Yliopistollisten opinnäytteiden julkaiseminen internetissä

Kirjoittanut Annastiina Mäkilä
Julkaistu keskiviikkona 2. syyskuuta 2009 kello 6:35.
Sisältöluokassa: Katsaukset ja puheenvuorot
Asiasanat: ,

Mahdollisuuksia ja sekamelskaa

Yliopistolaissa yliopiston yhdeksi päätehtäväksi katsotaan vapaan tutkimuksen sekä tieteellisen sivistyksen edistäminen. Samalla todetaan, että yliopiston tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta.[1] Suuri osa yliopistotasoisista tutkimustuloksista julkaistaan[2] opinnäytteinä – kandidaatin tutkielmina, pro gradu -tutkielmina, lisensiaatintöinä ja väitöskirjoina. Niiden saattaminen mahdollisimman monen ulottuville palvelee yliopiston perustehtävää. Internet tarjoaa alustan vapaalle tiedon levitykselle, joten mahdollistaako se tutkimustulosten demokraattisemman saatavuuden?

Tässä artikkelissa tehdään katsaus yliopistollisten opinnäytteiden julkaisemiseen internetissä. Oppiaineista tarkastelun keskiössä ovat historia ja sen lähitieteet. Artikkelissa tarkastellaan muun muassa milloin opinnäytteiden verkkojulkaiseminen on aloitettu, kuinka paljon niitä julkaistaan, kuinka helposti ne löytyvät, ja mitä eroja yliopistojen ja oppiaineiden välillä on. Lisäksi käydään läpi mitä mieltä yliopistolla ollaan sähköisestä julkaisemisesta.[3]

Lähteistä

Artikkelia varten tein kaksi kyselytutkimusta, joiden avulla selvitettiin oppiaineiden[4] ja väitöskirjansa 2000-luvun puolella tehneiden kantoja opinnäytteiden sähköiseen julkaisemiseen.[5] Molemmat kyselytutkimukset toteutettiin kesän ja syksyn 2008 aikana. Oppiaineiden näkökantoja kartoittava kysely lähti 26:lle historiaa ja sen lähitieteitä edustavalle oppiaineelle, joista yhdeksän vastasi.[6]) Väitöskirjansa julkaisseiden kantaa koskeva kysely lähti 18:lle väitelleelle. Heistä kyselyyn vastasi kuusi, joista osa on julkaissut verkossa koko väitöskirjan ja osa pelkän abstraktin.[7] Vastaava kysely pyrittiin toteuttamaan perusopiskelijoiden keskuudessa kesällä 2009, mutta tähän kyselyyn saatiin vain yksi vastaus.[8]

Artikkelia varten tutustuin yliopistollisten tahojen ohjeistuksiin opinnäytteiden julkaisemisesta ja kartoitin oppiaineissa valmistuneiden opinnäytteiden julkaisutilannetta vuonna 2008 – niin sähköisessä muodossa kuin kokonaisuudessaan. Todellisuutta vastaavien lukujen löytäminen oli yllättävän hankalaa. Tietoa joutui kalastelemaan niin yliopistojen kirjastotietokannoista, yliopistojen ja oppiaineiden kotisivuilta kuin henkilökunnaltakin.

Tämän hetkinen tilanne

Opinnäytteiden verkkojulkaisemiseen liittyvät käytännöt vaihtelevat suuresti. Useimmilla yliopistoilla on verkkojulkaisupalvelu joko kaikelle verkossa julkaistulle materiaalille tai pelkästään opinnäytteille. Jotkin jopa erottavat pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat omiin tietokantoihinsa. Verkossa olevia opinnäytteitä linkitetään tietokantojen ulkopuolelle – kuten kirjastojen hakutietokantaan – vaihtelevalla menestyksellä. Viitetiedoista käy ilmi, jos opinnäyte löytyy kokonaisuudessaan verkosta. Tai sitten ei. Kaiken kaikkiaan, käytännöt vaihtelevat paljon eikä sähköisten opinnäytteiden löytäminen ole yksinkertaista. Keskitetty tiedonhaku sähköisistä opinnäytteistä siintää vielä kaukana taivaanrannassa.

Taulukko 1. Minä vuonna yliopistot ovat ottaneet käyttöön julkaisuarkiston sähköisille opinnäytteille. Taulukossa mainitut yliopistot: Jyväskylän yliopisto (JY), Helsingin yliopisto (HY), Oulun yliopisto (OY), Tampereen yliopisto (TaY), Joensuun yliopisto (JoY), Lapin yliopisto (LY), Åbo Akademi (ÅA) ja Turun yliopisto (TY). (Taulukon toteutus A.M.)

Yliopistot ovat lämmenneet eri tahtiin sähköiselle julkaisemiselle (ks. taulukko 1). Kun Jyväskylän, Helsingin, Oulun ja Tampereen yliopistoissa sähköisen julkaisemisen kanssa on painittu jo kymmenisen vuotta, ottavat turkulaiset yliopistot vasta ensi askeliaan tällä saralla. Tämä näkyy myös asenteissa. Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella ollaan sitä mieltä, että ”verkkojulkaisu on muutenkin yleistynyt vasta viime vuosina, joten on hyvä jos hieman kankeasti muutoksiin reagoiva yliopisto pääsee siihen mukaan tässäkin vaiheessa.” Verkkoaineistojen järjestelmällisen julkaisun jo viime vuosituhannella aloittaneen Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka taas katsoo, että vasta viime vuosina verkkojulkaisuun mukaan lähteneet yliopistot ovat olleet ”auttamattomasti ajasta jäljessä ja sillä tavoin estäneet omien tieteenalojensa maksimaalista hyötyarvoa yhteiskunnassa”. Eriaikainen innostuminen ei välttämättä näy opinnäytteiden hakemisen loogisuudessa eikä verkossa julkaistujen opinnäytteiden määrässä. Esimerkiksi Joensuun yliopistossa opinnäytteitä on julkaistu verkossa vasta vuodesta 2003, mutta erityisesti pro gradu -tutkielmien osalta se ohittaa selkeästi muun muassa Helsingin yliopiston oppiaineet tarkasteltaessa historiatieteitä ja sen lähitieteitä.

Jos aktiivisuus verkkojulkaisemiseen vaihtelee historiatieteiden ja sen lähitieteiden parissa, niin vaihtelua on myös tieteenalojen välillä. Omia opinnäytteitään näyttäisivät julkaisevan verkossa systemaattisimmin luonnontieteet ja kasvatustieteet. Humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset alat eivät tunnu kuitenkaan pitävän häntäpäätä julkaisuaktiivisuudessa. Ainakin joissain yliopistoissa kauppa- ja hallintotieteet julkaisevat säästeliäimmin omia opinnäytteittään verkossa. Tämä tosin saattaa johtua tilaustöinä tehdyistä ja salassa pidettävistä opinnäytteistä, joita lienee kauppa- ja hallintotieteissä enemmän kuin muilla tieteenaloilla.[9]

Jos tieteenalojen ja yliopistojen välillä on eroja, niin vielä huomattavampi on ero kahden rinnakkaisen korkea-asteen koulutusta tarjoavan sektorin välillä: yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen. Ammattikorkeakoulujen sähköisten opinnäytteiden julkaisutoiminta vaikuttaa laaja-alaiselta. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla toimiva Laurea-ammattikorkeakoulu on kuluvan vuoden alusta lähtien julkaissut kaikki opiskelijoidensa opinnäytteet verkossa. Koulu ohjeistaa, ettei opinnäytteitä tarvitse enää lainkaan kansittaa.[10] Näyttää siltä, että ammattikorkeakouluissa verkossa julkaisemista käydään läpi myös itse opetuksessa. Yliopistot voisivat ottaa mallia ammattikorkeakoulujen yhteisestä open access -hankkeesta, jonka tarkoituksena on koota yhteen ammattikorkeakouluissa tuotettu ja sähköisessä muodossa oleva tutkimus ja kehittämistoiminta – niin opinnäytteet kuin artikkeleiden rinnakkaisjulkaisut. Julkaisuarkiston tallennusalusta ja palvelinpalvelut on ostettu Kansalliskirjastolta.[11]) Kyseessä on sama palvelin, jolla sijaitsee myös osa yliopistojen julkaisuarkistoista.

Sähköisesti julkaistujen opinnäytteiden lukumääriä oppiaineittain

Alla on kolme taulukkoa, jotka tarjoavat kuvan oppiaineiden aktiivisuudesta julkaista opinnäytteitään verkossa. Ohessa asioita, jotka on hyvä ottaa huomioon taulukoita lukiessa: Helsingin yliopiston sähköisten opinnäytteiden lukumäärä on haettu E-thesis-palvelusta. Tietokannassa osa töistä löytyy kokonaisuudessaan ja osasta tallennettuna pelkästään abstrakti. Koska hakua ei voi rajoittaa verkko-opinnäytteisiin, ovat jotkin Helsingin yliopiston sähköisiä opinnäytteitä koskevat luvut todellisuudessa pienempiä. Lapin yliopiston kohdalla mukaan on laskettu sekä taidehistorian oppiaineen opinnäytteet että muotoilun-, graafisen suunnittelun sekä tekstiili- ja vaatetussuunnittelun koulutusohjelmiin tehdyt opinnäytteet, joissa on kulttuurihistoriallinen näkökulma. Åbo Akademi julkaisee opinnäytteistä sähköisenä ainoastaan väitöskirjoja, mikä selittää pro gradu -tutkielmien verkkoversioiden puuttumisen. Taulukoiden tarkat luvut löytyvät pdf-muodossa täältä.

Taulukko 2. Vuonna 2008 julkaistut pro gradu -tutkielmat oppiaineittain (sekä sähköisesti että kokonaisuudessaan). Haettu 5.8.2009. (Taulukon toteutus A.M.)

Taulukko 3. Vuonna 2008 julkaistut väitöskirjat oppiaineittain (sekä sähköisesti että kokonaisuudessaan). Haettu 5.8.2009. (Taulukon toteutus A.M.)

Taulukko 4. Verkossa julkaistujen opinnäytteiden (pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat) määrä kokonaisuudessaan oppiaineittain. Haettu 5.8.2009. (Taulukon toteutus A.M.)

Historiatieteissä ja sen lähitieteissä pähkäillään verkkojulkaisemista

Kyselyyn vastanneet yhdeksän oppiainetta edustavat erilaisia näkökantoja suhteessa verkkojulkaisemiseen. Joidenkin mielestä opinnäytteet voitaisiin tulevaisuudessa julkaista ainoastaan verkossa. Toiset suhtautuvat epäilevästi niiden säilyvyyteen tuleville sukupolville, koska tallennusformaatit vaihtuvat jatkuvasti. Sosiaalihistorian professori Matti Peltonen Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitokselta muistuttaa, että säilyvyyden kannalta paperinen versio on edelleen ainut varma formaatti. Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka pitää kuitenkin ainakin osittaista verkkojulkaisemiseen siirtymistä välttämättömänä. Kaiken kaikkiaan historiatieteitä ja sen lähitieteitä edustavat oppiaineet suhtautuvat verkkojulkaisemiseen myönteisesti, vaikka julkaisumuodossa nähdään omat ongelmansa.

Yhtenä tärkeimpänä verkkojulkaisemisen mukanaan tuomana etuna pidetään saatavuuden paranemista. Joensuun yliopiston historian oppiaineryhmän amanuenssi Marko Junkkarinen luettelee verkkojulkaisemisen positiivisina ominaisuuksina saatavuuden lisäksi läpinäkyvyyden sekä laadun tarkkailun. Kun uudet tutkimustulokset ovat helposti löydettävissä ja luettavissa, on tiedeyhteisön vaivattomampaa seurata niitä. Näin ollen kriittinen keskustelu tutkimuksista lisääntyy. Töitä haettaessa ja urasuunnitelmia tehtäessä, toimii verkossa helposti luettavissa oleva opinnäyte työnäytteenä osaamisesta ja omanlaisenaan käyntikorttina. Heikki Hanka toi ilmi paperisten opinnäytteiden säilyttämiseen liittyvät ongelmat oppiaineissa. Ensinnäkin sähköinen opinnäyte ei voi satunnaisesti vain kadota. Toisekseen verkkojulkaiseminen järkiperäistää arkistointivastuuta.

Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella ei haluta vastaisuudessakaan sivuuttaa perus- ja jatko-opiskelijoiden tutkimuksien paperisia versioita. Hyvän opinnäytteen tehneitä kannustetaan kirjoittamaan artikkeli tutkimastaan aiheesta, jonka lisäksi pro gradu -tutkielmia julkaistaan omassa sarjassaan. Joissain oppiaineissa ei ole vielä kovin vankkaa kantaa suuntaan tai toiseen. Turun yliopiston taidehistorian toimistosihteeri Sari Miettinen muistuttaa, että opinnäytteiden sähköinen julkaiseminen oli ollut kyselyyn vastattaessa (kesä–syksy 2008) ylipäätään mahdollista vasta muutaman kuukauden eikä oppiaineessa ollut tuolloin julkaistu vielä yhtään opinnäytettä verkossa.

Plagiointia ja leikkaa-liimaa-toimintoja

Oma kysymyksensä on, mitä verkkojulkaisemisen yleistyminen tarkoittaa plagioinnin osalta. Teknisesti plagiointi on tietokoneiden ansiosta helpompaa. Internet on monelle luonnollinen tiedonhaun kanava, mutta viittauskäytäntöjen hallitseminen ei ole pysynyt tiedon hakemisen helppouden matkassa. Puhutaan uudenlaisesta plagiointikulttuurista, jossa opinnäytteiden tekijät eivät aina edes tiedosta plagioivansa toisen tekstiä. Koska plagiointi on vaivattomampaa, myös törkeitä plagiointitapauksia tulee aika ajoin esiin.[12] Plagiointi pohdituttaa opinnäytteiden tarkastajia ja tekijöitä. Tampereen yliopiston kirjasto teetti vuonna 2006 kyselyn niiden keskuudessa, jotka kieltäytyivät pro gradu -tutkielmansa verkkojulkaisemisesta. Yleisimmäksi syyksi ilmoitettiin työn laatu, mutta myös pelko työn luvattomasta kopioinnista huoletti monia.[13] Turun yliopiston kulttuurihistoriasta väitellyt Petri Paju pohti asiaa ennen päätöstään väitöskirjansa sähköisestä julkaisemisesta: ”Turun yliopiston jakamat pdf:t sallivat suoraan leikkaa-ja-liimaa-toiminnon, mikä tuntuu huonolta idealta. Asia askarrutti ja tekee niin edelleen, mutta hyvät puolet voittivat tämän haittapuolen.”

Moni huomauttaa samasta kuin Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitos: ”Kopiointi on ollut kuitenkin myös aiemmin mahdollista, mutta se on ollut vain huomattavasti työläämpää.” Toisin sanoen minkä tahansa tekstin – myös paperisen – plagiointi on yhä mahdollista. Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitokselta väitellyt ja väitöskirjansa ainoastaan paperiversiona julkaissut Juhana Lahti tuo esiin asian toisen puolen: ”Mielestäni plagiointi ei ole ratkaisevasti helpompaa verkossa verrattuna perinteiseen formaattiin. Siinä missä kopiointi on teknisesti helpompi toteuttaa, kun tekstiä ei tarvitse kirjoittaa itse, erilaiset ohjelmat ja palvelut vastavuoroisesti mahdollistavat plagiaattien aiempaa helpomman löytämisen sähköisessä muodossa olevista töistä.” Tästä näkökulmasta olisi hienoa, jos kaikki suomalaiset opinnäytteet löytyisivät kokoteksteinä yhdestä ja yhtenäisestä tietokannasta. Tällöin niihin voisi tehdä kokotekstihakuja ja tekstien kopioijat olisi helppo saada kiinni. Tämänkaltaiset kysymykset on hyvä ottaa huomioon kun julkaisuarkistoja kehitetään ja toivottavasti keskitetään.

Loppujen lopuksi monet oppiaineet eivät katsoneet verkkojulkaisemisen yleistymisen tuovan mukanaan suuria plagiointiin liittyviä ongelmia, sillä opinnäytteiden tarkastusprosessi on joka tapauksessa tiukka. ”Opinnäytetöiden tarkastajat, jotka ovat oman alansa erikoisasiantuntijoita, huomaavat useimmissa tapauksissa, jos plagiointia on käytetty”, todetaan Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitokselta. Ammattitaitoinen tarkastaja tunnistaa helposti tyylipoikkeamat opinnäytteessä käytetyssä kielessä ja plagiointeja jäljittävät ohjelmistot auttavat erityisesti englanninkielisten tekstien tarkastamista. Heikki Hanka ei myöskään ollut huolissaan, sillä hän uskoo pienen kielialueen karsivan tapauksia.

Samat pelisäännöt – eri media

Moni opinnäytteen tekijä olettaa, että tieteellisen tekstin paperisessa ja sähköisessä julkaisemisessa pätevät eri pelisäännöt. Eräät tahot kieltävät kokonaan materiaalinsa käyttämisen verkkoversiossa tai vaativat verkkokäytöstä ylimääräistä maksua. Perusopiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden keskuudessa ei ole täyttä selvyyttä mikä ero paperisen ja sähköisen julkaisemisen välillä on. Muutama vastanneista ei pitänyt kahden median välistä eroa suurena. Juhana Lahden mukaan ”opinnäytteet laitetaan verkkoon pdf-muodossa, joka on kaikista sähköisistä formaateista lähinnä perinteistä paperia. Tästä syystä on jokseenkin turha ajatella, että verkkoon liitettävät opinnäytteet olisivat joitain poikkeuksia lukuun ottamatta jollain tapaa erilaisia.” Toisaalta Lahti toteaa, että ”erilaisista teknisistä ja tekijänoikeudellisista syistä on hankala ajatella, että kaikki opinnäytteet olisivat koskaan verkossa saatavilla saati, että siitä voisi tulla ainoa käytäntö”. Moni opinnäyte ei päädy verkkoon nimenomaan tekijänoikeuksia koskevien epäselvyyksien tai maksuvaatimusten tähden.

Lain puitteissa erottelulle ei kuitenkaan ole mitään perusteita. Kun kyseessä on ei-kaupallinen tieteellinen työ, ovat pelisäännöt samat paperisessa ja sähköisessä muodossa. Opinnäytteessä sovelletaan tieteellistä sitaattioikeutta eikä se muutu miksikään julkistettiin työ sitten missä mediassa tahansa.[14] Näistä kysymyksistä on käyty osittain huolestunutta keskustelua yliopistojen henkilökunnan keskuudessa. Kysymys ei koske ainoastaan yksityisiltä hankittua lähdemateriaalia vaan myös valtion laitoksia. Muun muassa Museoviraston hallinnoima materiaali katsotaan lähtökohtaisesti julkiseksi eikä sen käytöstä tulisi veloittaa muuta kuin mahdolliset kopiointi- ja postituskulut.[15] Käytännössä tämä tarkoittaa, että lisämaksun vaatiminen verkkojulkaisemisesta on laitonta. Nämä ovat asioita, joista olisi hyvä keskustella laajemminkin. Tällä hetkellä joidenkin yliopistojen virallisissakin ohjeistuksissa opiskelijoita kehotetaan harkitsemaan tarkkaan onko heillä oikeutta julkaista opinnäytteessä käyttämäänsä materiaalia myös verkossa – kysymyshän on lain puitteissa absurdi.[16]

Kaikki yliopistolla tuotettu tutkimus verkkoon?

Oman lisänsä verkkojulkaisemisesta käytävään keskusteluun tuovat Helsingin ja Tampereen yliopistoissa tehdyt päätökset, joiden mukaan tulevaisuudessa yliopiston henkilökunta velvoitetaan rinnakkaisjulkaisemaan kirjoittamansa artikkelit yliopiston omassa sähköisessä ja avoimessa julkaisuarkistossa. Päätös rinnakkaisjulkaisemisesta astuu näillä näkymin voimaan Helsingin yliopistossa 1.1.2010 ja Tampereen yliopistossa 1.1.2011.[17] Päätökset eivät ainakaan vielä koske monografioita, joihin opinnäytteet lukeutuvat. Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitos kertoo tietokannan saaneen heillä myönteisen vastaanoton, joskin joitain käytännön epäselvyyksiä edelleen on. Laitos ei näe esteitä sille, että myös opinnäytteitä alettaisiin julkaisemaan systemaattisesti. Antavatko päätökset siis osviittaa yliopistojen suhtautumisesta verkkojulkaisemiseen ylipäätään? Oppiaineiden mielestä päätökset rinnakkaisjulkaisemisesta antavat selkeän viestin. Taidehistorian professori Heikki Hanka muistuttaa systemaattisen rinnakkaisjulkaisemisen mukanaan tuoman käytännön kokemuksen tärkeydestä: ”Saadut kokemukset toivottavasti auttavat ratkaisemaan järjestelmän ongelmakohdat. Ilman käytännön toimia homma jää liian teoreettiseksi pohdinnaksi, tai joutavien uhkakuvien maalailuksi. Vainoharhaisuus ja salaliittoteoriat ovat yllättävän yleisiä tieteen kentällä. Tämän kaltainen avoimuus auttaa kenties hälventämään moisia asenteita.”

Jos opinnäytteiden verkkojulkaisemisesta tulee peruskäytäntö, kysymys arvosanarajoista muodostuu olennaiseksi. Kuinka paljon voi luottaa toiseksi alimman arvosanan saaneessa opinnäytteessä esitettyihin päätelmiin? Kannattaako edes julkaista verkossa työtä, jonka ainoa tarkoitus on tuoda tekijälleen maisterin tai tohtorin paperit? Toisaalta miksei opinnäytteiden arvosanaa kerrota sähköisten opinnäytteiden kohdalla? Asiantuntijoiden arvio käsillä olevasta työstä auttaisi lukijaa arvioimaan lukemaansa. Muutama yliopisto käyttää arvosanarajaa verkkojulkaisemisessa. Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitos kertoo noudattavansa arvosanarajauksessa tiedekunnan yhteisiä käytäntöjä, mikä pro gradu -tutkielmien kohdalla tarkoittaa arvosanaa cum laude approbatur. Laitos kertoo kuitenkin, että arvosanarajan tarpeellisuudesta on keskusteltu tiedekunnassa. Oppiaineet eivät pitäneet yhteisesti sovittua arvosanarajaa tärkeänä ja muutama ilmoitti ettei edes haluaisi sellaista otettavan käyttöön. Turun yliopiston poliittisen historian laitos piti arvosanarajaa ongelmallisena tasa-arvon kannalta. Heidän mukaansa ”periaatteessa kaikilla tulisi olla oikeus saada työnsä samalle foorumille”. Kuitenkaan huonoimpien töiden verkkoon laittamista ei pidetä järkevänä, joten jonkinlaista tapauskohtaista harkintaa olisi hyvä harjoittaa. Useimmat oppiaineet olisivat valmiita ilmoittamaan opinnäytteen arvosanan työn yhteydessä. Oppiaineet muistuttivat sekä arvosanan että opinnäytteestä tehdyn lausunnon olevan julkista tietoa siinä missä itse opinnäytekin.

Väitöskirja verkossa

Mitä väitöskirjan tehneet ovat mieltä verkkojulkaisemisesta? Vastausten perusteella sekä väitöskirjansa verkossa julkaisseet että perinteiseen paperiversioon päätyneet suhtautuvat enimmäkseen positiivisesti verkkojulkaisemiseen. Myönteisenä pidetään erityisesti tutkimuksen parempaa levikkiä. Oulun yliopiston hoitotieteen ja terveyshallinnon sekä historian laitoksen ohjauksessa väitöskirjansa tehnyt ja sähköiseen julkaisemiseen päätynyt Annu Haho piti verkkojulkaisemista positiivisena: ”Julkisuus lisää tieteellistä luotettavuutta, mahdollistaa avoimen keskustelun ja altistaa tutkimustulokset ’koeteltaviksi’. Tämä vie aina tutkittavaa asiaa eteenpäin.” Oman väitöskirjansa sekä verkossa että paperiversiona julkaissut Petri Paju päätyi sähköiseen julkaisemiseen, koska ajatteli sen helpottavan markkinointityötä: ”Työn markkinointi sähköpostitse on helpompaa nyt kun voi liittää linkin suoraan väitökseen.”

Oman tutkimuksen leviämisen lisäksi tärkeänä pidetään tiedon levittämistä ylipäätään. Juhana Lahden mukaan ”tietomassa, joka erilaisissa opinahjoissa opinnäytteiden muodossa tuotetaan tulee saattaa kaikkien käyttöön ja mahdollisimman hyvin saavutettavaksi”. Lahti päätyi itse pelkkään paperiversioon kuvien tekijänoikeuksien sekä väitöskirjansa julkaisijan toiveiden tähden. Tuula Hockman ei ollut edes harkinnut sähköistä versiota. Tampereen yliopistosta väitellyt ja Suomen historian alaan kuuluvan väitöskirjan julkaissut Hockman kertoo, että ”väitöskirjani julkaistiin painettuna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sarjassa Bibliotheca Historica. Minulla oli ensisijaisena toiveena ja tavoitteena julkaista työ nimenomaan painettuna ja SKS oli ylimpänä listalla. Kun tämä onnistui, en muita vaihtoehtoja joutunut vakavasti harkitsemaankaan.” Hän ei erittele tarkempaa syytä ratkaisuunsa, mutta kertoo ylipäätään välttävänsä pitkien tekstien lukemista verkossa ja pyrkivänsä hankkimaan niistä käsiinsä paperisen version.

Yliopistojen verkkojulkaisemiseen liittyvät perinteet näkyvät väitelleiden vastauksissa. Toiset olivat pohtineet syitä miksi työ kannattaisi julkaista myös verkossa. Pidempään opinnäytteitä sähköisesti julkaisseista yliopistoista väitelleet taas olivat puntaroineet syitä olla julkaisematta omaa työtään internetissä. Jo kymmenisen vuotta sähköisiä opinnäytteitä julkaisseen Jyväskylän yliopiston taidehistorian oppiaineesta väitellyt kertoo omista kokemuksistaan koskien yliopistonsa julkaisusarjaa. Julkaisusopimusta tehtäessä kirjasarjan toimittaja piti sähköistä versiota itsestään selvänä. Kyseisessä sarjassa paperisia versioita tehdään vain muutama. Jos jatko-opiskelija päätyy sähköiseen julkaisemiseen, itse julkaisemisen kerrotaan sujuvan helposti yliopistosta riippumatta. Kukin kyselyyn vastanneista ilmoitti tietoa olleen saatavilla ja henkilökunnan auttaneen tarvittaessa verkkojulkaisuun liittyvissä kysymyksissä. Myöskään sähköiseen muotoon liittyviä käytännön asioita ei pidetty hankalina eivätkä ne olleet kenellekään syy olla julkaisematta omaa väitöskirjaa verkossa.

Väitöskirjan verkkojulkaisu ei ole ongelmatonta

Väitöskirjaan liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä on hyvä käydä keskustelua. On selvää, että väitöskirjan tekijänoikeus kuuluu opinnäytteen tekijälle.[18] Asiaa monimutkaistaa laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta, joka koskee myös opinnäytteitä. Laissa todetaan, että ”viranomaiselle asian käsittelyä varten tai muuten sen toimialaan tai tehtäviin kuuluvassa asiassa toimitettu asiakirja tulee julkiseksi, kun viranomainen on sen saanut, jollei asiakirjan julkisuudesta taikka salassapidosta tai muusta tietojen saantia koskevasta rajoituksesta tässä tai muussa laissa säädetä.”[19] Laissa määritellään selkeästi ne opinnäytteet, joiden ei katsota olevan julkisia. Näihin kuuluvat muun muassa liikesalaisuuksia sisältävät työt.[20] Toisin sanoen suurin osa opinnäytteistä katsotaan julkisiksi asiakirjoiksi, joiden pitäisi olla kaikkien saatavilla. Tämän lisäksi opinnäytteet luovutetaan viranomaiselle eli yliopistolle nykyään pääasiassa sähköisessä muodossa, jolloin nimenomaan sähköinen versio on puheena oleva julkinen asiakirja.[21] Näin ajateltuna opinnäytteen julkaiseminen verkossa on vain luonnollista.

Yliopistoilla ei sinänsä ole velvollisuutta opinnäytteiden julkiseksi saattamiseen, mutta mitään estettä verkkojulkaisemiselle ei lain puitteissa ole. Juhana Lahti huomauttaakin opinnäytteen tilaajan oikeuksista: ”Nykyinen tekijäoikeusajattelu, jossa oppilaitoksen ja opiskelun kustantavan yhteiskunnan oikeudet suhteessa opinnäytteisiin ovat olemattomia, on kestämätön jo suhteessa opinnäytteiden luonteeseen julkisina asiakirjoina.” Lahti huomauttaa, että kysymys koskettaa muutakin julkisten tahojen tuottamaa materiaalia. Miksi opinnäytteen tekijällä pitäisi olla oikeus kategorisesti kieltäytyä työnsä julkaisemisesta verkossa ilman pätevää syytä? Jos yhteiskunta maksaa tutkimustyön, niin eivätkö työn tuloksien pitäisi olla kaikkien saatavilla? Jos asiaa kärjistetään, niin pitäisikö tutkijan maksaa itse tutkimustyönsä ja opiskelunsa, jollei sen tuloksia saateta kaikkien saataville?

Yleinen mielipide sekä väitelleiden että oppiaineiden keskuudessa tuntuu kuitenkin olevan se, että väitöskirjan tekijän pitää itse saada päättää missä väitöskirja julkaistaan tai ei julkaista. Suurin osa väitelleistä oli vahvasti sitä mieltä, että väitöskirjan tekijällä pitää olla oikeus kieltäytyä työnsä julkaisemisesta verkossa. Oma kysymyksensä on, haluavatko yliopiston ulkopuoliset kaupalliset kustantamot ylipäätään julkaista verkossa julkaistua väitöskirjaa. Oppiaineilta kysyttiin mielipidettä tilanteeseen, jossa väitöskirjan kaupallinen kustantaja kieltää tekstin julkaisemisen yliopiston omassa verkkojulkaisuarkistossa. Yksikään vastanneista oppiaineista ei periaatteessa pitänyt tätä ongelmana. Turun yliopiston poliittisen historian laitos huomautti yliopiston hyötyvän siitä, jos kaupallinen kustantamo mahdollistaa työlle laajan levikin. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiainetta huoletti, paljonko kaupalliset kustantajat haluavat vaikuttaa työn sisältöön, mutta se koskee muutakin kuin verkkojulkaisua. Oli miten oli, Heikki Hanka muistuttaa lakisääteisestä säilytysvelvollisuudesta, jonka puitteissa olisi hyvä arkistoida opinnäyte myös sähköisessä muodossa, vaikkei tuota sähköistä versiota annettaisikaan julkisesti luettavaksi.

Verkkojulkaisun kaupalliset mahdollisuudet

Jotkin tahot, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julkaisevat myös itse verkkoversioita väitöskirjoista.[22] Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaine toi esiin asiaan liittyviä ongelmakohtia: ”Asia riippuu siitä, onko kaupallisen kustantamon verkkojulkaisu maksullinen vai ei. Jos on maksullinen, asiaa pitäisi harkita tapauskohtaisesti. Tutkijoiden on esteettä päästävä käsiksi väitöstutkimuksiin, mutta näin on myös yleisön kannalta, jos tutkimustyö tehdään valtion yliopistossa, yleishyödyllisiin tarkoituksiin.” Jos väitöskirjojen sähköinen julkaiseminen yleistyy yliopistojen omissa arkistoissa, on oletettavaa, ettei kaupallisia tahoja verkkojulkaiseminen enää kiinnosta. Sehän tarkoittaisi käytännössä sitä, että saman tai suunnilleen saman väitöskirjan voisi lukea joko ilmaiseksi yliopiston sivuilta tai maksullisena kaupallisen kustantamon sivuilta.

Osa väitelleistä on huolissaan siitä, että yliopistot panostavat nykyään verkkojulkaisemiseen painetun version kustannuksella. Kummassakin julkaisutavassa nähdään kehittämisen varaa ja väitelleet pitävät tärkeänä myös väitöskirjan materiaalista leviämistä. Turun yliopisto saa nuhteita siitä, että paperipainoksen myyntiä tuetaan hyvin vähän. Käytännössä yliopisto myy kymmenisen kirjaa, joista tulevan voiton se pitää itsellään. Turun yliopiston Annales-sarjan, jossa väitöskirjat usein julkaistaan, käytäntöjä pidetään aikansa eläneinä. Takakannessa ei esimerkiksi saa mainostaa käsillä olevaa teosta, vaan sinne on laitettava lista sarjan aiemmista julkaisuista, mikä ei liene maailman paras myyntitaktiikka. Esimerkkiä voisi ottaa Tampereen yliopistolta, joka näyttää kantavan vastuuta väitöskirjojen paperiversioiden myynnistä. Sähköisessä väitöskirjatietokannassa on ainakin useimpien väitöskirjojen kohdalla selkeästi esillä mistä ja miten kyseisen väitöskirjan paperiversion voi ostaa ja tilata.

Verkon suomat mahdollisuudet perusopiskelijalle

Internetin yleistyminen on hyödyttänyt perusopiskelijaa. Tiedonhankinta – myös toisten opiskelijoiden tuottaman tiedon – on helpottunut: verkossa oleva opinnäyte on helpommin saatavilla ja kynnys sen selailuun lienee matalampi kuin paperisen version. Vuonna 1999 historiasta hiljattain filosofian maisteriksi valmistunut Jyrki Ilva totesi, että ”gradujen julkaiseminen [verkossa] hyödyttäisi paitsi tutkijoita ja asianharrastajia myös itse tekijöitä, jotka voisivat tätä kautta saada töilleen julkisuutta. Itse asiassa julkaisumahdollisuuksien voi olettaa lisäävän myös itse kirjoitusprosessin mielekkyyttä, jos siis työlle on virallisten tarkastajien lisäksi todella tiedossa muutakin yleisöä. ”[23] Ilva lienee oikeassa, sillä edelleen monelle pro gradu -tutkielman parissa askartelevalle on epäselvää kenelle tutkimusta tehdään. Jos opinnäytteet olisivat helposti saatavilla ja jos niitä hyödynnettäisiin laajemmin muussakin opiskelussa, näkyisi se varmasti myös opiskelijoiden motivaatiossa sekä kirjoittaa omaa opinnäytettään että tutustua toisten töihin. Näin perusopiskelija sidottaisiin myös selkeämmin osaksi omaa tiedeyhteisöään.

Moni perusopiskelija hyödyntää verkkoa pro gradu -tutkielmansa työstämisessä. Joitain maisteriseminaareja pidetään nykyään osittain verkossa. Toisaalta jotkut hyödyntävät verkkolehtien suomat mahdollisuudet ja kirjoittavat samaan aikaan opinnäytettään ja siihen perustuvaa lyhyempää lehteen tulevaa artikkelia. Esimerkiksi Oulun yliopiston historiatieteen opiskelijat ylläpitävät verkkojulkaisua (Havina), joka keskittyy nimenomaan opinnäytteisiin pohjautuvien artikkelien julkaisemiseen.[24] Jotkut jäsentävät opinnäytteensä tekoa pitämällä koko työstämisprosessin ajan blogia työn etenemisestä. Verkko alkaa siis olla luonteva työkalu myös historian opiskelijoille, joten olisi vain järkevää, että oman opinnäytteen sähköisestä julkaisemisesta ja siihen liittyvistä asioista keskusteltaisiin jo ennen kuin tutkielmaa kiikutetaan kansitettavaksi. Samaa toivoo moni kyselyyn vastanneista. Juhana Lahden mielestä ”pitkällä aikavälillä sähköisestä julkaisemisesta voidaan tehdä opinnäyteprosessiin kuuluva käytäntö”. Helsingin yliopiston kirjastotoimen kehittämistä koskevassa loppuraportissa vuodelta 2008 taas todetaan: ”Opinnäytteiden digitaalisesta tallennusprosessista on tarkoitus tehdä osa opiskelijoiden perustoimintaa.”

Kuitenkin tuntuu ettei monikaan perusopiskelija ole tietoinen mahdollisuudesta julkaista oma työ verkossa saatikka kaikista niistä kysymyksistä, joita verkkojulkaisemiseen liittyy. Näppituntumalta monikaan graduvaiheessa oleva ei ole tarkemmin pohtinut oman tutkielmansa julkaisemista verkossa. Epäilen, että tutkielma päädytään usein julkaisemaan verkossa joko siksi että se on jo muodostunut tavaksi omassa oppiaineessa tai siksi, että sitä ehdotetaan samalla kun kerrotaan muista valmistumiseen liittyvistä käytännön asioista. Saatan olla väärässä, mutta uskon ettei sähköisestä julkaisemisesta puhuminen ole osa montaakaan parhaillaan menevää maisteriseminaaria. Mistä tietoa sitten voi etsiä ja kenen vastuulla sen levittäminen on? Oppiaineille tehdyn kyselyn perusteella vastuu tiedon levittämisestä saattaa olla kenellä tahansa tiedekunnasta tai kirjastosta aina oppiaineen yksittäiseen opettajaan. Jos tarkempaa tietoa etsii, löytyy sitäkin kovin vaihtelevista osoitteista – esimerkiksi tutkielmanteko-oppaista, tiedekunnan, kirjaston, julkaisupalvelun tai oppiaineen sivuilta.

Kandidaatintutkielmat verkkoon?

Pro gradu -tutkielma ei ole ainoa opinnäyte, joka perusopintojen aikana tehdään. Mitä mieltä oppiaineet sitten ovat kandidaatintutkielmien verkkojulkaisemisesta? Kyselyn perusteella harva on ajatuksesta innoissaan. Perustelutkin ovat selkeät: kandidaatin tutkielma on perusopiskelijan ensimmäinen suurehko itsenäinen työ, jonka ensisijaisena tarkoituksena on harjoitella tieteellistä kirjoittamista ja siihen liittyviä asioita, kuten lähdetyöskentelyä. Tai kuten Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaine asian ilmaisee, ”pro seminaari -työn tarkoitus on hyödyttää ensi sijassa opiskelijan oman tutkimustyön opettelua, prosessoimista ja tavoitteita”. Bolognan prosessin[25] myötä kandidaatin tutkinnon merkitys tulee kuitenkin oletettavasti muuttumaan myös Suomessa – ja täten myös kandidaatintutkielmien merkitys. Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka pitääkin kandidaatin tutkielmien julkaisemista sähköisessä muodossa jopa välttämättömänä. Hän muistuttaa, että seminaarityöt ovat kandidaatin tutkinnon lopputöitä, ja niiden säilyttämistä koskevat samanlaiset velvollisuudet kuin ylempiäkin opinnäytetöitä. Nähtäväksi jää tuleeko kandidaatin tutkinnon merkitys muuttumaan suomalaisessa yhteiskunnassa – ja sitä myötä myös kandidaatin tutkielmien merkitys.

Vielä on paljon kehitettävää

Oli opinnäytteiden sähköisestä julkaisemisesta mitä mieltä tahansa on moni sähköisiä opinnäytteitä metsästänyt törmännyt varmasti samaan: hakeminen ei ole helppoa. Jo sähköisten opinnäytteiden paikantaminen on oma haasteensa. Jokaisen yliopiston sähköiset opinnäytteet sijaitsevat eri tietokannoissa – joko ne löytyvät yliopiston omilta sivuilta tai, kuten Turun yliopiston ja Åbo Akademin kohdalla, Kansalliskirjaston ylläpitämästä tutkielmatietokannasta. Kaikki yliopiston opinnäytteetkään eivät aina sijaitse samassa osoitteessa. Esimerkiksi Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat ovat eri osoitteissa ja niiden hakulogiikka toimii eri tavoin.[26] Joidenkin opinnäytteiden viitetiedot on syötetty myös yliopiston oman kirjaston hakukantaan. Näissäkään viitetiedoissa ei tosin ole aina merkintää siitä, että opinnäyte löytyy myös sähköisenä versiona. Esimerkiksi Joensuun yliopiston verkkojulkaisupalvelu JoyPub kertoo, että vuonna 2008 historian oppiaineryhmästä valmistui 25 sähköisesti julkaistua pro gradu -tutkielmaa. Itä-Suomen yliopiston kirjaston kokoelmatietokannan Joskun mukaan sähköisesti julkaistuja töitä on tuolta vuodelta vain 18.[27] Helsingin yliopiston tapa listata samassa tietokannassa töitä, joista osa löytyy kokonaan sähköisenä ja joista osasta linkin takaa löytyy ainoastaan abstrakti, on taas yksinkertaisesti turhauttava. Pelkkiä abstrakteja ei voi rajata pois edes hakutoiminnolla.[28]

Yliopistojen käyttämää tiedonhakuportaali Nelli lienee periaatteessa se, minkä kautta sähköisiä opinnäytteitä voisi keskitetyimmin etsiä. Nellin kautta voi esimerkiksi hakea useamman yliopiston kirjaston tietokannasta samaan aikaan. Tämä ei käytännössä kuitenkaan toimi, sillä ensinnäkään hakua ei voi rajoittaa ainoastaan sähköisesti julkaistuun aineistoon. Toisekseen useasta tietokannasta hakeminen samaan aikaan ilman mahdollisuutta loogisesti tarkempaan rajaukseen tarkoittaa käytännössä sitä, että haettaessa pitäisi tietää tarkalleen mitä opinnäytettä hakee. Lisäongelmaksi tulee edellä mainittu tilanne, jolloin opinnäyte löytyy kirjaston tietokannasta, mutta siitä on unohtunut maininta, että se löytyy myös sähköisenä. Joskus löytyy aineistoja, joissa on merkintä, että se löytyy myös sähköisenä mutta ei sitä, mistä se löytyy sähköisenä. Nellistä löytyy kyllä linkit yliopistojen sähköisten opinnäytteiden julkaisupalveluihin, mutta Nelli ei mahdollista niihin kohdistuvaa itsenäistä hakua.

Tällä hetkellä tilanne on siis se, että itseä kiinnostavien tai omaa tutkimusta avittavien opinnäytteiden kartoittaminen tapahtuu vierailemalla erikseen jok’ikisessä opinnäytetietokannassa. Keskitetty haku ja omaa aihetta sivuavien sähköisten opinnäytteiden selailu käyttämällä vain yhtä hakupalvelua ei ole mahdollista. Ongelma ei liene siinä, etteivätkö yliopistot ja yliopistojen kirjastot tiedostaisi näitä asioita. Pyrkimyksiä yhteiseen tietokantaan kaiketi on – esimerkkeinä Nelli ja Doria. Ongelma lienee siinä, että jokainen yliopisto pyrkii löytämään ratkaisua itsekseen, mikä ei voi ratkaista ongelmaa, joka koskettaa kaikkia yliopistoja. Oppiaineiden vastausten perusteella monet ongelmista tiedostetaan ja yhteistä hakutietokantaa kaivataan. Turun yliopiston poliittisen historian laitos toivoo yhteistyötä tehtävän myös ulkomaisten yliopistojen kanssa. Vaikka yhteinen hakutietokanta on monien haaveissa, harva oppiaine haluaisi kuitenkaan yhteistä julkaisuarkistoa. Heikki Hangan mukaan ”yhteisluetteloinnin lisäksi ei pitäisi rakentaa muita järjestelmiä sekoittamaan tiedonhakuja. Käsittääkseni tieteellisten kirjastojen yhteisjärjestelmässä voitaisiin hoitaa yhdenmukainen aineistoluokittelu. Varsinaiset työt voivat olla talletettuna kunkin yliopiston omiin järjestelmiin.”

Paljon siis riittää parannettavaa. Muutama kyselyyn vastanneista toivoi kaikkien sähköisten opinnäytteiden yhteyteen abstrakteja. Esimerkiksi Turun yliopiston verkko-opinnäytteistä löytyy abstrakti vain osasta. Tähän verrattuna on hienoa, että Helsingin yliopistolla on verkossa julkaistu vuodesta 2006 lähtien tiivistelmät kaikista valmistuneista väitöskirjoista – vaikka se sähköisten opinnäytteiden selailua hankaloittaakin.[29] Helsingin yliopiston väitöskirjojen julkaisemista voi seurata myös RSS-syötteellä, minkä ominaisuuden voisi lisätä moneen muuhunkin opinnäytearkistoon.[30]

Paperisten opinnäytteiden tulevaisuus

Minkälaisena tällä hetkellä nähdään opinnäytteiden kaksi versiota – paperinen ja sähköinen? Jotkut uskovat paperiversiolla olevan edelleen tietty status, ikään kuin painettu opinnäyte olisi jollain tavoin arvokkaampi ja uskottavampi. Joka tapauksessa moni kyselyyn vastanneista pitää pitkän tekstin lukemista näytöltä hyvin epämiellyttävänä. Jos opinnäyte osoittautuu kiinnostavaksi, he joko hakevansa käsiinsä työn paperiversion tai printtaavat koko tekstin tai itselle tarpeellisen osion työstä. Sähköisellä versiolla katsotaan olevan ylipäätään hieman eri funktio kuin paperisella. Muun muassa Petri Paju uskoo sähköisiä opinnäytteitä käytettävän enemmän silmäilyyn ja jonkin tietyn asian etsimiseen. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaine katsoo sähköisten julkaisujen olevan omiaan nopeaan tiedonhakuun, mikä sekin on tärkeää niin tutkijoille kuin muillekin aiheesta kiinnostuneille.

Erityisen negatiivisesti suhtaudutaan ajatukseen, että opinnäytteet julkaistaisiin ainoastaan verkossa. Helsingin yliopiston kirkkohistorian laitoksen edustaja on samoilla linjoilla monen muun oppiaineen kanssa kirjoittaessaan: ”Paperisista versioista ei luultavasti lähiaikoina olla luopumassa. Tällä hetkellä hyväksytyistä opinnäytetöistä tulee olla joka tapauksessa paperiversio kirjastoa varten eikä tästä käytännöstä ole syytä luopua ainakaan ennen kuin sähköinen tallennus- ja julkaisuprosessi on saatu selkeäksi ja yhtenäiseksi.” Päädytään tulevaisuudessa mihin ratkaisuun tahansa, tulee osa töistä pysymään aina poissa verkosta.

Verkkojulkaisemisessa nähdään myös paljon positiivista. Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Heikki Hanka pitää välttämättömänä opinnäytteiden siirtymistä mahdollisesti jopa ainoastaan verkkoon. Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa maalaillaan kuvaa mallista, ”jossa opinnäytteet julkaistaan ensi sijassa sähköisinä, mutta lisäksi niistä muokattaisiin tutkimuksellinen tietokirja, joka voisi muodoltaan olla "luettavampi" kuin opinnäyte, silti tietenkään tieteellisyydestä (teoreettisuudesta) luopumatta.” Sähköisen julkaisemisen nähdään hyödyttävän opinnäytteen tekijää monin tavoin. Joensuun yliopiston historian oppiaineryhmän amanuenssi Marko Junkkarinen ennustaa esimerkiksi sähköisten portfolioiden yleistyvän, jolloin mahdollisuus opinnäytteen linkittämiseen suoraan verkosta on oleellista.

Muutama vastanneista suhtautui verkkojulkaisemiseen kaikin puolin myönteisesti ja muun muassa Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnasta väitellyt ja väitöskirjansa verkossa julkaissut Juha Saitajoki kertoi lukevansa verkkojulkaisuja aivan samoin kuin lukisi kirjajulkaisua. Mitä tapahtuisi jos samankaltainen lukukokemus voitaisiin tarjota muillekin? Tällä hetkellä markkinoilla on jo joitain nimenomaan lehtien ja kirjojen lukuun tarkoitettuja lukulaitteita.[31] Kehitystyötä tehdään jatkuvasti ja tähtäimenä on laite, jota on yhtä mukava lukea kuin paperista teosta. On Mielenkiintoista on nähdä, mitä tämä tulee tarkoittamaan opinnäytteiden kohdalla. Jos verkkoversio saavuttaa saman käyttömukavuuden ja toisaalta saman arvostuksen kuin paperinen teos, niin muuttuvatko myös itse opinnäytteet? Tällä hetkellähän opinnäytteitä tehdään ensisijaisesti paperiversioiksi.

Vain sähköiseen käyttöön tarkoitettu opinnäyte toisi mukanaan monia mahdollisuuksia. Ensinnäkin lähdeviitteet voisi linkittää suoraan käytettyihin lähteisiin – nykyäänhän verkosta löytyy paljon sekä tutkimuskirjallisuutta että alkuperäislähteitä digitoituna. Näin lukijan olisi huomattavasti helpompi seurata muun muassa tutkimukseen vaikuttaneita tutkimussuuntauksia ja ajatuksia. Myös opinnäytteessä käytetyn audiovisuaalisen aineiston linkittäminen osaksi työtä helpottuisi. Vaikkapa muistitietotutkimuksessa käytettyjen haastattelunauhojen liittäminen osaksi opinnäytettä auttaisi paljon opinnäytteen lukijaa ymmärtämään lukemaansa. Näissä visioissa on tosin omat ongelmansa, kuten opinnäytteeseen upotettujen linkkien vanheneminen. Samalla mukana kulkisivat vanhat tutut kompastuskivet, joista tekijänoikeudelliset kysymykset eivät ole niitä pienimpiä.

Sähköisiä opinnäytteitä maailmalla

Pyrkimyksiä sähköisten opinnäytteiden saatavuuden parantamiseksi on toki tehty jo monissa yliopistoissa ympäri maailman. Positiivista on, että yliopistot ainakin yrittävät tehdä yhteistyötä toistensa kanssa kehitettäessä julkaisuformaatteja, julkaisuarkistoja ja hakutietokantoja.[32] Joissain yliopistoissa julkaisuarkistoja on kehitelty jo hyvän aikaa ja ne ovat jo nyt käyttökelpoisia tiedonhaun kanavia. Esimerkiksi Ranskassa on oma elimensä, joka kokoaa väitöskirjoja yhteen ja samaan hakutietokantaan, josta löytyy suorat linkit myös sähköisiin väitöskirjoihin. Tietokannan käyttöoikeus on kuitenkin rajoitettu, joten avoimuudessa on vielä toivomisen varaa.[33] Järkevältä vaikuttaa myös Saksan kansalliskirjaston ylläpitämä sivusto, jolle on keskitetysti koottu tietoa verkkojulkaisemiseen liittyvistä asioista. Sivustolta löytyy ohjeita niin verkkoaineistojen kirjoittajille kuin julkaisijoillekin. Tämä auttaa yhtenäistämään maan sisällä niitä monia käytäntöjä, joita verkkojulkaisemiseen liittyy. Sivusto käsittelee muun muassa oikeudellisia kysymyksiä, asiasanojen käyttöä ja pdf-formaatin muotoa.[34] Yliopistojen verkkoaineistot ovat selkeästi tällä hetkellä kuuma puheenaihe läpi yliopistomaailman. Jo pelkästään aiheesta kirjoitettujen artikkeleiden tai aiheen ympärillä pidettyjen konferenssien määrä kertoo kiinnostuksesta aiheeseen.[35] Kaiken kaikkiaan tässä asiassa suomalaisten kannattaa seurata tiiviisti mitä muualla maailmassa tehdään ja omaksua parhaat käytännöt.

Verkkojulkaiseminen ja tieteen demokratia

Opinnäytteiden verkkojulkaisemisesta puhuttaessa on pakko kirjoittaa muutama sananen koskien tieteen demokratisointia. Internet on mullistanut tieteen tekemistä huomattavasti tuodessaan lähdemateriaalia ja tutkimuskirjallisuutta myös ei-niin-harvojen-ja-valittujen ulottuville. Ei ole järkevää olettaa, että jokaiseen suomalaiseen yliopistokirjastoon hankittaisiin kaikki mahdollisesti hyödyllinen kirjallisuus. Toisaalta tutkijoiden saatikka perusopiskelijoiden resurssit eivät usein riitä kirjallisuuden tilaamiseen ulkomaisista kirjastoista tai matkustamiseen tutustumaan kaikkiin alkuperäislähteisiin paikan päällä. Jos ei ole syntynyt oikeaan paikkaan ja oikeaan tuloluokkaan, helpottuu tutkimuksen teko muun muassa yliopistojen oman materiaalin digitointiprojektien myötä. Perusopiskelijan kohdalla jo Suomen sisäisten kaukolainojen teko saattaa olla liian kallista. Kaikki nämä syyt puhuvat verkkojulkaisemisen puolesta. Toisaalta internet suo pienillekin yliopistoille uudenlaisen mahdollisuuden tuoda omaa tutkimustaan esille. Tässä tosin hyvin toimivan, helppokäyttöisen ja mahdollisimman keskitetyn julkaisuarkiston merkitys korostuu.

Kolikon toisella puolella piilee kielikysymys ja suurten kielialueiden valta verkossa, mikä näkyy myös siinä kuinka hyvin omille opinnäytteille ja niissä käsitellyille aiheille saadaan julkisuutta. Monet suuret kaupalliset (esim. Google Books) ja ei-kaupalliset (esim. isobritannialaiset ja yhdysvaltalaiset yliopistot) tahot, jotka digitoivat materiaalia verkkoon ovat englanninkielisiä ja valitsevat näin ollen angloamerikkalaista tutkimusta ja lähdemateriaalia digitoitavaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkimus suuntautuu yhä enemmän angloamerikkalaisen – tai jonkin toisen suuren kielialueen – tutkimuksen esiin nostamiin kysymyksiin ja digitoimisen arvoisiksi katsomiin lähdemateriaaleihin. Pienten kielialueiden yliopistoilla ei usein ole varaa samanlaajuiseen digitointityöhön, joten kilpailu näillä tiedemarkkinoilla ei välttämättä helpotu internetin myötä. Kansainväliseen tiedeyhteisöön on kuitenkin hyvä lähteä mukaan ja näin ollen oman tutkimuksen kerääminen julkaisuarkistoon, jota voi selailla esimerkiksi englanniksi on järkevää. Hyvin kirjoitetun englanninkielisen abstraktin merkitys korostuu, sillä hyvä tutkimus kiinnostaa vaikkei työ itsessään olisi kirjoitettu englanniksi.

Opinnäytteet ja verkko ystävystyvät

Loppuun vielä kymmenisen vuotta vanha lainaus Jyrki Ilvalta:

Mutta kuka kaikkia näitä verkossa julkaistuja tekstejä oikein lukee, vai lukeeko niitä kukaan? Internetissä julkaistuille tieteellisille teksteille voi toki olettaa useitakin potentiaalisia yleisöjä (yliopiston oma väki, kotimainen ja kansainvälinen tiedeyhteisö, yliopistomaailman ulkopuolinen, myyttinen "suuri yleisö"), mutta on kuitenkin aivan toinen juttu, miten hyvin tekstit ja nämä yleisöt kohtaavat toisensa. Eli muodostuuko tutkielmapankeista siis todellisia elävän tieteen sekatavarataloja vai kenties kuolleiden tekstien loputtomia varastohuoneita tai jopa kaatopaikkoja?

On joka tapauksessa selvää, ettei useimmista opinnäytteistä koskaan tule mitään hittiartikkeleita verkossakaan julkaistuina. Opinnäytteet eivät välttämättä ole kaikkein sulavinta luettavaa, sillä niitä ei ole useinkaan kirjoitettu millekään todelliselle yleisölle. Lisäksi ne on tähän asti kirjoitettu ja ajateltu nimenomaan paperilla julkaistaviksi, eli ne eivät ainakaan sinällään sovellu erityisen hyvin verkkojulkaisuiksi. Väistämättä mieleen hiipii epäilys siitä, että verkkoon ollaan työntämässä suuria määriä sellaista aineistoa, joka ei lopulta jaksa kiinnostaa juuri ketään.[36]

Ilva on varmasti sinänsä oikeassa, mutta toisaalta verkon voidaan katsoa mahdollistaneen opinnäytteiden uudenlaisen käytön. Verkossa oleva opinnäyte on huomattavasti helpompaa saada käsien ulottuville, joten opinnäytteitä voi selailla vain kursorisesti tai tutustua vaikkapa pelkkiin lähdetietoihin. Asiasanahaut taas mahdollistavat yksittäisten asioiden etsimisen nopeasti laajastakin työstä. Opinnäytteiden verkkojulkaisemisella on siis sijansa. Akuutti ongelma on kuitenkin se, ettei verkossa sijaitseviin opinnäytteisiin voi tutustua missään keskitetysti. Sähköisiin opinnäytteisiin liittyvät käytännöt ja asenteet vaihtelevat vielä huomattavasti oppiaineesta toiseen. Jonkinlainen yhteinen linja olisi tulevaisuudessa toivottavaa, jotta kaikki opinnäytteitä tekevät omaisivat samat mahdollisuudet oman tutkimuksensa levittämiseen ja toisaalta opinnäytteet saavuttaisivat oman asemansa tiedon lähteinä.

Vaikka verkko mahdollistaa paljon, ei se ihmistieteissä voi koskaan olla ainut tiedon ja alkuperäismateriaalin lähde. Vastaisuudessakin historioitsijoiden on tongittava pölyisiä arkistoja ja arkeologien tungettava kätensä mutaiseen maahan. Tutkimustieto ei ole kuitenkaan muotoon sidottua, joten verkon merkitys tiedon välittämisessä kasvaa jatkuvasti historia- ja sen lähitieteissä. Ehkä tärkein kysymys on se, kuinka hyvin suomalaiset yliopistot haluavat olla mukana kansainvälisessä tiedeyhteisössä ja tutkimuksessa. Kuinka helpoksi teemme oman tutkimuksemme löytämisen omille opiskelijoillemme ja tutkijoillemme, ja toisaalta kansainväliselle tiedeyhteisölle?

 

Yliopistojen opinnäytteiden verkkojulkaisuarkistoja (haettu 5.8.2009):

Helsingin yliopiston verkkojulkaisuarkisto (E-thesis)
Joensuun yliopiston verkkojulkaisuarkisto (JoyPub)
Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto (JYX)
Lapin yliopiston opinnäytteet
Oulun yliopiston opinnäytteet
Tampereen yliopiston väitöskirjat (Acta)
Tampereen yliopiston tutkielmatietokanta
Turun yliopiston opinnäytteet (Kansalliskirjaston verkkojulkaisuarkisto)
Åbo Akademin väitöskirjoja (Kansalliskirjaston verkkojulkaisuarkisto)

 

Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistolla.



  1. Yliopistolaki (1997/645) 1. luku 4§. [Takaisin]
  2. Tiedostan, että laissa termit julkistaminen ja julkaiseminen määritellään eri tavoin. Tässä artikkelissa termi julkaista tulkitaan tarkoittamaan ylipäätään julkiseksi saattamista. Kun opinnäyte on laajan yleisön saatavilla, katsotaan se tässä artikkelissa julkaistuksi. [Takaisin]
  3. Artikkelin työstämisessä ja lähdetyössä auttoi yleisen historian opiskelija Anu Alapartanen Jyväskylän yliopistosta. Taulukoiden kokoamisessa auttoi yleisen historian opiskelija Jussi-Pekka Paija Turun yliopistosta. He ovat Ennen ja nyt – Historian tietosanomien toimittajaharjoittelijoita. Kiitos heille avusta. [Takaisin]
  4. Kyselyyn vastasi laitosten sekä yhden oppiaineen ja yhden oppiaineryhmän edustajia. Kun artikkelissa näihin viitataan geneerisesti käytetään termiä oppiaineet. [Takaisin]
  5. Kyselytutkimusten kysymykset löytyvät oheisten linkkien takaa: Väitelleille lähtenyt sähköpostikysely. ja Oppiaineille lähtenyt sähköpostikysely. [Takaisin]
  6. Kyselyyn vastasivat seuraavat laitokset ja oppiaineet: Kirkkohistorian laitos (HY), Yhteiskuntahistorian laitos (HY), Historian oppiaineryhmä (JoY), Historian ja etnologian laitos (JY), Taidehistoria (JY), Historiatieteen ja filosofian laitos (TaY), Kotimainen kirjallisuus (TY), Poliittinen historia (TY) ja Taidehistoria (TY). [Takaisin]
  7. Kyselyyn vastanneet olivat väitelleet seuraavista oppiaineista vuosien 2003 ja 2008 välillä: Taiteiden tutkimuksen laitos (HY), Taidehistoria (JY), Taidehistoria (LY), Hoitotiede (OY), Suomen historia (TaY) ja Kulttuurihistoria (TY). [Takaisin]
  8. Kysely lähetettiin 30:lle Turun ja Jyväskylän yliopistojen historian laitoksen opiskelijalle. [Takaisin]
  9. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta oli kaikista hyväksytyistä pro gradu -tutkielmistaan julkaissut verkossa 50 prosenttia vuonna 2006 ja 61 prosenttia vuonna 2007. Vastaavat luvut seuraavaksi vähiten julkaisseella tiedekunnalla – humanistinen tiedekunta – olivat 73 prosenttia vuonna 2006 ja 77 prosenttia vuonna 2007. Lähde: Marianne Partanen ja Outi Sisättö: Yhä useampi gradu löytyy verkosta. Julkaisussa Aikalainen 14/2007. [Takaisin]
  10. Ks. Laurea-ammattikorkeakoulun tiedote: Laurean opinnäytetyöt avoimeen verkkoon 1.1.2009 alkaen. [Takaisin]
  11. iAMK: Ammattikorkeakoulujen Open Access -hanke.
    Samu Viita: Theseus – ammattikorkeakoulujen yhteinen julkaisuarkisto. Tietolinja 2/2008. (Kansalliskirjasto [Takaisin]
  12. Ks. esim. Elina Kervinen: Humanistisessa tiedekunnassa vakava plagiointitapaus. Ylioppilaslehti 06/2007 (30.03.2007). [Takaisin]
  13. Marianne Partanen ja Outi Sisättö: Yhä useampi gradu löytyy verkosta. Julkaisussa Aikalainen 14/2007. [Takaisin]
  14. Ks. esim. Tekijänoikeuslaki (1961/404) 2. luku 14§ ja 22§. [Takaisin]
  15. Opetusministeriön asetus Museoviraston suoritteiden maksullisuudesta (2008/965) ja Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (1999/621) 34 §. [Takaisin]
  16. Ks. esim. Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan ohjeistus: Humanistisen tiedekunnan Pro gradu -tutkielmien julkaiseminen Turun yliopiston julkaisuarkistossa. [Takaisin]
  17. Helsingin yliopisto: E-julkaiseminen. Tutkimusartikkelien rinnakkaistallennus.
    Jyrki Ilva: Vallankumous tieteellisessä julkaisemisessa on alkanut? Julkaisussa Tietolinja. 2/2008. (Kansalliskirjasto).
    Kansalliskirjasto: Helsingin yliopisto tiennäyttäjänä: rinnakkaisjulkaisemisesta tutkijan velvollisuus.
    Tampereen yliopiston muistio: Rinnakkaisjulkaiseminen ja tutkimusjulkaisujen avoin saatavuus Tampereen yliopistossa. [Takaisin]
  18. Tekijänoikeuslaki (1961/404) 1. luku 1§. [Takaisin]
  19. Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (1999/621) 2. luku 7§. [Takaisin]
  20. Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (1999/621) 6.luku 24§. [Takaisin]
  21. Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (1999/621) 1.luku 5§. sekä 2.luku 7§. [Takaisin]
  22. SKS: Verkkokirjat. [Takaisin]
  23. Jyrki Ilva: Opinnäytteitä verkossa – katsaus yliopistojen tutkielmapankkeihin. Agricolan Tietosanomat. 4:1999. [Takaisin]
  24. Havina – Oulun yliopiston historian opiskelijoiden nettilehti.
    Pekka Rahko: Historiatieteet havisevat netissä. Kaleva.plus.oulu. 25.5.2009. [Takaisin]
  25. Bolognan prosessista tietoa Opetusministeriön verkkosivustolta: Bolognan prosessi. [Takaisin]
  26. Suorat linkit löytyvät artikkelin lopusta. [Takaisin]
  27. Historian oppiaineryhmästä valmistuneet pro gradu -tutkielmat JoyPub:issa ja Joskussa. Ks. esim. Kervinen, Lassi: Itäsuomalaisen jalkapalloilun kansainvälistyminen 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa. 2008. Haettu 5.8.2009. [Takaisin]
  28. Hakua ei voi rajata pelkkiin kokotekstinä löytyviin eikä edes opinnäytteen nimekkeen vieressä olevasta pdf-symbolista voi päätellä mitään – joskus linkin takaa löytyy pdf-muodossa ainoastaan työn abstrakti. Esimerkiksi oheisesta väitöskirjasta löytyy pdf-muodossa ainoastaan abstrakti: Tuomas Tikanoja: The "Honnête Homme" and the Art of Pleasing : Politeness and Sociability in French Thought, 1660-1700. Helsinki. 2009. Esimerkiksi Joensuussa ongelma on ratkaistu ainakin osittain lisäämällä erilainen pdf-kuvake opinnäytteisiin, joista verkossa on vain abstrakti. [Takaisin]
  29. Ilkka Niiniluoto: Rehtorin päätös: Väitöskirjojen tiivistelmien toimittaminen tietoverkon kautta saataville. Julkaisussa Verkkari 02/2006. [Takaisin]
  30. Helsingin yliopisto: E-thesiksen RSS-palvelut. [Takaisin]
  31. Tietoa ja linkkejä lukulaitteisiin liittyen suomeksi: Aleksi Tykkä: Uusi e-kirja-formaatti. Suomen tieteellinen kirjastoseura, Tietoaineistotyöryhmä. 2009. Power Point -esitys. [Takaisin]
  32. Karo Salminen: Kansainvälistä keskustelua avoimista julkaisuarkistoista – OR2008, Southampton. Tietolinja 1/2008. (Kansalliskirjasto). [Takaisin]
  33. ABES – Agence bibliographique de l’enseignement supérieur: Les thèses. [Takaisin]
  34. DissOnline.de – Digital Dissertationen im Internet. [Takaisin]
  35. Ks. esim.  Electronic Theses and Dissertations Bibliography. Version 4. Charles W. Bailey, Jr. Houston: Digital Scholarship. 15.7.2009. [Takaisin]
  36. Jyrki Ilva: Opinnäytteitä verkossa – katsaus yliopistojen tutkielmapankkeihin. Agricolan Tietosanomat 4/1999. [Takaisin]


Yksi kommentti

  1. Harri Ahola

    Opinnäytetöissä niiden
    yhdistyminen aiemmin kirjoitettuun
    materiaaliin on olennainen osa
    työn hyödyllisyyttä.

Kommentoi