan muistosanoista toistuu eri lehdissä käytännössä sanasta sanaan samanlaisena.[12] Etusijalle teksteissä nousee Sirkka Sarin harrastuneisuus maanpuolustukseen, josta ei hänen elokuvauraansa liittyneessä julkisuudessa ollut kerrottu.[13] Paikallinen upseerikunta rouvineen sekä Perkjärven pikkulotat mainitaan teksteissä seppeleenlaskijoina ennen Suomi-Filmin henkilökunta[14] Teksti ei liene pohjautunut Suomi-Filmin laatimaan lehdistötiedotteeseen, sillä voisi kuvitella, että yhtiöstä peräisin olevassa uutisessa olisi korostettu enemmän Suomi-Filmiä. Elokuun ensimmäisen viikonlopun aikana julkaistujen hautajaisuutisten jälkeen ei Sarin kuolemasta enää päivälehdissä kirjoitettu, sillä rikosspekulaatioille ei löytynyt todisteita, ja luutnantti Sauli pysyi tuntemattomana.

Elossa vain valkokankaalla

Aulangon onnettomuuden myötä Suomi-Filmillä oli edessään ennen kokematon tilanne. Yhtiön tähti oli kuollut ja saanut kuolemalleen kohujulkisuutta. Viimeinen elokuva oli melkein valmis; siitä puuttui vain loppukohtaus ja muutamia muita vähäisiä jaksoja. Loppukohtaus kirjoitettiin uudelleen, jotta se voitiin kuvata kaukaa. Yhtiön näyttelijätär Hanna Taini joutui esittämään kuollutta kollegaansa tässä viimeisessä kohtauksessa.[15]

Uusia elokuvia ei Sirkka Sarilta enää tulisi, joten tässä oli tuotantoyhtiön viimeinen mahdollisuus hyödyntää hänen tähtikuvaansa ja sen tuomaa suosiota; lisänä oli vielä kuoleman tuoma erikoiskiinnostus tulevaan elokuvaan. Rikas tyttö saatiin ensi-iltaan jo puolitoista kuukautta Aulangon onnettomuuden jälkeen. Muutamissa päivälehdissä ilmestyneissä mainoksissa elokuvaa jopa markkinoitiin suoraan Sirkka Sarin viimeisenä elokuvana,[16] joten kuolema nostettiin olennaiseksi osaksi elokuvaa.

Tuotantoyhtiön julkaisema elokuvalehti Suomi-Filmin Uutisaitta markkinoi Rikasta tyttöä syyskauden ensimmäisessä numerossaan. Lehti oli perustettu nelisen vuotta aikaisemmin esittelemään yhtiön toimintaa ja tekeillä olevia elokuvia. Laajimman huomion sai yleensä seuraavana ensi-iltavuorossa ollut filmi. Tällä perusteella 20. päivänä elokuuta ilmestynyt syyskauden avausnumero olisi periaatteessa kuulunut ensisijaisesti Avoveteen-elokuvan markkinointiin, sillä tämän elokuvan ensi-ilta oli viikkoa lehden ilmestymisen jälkeen, kun taas Rikkaan tytön ensi-iltaan oli vielä liki kuukausi. On kuitenkin huomioitava, että Avovettä oli markkinoitu Uutisaitassa jo keväällä, kun taas Rikkaasta tytöstä oli vain mainittu ohimennen, joten voi myös olla, että syksyn ensimmäinen numero oli jo ennen Aulangon onnettomuutta suunniteltu elokuvan markkinointiin. Joka tapauksessa kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen ilmestynyt lehti oli pullollaan mainintoja kuolleesta tähdestä ja hänen viimeisestä elokuvastaan.

Sirkka Sarin voimakas esiintuominen ei näy lehdestä päällepäin, sillä Uutisaitan kannessa, lehden tärkeimmässä kuvassa, on Avoveden naispääosan esittäjä Irma Seikkula. Kun aikalaislukija avasi lehden, hän kuitenkin löysi kuolleen näyttelijättären jo kakkossivulta, jossa nimimerkki Statistityttö kertoi Rikkaan tytön juhlakohtauksen kuvaamisesta. Kuvaus oli jatkunut läpi yön, ja Statistityttö oli valvomiseen tottumattomana väsynyt. Kertomansa mukaan hän saattoi vain ihailla vierestä, kuinka elokuvan tähdet Sirkka Sari ja Lea Joutseno olivat kauniita kellonajasta huolimatta. Kuten kirjoittaja totesi, ”tähti on tähti ja statisti on statisti, vaikka sitten voissa paistaisi”.[17] Artikkeli toisti monia filmaamiseen liitettyjä kliseitä, kuten tähtien kauneutta ja ammattilaisuutta öisissä kuvauksissa, ja korosti, että nämä ominaisuudet olivat niin selkeästi esillä, että jopa ulkopuolinen avustaja ne huomasi. Erikoista on, että Statistityttö nosti Lea Joutsenon Sirkka Sarin rinnalle, sillä Joutsenolle tämä oli ensimmäinen merkittävä elokuvarooli. Voi olla, että kirjoittaja on halunnut rinnastuksella muistuttaa jatkuvuudesta: vaikka Sari oli kuollut, oli elokuvassa ja yhtiössä muitakin näyttelijättäriä.

Parin sivun tauon jälkeen aikalaislukija löysi Sirkka Sarin jälleen lehden sivulta kuusi, artikkelista, jossa haastateltiin naamioitsija Hannes Kuokkasta filminaamioinnista yleensä ja Rikkaan tytön maskeerauksista erityisesti. Haastattelun asetelma on mielenkiintoinen – Uutisaitan nimimerkki A.H. on tavoittanut Kuokkasen juuri kun tämä viimeistelee miespääosan esittäjän Olavi Reimaksen maskeerausta ja itse haastattelu tehdään Kuokkasen odottaessa Sirkka Saria käsittelyynsä. Lukija odottaa näyttelijättären tulevan paikalle, mutta Sari ei saavu ennen haastattelun päättymistä. Samalla sivulla olevassa kuvassa nähdään kuitenkin Kuokkanen maskeeraamassa Saria. Näyttelijättären ulkomuoto näyttää virheettömältä, mutta kuvatekstin mukaan ”Kuokkanen puuterivippoineen on ehättänyt apuun. Kauniina on pysyttävä, sillä kameran silmä on tarkka.”[18] Statistityttö oli pitänyt Sirkka Sarin kauneutta ja filmaattista ulkomuotoa elokuvanäyttelijättären luonnollisina ominaisuuksina, mutta maskeerausartikkeli paljasti, että Kuokkasella oli sormensa pelissä.

Ristiriita maskeerausartikkelin ja sen kuvituksen välillä on selvä. Tekstissä annetaan ymmärtää, ettei haastattelija ole kohdannut Saria lainkaan, mutta näyttelijätär on kuitenkin kuvassa. Haastattelua ei välttämättä tehty samalla kertaa kuvan ottamisen kanssa, mutta todennäköisempää kuitenkin lienee, että Sirkka Sari on alun perin ollut läsnä myös haastattelutilanteessa, jos ei muuten niin ainakin loppukaneetissa. Haastattelun alku rakentuu Reimaksen maskin viimeistelylle, joten samankaltaisena luontaisena loppupisteenä tilanteelle olisi Sarin saapuminen paikalle, jolloin Kuokkanen siirtyisi takaisin työhönsä. Jos näin on ollut ja tekstiä on onnettomuuden takia muutettu, Suomi-Filmi ei pitänyt sopivana antaa edesmenneen näyttelijättären puhua omana itsenään yhtiön lehdessä.

Seuraavaksi Uutisaitassa käsiteltiin Sirkka Sarin viimeistä elokuvaa sivulla kahdeksan, jossa Verna Kangas[19], elokuvan pohjana olleen romaanin kirjoittaja, kertoi rikkaasta tytöstään, joka oli lähtenyt eloon valkokankaalla:

Katselen kuvia, jotka ystävällisesti olette lähettäneet minulle. Vai tuo elegantti pari tuossa penkillä on Annini ja Winterini! Sievän sievä Anni tuo Sirkka Sari, vaikuttava Winter tämä Reimas. [--] Voin tuskin odottaa, kunnes saan nähdä nämä tuntemattomat tutut valkokankaalla, nämä leikkitoverini, jotka ovat astuneet mielikuvitukseni maailmasta ulkomaailmaan, ruumiillistuneet, itsenäistyneet, ja nyt tulevat vastaani silmin nähtävinä ja korvin kuultavina.[20]

Tekstiä tukemassa on viereisellä sivulla kuvamainos elokuvasta, [21] jonka kautta aikalaislukija näki saman kuin kirjailijakin: fiktiiviset hahmot, jotka ovat elokuvassa tulleet eloon. Samoin kuin maskeeraustekstissä, myös artikkelissa läsnäolon ja poissaolon välinen ristiriita on ilmeinen. Kangas korostaa, että Sirkka Sari on tehnyt Rikkaan tytön eläväksi, mutta samaan aikaan lukija tietää, että Sirkka Sari itse on poissa. Ristiriitaa vahvistaa edelleen se, että minkäänlaisia viittauksia Aulangon onnettomuuteen ei ole näkyvissä. Kuoleman näkymättömyydestä huolimatta teksti ja valokuvat korostavat sitä, että Sirkka Sari voi enää ruumiillistua vain valokuvissa ja valkokankaalla.

Vasta Uutisaitan sivulla 13 on muistoartikkeli Sirkka Sarista – näin pitkälle aikalaislukija sai selata sivuja, ennen kuin lehti kertoi, että Rikkaan tytön pääosan esittäjä on kuollut. Tuskin kukaan lehden lukijoista oli voinut välttyä tiedolta Sarin kuolemasta, mutta siitä huolimatta lehden asetelma, jossa Sari esiintyy ennen kuolinuutista useissa kuvissa ja hänet mainitaan teksteissä kuin mitään ei olisi tapahtunut, näyttää oudolta. Muistoartikkelin lyhyessä tekstissäkin korostuu Sarin tähteyden ja tulevan elokuvan markkinointi:

Sirkka Sari oli lyhyen toimintakautensa aikana Suomi-Filmin palveluksessa ehtinyt esiintyä vain kahdessa elokuvassa: ”Niskavuoren naisissa” ja ”Sysmäläisessä”. Hänen säteilevä, virheetön kauneutensa ja vaatimaton, sydämellinen olemuksensa oli tänä aikana voittanut puolelleen lukuisasti ystäviä ja ihailijoita. Hänen kolmas elokuvansa ”Rikas tyttö” oli juuri saatu valmiiksi kun järkyttävä tapaturma sammutti tuon 19-vuotiaan, kirkkaana palavan elämänliekin. Raskain mielin luovutamme hänet joukostamme. Hänen menetyksensä koituu katkeraksi tappioksi ei vain ystäville ja tovereille, vaan kaikille hänen taiteensa ihailijoilla ja koko kotimaiselle filmitaiteellemme.[22]

Muistoartikkeli ei päätä lehden Sirkka Sari -uutisointia, vaan se on vain yksi Rikkaaseen tyttöön liittyvä juttu monien joukossa. Jatkaessaan eteenpäin aikalaislukija löysi sivulla 14 jutun säveltäjä Harry Bergströmistä, jossa esitellään kaksi hänen Rikasta tyttöä varten tekemäänsä ”iskusävelmää”.[23] Seuraavalla sivulla Statistityttö puolestaan jatkoi kertomustaan yökuvauksesta.[24] Tämän jälkeen on vuorossa lehden takakansi, joka sekin muistuttaa vielä kerran kuolleesta tähdestä. Koko sivun mainoskuva esittelee elokuvan pääparin Sirkka Sarin ja Olavi Reimaksen.[25] Kuva on huolella valittu, sillä sen pääosaan nousevat Sirkka Sarin suuret loistavat silmät, jotka katsovat ohi niin kamerasta kuin Olavi Reimaksestakin. Sarin huomio on kohdistunut johonkin näkymättömään, joka jää sekä lehden lukijalle että Olavi Reimakselle tuntemattomaksi. Yhdistettynä tietoon hänen kuolemastaan kaukaisuuteen suuntaava katse korostaa Sarin saavuttamattomuutta

Mainoskuvien merkitys on suuri, sillä ne näyttivät Sirkka Sarin nuoruuden ja kauneuden, hänen silmiensä kirkkauden ja ihonsa virheettömyyden. Sirkka Sari ei itse päässyt lainkaan ääneen, mikä ei liene yllättävää. Samoin lehdestä puuttuvat kertomukset kesän kuvausleirien sattumuksista ja tapahtumista, joita muina vuosina löytyi syksyn ensimmäisistä Uutisaitoista runsain mitoin. Sirkka Sarin viimeiseen elokuvaan liittyvää markkinointia leimasi häveliäisyys: viittaukset kuvausleiriin tai Sirkka Sarin oma puhe olisivat tuoneet onnettomuuden liian lähelle kirjoittajia ja lukijoita. Skandaalijulkisuus ei kuulunut suomalaiseen elokuvamaailmaan, joten kuolema mainittiin vain muistokirjoituksessa. Vaikka lehdessä ei näy jälkeäkään siitä yksityiskohdilla mässäilystä, joka oli vallalla sanomalehdistössä onnettomuutta seuranneina päivinä, sai julkisuuden hyväksikäyttö valtavat mittasuhteet.

Kuudentoista sivun mittaisessa Uutisaitassa puhuttiin peräti kahdeksalla sivulla Rikkaasta tytöstä ja Sirkka Sarista. Lehteä selaavalle aikalaislukijalle annettiin useita näkökulmia katsoa tähteä ja hänen viimeistä elokuvaansa, mutta itse kuolema tuotiin esille ohimennen mainoskuvien ja haastatteluiden välissä. Sen sijaan pääosaan nousi Rikas tyttö, myyttinen viimeinen elokuva, joka vei tähdeltään hengen. Esittelemällä elokuvaa moni tavoin lehti ilmaisi lukijoille, että valkokangas oli ainoa paikka, jossa Sirkka Sarin saattoi enää nähdä. Uutisaitta täytettiin tähdellä ja hänen viimeisellä elokuvallaan, mikä synnytti ristiriidan: Sirkka Sari on jatkuvasti läsnä valokuvissa ja hänet mainitaan yhä uudelleen, mutta samalla hän on poissa. Lehti korostaa, kuinka tarinan hahmot elävät valkokankaalla, mutta samaan aikaan lukija tietää, ettei Sirkka Sari itse enää ole elossa. Läsnä- ja poissaolon ristiriidalla kuoleman synnyttämä ylimääräinen kiinnostus kanavoitiin elokuvan markkinointiin ilman häveliäisyydestä luopumista.

Yhtiön markkinointikampanja jäi yhteen lehteen. Seuraavassa Suomi-Filmin Uutisaitan numerossa, joka ilmestyi kolmisen viikkoa elokuvan Helsingin ensi-illan jälkeen, ei Sirkka Saria tai Rikasta tyttöä enää mainita sanallakaan.[26] Aiheella ei ollut enää uutisarvoa, vaikka elokuva oli vasta aloittanut kierroksensa ympäri Suomen elokuvateattereita. Elokuvan ensi-ilta ei kirvoittanut uutta keskustelua päivälehdistössäkään, joten myös niiden kannalta asia oli loppuun käsitelty. Sanomalehtien elokuva-arvosteluissa toki mainittiin, että elokuva näytti Sarin viimeistä kertaa, ja korostettiin, että se oli joutsenlaulu, osoitus näyttelijättären kyvyistä, jotka olisivat ilman tragediaa vähitellen jalostuneet vankaksi ammattitaidoksi. Arvosteluissa Sari jäi kuitenkin sivuhenkilöksi, sillä kirjoittajat katsoivat tulevaisuuteen ja nostivat esille näyttelijätär Lea Joutsenon, joka esitti sankarittaren parasta ystävätärtä.[27] Kaikesta etukäteiskohusta huolimatta Rikkaasta tytöstä tuli aikalaisille ennen kaikkea Lea Joutsenon läpimurto.[28]

Sarin nopeaa unohtumista ei voi pitää yllättävänä, sillä tuohon aikaan elokuvaa ei voinut nähdä muulloin kuin ensi-iltakierroksella. Elokuvan kierto ympäri Suomen saattoi kestää kaksikin vuotta, mutta sen jälkeen elokuva oli yleensä tavoittamattomissa jopa vuosikymmeniä ensimmäiseen televisioesitykseen saakka. On myös otettava huomioon, että Rikkaan tytön ensi-ilta osui erikoiseen ajankohtaan, sillä vain muutamaa viikkoa myöhemmin Suomi siirtyi ylimääräisten harjoitusten aikaan ja kasvava sodanuhka nousi tärkeimmäksi uutisaiheeksi. Talvisodan aiheuttaman katkoksen jälkeen siirryttiin sota-ajan elokuvaan ja Sirkka Sarin muisto jäi uusien tähtien varjoon.

Kuolinillan muistot

Sirkka Sarin kohtaloon palattiin uudelleen vasta, kun kotimainen elokuva ja lehtikirjoittelun perinteet olivat muuttuneet. 1960-luvun alku merkitsi suomalaisen teollisen elokuvatuotannon aikakauden päätöstä. Elokuvan tuotantomäärät romahtivat, osa vanhoista yhtiöistä lopetti toimintansa ja uudet pientuottajat astuivat alalle. Samoihin aikoihin alettiin muistella kotimaisen elokuvan menneitä vuosikymmeniä. Televisio toi vanhat suosikit kotiruutuihin 1950-luvun lopulta alkaen, ja katsojaluvut olivat korkeita. Seuraavalla vuosikymmenellä kotimaiset näyttelijät alkoivat julkaista muistelmiaan, ja heistä kirjoitettiin elämäkertoja. Myös kotimainen lehtikirjoittelu mullistui 1960-luvun aikana. Ensimmäiset sensaatiohakuiset populaarilehdet perustettiin ja lehdistössä ylipäätään alettiin vähitellen luopua vanhasta pidättyvyydestä. Yksityisistä asioista tuli 1970-luvun taitteeseen mennessä sopivia keskustelunaiheita jopa naistenlehdissä, jotka olivat lehdistä konservatiivisimpia ja hienotunteisimpia.[29]

Vanhan kotimaisen elokuvan nostalgisoinnin, näyttelijämuistelmien ja uudenlaisen uteliaisuuden aikakaudella Sirkka Sarista tuli jälleen mielenkiintoinen aihe. Ensimmäistä kertaa näyttelijättären onnettomuuteen palattiin jo 1950-luvun alussa, jolloin elokuvan ja julkisuuden voimakas murros oli vasta vähitellen käynnistymässä. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta nostalginen muistelu ja uudenlainen uteliaisuus ovat jo selvästi näkyvillä ohjaaja Valentin Vaalaan haastattelussa, joka julkaistiin Elokuva-aitta -lehdessä vuonna 1951.

Artikkelissa ohjaaja kävi läpi pitkää uraansa kauniita tarinoita maalaillen. Mukana oli myös Aulangon onnettomuus, jota ei esitetty uutisina tai raportteina, vaan Vaala kertoi tapahtumista henkilökohtaisia, yksityisiä muistojaan. Itse onnettomuus muodosti kertomuksesta vain pienen osan, lainauksen, joka on tämän artikkelin alussa. Pääosaan nousivat iltaa edeltäneet tapahtumat, jotka olivat enteitä täynnä:

Istuttiin sisällä ja pelattiin korttia. ”Anna minä povaan sinulle lähitulevaisuutta”, sanoi Lea Joutseno. ”Nosta.” Vaala nosti pataässän. ”Kuolemaa”, huudahti Lea. [--] Sirkalla oli vihreä puku, ja hän lainasi siihen sopivat hopeakengät Lea Joutsenolta. Mutta ennen lähtöä hän toi ne takaisin sanoen: ”Ei, ne voivat vahingoittua siellä.”[30]

Vaalan muistoissa onnettomuuspäivä oli saanut merkityksensä erilaisista enteistä, jotka – ainakin näin jälkikäteen – olivat niin itsestään selviä, että onnettomuus olisi pitänyt arvata ennakolta. Samalla Vaala raotti salaisuuksien verhoa ja kertoi, että onnettomuutta todistanut mieshenkilö oli ”muuan tuttu luutnantti”, josta kuitenkin mainitaan vain kutsumanimi Jaska. Luutnantti kietoutuu tekstissä osaksi illan uhkaavia enteitä:

Sirkka ei tavallisesti koskaan laulanut, sillä hänellä ei ollut erikoisemmin ääntä. Mutta Aulangolle tultaissa hän lauloi luutnantille: ”Alla venäläisen kuun jälleen tavataan.” Sirkka oli kotoisin Perkjärveltä, hänet haudattiin sinne, ja luutnantti kaatui Kannaksella talvisodan viimeisenä päivänä…[31]

Jokaisesta kuolleesta kuuluisuudesta ei tule legendaa. Historioitsija Peter Burke korostaakin, että henkilön täytyy sopia jo olemassa oleviin stereotyyppeihin. Tarinat sankareista ja konnista luovat pohjan, joita uudet tarinat toistavat ja luovat uusia kuolemattomia sankareita.[32] Ihmiset muovaavat itselleen sellaisia sankareita, joita he tarvitsevat ja joiden tarinaan he saavat punottua itselleen tärkeitä merkityksiä. Keskeistä sankaritariuden muotoutumisessa ovat merkitykset, elämän ja aikakausien kuvat, jotka nivoutuvat tarinaan. Vaalan kertomuksessa luutnantti on tarinan romanttinen sankarihahmo, johon ei voi kuvitella liitettävän spekulaatioita rikoksesta. Ohjaaja yhdistää deterministisesti Sirkka Sarin kohtalon, talvisodan, sankarivainaja Jaakko Saulin ja Karjalan kannaksen. Sari sai viimeisen leposijansa kotoaan Kannakselta juuri ennen talvisodan syttymistä. Samana päivänä, jolloin talvisota päättyi, jäivät Sari ja luutnantti yhdessä Kannakselle, eikä sen päivän jälkeen suomalaista Kannastakaan ollut enää olemassa. Sarin tragedia siis kantaa kuolinpäivästä yli kuukausien. Vasta sodan viimeinen päivä sinetöi sen, kun näyttelijätär ja luutnantti, joka oli ainoana nähnyt ”vaalean keijukaisen katoavan mustaan syvyyteen”,[33] kohtasivat toisensa alla venäläisen kuun.

Valentin Vaala jatkoi Aulangon tapahtumien kuvaamista 1960-luvun puolivälissä Anna-lehdessä, joka julkaisi hänen muistelmansa moniosaisena juttusarjana.[34] Vaala kuvasi Sirkka Sarin kohtaloa tällä kertaa edellisestä poiketen: uhkaavien enteiden sijaan ohjaaja korosti nuorten elämän hilpeyttä ja kesän kauneutta, sekä sitä, ettei kukaan vielä piitannut kiristyvästä maailmanpolitiikasta. Sama painotus löytyy Ruth Wathénin Apu-lehdelle vuonna 1971 kirjoittamasta Sirkka Sarin elämäntarinasta. Wathén kuvaa onnettomuuspaikkaa:

Aulangon hotelliravintola oli ollut vasta jonkin aikaa auki. Se oli Helsingin kultaisen nuorison suosima viikonlopunviettopaikka. Oli hienoa kertoa olleensa Aulangolla. Kukapa olisi sinne sopinut paremmin kuin kaunis filmitähti?[35]

Artikkeli oli ensimmäinen, joka käsitteli yksinomaan Sirkka Saria. Wathén käy tekstissä läpi Sarin elokuvauraa hyvin yksityiskohtaisesti, joten hän on todennäköisesti tutustunut aikaisempiin kirjoituksiin tai haastatellut Sirkka Sarin tunteneita ihmisiä. Itse tapaturma kuvataan vain parilla lauseella, joten nuoruudesta kumpuava tunnelma oli myös Wathénille tärkeämpää kuin onnettomuuden kauhut.

Vaalan jälkimmäisessä muistelmatekstissä kerrottiin luutnantti Saulin koko nimi ensimmäistä kertaa, mutta hänen ei kerrota olleen turman silminnäkijä, eikä hänen kaatumistaan talvisodassa mainita. Näin ollen teksti ei korosta silminnäkijän osuutta tarinassa, eikä tee hänestä sen paremmin sankaria kuin roistoakaan. Wathenin artikkelissa puolestaan spekuloidaan Sarin ja luutnantti Saulin ystävyyden luonteella. Kuvien vieressä lukee isolla tekstillä ”Syttyikö filmitähden ja luutnantin välille romanssi Sirkka Sarin kuolinyönä?”,[36] mutta itse leipätekstissä mahdollista rakkaustarinaa ei mainita lainkaan. Vaalan tekstin tapaan myös Wathénin artikkelista turmaillan enteet puuttuvat, ja tuleva sota pysyy näkymättömissä lukuun ottamatta artikkelin viimeistä lausetta: ”Muutamaa kuukautta myöhemmin luutnantti Sauli kaatui talvisodassa”. Vaalan muistelmissa kuvataan onnettomuuspäivää: ”Hälyttävät viestit sotaisesta Euroopasta jäävät keskusteluissa taka-alalle: pidetään yksinkertaisesti hauskaa, ja kaunis ja nuori Sirkka Sari on huomion keskipisteenä tanssilattialla.”[37] Vastakohtana nuorten iloiselle illalle tarina kuvaa onnettomuudesta seurauksia:

Järkyttynyt seurue palaa majapaikkaan, ja seuraava aamu on hirveä. Pääkaupungin lehtimiehet soittelevat [kuvaus]leirille pitkin aamupäivää, kuvaus luonnollisesti keskeytyy ja Vaala palaa Helsinkiin. Uutiset tapaturmaisesta kuolemasta rientävät aina amerikkalaisiin lehtiin asti, ja karjalaisen vilkkaan suosikkitähden kohtalosta syntyy likipitäen maansuru.[38]

Sirkka Sarin onnettomuus koski paitsi kuvausryhmää myös kaikkia muita, jotka onnettomuudesta kuulivat, joten yhteinen suru näyttäytyy monella tasolla. Sama ajatus kollektiivisesta järkytyksestä korostui Ruth Wathénin toteamuksessa: ”Sitten kaikki päättyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin ja tavalla, joka järkytti koko Suomea”.[39] Onnettomuuden aiheuttama järkytys on koko kansalle yhteinen kokemus. Kulman takana odottava sota näkyy artikkeleissa pieninä vihjauksina, mutta 1960- ja 1970-lukujen lukijoille ne ovat riittäneet asettamaan tulevan sota-ajan jyrkäksi vastakohdaksi kesälle 1939. Vertaus ei ole yhtä selvä kuin kertomuksessa ”venäläisestä kuusta”, mutta kummastakin artikkelista löytyvät maininnat tapahtuma-ajasta ja Saulin kuolemasta talvisodassa vain muutamaa kuukautta myöhemmin korostavat onnettomuuden ja sodan ajallista läheisyyttä. Asetelmassa Sirkka Sarin elämä rinnastuu viimeisen rauhan kesän onnelliseen aikaan, kun taas hänen kuolemansa järkyttävyydestä voidaan tehdä vertaus tulossa oleviin taisteluihin.

Sama analogia on nähtävissä Peter von Baghin dokumenttisarjassa Suomi-Filmin tarina (1993). Sarjan ”kultaista 1930-lukua” käsittelevä osa loppuu onnettomuuden kuvaukseen, jossa tutut piirteet toistuvat. Enteet ovat jälleen osa kertomusta, mutta niitä ei erityisesti korosteta. Haastatellut kuvausryhmän jäsenet kertovat kukin omat muistonsa tapahtumista. Sirkka Sarin pikkuveljeä Rikkaassa tytössä näytellyt Hannes Häyrinen kuvaa Lea Joutsenon reaktiosta suru-uutiseen:

Mä istuin [ravintolapöydässä] sen Lea Joutsenon vieressä. [--] Ihan vieressä… se lähti. Pomppas ylös ja lähti yhtäkkiä juoksemaan ulos, se sai semmosen hysteerisen kohtauksen. – Mä sain sen siellä ulkona rannassa kiinni. Se ranta oli silloin vielä laittamatta. Oli sellaisia murskattuja kiviä vaan, ei ollut vielä peitetty maalla. – Se heittäytyi rähmälleen sinne kivien päälle ihan älyttömästi. Mä että, jaaha, nyt se meni toikin. – Se ei saanut naarmuakaan, sillä oli niin hyvä säkä.[40]

Henkilökohtainen suru saa kasvot Joutsenon käyttäytymisessä. Sirkka Sarin kohtalo on käsittämätöntä, täysin odottamatonta enteistä huolimatta. von Bagh kuvaa tapahtunutta voimakkaasti nostalgisoiden ja jälleen huolettoman elämän ja sen traaginen päättymisen vastakohtaisuus nousee kertomuksen keskiöön. Aulangon onnettomuus muodostaa loppupisteen Suomi-Filmin suuruuden vuosikymmenelle päättäessään dokumenttisarjan toisen jakson. Kolmannessa osassa siirrytään suoraan sotavuosiin, joten analogia Sarin ja viimeisen rauhan kesän välillä on korostettu. Peter von Baghin dokumentti jatkaa saman tarinan rakentamista, joka oli nähtävillä jo Vaalan muistelmissa ja Wathén artikkelissa. Rinnastusten kautta korostetaan että, Aulangon traaginen onnettomuus vie mennessään viattoman – ja viattomuuden. Muutaman kuukauden kuluttua alkanut sota näyttää rikkovan kauniin maailman samalla tapaa kuin onnettomuus katkaisi tähden elämän. von Bagh päättää Aulangon tapahtumien kuvauksen toteamalla, että Sirkka Sarin kuollessa elettiin ”keskellä kesää, jollainen oli vain kerran”[41], joka sitoo Sirkka Sarin osaksi kansallista kertomusta. Yhdistämällä enteet ja kiristyvän maailmanpolitiikan sekä Karjalan kannaksen ja ”venäläisen kuun alla tapaamisen” kertomuksissa Sirkka Sarin kohtalosta häntä verrataan Suomi-neitoon, joka menettää viattomuutensa samalla hetkellä, jolloin näyttelijätär ja luutnantti kohtaavat jälleen.

Todellinen elämäntarina, oikea luutnantti

Edellä esitellyt kertomukset perustuivat elokuvaväen muistoille. Vuonna 1977 näyttelijättären perhe ja läheiset astuivat ensimmäistä kertaa esiin, kun ”Lukijain pyynnöstä Seura tuo nyt julki Sirkka Sarin todellisen elämäntarinan”.[42] Kaksiosaisen jutun ensimmäinen osa julkaistiin nelisen viikkoa elokuvan Rikas tyttö ensimmäisen televisioesityksen jälkeen, joten aihe oli ajankohtainen, mutta teksti ei tuo samanaikaisuutta ilmi. Toimittaja Hannu Holvaksen kirjoittama teksti on laajin artikkeli Sarista sekä pituutensa että sisältönsä puolesta. Ensimmäinen osa käsittelee Sarin elämää syntymästä alkaen, käy läpi kouluvuodet, nuoruuden ja filmiuran, jälkimmäinen osa puolestaan keskittyy Aulangon onnettomuuteen. Lähteiksi mainitaan Sarin lähipiirin haastatteluiden lisäksi myös elokuvakollegoiden muistelut ja poliisiarkistot.[43] Vaikka elokuvat käydään tekstissä läpi, sitä tärkeämmäksi nousevat kuvaukset Sarin lapsuudesta ja hänen yksityisestä elämästään elokuvauran aikana, joten tekstien muovaama kuva Sirkka Sarista on hyvin erilainen kuin aikaisempien artikkelien.

Tekstin tyylissä näkyy kaksi selkeästi toisistaan poikkeavaa puolta. Lähipiirin haastatteluiden kautta rakentuva kuva Sirkka Sarista on realistinen ja maanläheinen, mutta siellä täällä nousee esiin toimittajan oma sensaationhakuinen kertojanääni. Yksi näistä kohdista löytyy artikkelin jälkimmäisen, Aulangon tapahtumiin keskittyvän osan alusta: ”Heinäkuun 30. päivää sävyttivät heti aamusta alkaen monet pienet tapahtumat, joista osa lopulta yhteen nivoutuessaan koitui Sirkka Sarin kohtaloksi.”[44] Enteet eivät tällä kertaa ole samoja, joista Valentin Vaala vuonna 1951 kertoi. Nyt esille nostetaan apulaistuotantopäällikkö Topo Leistelän uni, jossa ihmishahmo tanssi sotilassairaala Tilkan savupiipun päällä ja kuvaaja Armas Hirvosen kuvauspaikalle tekemä kukkapenkki, joka muistutti erehdyttävästi hautakumpua.[45] Teksti kertoo myös, että Aulangolle lähtö oli Sirkka Sarin idea ja että hän suostutteli muut lähtemään mukaan.[46]

Artikkelin ensimmäinen osa puolestaan päättyy sensaationhakuisesti: ”Seuraavalla kerralla tuomme julkisuuteen myös sen miehen, joka oli Sirkan kuoleman ainoa silminnäkijä”.[47] Saulin nimi oli toki kerrottu vuosia aikaisemmin, samoin kuin se, että seurueeseen kuulunut luutnantti oli ollut todistamassa turmaa. Siinä mielessä lausuma on kuitenkin totta, että artikkeli kietoi erilliset tiedonjyvät yhteen. Ensimmäistä kertaa korostettiin, että seurueeseen kuulunut luutnantti oli nimeltään Jaakko Sauli ja että hän oli juuri se silminnäkijä, jonka henkilöllisyyden paljastamista oli vaadittu onnettomuutta seuranneessa lehtikirjoittelussa. Lehti kertoo myös paljastavansa Sirkka Sarin enteelliset viimeiset sanat: ”Ollaan hurjia tänä iltana!”, jotka hän tekstin mukaan huudahti Saulille heidän lähtiessään kohti kattoa. Saulin kaatuminen talvisodassa mainitaan tekstissä, mutta sitä ei liitetä sodan viimeiseen päivään.[48] Saulia ei pyritä liittämään yhteen Sarin kanssa eikä heidän ylleen punota mystisiä merkityksiä. Tämä selittyy sillä, että lähipiirin esiintulon myötä paljastui täysin uusi puoli Sarista. Artikkelin mukaan hän oli nimittäin nuoresta iästään huolimatta kihloissa, mistä ei aikaisemmin ollut mainittu sanallakaan. Lehti esittelee näyttelijättären sulhasen luutnantti Teemu Linnalan, joka tekee selväksi, että hän oli se oikea luutnantti Sarin elämässä, ja että Sauli oli vain paikalle sattunut tuttava.

Linnala kertoo, että he olivat Sarin kanssa tutustuneet jo vuosia aikaisemmin, ja kihlat oli vaihdettu toukokuussa 1938. Lapsuudenystävätär korostaa omassa puheenvuorossaan, että näyttelijättärellä ei kuitenkaan ollut kiire avioitua: sen sijaan Sari aikoi keskittyä uraansa. Sulhasen mukaan Sarin muutto Helsinkiin ja filmityö puolestaan tiivistivät heidän suhdettaan, sillä ne antoivat heille entistä enemmän mahdollisuuksia tavata toisiaan. Dramaattisena lisänä Linnala kertoo myös, että hääpäivä sovittiin viimeisellä tapaamiskerralla kasvavan sodanuhkan vuoksi. Häitä olisi juhlittu lokakuun 1939 puolessa välissä, mutta juhlien sijaan Linnala näki morsiamensa arkussa Perkjärven historian suurimmissa hautajaisissa.[49] Viittä vuotta myöhemmin, keskellä Kannaksen perääntymistaisteluja, Linnala kertoi käyneensä haudalla:

Tulimme alueelle, josta oli Perkjärven hautausmaalle matkaa noin 7 kilometriä. Se oli tosin varsin pitkällä vihollisen linjojen takana. Lainasin taistelulähetin moottoripyörää ja ajoin metsän siimeksessä tuon matkan Sirkan haudalle. Se oli pieni pyhiinvaellusmatka, samalla viimeinen käyntini hänen haudallaan. Paluumatkallakin onnistuin välttämään vihollisen partiot.[50]

Teksti yhdistää Linnalan moneen kertaan Sarin Suomi-Filmen arkeen ja kertoo, että kihlaus oli yleisesti tunnettu asia näyttelijättären työpaikalla. Artikkelin mukaan sulhanen oli muun muassa ensimmäinen lähipiiristä, jolle Suomi-Filmi ilmoitti onnettomuudesta ja joka sai lähteä viemään viestiä perheelle. Näiden mainintojen kautta korostuu, että Linnala oli Sarin virallinen sulhanen, ei vain salainen kihlattu. Vaikka Suomi-Filmi ei kihlauksesta kertonut, tekstin perusteella yhtiö tiesi ja hyväksyi sen.

Tähtinäyttelijättären kihlautuminen ei ollut elokuvayhtiölle iloinen asia 1930-luvulla, jolloin näyttelijättäret usein jättivät julkisen uransa avioitumisen myötä, etenkin jos aviopuoliso ei itse ollut elokuva- tai teatterialalla. Sotia edeltäneessä elokuvajulkisuudessa näyttelijöiden yksityiselämästä ei paljastettu kovinkaan paljoa, ja kihlaukset, avioitumiset ja raskaudet olivat asioita, joista ei missään nimessä mainittu.[51] Jos Sari olisi ehtinyt naimisiin, avioliitosta olisi todennäköisesti mainittu vasta kuukausia vihkimisen jälkeen ja tuolloinkin vain ohimennen.[52] Samoin mahdollisista lapsista olisi kerrottu aikaisintaan kastajaisten tienoilla. Näin ollen se, ettei Linnalaa mainittu 1930-luvulla tai myöhemmissä työtovereiden muistelmissa, ei ole poikkeavaa, vaan kuvastaa käsityksiä yksityisen suojaamisesta ja julkisuuteen sopivista aiheista.

Artikkelien runsas kuvitus tukee perheen ja ystävien haastatteluiden antamaa kuvaa Sarin elämän yksityisestä puolesta. Hänet nähdään roolikuvien rinnalla lapsena ja nuorena tyttönä, ja kuvituksen joukossa on myös kolme yksityiskuvaa Sirkka Sarin Helsingin-ajalta, joiden mainitaan olevan sulhasen kotialbumista peräisin. Yhdessä näistä kuvista nähdään Linnala ja Sari ravintolapöydän ääressä. Artikkelin mukaan on kyse parin kihlajaislounaasta, jolla oli läsnä vain muutamia upseeriystäviä. Kaksi muuta yksityiskuvaa näyttävät Sarin kotioloissaan, pienessä keittiössään esiliina edessä ja nojatuolissa rentoutumassa. Keittiökuvan lähdettä ei mainita lainkaan, mutta nojatuolikuvan kuvateksti kertoo, ettei kuvan ottajaa tiedetä, vaikka se kuuluukin Linnalan kokoelmiin.[53]

Mikään kolmesta kuvasta ei kuitenkaan ole yksityinen, sillä ne kuuluvat samaan kuvasarjaan, josta osa julkaistiin vuonna 1938 Suomi-Filmin Uutisaitassa ja Elokuva-aitassa artikkeleissa, joissa valokuvien kautta käytiin läpi elokuvatähti Sirkka Sarin tavallinen päivä.[54] Kuvat kuuluivat tuolloin selkeästi yhtiön tuottamaan näyttelijättären mainontaan, sillä samalla kertaa otetut kuvat päätyivät kahteen samoihin aikoihin julkaistuun, melkein samoin otsikoituihin artikkeleihin. ”Kihlajaiskuva” on otettu samalla kertaa kuin ”elokuvatähtikuvat”, sillä Sarin kampaus tai vaatetus ei muutu kuvien välillä, ja pöydällä olevat ruokailuvälineetkin ovat samoilla paikoillaan. Ainoat muutokset ovat Sarin ja Linnalan asennoissa ja ilmeissä. Vuonna 1977 kihlajaiskuvaksi nimetty otos kuvasi vuoden 1938 artikkelien mukaan kiireisen elokuvatähden ruokailua ystävien seurassa.

Kenen muistoja Linnala siis tekstissä muistelee? Hän lienee kertonut vilpittömästi morsiamestaan, mutta vuosikymmenet ovat muuttaneet tahattomasti käsitystä tapahtumista, sillä Linnala ei muista nojatuoli- ja keittiökuvienkaan alkuperää. Toki on mahdollista, että kihlajaiset ja Suomi-Filmin kuvaussessio ovat osuneet samalle päivälle, vaikka Linnala toteaa vain upseeriystäviensä olleen kihlalounaalla läsnä. Lienee kuitenkin todennäköisempää, että kihlajaiset vietettiin toisena päivänä ja että tilaisuudesta olisi voinut ottaa vastaavan kuvan, jos paikalla olisi ollut valokuvaaja. Luultavasti lyhyeksi jäänyt yhteinen aika on yhdistänyt tärkeitä ja erityisiä muistoja myös niihin hetkiin, jotka eivät tärkeitä tai erityisiä alkuun ole olleet.

Vuoden 1977 kaksiosaisen artikkelin antama kuva Sarista ei ole ristiriidaton, sillä jälleen on kyse muiden ihmisten mielipiteistä, joihin aika on vaikuttanut. Eri ihmiset ovat nähneet Sarin elämän eri tavoin. Toimittaja käyttää sensaationhakuisia lausahduksia, kun taas sulhanen kertoo heidän yhteisistä suunnitelmistaan. Lapsuudenystävän ja sisarusten puheissa puolestaan korostuu Sarin kunnianhimo ja se, että elokuvaura kiinnosti häntä ehkä jopa enemmän kuin avioliitto. Yhteistä lähipiirin muistoille on, että niissä Sirkka Sari on satumaisen kaunis menestyjä, joka ei antanut julkisuuden vaikuttaa persoonaansa vaan pysyi aitona itsenään myös muututtuaan tähdeksi. Hänet paljastetaan itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, joka uskalsi lähteä salaa koefilmauksiin ensimmäistä rooliaan varten, joka asui omassa taloudessaan Helsingissä[55] ja joka oli valmis elämään itsenäisesti elokuvauransa tähden. Vaikka artikkelit tuovat paljon uutta tietoa Sarista, on hänestä muotoutuva kuva samanlainen kuin turmapäivän kuvauksissa. Sekä tämän artikkelin välittämissä lähipiirin muistelmissa että aikaisempien tekstien antamissa työtovereiden kertomuksissa Sirkka Sarin luonne kuvataan yhdistelmänä lapsellista herttaisuutta ja modernia itsenäisyyttä. Samalla kuvauksissa on läsnä hiljainen katkeruus elämästä, jota hän ei saanut elää.

Aulangon ja savupiipun elokuva

Muistelma-artikkelien ohella Rikasta tyttöä ja Sirkka Sarin kohtaloa on käsitelty lehdissä elokuvan televisioesitysten yhteydessä. Elokuva on nähty televisiosta viidesti,[56] ja lehtien ohjelmatiedoissa onnettomuutta on käytetty elokuvan houkutteena. Aikalaiskritiikkien korostamasta Lea Joutsenosta sen sijaan ei ole yleensä mainittu sanallakaan. Hotelli Aulanko on olennainen osa Rikkaan tytön esittelyä, ja usein sanotaan virheellisesti, että onnettomuus tapahtui kuvausten päätösjuhlassa, eikä siis tavallisessa kuvausryhmän illanvietossa.[57] On yllättävää, että kuolinilta ajoitetaan väärin. Elokuvaan liitettyjä yliluonnollisia merkityksiä voisi kuvitella lisäävän maininta siitä, että loppukohtauksessa on nähtävillä toinen näyttelijätär, joka joutui korvaamaan kuolleen työtoverinsa. Väärä ajoitus löytyy myös Suomen kansallisfilmografiasta Rikkaan tytön esittelystä. Teos ei myöskään mainitse Hanna Tainia sijaisnäyttelijänä, mutta toteaa:

Kuvattaessa on ohjaaja muuttanut jonkin verran Nisse Hirnin käsikirjoituksen[58] lopputapahtumia. Mm. puutarhuri Grönbergin osuutta on lavennettu sekä Lean ja Jack Vinterin sisääntulo Hallien huvilalle on rakennettu uudelleen.[59]

Kansallisfilmografia ei anna mitään syytä muutoksille, vaikka juuri näiden muutosten avulla elokuva saatiin kuvattua valmiiksi ilman sankaritarta. Teoksen toimituskunnalla on ollut hallussaan kaikki tarvittava tieto, mutta ehkä väärälle päivälle ajoitettu kuolema on sotkenut kuvaa sen verran, että he eivät ole yhdistäneet palasia toisiinsa.

Onnettomuutta seuranneesta päivälehtikirjoittelusta tutut spekulaatiot siitä, mitä katolla todella tapahtui, löytyvät usein televisiosivuilta. Vuoden 1977 elokuvaesityksestä kirjoittanut Urpo Kari totesi:

Onnettomuuden syy ei koskaan täysin selvinnyt. Ei nimittäin ole uskottavaa, että Sirkka Sari Aulangon katolla liikkuessaan olisi luullut savupiippua näkötorniksi. Paikalla käyneenä en ainakaan minä voi sitä uskoa.[60]

Vaikka poliisitutkimukset eivät missään vaiheessa löytäneet onnettomuudesta mitään epäilyttävää, jopa kotimaisen elokuvan grand old man Kari Uusitalo, joka on kirjoittanut suomi-filmeistä enemmän kuin kukaan muu, totesi, että Sari ”sai tapaturmaisesti surmansa olosuhteissa, joiden yksityiskohdista vallitsee vieläkin epäselvyys.”[61]

Elokuvaesittelyiden lyhyissä maininnoissa illan tapahtumilla herkutellaan ja niiden ympärille luodaan salaperäisyyden verhoa. Elokuva merkitys ja muistettavuus muuttuivat varsinaisesta ensi-illasta televisioesityksiin, ja filmi kietoutui entistä voimakkaammin Sarin kohtaloon. Kuolema ja lopullisuus ovat etusijalla: elokuvasta muistetaan vain, että Sari kuoli ennen sen ensi-iltaa ja että filmi on surullinen joutsenlaulu 1930-luvun elokuvatähdelle. Aulangon tapahtumat ovat peittäneet alleen aikalaiskriitikoiden korostaman jatkuvuuden eli Joutsenon läpimurron.

Maininnoista löytyy kuitenkin poikkeuksia etenkin uusimman, vuoden 2004 televisioesityksen osalta. Helsingin Sanomien esittelyssä elokuvan pääpariksi jopa väitettiin Lea Joutsenoa ja Olavi Virtaa![62] Joutsenolla oli elokuvassa merkittävä sivurooli, mutta Virta vain vilahtaa valkokankaalla tanssiorkesterin laulusolistina.[63] Sirkka Sarin kuoleman korostaminen tuntuu tulleen tiensä päähän, sillä vuoden 2004 elokuvaesittelyissä annetut tiedot ovat elokuvasta poimittuja, ja mukaan mahtuu suoranaisia virheitä. Televisiosivujen koostajat eivät ole enää olleet tietoisia siitä, mikä on Rikas tyttö -elokuvaa määrittänyt edeltävien 60 vuoden ajan.

Virallistuva onnettomuus, unohtuva mystiikka

Vaikka Aulangon tragedia on kadonnut uuden vuosituhannen elokuvaesittelyistä, ei onnettomuus ole pyyhkiytynyt suomalaisten muistista. Uusimmissa Sirkka Sariin liittyvissä artikkeleissa hänen kuolemaansa esitellään kuitenkin uudessa valossa. Enää ei liene elossa monia, jotka voisivat onnettomuudesta kertoa, joten ei ole yllättävää, että tapahtumat esitellään virallisten dokumenttien kautta. Ilmaisella GeoCities-palvelimella on ollut ainakin vuodesta 2003 lähtien Sirkka Sari -sivusto, joka rakentuu todistajalausuntojen ympärille.[64] Sivuston tekijä ei ole laittanut nimeään näkyviin, ehkä siksi, että hän kopioinut sivuille sanatarkasti poliisin laatimat kuulustelupöytäkirjat. Sivuilla niin luutnantti Jaakko Sauli, ohjaaja Valentin Vaala kuin näyttelijät Lea Joutseno ja Hannes Häyrinen sekä monet muut paikalla olleet kuvaavat tapahtunutta heti onnettomuutta seuranneina päivinä. Näyttää siltä, että sivustolta löytyvät kaikki rikostutkinnan aikana syntyneet asiakirjat. Mukana ovat myös Sirkka Sarin filmografia, valokuvat osasta kuulusteltuja sekä piirroksia ja valokuvia Aulangon hotellista.

Uusimpana lisäyksenä sivustolle on joulukuussa 2007 tullut linkki YouTube-sivustolle, jonne luultavasti sama tekijä on lisännyt edellä käsitellyn katkelman Peter von Baghin dokumentista, jossa kuvausryhmän jäsenet muistelevat Aulangon onnettomuutta.[65]) GeoCities-muistosivustolta ei löydy analyysiä tai yhteenvetoa tapahtumista saati spekulaatioita enteistä tai myyttisiä viittauksia ”viimeiseen huolettomaan kesään”. Sivun tekijällä lienee kuitenkin ollut tietoa siitä, kuinka keskeinen osa luutnantti Saulilla on ollut onnettomuuteen liittyvissä kertomuksissa, sillä etusivulle hän on asettanut vierekkäin Sarin ja Saulin kuvat sekä tiedot heidän syntymä- ja kuolinajoistaan.

Sivustolla julkaistujen poliisipöytäkirjojen antama kuva tapahtumista ei poikkea lehtikirjoituksista muussa kuin yksityiskohtien määrässä, joten ne eivät tuo varsinaisia lisätietoja onnettomuudesta.[66] Sen sijaan ne vahvistavat joukon tapahtumaan liitettyjä yksityiskohtia. Kuulustelujen mukaan Aulangolle lähtö oli kuin olikin Sirkka Sarin idea ja hän oli lausahtanut Saulille ”ollaan hurjia tänä iltana” heidän astuessaan hissiin. Kuulustelut myös vahvistavat Sarin ja Linnalan kihlauksen, sillä Sari oli keskustellut Saulin kanssa vain muutamaa hetkeä ennen katolle lähtöä puhelusta, jonka oli saman päivänä saanut sulhaseltaan Linnalalta.

Epävirallisesta luonteestaan huolimatta GeoCities-sivustoa käytetään lähdetietona Sirkka Sarista. Kesällä 2007 Ilta-Sanomat julkaisi artikkelin Sarin kuolemasta juttusarjassa, jossa esiteltiin kuuluisia Suomessa tapahtuneita rikoksia.[67] Aulangon tapahtumat liitettiin huomiota herättäneiden rikostutkintojen sarjaan, vaikka artikkeli korostaakin, että tutkinnassa kävi ilmi, ettei rikosta ollut tapahtunut. Menneinä vuosikymmeninä toimittajat ovat ottaneet yhteyttä Sirkka Sarin työtovereihin ja läheisiin, mutta nykyään tiedot otetaan internetistä,[68] ja onnettomuus näyttäytyy muistojen tai enteiden sijaan ilmaissivustolle kopioitujen tutkintapöytäkirjojen kautta. Vuosituhannen vaihduttua ajallinen etäisyys on kasvanut niin suureksi, että ilta Aulangolla alkaa kadota kollektiivisesta muistista, joten toimittajat eivät ehkä osaisikaan enää etsiä tietoja kuolemaan liitetyistä enteistä tai muista myyttisistä ulottuvuuksista. Siinä missä ensimmäiset artikkelit Sarin kuolemasta perustuivat poliisin julkaisemiin tiedotteisiin ja niitä seuranneet työtovereiden tai lähipiirin muistoihin, eletään 2000-luvulla internetin ja virallisten asiakirjojen tarjoamien kuivahkojen faktojen varassa.

Suomi-neidon viimeinen suvi

Sirkka Sari on muuttunut kerrostuneeksi tarinaksi, jossa elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen. Aikalaiset saivat lukea sanomalehdistä seikkaperäisiä kuvauksia Aulangon hotellin katosta, savupiipusta ja kiipeämisestä. Kirjoitukset mainitsivat pituudet, korkeudet, metrit ja askeleet – kuvaus oli tarkkaa ja kliinistä, mutta mukana oli spekulaatioita siitä, mitä todella oli tapahtunut ja kuka oli silminnäkijäksi mainittu mystinen mies. Ajan kulumisen myötä tarina muuttui. Enää ei ollut tärkeää kertoa, kuinka korkea piippu oli tai kuinka monta askelta ovelta sen luo oli, vaan esille nousivat tapahtumat, jotka ympäröivät näyttelijättären viimeisiä hetkiä. Työtovereiden kertomuksissa kesäinen päivä oli täynnä kammottavaa enteellisyyttä, ja onnettomuuden jälkeen viimeinen onnellinen kesä oli ohi – samoin kuin syksyllä alkanut sota vei Suomi-neidon viattomuuden, ei kukaan läsnä olleista ollut entisensä. Sirkka Sarin kohtalo kietoutui yhteen nuoren valtion vaiheiden kanssa, ja tapahtumien traagisuus ja epäoikeudenmukaisuus kasvattivat myyttiä vihreäpukuisesta keijukaisesta, ja nuoresta luutnantista, jotka kohtasivat jälleen alla venäläisen kuun. Ystävien ja perheenjäsenten kertomuksissa Sirkka Sarista ei puhuttu elokuvatähtenä tai Suomi-neitoon vertautuvana uhrina, vaan nuorena itsenäisenä naisena, ystävänä ja ihmisenä. Tulossa oleva sota on kuitenkin tarinoissa läsnä, vaikkakaan ei niin korostetussa muodossa. Se muodostaa näissäkin kertomuksissa aikakausien rajan, joka erottaa muistelijat Sirkka Sarista.

Sirkka Sarin tähteys ei päättynyt Aulangon hotellille, vaan se jatkoi omaa elämäänsä. Tapa muistaa ja muistella Sirkka Saria on kiinnittynyt tiukasti hänen kuolemaansa. Vuosikymmenien aikana hänestä on tullut yksi niistä idoleista, joilla menehtyminen on olennainen osa tähtikuvaa, jopa sen tärkein elementti. Kuvaukset Aulangon tapahtumista ovat kerrostuneet toistensa päälle ja yhdessä luoneet monipuolisen kuvan traagisesta illasta. Vaikka kertomuksissa on pieniä vaihteluita, perusta on sama. Saria ei ole olemassa ilman kamalaa onnettomuutta, eikä hänen viimeistä elokuvaansakaan muisteta muusta kuin siitä, mitä tapahtui kuvausryhmän juhlissa. Tarinat ovat muotoutuneet näyttelijättären kuolemaa seuranneiden vuosikymmenten asettamista muistamisen paikoista, jolloin asioita on yhdistelty ja Sarin kuvaan on liitetty määreitä, joista hän ei itse tiennyt mitään.

Sirkka Sarin tarina ei kuitenkaan tunnu elävän ikuisesti, vaan näyttelijätär ja Aulangon savupiippu tuntuvat jäävän menneen vuosisadan kertomukseksi. Vielä 1990-luvulla tapaus tunnettiin hyvin, mutta vuosituhannen vaihduttua valtakunnan ykköslehdessä ei enää muisteta, mistä elokuva on ollut kuuluisa kaikki nämä vuosikymmenet eikä edes vaivauduta tarkistamaan, ketkä olivatkaan elokuvan pääosissa. Toisaalta, Sirkka Sari ei ole missään nimessä täysin unohtunut, vaan muisto elää ajan mukana internetissä.

Sari on mehevä kohde tarinoille, sillä hänestä itsestään lähtevää tietoa on hyvin vähän. Pelkästään tämä ei kuitenkaan riitä selittämään näyttelijättären muuttumista elämää suuremmaksi tarinaksi. On ennen kaikkea kysymys ajoituksesta, sattumanvaraisista tapahtumista, jotka aiheuttavat sen, että jokin seikka nousee ihmisten muistoissa muita tärkeämmäksi ja saa itselleen erityisiä määrittämisen tapoja. Jos Sirkka Sari olisi kuollut erilaisessa tilanteessa ja erilaisena aikana, ei hänestä eikä hänen viimeisestä elokuvastaan olisi ehkä muotoutunut suurta traagista tarinaa. Sirkka Sari asetettiin vuosikymmeniä myöhemmin edustamaan kaikkea sitä hyvää ja kaunista, mitä Suomessa oli 1930-luvun lopussa. Hänen elämänsä jäi traagisesti elämättä, mutta kuolema antoi voimaa tarinan kasvamiselle, sillä kohtalon ivaamana Sari sattui osumaan piipulle oikeaan aikaan, juuri kun Suomi vietti viimeistä viattomuuden kesäänsä.

Luutnantti Sauli nostetaan kuvauksissa Aulangon tapahtumien avainhenkilöksi, ja vaikka hänet todistettiin 1970-luvulla ”vääräksi luutnantiksi”, hänen asemansa mysteerin keskiössä ei ole uhattu. Ensimmäisistä lehtiartikkeleista alkaen hänen osuuttaan pohditaan tai siihen ainakin viitataan. Sauli on tarinan ristiriitaisin hahmo. Toisaalta hän on ainoana silminnäkijänä Sirkka Sarin elämän viimeinen sankari, kumppani viimeisiltä huolettomilta hetkiltä.

Nuorena luutnanttina Sauli edustaa menestystä ja hyviä toiveita tulevaisuudesta ja rinnastuu kotimaisten elokuvien sankareihin, jotka useimmiten tuntuvat olevan sotilasarvoltaan luutnantteja. Toisaalta hän on ainoa, joka on ollut paikalla, kun Sirkka Sari on kuollut. Kuoleman jälkeisten päivien sanomalehtispekulaatioissa vaadittiin silminnäkijää astumaan esiin ja selvittämään tapahtunutta tarkemmin, kun taas myöhemmät tekstit totesivat Saulin olleen läsnä, mutta eivät heittäneet epäilyksen varjoja hänen ylleen. Kertomukset kuitenkin korostavat sitä, että Sauli oli onnettomuuden ainoa todistaja. Näin ollen teksteistä voi lukea myös sen, että hän on ainoa, joka todella tietää, mitä Aulangon katolla tapahtui, ja jos kaikesta huolimatta tapahtui rikos, hän oli osallinen siihen. Saulin kaatuminen talvisodan viimeisenä päivänä Karjalan kannaksella sitoo hänet ikuisesti yhteen Sarin kanssa ja spekulaatioista riippuen voi ajatella, että sinä päivänä nuoret pääsivät jälleen toistensa seuraan tai että Sauli sai rangaistuksen oletetuista teoistaan.

Sarin ja Saulin kuolemien ajankohta ja heidän kummankin yhteytensä Kannakseen tekevät heistä osan suurta suomalaista kertomusta, Suomi-neidon elämäkertaa. Toisaalta viattomuus, toiveet tulevaisuudesta, nuoruus ja kauneus, toisaalta idästä tuleva uhka ja ruumiillinen turmeleminen ovat olennainen osa Suomi-neitoon liitettyä kuvastoa.[69] Kertomuksissa näyttelijätär ja luutnantti toistavat Suomi-neitoon liitettyjä määreitä ja heidän myötään päättyy ensimmäinen ajanjakso itsenäisen Suomen historiassa. Väkivaltainen kuolema on olennainen osa tarinaa, sillä se liittää heidät osaksi hetkeä, jolloin Suomi-neidon menettää viattomuutensa.

Raajarikkoisen Suomen muistelmissa kesä 1939 sai ajan kultaamat kehykset. Näyttelijättären kohtalon kietoutuessa valtiolliseen tilanteeseen Sari oli viaton kuin Suomi-neito tuona kesäisenä iltana, eikä kumpikaan tiennyt, mitä tuleman piti, vaikka enteet olivat selkeästi näkyvissä. Vaikka Sarin kuolemasta oli nelisen kuukautta sodan syttymiseen ja yli seitsemän kuukautta rauhan tuloon, nivoutuvat tapahtumat yhteen. Sirkka Sari on muistoissa samanlainen kuin ensimmäisen valtakunnan Suomi, avarakatseinen, mitään pelkäämätön, tulevaisuuteen luottava ja nuoruuden huumassa elävä. Kumpikin oli vuonna 1939 ”keskellä kesää, jollainen on ollut vain kerran”.

Lähteet

Elokuvalehdet:

Suomi-Filmin Uutisaitta 1938-1939

Elokuva-aitta 1938

Sanomalehdet:

Aamulehti 1982, 2004

Ajan suunta 1939

Helsingin Sanomat 1939, 1977, 2004

Hyvinkään Sanomat 1986, 1992, 1993

Hämeen Sanomat 1939

Ilta-Sanomat 1939, 2007

Kaleva 1996

Kansan lehti 1939

Karjalainen 1939

Katso 1977, 1982

Keskisuomalainen 1939

Kuva 1939

Maan Sana 1939

Savon Sanomat 1977, 1986

Savon Suunta 1939

Suomen Sosialidemokraatti/Demari 1939, 1993, 1996

Turun Sanomat 2004

Uusi Suomi 1939, 1982

Aikakauslehtiartikkelit:

Holvas, Hannu, Kannaksen tytön lyhyt elämä ja traaginen kuolema. Osa 1. Kuka todella oli Sirkka Sarin – Suomi-Filmin nuori kaunotar. Seura 38/1977. 1977a.

Holvas, Hannu, Kannaksen tytön lyhyt elämä ja traaginen kuolema. Osa 2. Sirkka Sarin viimeiset sanat: ”Ollaan hurjia tänä iltana!” Seura 39/1977. 1977b.

Klemola, Pertti, Valentin Vaala muistele. Suomalaisen elokuvan kultaiset vuodet. Osa II. Kaikki rakastavat Ansaa ja Taunoa. Anna 9/1965.

Wathén, Ruth, Sirkka Sarin traaginen tähdenlento. Apu 50/1971.

Nimimerkki VIE, Uneksivakatseinen ohjaaja. Elokuva-aitta 17/1951.

WWW-sivustot

Sirkka Sari aka Sirkka Linnéa Jahnsson 1.5.1920 – 30.7.1939. Sivusto GeoCities-ilmaispalvelimella.

[http://www.geocities.com/sirkkasari/] (viitattu 28.11.2007)

Sirkka Sarin kuolema. Videoleike YouTube-sivustolla.

[http://www.youtube.com/watch?v=OsU_7bTkpNw] (viitattu 16.1.2008)

Leike on alun perin televisiodokumentista Peter von Bagh 1993.

Sirkka Sari. Sivu Wikipedia-tietosanakirjassa.

[http://fi.wikipedia.org/wiki/Sirkka_Sari/] (viitattu 28.11.2007)

Televisiodokumentti:

Suomi-Filmin tarina. Osa 2. 1936-1939 Valentin Vaala ja tähtiaika. Sk ja O: Peter von Bagh. Yleisradio TV2/Tiede ja talous 1993.

Kirjallisuus:

Burke, Peter, History as Social Memory. In Memory. History, Culture and the Mind. Ed. Thomas Butler. Basil Blackwell, Great Britain 1989.

deCordova, Richard, Picture Personalities. The Emergence of the Star System in America. University of Illinois Press. Urbana & Chicago 1990.

Ellis, John, Visible Fictions. Routledge and Paul Kegan. London 1995 (1982).

Jallinoja, Riitta, Moderni säädyllisyys. Aviosuhteen vapaudet ja säädökset. Gaudeamus. Tampere 1997.

Laine, Kimmo; Lukkarila, Matti & Seitajärvi, Juha (toim.), Valentin Vaala. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki 2004.

Malmberg, Raili, Yleislehtien kuohuvat vuodet 1934-1980. Teoksessa Suomen lehidstön historia 8. Yleisaikakauslehdet. Aikakauslehtien liitto ry, Kustannuskiila Oy. Kuopio 1991.

Nieminen, Outi, Rakennettu, markkinoitu, mainostettu. Suomi-Filmi Oy:n tuotantokoneisto ja julkisuuskuva vuosina 1933-1939. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto 2004.

Saarenmaa, Laura, Kuka muistaa Liana Kaarinaa? Elokuvatähteys ja seksi 1960- ja 1970-lukujen suomalaisessa populaarijournalismissa. Lähikuva 4/2003, 23-36.

Suomen kansallisfilmografia 2. 1936-1941. Toim. Kari Uusitalo et al. Suomen elokuva-arkisto, Edita. Helsinki 1999.

Valenius, Johanna, Undressing the Maid. Gender, Sexuality and the Body in the Construction of the Finnish Nation. Bibliotheca Historica 85. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2004.

 



  1. Ohjaaja Valentin Vaala nimimerkki VIEn kirjoittamassa artikkelissa Uneksivakatseinen ohjaaja, Elokuva-aitta 17/1951, 5. [Takaisin]
  2. deCordova 1990, 11-12, 19, 51, 98, 100 [Takaisin]
  3. Kotimaisesta elokuvajulkisuudesta Nieminen 2004, 132-155, passim. [Takaisin]
  4. Tiedot onnettomuusillan vaiheista kerätty seuraavien päivien lehtiuutisista sekä myöhemmistä lehtiartikkeleista, joissa läsnäolijat ovat kuvanneet tapahtumia. [Takaisin]
  5. Kansan lehti mainitsee onnettomuudesta tiedotetun kahteen otteeseen maanantai-iltana. Omituista. Ei kirjoittajaa, Kansan lehti 2.8.1939. [Takaisin]
  6. Järkyttävä onnettomuus Aulangolla. Elokuvanäyttelijätär Sirkka Sari saanut surmansa. Ilta-Sanomat 31.7.1939. [Takaisin]
  7. Katso esimerkiksi Järkyttävä onnettomuus Aulangolla. Ei kirjoittajaa, Ilta-Sanomat 31.7.1939; Järkyttävä tapaturma Aulangolla. Ei kirjoittajaa, Helsingin Sanomat 1.8.1939, 3; Näyttelijätär Sirkka Sari kuollut tapaturmaisesti Aulangolla. Ei kirjoittajaa, Uusi Suomi 1.8.1939. [Takaisin]
  8. Oliko filminäyttelijätär Sirkka Sarin kuolema pelkkä turma? Nimimerkki E., Savon suunta 5.8.1939. [Takaisin]
  9. Ibidem. [Takaisin]
  10. Ibidem. [Takaisin]
  11. Omituista. Ei kirjoittajaa, Kansan lehti 2.8.1939. Katso myös esimerkiksi Aulangon onnettomuus oli pelkkä tapaturma. Nimimerkki –P., Uusi Suomi 2.8.1939; Oliko filminäyttelijätär Sirkka Sarin kuolema pelkkä turma? Nimimerkki E., Savon suunta 5.8.1939. [Takaisin]
  12. Katso esimerkiksi Sirkka Sarin ruumiinsiunaus. Ei kirjoittajaa, Helsingin Sanomat 5.8.1939; Sirkka Sarin ruumiinsiunaus toimitettiin Perkjärvellä perjantaina. Ei kirjoittajaa, Maakansa 5.8.1939. [Takaisin]
  13. Maanpuolustusharrastuksen jättäminen mainitsematta on mielenkiintoinen piirre Sirkka Sari julkisuudessa. Voi olla, että Suomi-Filmi pyrki tekemään tähdistään ”koko kansan suosikkeja”, jolloin viittaukset suojeluskunnassa toimimiseen eivät olisi kuvaan sopineet. Toisaalta, yhtiö toi vuosina 1938–1939 ensi-iltaan kaksi voimakkaan isänmaallista elokuvaa, Jääkärin morsiamen (1938) ja Aktivistit (1939). Vuoden 1939 viimeinen ensi-ilta Punahousut puolestaan sijoittui armeijan kasarmille ja kertoi nuoren luutnantin lemmensotkuista, joten armeija ja isänmaallisuus olivat aiheita, joita yhtiö käsitteli elokuvissaan. On kuitenkin huomioitava, että kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittuvat aikaan ennen Suomen itsenäistymistä ja tilanteen kärjistymistä sisällissodaksi, kun taas kolmas on omaa aikaansa kuvaava kepeä komedia, joten elokuvissa ei suoraan otettu kantaa lähihistorian kipeisiin kohtiin. Kotimaisen 1930-luvun näyttelijäjulkisuuden kansallisuus, poliittisuus tai epäpoliittisuus on kokonaisuudessaan niin monimutkainen kysymys, että siihen vastaaminen vaatisi oman tutkimuksensa. [Takaisin]
  14. Katso esimerkiksi Sirkka Sarin ruumiinsiunaus. Ei kirjoittajaa, Helsingin Sanomat 5.8.1939; Sirkka Sarin ruumiinsiunaus toimitettiin Perkjärvellä perjantaina. Ei kirjoittajaa, Maakansa 5.8.1939. [Takaisin]
  15. Klemola 1965, 36. Lähteet eivät kerro, jätettiinkö muut puuttuneet otokset kokonaan pois elokuvasta. Tiettävästi Hanna Taini esiintyy Sirkka Sarin tilalla vain loppukohtauksessa. [Takaisin]
  16. Katso esimerkiksi Kuva 19/1939 (13.9.1939) ja Hämeen Sanomat 25.11.1939. [Takaisin]
  17. Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939: Irma Seikkula Suomi-Filmin elokuvassa ”Avoveteen” (kansi); Kun rikkaat tytöt juhlivat – statistin silmäkulmasta nähtynä (nimim. Statistityttö, s. 2, 15). [Takaisin]
  18. ”Naamioitsijalle on filmi armoton kriitikko” Munkkisaaren ”kauneussalongissa” pohditaan filminaamioinnin ongelmia. Nimimerkki A.H, Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 6. [Takaisin]
  19. Salanimen taakse kätkeytyi kirjailija Kersti Bergroth. [Takaisin]
  20. Kirjailijatar astuu esiin. Nimimerkki Verna Kangas (Kersti Bergroth), Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 8. [Takaisin]
  21. Rikas tyttö. Mainos, Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 9. [Takaisin]
  22. Sirkka Sari in memoriam † 30.7.39. Ei kirjoittajaa, Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 13. [Takaisin]
  23. Tahtipuikko heiluu foxin tahdissa. Ei kirjoittajaa, Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 14 [Takaisin]
  24. Kun rikkaat tytöt… Jatkuu siv. 2. Nimimerkki Statistityttö, Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 15. [Takaisin]
  25. Sirkka Sari ja Olavi Reimas elokuvassa ”Rikas tyttö” Mainos, Suomi-Filmin Uutisaitta 5/1939, 16 (takakansi). [Takaisin]
  26. Lehti olisi luultavasti ilmestynyt aikaisemmin ilman ylimääräisiä kertausharjoituksia, joten ilman Aulangon tapahtumia tai poliittista kriisiä Uutisaitta 5/1939 olisi voinut keskittyä Avoveteen-elokuvaan ja Uutisaitta 6/1939 Rikkaaseen tyttöön. [Takaisin]
  27. Elokuva-arvostelut: Ajan suunta 15.9.1939; Helsingin Sanomat 18.9.1939; Kansan lehti 9.9.1939 ja 21.9.1939; Karjala 19.9.1939; Keskisuomalainen 5.9.1939; Maan Sana 4.9.1939; Suomen Sosialidemokraatti 15.9.1939; Uusi Suomi 4.9.1939. [Takaisin]
  28. Tämä voi selittää myös sitä, miksi Statistitytön rinnasti tekstissään Joutsenon ja Sarin. Yhtiö oli luottanut Joutsenon taitoihin niin paljon, että oli antanut tälle merkittävän roolin ja elokuvan valmistuttua yhtiö uskoi hänen mahdollisuuksiinsa valkokankaalla. Rinnastus merkitsee näin ollen tietoista julkisuuskuvan rakentamista: Joutsenoa puhutellaan tähtenä, jotta yleisö osaisi häntä sellaisena katsoa. Kirjoittajan nimimerkki Statistityttö on samalla tapaa tarkoitushakuinen: kirjoittajaa ei voida pitää ulkopuolisena, vaikka nimi viittaisikin siihen. Aikakaudella, jolloin melkein kaikki tähtijulkisuus oli tuotantoyhtiöiden tuottamaa, tuotantoyhtiön omassa lehdessä ilmestyi vain juttuja, jotka olivat yhtiön piirissä tehtyjä ja jotka noudattivat yhtiön omaa linjaa ja tavoitteita. [Takaisin]
  29. Jallinoja 1997, 85-86. 1960-1970-lukujen uudesta tähtijournalismista Saarenmaa 2003, passim. [Takaisin]
  30. Nimimerkki VIE 1951, 4-5. [Takaisin]
  31. Ibidem. [Takaisin]
  32. Burke 1989, 104. [Takaisin]
  33. Ibidem. [Takaisin]
  34. Juttusarja on julkaistu alkuperäisessä asussaan, tosin ilman valokuvia, teoksessa Laine, Lukkarila, Seitajärvi (toim.) 2004, 286-305. [Takaisin]
  35. Katso Wathén 1971, 33. [Takaisin]
  36. Wathén 1971, 32. [Takaisin]
  37. Klemola 1965, 36. [Takaisin]
  38. Klemola 1965, 36. [Takaisin]
  39. Wathén 1971, 31. [Takaisin]
  40. Hannes Häyrinen. Suomi-Filmin tarina, osa 2 (1993). [Takaisin]
  41. Peter von Bagh. Suomi-Filmin tarina, osa 2 (1993). [Takaisin]
  42. Holvas 1977a, 69. [Takaisin]
  43. Holvas 1977a & 1977b, passim. [Takaisin]
  44. Holvas 1977b, 67. [Takaisin]
  45. Sama hautakumpu-enne kerrotaan myös Peter von Baghin televisiodokumentissa. [Takaisin]
  46. Holvas 1977b, 68-69. [Takaisin]
  47. Holvas 1977a, 73. [Takaisin]
  48. Holvas 1977b, 69, 71. [Takaisin]
  49. Holvas 1977a, 71-73. [Takaisin]
  50. Holvas 1977b, 71. [Takaisin]
  51. Sirkka Sarin ja muiden 1930-luvun lopun Suomi-Filmin näyttelijöiden esittämisestä julkisuudessa Nieminen 2004, 148-153. [Takaisin]
  52. Siviilisäädyn vaihtuminen olisi todennäköisesti tullut ilmi elokuvalehden puhutellessa näyttelijätärtä rouva Sariksi. Toinen tyypillinen tapa kertoa avioliitosta olisi ollut mainita lehtijutussa Sirkka Sarin olevan oikealta nimeltään rouva Linnala. Kummassakaan tapauksessa avioliitosta ei todennäköisesti olisi mainittu mitään muuta. [Takaisin]
  53. Holvas 1977a, 71-72; Holvas 1977b, 69. [Takaisin]
  54. Miten filmitähti viettää päivänsä? Ei kirjoittajaa, Suomi-Filmin Uutisaitta 9/1938, 15; Filmitähden päivä. Ei kirjoittajaa, Elokuva-aitta 20/1938, 431. [Takaisin]
  55. Tarkasti ottaen Sirkka Sari ei asunut yksin, vaan yhdessä Suomi-Filmin näyttelijätär Helena Karan kanssa. He olivat suunnilleen samanikäisiä tähtilöytöjä, jotka kummatkin olivat aloittaneet yhtiön palveluksessa vuonna 1937. Helena Kara muutti Helsinkiin kotikaupungistaan Turusta muutamaa viikkoa Sarin jälkeen, ja siitä eteenpäin he asuivat samassa osoitteessa, joka tosin vaihtui muutamaan kertaan ennen Sarin kuolemaa. Vaikka Sari ja Kara eivät koskaan näytelleet samassa elokuvassa, yhteisasuminen ja yhdessä muuttaminen on selvä merkki siitä, että he olivat läheisiä toisilleen. Mielenkiintoista on, että Helena Kara ei ole koskaan julkisesti muistellut kuollutta ystävätärtään – tosin on otettava huomioon, että hän vetäytyi julkisuudesta päätettyään elokuvauransa vuonna 1952 eikä sen jälkeen suostunut kuin muutamaan haastatteluun. Muistelmia tai elämäkertaa hänestä ei ole julkaistu. [Takaisin]
  56. Vuosina 1977, 1982, 1993, 1996, 2004. [Takaisin]
  57. Katso esimerkiksi Helsingin Sanomat 20.8.1977; Katso 33/1977; Savon Sanomat 20.8.1977; Aamulehti 2.10.1982; Helsingin Sanomat 2.10.1982; Hyvinkään Sanomat 2.10.1982; Katso 39/1982; Uusi Suomi 2.10.1982; Demari 12.1.1993; Hyvinkään Sanomat 11.1.1993; Demari 26.1.1996; Kaleva 28.1.1996; Helsingin Sanomat 13.1.2004; Aamulehti 13.1.2004. [Takaisin]
  58. Hirn laati käsikirjoituksen Verna Kankaan romaanin pohjalta. [Takaisin]
  59. Suomen kansallisfilmografia 2, 438. [Takaisin]
  60. Murhenäytelmän varjossa. Urpo Kari, Hyvinkään Sanomat 25.8.1977. [Takaisin]
  61. Rikas tyttö. Kari Uusitalo, Hyvinkään Sanomat 2.10.1982. [Takaisin]
  62. Helsingin Sanomat, NYT-liite 9.1.2004. [Takaisin]
  63. Turun Sanomat 13.1.2004. [Takaisin]
  64. Sirkka Sari aka Sirkka Linnéa Jahnsson 1.5.1920 – 30.7.1939. Sivusto GeoCities-ilmaispalvelimella. [Takaisin]
  65. [http://www.geocities.com/sirkkasari/] (viitattu 28.11.2007 [Takaisin]
  66. [65] Sirkka Sarin kuolema. Videoleike YouTube-sivustolla. [Takaisin]
  67. [http://www.youtube.com/watch?v=OsU_7bTkpNw] (viitattu 16.1.2008) Leike on alun perin televisiodokumentista Peter von Bagh 1993. [Takaisin]
  68. [66] Sen sijaan tutkinta-asiakirjat antaisivat aineksia uusiin Kannas-rinnastuksiin, sillä niistä käy ilmi, että ainoa päällepäin näkyvä vamma oli Sarin vasemmassa jalassa, joka puolisäärestä murtunut ja vääntynyt pahasti sijoiltaan. [Takaisin]
  69. [67] Ilta-Sanomat 25.6.2007. [Takaisin]


Kommentoi