Hanne Koiviston ja Raimo Parikan toimittama teos kokoaa yksiin kansiin hyvin monenlaista asiantuntemusta, ja sen artikkeleista huokuu Espanjan sisällissodan suhteellisen vähäinen käsittely suomalaisessa tieteellisessä tutkimuksessa: uusia oivalluksia synnyttäviä näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajiakin.
Tämän numeron artikkeleiden perusteella vasemmistolaisuus oli (ja on yhä) sekä kiivasta taistelua tasa-arvoisemman maailman saavuttamiseksi että maailman havaitsemista epätäydelliseksi mutta samalla ihmisen itsensä muokattavissa olevaksi.
Hanne Koivisto jakaa vasemmistoälymystöön kuuluneet naiset karkeasti kolmeen eri ryhmään: voimakkaisiin ja itsenäisiin vaikuttajanaisiin, muusiin ja puolisoihin sekä avustajiin ja apulaisiin. Valtaosa naisista oli kotoisin joko keski- tai työväenluokan kodeista ja suuri osa heistä oli ylioppilaita ja yliopistossa opiskelleita. Useimmat olivat naimisissa ja toimivat paljon myös yhdessä puolisonsa kanssa. Vaimon taiteellinen tai poliittinen toiminta jäi kuitenkin usein sivuun, sillä miehen toiminta koettiin merkittävämpänä.
Vasemmistointellektuellit siis tavallaan tarvitsivat puolueita voidakseen toimia ja päästäkseen enemmän esille. Mutta loppupeleissä he eivät koskaan olleet uskollisia puolueille, eivätkä puolueiden linjauksille, vaan he pitivät aina viimeisen sanavallan itsellään. He olivat puolueen näkökulmasta liian itsenäisiä, liian jyrkkiä ja liian omapäisiä.